VI.
Niin jätimme hotellin ja kiiruhdimme rantaan. Kun tulimme Delfineen, näimme, että porvoolaisen parkkilaivan »Gustafin» vene oli kiinnitetty meidän pääportaisiimme. Perämies Julie Blom, sittemmin merikapteeni, oli tullut tapaamaan minua. Hän pyysi, että ottaisin hänen paikkansa Gustaf-laivassa, jotta hän pääsisi Delfineen. Porvoolainen laiva oli jo valmis lähtemään kotiin. Julie Blom toivoi pääsevänsä Rio de Janeiroon, ja minä kaikkialle muualle kuin Rioon. Gustafin kapteeni Åhman oli jo suostunut vaihtoon eikä kapteeni Bäckilla ollut mitään sitä vastaan. Päivää ennen Gustafin lähtöä piti Blomin tulla Delfineen ja minun mennä Gustafiin. Vähän aikaisemmin oli mönsträys tapahtuva Norjan ja Venäjän konsulien luona. Tämä vaihto oli minulle hyvin mieluinen, sillä näin välttäisin menon Rioon, jota pelkäsin enemmän kuin helvettiä. Kapteeni Bäck kielsi minua puhumasta asiasta Kirstenille. Hänen ei tarvitsisi tietää muutosta, ennenkuin vaihto olisi suoritettu: Blom olisi Delfinessä ja minä Gustaf-laivassa. Jäähyväiset olivat tarpeettomat, ja vaihdon tulisi tapahtua yöllä.
Menin nukkumaan noustakseni vahdinpitoon kello yksitoista. Mutta unta en saanut silmiini, vaikka työpäivä oli ollut raskas. Kello yksitoista otin vastaan vahtivuoroni ja kävelin edestakaisin laivan kantta. Ajatukset kiersivät ja kaarsivat päässäni: Minun ei siis tarvinnut mennä keltaruttohelvettiin, Rioon. Delfine, tämä rakkaaksi käynyt laiva, jossa minulla on ollut monta sekä iloista että ikävää seikkailua, täytyi siis nyt jättää. Kirsten ja Magda olivat kohta tuulen viemiä, kuihtuneita kukkia. — Menin peräpuolelle katsomaan kelloa. Kirstenin hytistä näkyi valoa. Hän lauloi kauniilla äänellään Magdalle, joka vielä, vaikka puoliyö läheni, leikki nukkeinsa kanssa. Seisoin taas kompassihuoneen luona, kuten niin monta kertaa ennenkin ja katselin kellonviisaria, joka nyt nopeammin kuin koskaan kiersi taulua. Siirryin sitten kokkapuolelle lyömään kahdeksan lasia; kello oli siis kaksitoista. Kun kuljin heidän hyttinsä ohi, oli se pimeä eikä sieltä kuulunut mitään ääntä. Siellä jo nähtiin suloisia unia. Tultuani soittokellon luo tuumin kauan ennenkuin löin. Oli raskasta havahduttaa äiti ja lapsi, mutta heläytin sittenkin.
* * * * *
Jo viikko oli kulunut, mutta Gustaf ei vieläkään lähtenyt. Eivätkä Hildur ja lordi Lakeford olleet saapuneet »Seastarillaan». Eräänä päivänä Blom toi tavaransa Delfineen, ja minun piti lähteä samalla veneellä, jolla hän oli tullut. Kun Blom saapui laivaamme, olin kanssissa kokoamassa työvaatteitani. Aikomuksemme oli viedä kummankin kapistukset asianomaiseen laivaan sinä päivänä ja palata vielä takaisin. Seuraavana päivänä oli muutto suoritettava ja samalla piti myös käydä mönsträyksessä.
Kun tulin kanssista kannelle, seisoi Magda siellä ja katseli Blomia, joka nosti kapineitaan laivaan. Sitten tyttö katsahti minuun ja juoksi yht'äkkiä äitinsä luo hyttiin. Minä annoin Blomille merkin soutaa tiehensä. Kirsten tuli ulos ja riensi minun luokseni.
— West, mitä tämä merkitsee?
— Minä jätän muutaman päivän kuluttua Delfinen ja tämä nuori mies, jonka kapineet ovat tässä, tulee minun tilalleni. Huomenna mönsträtään meidät molemmat Norjan ja Venäjän konsulaateissa.
Kapteeninrouvan kulmakarvojen väliin syntyi ryppy ja hetken perästä hän sanoi:
— Olen ajatellut sinusta siksi hyvää, etten uskonut sinun hiipivän täältä tiehesi puhumatta minulle mitään. Mikä on syynä tähän inhoittavaan yritykseesi?
— Tiedättehän, Kirsten-rouva, että keltarutto raivoaa Brasiliassa?
— Sinä olet raukka. Onko sinun henkesi kalliimpi kuin minun? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin.
— Minun mielestäni kapteenska ja pieni Magda saattavatkin hyvin jättää
Delfinen. Täällähän on norjalaisia laivoja, joilla voi palata Norjaan.
— Mutta minä sanon kerta kaikkiaan, etten tahdo mennä Norjaan.
Samassa saapuivat kapteeni ja Löflund laivaan ja minä menin kokkapuolelle. Kirsten riensi kapteenia vastaan ja kinastelu alkoi. Seuraavana aamuna, kun minun piti lähteä maihin konsulaattiin, istuin kirkkovaatteissani veneessä pääportaan luona kapteenia odotellen. Häntä vain ei kuulunut. Ensimmäisen perämiehen näin katsovan reelingin yli veneeseeni. Tiedustelin häneltä, missä kapteeni viipyi.
— Kyllä näyttää siltä, että sinä jäät Delfineen. Kajuutassa on puhuttu kovia sanoja. Rouva Kirsten on lyönyt nyrkkinsä pöytään ja käskenyt kapteenin peruuttaa koko miesmuuton, muuten hän tulee hankkimaan kapteenille itselleen matkapassin.
Vähän ajan kuluttua saapui päällikköni veneen kohdalle ja sanoi:
— Tule pois, West, muutosta ei voi tulla mitään.
* * * * *
Lankkulasti oli lossattu. Lastiruumassa laastiin ja pestiin. Gustaf-laivassa hiivattiin ankkuri, purjeet nostettiin ja laiva lähti, laskettuaan kolme kertaa lippunsa alas. Hyvästijättöön vastasivat kaikki Cadizin väylällä olevat laivat. Kun Gustaf oli häipynyt näkymättömiin, nostettiin norjalaisessa »Glommen»-nimisessä parkkilaivassa lippu puolitankoon. Arvasimme heti, että sen kapteeni, jonka tiesimme maanneen huonona sairaana Cadizin sairaalassa, oli kuollut. Taas nostivat kaikki laivat lippunsa, tällä kertaa puolitankoon, jäähyväisiksi vanhalle merenkyntäjälle. Ensin nousivat ainoastaan norjalaisten laivojen liput, mutta vähän myöhemmin kaikkien muidenkin, ja ne pidettiin ylhäällä auringonlaskuun asti. Delfinen miehet valtasi alakuloisuus — keltakuolema kummitteli. Sitten lähtivät kaikista norjalaisista laivoista kapteenit »Glommeniin» surunvalituskäynnille.
Kolmen päivän perästä haudattiin vainaja Cadizin kirkkomaahan. Laivojen liput liehuivat hautauspäivänä puolitangossa. Kaikki norjalaisten alusten kapteenit menivät hautajaisiin silinterihatut päässään. Pienissä laivaveneissäkin, jotka kuljettivat kapteeneja hautajaisiin, liput viipottivat puolitangossa.
Seuraavana aamuna tuli Glommenin v.t. kapteeni, entinen ensimmäinen perämies, Delfineen. Keskusteltuaan hetkisen kapteeni Bäckin kanssa he läksivät yksissä maihin, soutumiehinä Löflund ja minä. Glommenin vene sai toimettomana lähteä pois. Soutaessamme herrat puhuivat kuiskaten keskenään ja näyttivät hyvin vakavilta. Arvasimme, että jotakin oli tekeillä. Heti kun kapteenit olivat nousseet maihin, palasimme Löflundin kanssa laivaan. Espanjalaiset proomumiehet sanoivat lastauksen tulevan kestämään, koska kuljetusvalmista suolaa oli niukalti, sateisia ilmoja kun oli ollut kauan.
Kapteenit viipyivät maissa kaiken päivää ja palasivat vasta myöhään illalla Delfineen. Glommenin kapteeni jäi meille yöksi. Nämä keskustelivat ensimmäisen ja toisen perämiehen kanssa puoliyöhön asti. Kun Löflund yhden aikaan yöllä tuli vahdista, kertoi hän kuulleensa kajuutasta: »Tämän paikan saa West joko Delfinestä taikka Glommenista.» Niinikään hän oli kuullut, että oli sähkötetty koko eilinen päivä ja tänään odotettiin lopullista tietoa. Kun miehet kello kuusi tulivat kannelle, oli suolaproomu taas laivan kyljessä ja espanjalaiset alkoivat hiivata laivaa. Tämä työ tapahtuu siten, että proomusta, joka on köytetty laivaan kiinni, heitetään pienillä, pitkävartisilla lapioilla suola yli laivan reelingin suoraan luukuista sisään. Laivan oma miehistö luo ja tasoittaa sitten suolan ruumassa. Kapteeni huusi minut jonkin ajan kuluttua työstäni ylös kannelle.
— Kuule, West, pese naamasi ja pane pyhävaatteet, päällesi, niin lähdetään konsulaattiin. Glommenin ensimmäinen perämies tulee sen kapteeniksi, toinen perämies sen ensimmäiseksi perämieheksi ja meidän toinen perämiehemme sen toiseksi perämieheksi. Sinulle uskotaan Delfinen toisen perämiehen toimi.
Olin iloinen. Totta puhuen en nyt olisi välittänytkään Glommenin perämiehyydestä, vaikka olisin siten välttänyt Rion matkan. Minun tilalleni mönsträttiin ruotsalainen merimies, joka oli päässyt sairaalasta ja odotellut saadakseen työtä. Hän tuli meille saman päivän iltana ja toinen perämiehemme lähti Glommeniin. Minä sain nyt muuttaa kanssista kajuuttaan ja kapteeninvahdissa määrätä ja komentaa.
Seuraavana aamuna kello kuusi saapui suolaproomu laivan sivulle. Espanjalaiset kiroilivat ja pitivät suurta melua, kun eivät heti saaneet ruveta heittämään suolaa sisään, koskei entistä oltu saatu luoduksi pois tieltä. He näyttivät käsillään etelää kohti Pontalis-selän yli. Siellä näkyi pieni ohut pilvi, jossa säteili sumujuovia. Taklaasin köydet alkoivat hakata vantteja ja partuuneja vastaan, ja veden pinnalle pitkin selkää ilmestyi tuulen viiruja, kaikki myrskyn enteitä. Sitten espanjalaiset huusivat yhdestä suusta: »Lavanto, lavanto!»
Hirmumyrsky, espanjalaisten kauhistus, oli tulossa. Ei kukaan voinut sanoa, kuinka pian. Se voi alkaa jo muutaman tunnin kuluttua, mutta viimeistään puoliyön aikana. Lavanto saa alkunsa Saharan erämaasta, missä sen nimenä on shiroko, ja sen voima on ehkä vielä suurempi kuin tuulispään valtamerillä. Se jatkaa kulkuaan yli Välimeren Espanjan rannikoille. Proomumiehet pelkäsivät, että lavanto yllättäisi heidät ennenkuin ehtisivät Pontalisiin, ja olivat ylen hermostuneita.
Kello seitsemän samana aamuna Kirsten ilmestyi kannelle täydessä tellingissä ja komensi veneen maihinmenoa varten. Koska kaikki miehet olivat työssä suolanlastauksessa, antoi hän minulle herttaisen määräyksen tulla häntä soutamaan kaupunkiin. Hän ei luopunut aikeistaan, vaikka kapteeni ja minä huomautimme, että on vaarallista nyt lähteä veneellä vesille, kun juuri odotetaan lavantoa. Tuuli tosin ei vielä ollut kova, ja maihin siis pääsisi vielä helposti, etenkin kun tuuli kävi paapuurin puolelta, missä satamakin oli.
— Emme ehdi tänään kotiin, hän huusi lähtiessämme. Kirsten hoiti peräsintä ja minä airoja.
— Hyvä, etten ottanut Magdaa mukaan; kapteeni ja kokki kyllä hoitavat hänet.
Kun tulimme rantaan, oli sama nuorukainen kuin viimeinkin sekä muitakin vene-vahtipoikia meitä vastassa. Nuorukainen auttoi kapteenskaa veneestä maalle ja esiintyi kaikessa niinkuin espanjalainen ritari ainakin.
— Tahtooko herra toinen perämies, olla hyvä ja tulla kanssani, niin koetamme löytää hotelli Castilia Nuovan, pyysi Kirsten.
Poliisin välityksellä löysimmekin pian hotellin ja saimme sieltä huoneen. Ikkunasta avautui näköala yli koko ulkopuoleisen selän.
— Ihana ja suurenmoinen on näköala.
— Niin on, me jäämmekin tänne odottamaan, sanoi Kirsten.
Mitähän me täällä odotamme, ajattelin itsekseni. Läksin hotellin korkeimmalle parvekkeelle, josta näköala oli sangen laaja. Sinne tuli myöskin hotellin isäntä ja vähän sen jälkeen Kirsten, joka alkoi kiikarilla katsella merelle päin.
— Kohta nousee lavanto, sanoi isäntä ja piti pienen valaisevan esitelmän siitä.
— Kummallista, kun ei mitään näy, puheli Kirsten. — Tähän aikaanhan heidän piti saapua.
Hotellin isäntä poistui, ja me seisoimme ääneti ja katselimme vuorotellen kiikarilla merelle. Vähän ajan päästä Kirsten ehdotti, että menisimme sisään, koska rupesi tuntumaan kylmältä. Istuttuamme hetkisen hän sanoi:
— Kaiketi tiedät, West, mitä minä odotan?
— En.
— Etkö enää muista? Sanoinhan minä, kun istuimme Plaza Demidalla, että Hildur ja lordi saapuvat tänne tänään. Oikeastaan pitäisi heidän jo aikoja sitten olla täällä.
— Jollei heitä pian kuulu, niin on heidän vaikea, miltei mahdoton päästä tänne, sillä kohta lavanto alkaa puhaltaa täydellä voimallaan.
Odotimme jonkin aikaa, ja sitten ehdotin lähtöä. Mutta Kirsten sanoi, että meidän täytyisi odottaa noin pari tuntia. Selitin, että oli aivan mahdotonta enää viipyä niin kauan ja muistutin hänelle Biskajan myrskyä. Sitten menimme taas parvekkeelle, jossa seisoimme puolisen tuntia katsellen ja tähystellen. Viimein sain tuon itsepäisen naisen pois kylmästä tuulesta. Samalla koputettiin ovelle ja ojennettiin rouvalle sähkösanoma.
»Rouva Bäck. Cadiz, Hotelli Castilia Nuova.
Lissabon, perjantaiaamuna. — Saavumme Cadiziin sunnuntaiaamuna
'Seastarilla'. Hildur.»
Päätimme heti lähteä Delfineen. Maksoimme laskun ja riensimme rantaan. Lavanto oli jo hyvässä alussa. Kun tulimme veneen luo, pudisti vahtipoika päätään ja hoki viittoen kädellään selälle: Lavanto, lavanto. Hän koetti selittää, että oli mahdotonta päästä enää laivaan; täytyi odottaa siksi, kunnes lavanto lakkaisi puhaltamasta.
— Kuinka kauan se voi kestää? tiedusteli Kirsten.
— Kolme, neljä vuorokautta.
— Mahdotonta jäädä tänne niin pitkäksi aikaa. Minun täytyy päästä kotiin Magdan tähden. Kuka häntä siellä hoitaa.
Koetin selittää, etten edes jaksa soutaa venettä tällaisessa tuulessa kuin muutaman metrin rannasta, jos sitä ensinkään saan liikkeelle.
— Minä soudan sitten, koska sinä et jaksa, sillä minun pitää päästä kotiin Magdan luo, lapseni luo.
— Ei mitään turhaa lörpöttelyä, tästä on leikki kaukana, vastasin ja huusin samalla vahtipojalle, että hän koettaisi saada kaksi hyvää soutajaa. Hän juoksi lähellä olevaan satamatyömiesten majaan, ja sieltä tuli kymmenkunta miestä, jotka ilmoittivat olevansa halukkaita. Valitsin heistä kaksi. Lupasin heille viisi pesetaa mieheen soudusta Delfineen sekä yhden pesetan päivässä ja vapaan ruuan siltä ajalta, minkä heidän tuulen takia oli pakko pysyä laivassa. Venepoika sai maksunsa kaksinkertaisena. Soutumiehet asettuivat paikoilleen tarkastettuaan airot ja huomattuaan ne eheiksi ja virheettömiksi. Kirsten määrättiin istumaan veneen peräpuolessa olevalle pohjatrallille, jossa hän saattoi nojata selkäänsä minun polviini. Ellei tuuli vähän ennen lähtöämme olisi kääntynyt suorasta etelästä lounaaseen, olisi meillä ollut jonkin verran toivoa päästä laivaan, mutta nyt se puhalsi suoraan tyyrpuurin sivua vasten. Päästyämme sata syltä sataman suulta rupesimme saamaan merta veneeseen, ja Kirsten joutui istumaan vedessä.
— Kyllä minä nyt koetan kääntää takaisin, vaikka sekin on jo vaarallista.
— Ei vielä, koetetaan vain, jos päästäisiin perille, intti Kirsten.
— Mitä te miehet arvelette? kysyin, mutta en voinut kuulia heidän vastaustaan. Samassa löi aalto veneeseen ja täytti sen puoleksi.
— Käännä, West, Jumalan tähden, heti takaisin! huusi Kirsten, jota nyt alkoi peloittaa.
— Myöhäistä! vastasin ja samalla näin Kirstenin yrittävän nousta.
— Älkää nousko, istukaa paikallanne!
— Veneessä on niin paljon vettä, etten voi istua, olen läpimärkä.
Kun hän taas koetti nousta, niin painoin hänet takaisin veteen. Olimme nyt sivu edellä kulkeneet tuulen ja aallon mukana paapuurin puolelle niin pitkälle, että oli mahdotonta päästä Delfineen. Emme olleet juuri ensinkään lähenneet sitä, vaikka veneen kokka soutaessa oli sinne päin käännetty. Nyt oli yhtä mahdotonta päästä laivaan kuin kääntyä takaisin, sillä molemmissa tapauksissa meri löi suoraan sivulta sisään. Ainoa keino oli kääntää myötätuuleen, vaikka vaara silloin ei ollut paljonkaan pienempi. Se oli kuitenkin ainoa suunta, johon vene kulki. Käänsin siis sen myötätuuleen, joka vei meitä suoraan aavalle merelle. Nyt tuli peräpuolelta suuri aalto ja me seisoimme kaikki polvia myöten vedessä.
Kirsten huusi: »Jeesus!» ja espanjalaiset soutumiehet: »Jeesus Maria!» ja »Caramba!»
— Pitäkää kaikki kiinni veneestä, komensin.
Toisella kädelläni pidin kiinni peräsimestä ja toisella Kirsteniä palmikosta. Hän taas oli hädissään tarttunut lujasti kiinni ranteeseeni. Odotimme joka hetki veneen uppoavan. Sekunti toisensa jälkeen kului, ja vene pysyi vielä pinnalla, vaikka vesi jo oli likellä sen reunaa. Se kulki myötätuulessa ja aallokossa, totellen peräsintään. Joskus riehuvassa meressä näkyi ikäänkuin vako taikka tie, jonka pinta oli tyyni. Sellaisessa tyynessä vaossa me satuimme olemaan jonkin aikaa ja se pelasti meidät. Silmäni sattui kääröön, joka oli vedessä veneen pohjalla. Siitä näkyi porsliinikannun korva. Nostin sen vedestä, jolloin käärepaperi irtautui.
— Ammenna tällä astialla vettä mereen, Kirsten, ja te soutumiehet, tehkää samoin lakeillanne. Mättäkää henkenne edestä!
Kirsten ei ensin tahtonut uskaltaa irroittaa kättään ranteestani, mutta kun uudestaan kehoitin häntä tarttumaan molemmin käsin työhön ja lupasin pitää kiinni hänen tukastaan, alkoi hän ja miehet tehdä työtä käskettyä.
Lavanto oli vähän aikaa ikäänkuin vetänyt henkeään, jaksaaksensa sitten taas puhaltaa paremmin. Kotvan kuluttua oli veneemme tyhjentynyt vedestä. Painoin taas Karstenin istumaan entiselle paikalleen ja komensin miehet soutamaan — en vauhdin lisäämistä varten, sitähän oli tarpeeksi, kun tuuli ja aallot työnsivät takaa, vaan siksi, että vene paremmin tottelisi peräsintä. Silloin tällöin laine löi sisään perän puolelta ja vaara oli suuri, vaikkakin pieni siihen nähden, millainen se oli ollut. Kirsten jaksoi ja ennätti ammentaa veden pois tuolla siunatulla astialla, joka oli tullut ostetuksi kokin särkemän tilalle. Vene kulki eteenpäin huimaavaa vauhtia »ylä- ja alamäkeä», tuulen ja veden työntämänä. Oli mahdotonta kääntää oikealle tai vasemmalle, toisin sanoen ohjata veneen laitaa vasten aaltoa, sillä silloin olisi hukka heti perinyt. Peränpitoa täytyi hoitaa hyvin huolellisesti, jotta vene aina pysyisi aallon suunnassa.
Heti, kun vene oli saatu tyhjennetyksi, ymmärsin, että vaikka tämä vaara oli ohitse, oli edessämme toinen yhtä suuri vaara, jos kohta ei niin silmänräpäyksellinen kuin äskeinen. Kirsten, joka kylmäverisesti, sanaa sanomatta, oli istunut vedessä veneen pohjalla, huusi, sillä tavallinen puhe ei kuulunut:
— West, mihin nyt joudumme?
— En tiedä, koetan laskea noiden kaukana merellä olevien laivojen peräpuolitse, niin läheltä kuin kova aallokko sallii.
Ainoa pelastuksemme oli, että laivasta, jos meidät sieltä huomattaisiin, ehdittäisiin heittää köysi, jonka voisimme kiinnittää veneemme kokkaan. Se olisi kyllä hyvin vaarallista, sillä voisimme helposti kaatua. Sitäpaitsi oli mahdollista, ettemme voisi päästä niin likelle laivaa, että heittoköysi ulottuisi meihin asti. Espanjalaiset soutumiehemme ilmaisivat myös käsiään viittomalla samaa keinoa. On vielä otettava huomioon se seikka, että laivan, josta voimme pelastusta toivoa, tulee olla ihan tuulen ja aaltojen suunnassa meistä. Oli vaarallista vähääkään poiketa tuulen suunnasta, eikä meillä ollut siihen voimaakaan. Ellemme nyt pelastuisi johonkin noista ankkurissa olevista laivoista, oli meillä varma kuolema edessämme.
Kokan kohdalla, hiukan paapuuriin päin olevasta laivasta, olikin huomattu hätämme. Heittoköysillä varustettuja miehiä seisoi molemmin puolin laivaa, valmiina sinkauttamaan köyden ylitsemme. Pidin venettä tuulta vasten niin paljon kuin suinkin, mutta se ei päässyt tarpeeksi lähelle laivaa. Heittoköysiä lensi, mutta niistä ei mikään ulottunut veneeseemme asti. Soutumiehet murisivat. Sitten sivuutettiin taas laiva, joka jäi paapuurin puolelle. Olimme ihan lähellä laivan sivua ja melkein joutumaisillamme sen perävalvin alle. Niistä monista köydenpätkistä, joita meille heitettiin, tuli kaksi käsiimme. Yhden sai toinen soutajistamme, mutta hän ei ehtinyt kiinnittää sitä. Minä sain toisen ja kiinnitin sen veneen hankaan, joka lähti irti. Siihen meni se toivo!
Kuljimme taas eteenpäin: ulappa suureni ja valtameri pauhasi edessämme. Me olimme pienine veneinemme sen suuressa syleilyssä. Vettä tuli taas veneeseen ja Kirsten-parka ammensi sitä niin kauan kuin jaksoi. Mutta voimat loppuivat viimein, ja hän lyyhistyi veneen pohjalle. Suurin ponnistuksin pääsi hän vielä polvilleen ja ristien kätensä rukoili:
— Suuri Jumala, Sinä olet ainoa, joka meidät voit pelastaa, jos tahdot. Auta meitä syntisiä ihmisraukkoja pelotta lähtemään tästä kurjasta maailmasta ja ota meidät sitten tykösi. Ja vielä, Herra, pyydän: lopeta kärsimyksemme pian. Amen.
Sitten hän heittäytyi veneen pohjalle ja jäi siihen kädet ristissä. Espanjalaiset nyt vuoroin ammensivat, vuoroin soutivat. Aina väliin he tekivät kesken työtänsä ristinmerkin ja huusivat: »Jeesus, Maria!»
Minäkin olin kadottanut kaiken toivoni, kun vielä oli sivuutettu kaksi laivaa, joiden lähelle edes ei oltu päästy. Miehetkään eivät enää soutaneet, he vain ammensivat vettä. Vene totteli kaikeksi onneksi kuitenkin peräsintä. Kaukana meren ulapalla näkyi kaksi suurta höyrylaivaa, jotka olivat ankkurissa lähellä toisiaan, ihan meidän kulkusuunnassamme. Oli hyvin mahdollista, että pääsisimme niihin, jos vene vain niin kauan pysyisi veden päällä. Ajattelin, että on parasta laskea vasten laivan sivua, kävi miten kävi. Laivat olivat hyvin suuria — kuuluvat varmaan Espanjan valtiolle, arvelin. Siinä tapauksessa niissä olisi paljon miehistöä sekä useita suuria, hyviä soutuveneitä ja päällystöllä halu auttaa merihädässä olevia.
— Ammentakaa miehet, vettä, älkääkä väsykö. Tuolta saamme avun!
Miehet vilkaisivat käteni suuntaan, tekivät ristinmerkin ja alkoivat kahta kovemmin äyskäröidä vettä. Kirsten oli kalpea ja värisi väsymyksestä ja vilusta. Riisuin takin yltäni ja heitin sen hänen päälleen.
— Jaksa vielä vähän aikaa, pieni Kirsten-kulta, kohta saamme apua! huusin niin paljon kuin kurkusta läksi.
Kirsten puristi lujemmin kätensä ristiin ja koetti sitten nousta istumaan. Yritys onnistuikin viimein. Aallot hyökkäsivät kaiken aikaa veneeseen, mutta onneksi saimme kuitenkin ammennetuksi enemmän ulos kuin tuli sisään. Emme enää olleet kaukana laivoista, joissa jo oli huomattu hätämme. Toisesta oli pantu vesille suuri laivavene, joka kahdeksan miehen soutamana, taistellen merta ja tuulta vastaan, läheni meitä antaakseen apua, jos toisen laivan luo laskiessa olisi vaara tarjona. Ennenkuin törmäsimme laivan sivuun, lensi jo parikymmentä heittoköyttä ylitsemme. Minä köytin heti yhden niistä Kirstenin ympärille. Kovasta aallokosta huolimatta pääsimme kaikki kunnialla laivaan. Mutta rakenteeltaan mainio norjalainen meriveneemme, joka oli kantanut meitä sylissään, murskautui laivan kylkeä vastaan.
Meidät majoitettiin arvon mukaan: Kirsten ja minä saimme kumpikin hytin laivan peräpuolella ja soutumiehet yhteisen hytin kokkaosastossa. Kullekin meistä tuotiin puhdas lämmin puku ja märät vaatteet vietiin kuivamaan konehuoneeseen.