V.
Tämän vanhan linnoitetun kaupungin, jonka väylän molemmin puolin ovat patterit, tuntevat kaikki pohjoismaalaiset merenkulkijat. Se muistuttaa Espanjan entistä mahtia ja aikaa, jolloin Pyreneitten valtakuntain laivat suurmastonsa huipussa pitivät luutaa: ne muka lakaisivat meret puhtaiksi muista laivoista. Kukapa merimies ei tuntisi Fonda de los tres reis'iä — »Kolmen kuninkaan ravintolaa» — joka sijaitsee »Kolmen kuninkaan kujan» varrella, Lacave et Company'n viinifirmaa, aikoinaan Espanjan suurinta alallaan. Kaikki tuntevat myöskin Pontalisin väylän jossa oltiin ankkurissa, kun viiniä ja suolaa lastattiin, sekä lavanto-myrskyn, joka aina väliin puhalsi. Ja last but not least, kaikkien täytyy niinikään tuntea Andalusian kauniit tyttäret ja hyvät hevoset.
Seuraavana aamuna saapui ensimmäinen proomu laivan kylkeen ja raskas lankkujen lossaus alkoi. Kaikeksi onneksi proomuja oli vähän ja ne olivat pieniä, joten riitti runsaasti huilausaikaa. Kun eräänä päivänä soudin Kirsteniä maihin, virkkoi tämä:
— Et ole kysynyt mitään Hildurin kohtalosta.
— En ole, vastasin. — Mitäpä se minua liikuttaisi.
— Et taitaisi kysyä mitään minunkaan kohtalostani?
— Ehkä kysyisin.
— Kuule, West, sinä olet ollut tärkeä tekijä minun elämässäni siitä
saakka, kun toisiimme tutustuimme. Enhän ilman sinua yleensä eläisi.
Tai yhdentekevää, eihän minua kukaan kaipaisikaan… Sanohan jotakin,
Magda.
— Kuinka monta appelsiinia minä saan, kun tullaan kaupunkiin?
— Niin monta kuin tahdot, vastasi Kirsten hymähtäen. Kun oli tultu rantaan, kysyin Kirsteniltä, milloin hän lähtisi takaisin laivaan.
— En tiedä vielä. Meidän piti saada venevahti, ennenkuin uskalsimme lähteä kaupungille. Pian tulikin eräs, joka tarjoutui siihen tehtävään.
— Onko sinulla polettia? kysyin.
— On kyllä. Vene jätettiin pojan huostaan.
— Nyt menemme ensin ostoksille ja sitten huvittelemme, määritteli
Kirsten ohjelman.
Venevalkaman luona oli puoteja, joissa myytiin kaikenlaista tavaraa. Hedelmäkaupasta ostimme korin appelsiineja. Se maksoi yhden pesetan. Kun vielä toisista lähellä olevista kaupoista oli ostettu muita tavaroita, veimme ne kaikki veneeseen. Sitten menimme Kolmen kuninkaan ravintolaan, jossa istuimme suuressa hallissa ja joimme kahvit. Mutta vähän ajan kuluttua meidät karkoitti sieltä kerjäläisten paljous. Nämä Espanjan vitsaukset hyökkäsivät kimppuumme ja päästäksemme heistä eroon heitimme joukkoon kourallisen kuparilantteja: ainoa tapa puolustautua niitä vastaan. Kapakan isännistö ei uskaltanut häätää niitä pois, ja tuskinpa sitä uskalsi tehdä poliisikaan. Nyt läksimme Plaza Demida-puistoon. Se oli eräs noita istutettuja yleisiä puistoja, joita tapaa runsaasti kaikissa lämpöisen ilmanalan maissa. Päivän aikaan ne kyllä ovat tyhjän puoleisia, mutta auringon laskun jälkeen täynnä kaupunkilaisia, puhumattakaan työkansasta, joka viettää niissä usein yönsä. Plazassa-kävijöillä on tavallisesti mukanaan kuivaa ruokaa ja viiniä sekä monenlaisia soittimia, kitaroita ja mandoliineja varsinkin. Sysimusta, tähtikirkas yö soveltuu kuherteluun paremmin kuin kalpea ja valoisa pohjolan yö, josta espanjalaisen mielestä puuttuu romantiikka. Plazoissa palaa siellä täällä sekä pää- että sivuteiden varsilla heikosti valaisevia lamppuja, mutta ne eivät jaksa hälventää paikan mystiikkaa. Espanjalaista miellyttää se, ettei hän tiedä mitä tapahtuu pensaikon takana. Kirsten ja minä istuimme pöydän ääressä lehtimajassa ja Magda pyöritteli appelsiinia hiekassa.
— Kuule West, minulla on hauskoja uutisia. Viikon kuluttua lordi
Lakeford ja Hildur tulevat tänne.
Uutinen oli todellakin yllättävä.
— Ovatko he kaupungissa? kysyin. — Tarkoitan, oletteko tavannut heidät?
Kirsten ei vastannut suoraan, vaan sanoi:
— Kyllä he ovat hengissä.
— Ovat siis naimisissa?
— Niin, samalla tavalla kuin Halvor ja minä olimme.
— Te norjalaiset olette kummallista väkeä.
— Niin, miltä kannalta asian ottaa. Nuoren Lakefordin isä kuoli kohta sen jälkeen — muistathan tuon yön Ebbeforsissa. Lakeford, joka silloin peri suuren omaisuuden ja isänsä arvon, lähti heti Englantiin ja vei Hildurin mukanaan. Hän saattoi Hildurin johonkin walesilaiseen kaupunkiin ja läksi sitten isänsä hautajaisiin Lakefordin linnaan. Kun testamentti avattiin, niin tavattiin siinä määräys, että Jamesin — nuoren Lakefordin — oli naitava lady, joka syntyperältään olisi hänen arvoisensa. Vainaja toivoi erikoisesti, että hänen poikansa ottaisi vaimokseen lady Emely Ethelstonen, joka oli jotakin sukua Lakefordeille.
Sitten James palasi Hildurin luo, joka luonnollisesti levottomana oli odottanut tietoja kohtalostaan. Kuultuaan testamentin määräyksistä Hildur kehoitti häntä kosimaan lady Emelyä. Lordi teki niin, ja kuuden kuukauden kuluttua vietettiin häät. Sitten nuori pari matkusti Lontooseen, jonne lady Lakeford jäi asumaan ja lordi kiirehti Hildurin luo. Sitten vain tavarat kokoon, ja he lähtivät »Seastarilla», lordin huvilaivalla, purjehtimaan kaiken maailman vesiä. — Mutta nyt on jo aika lähteä, sillä tulee kovin pimeä. En totisesti voinut muuta kuin pudistella päätäni.