IV.
Koitti lähtöpäivän aamu Trondhjemissa. Delfinen miehet seisoivat kello kuusi kannella, ja kun »orteli» oli annettu, alkoi ankkurin hiivaus. Laivan molemmat ankkurit olivat pohjassa. Sellainen oli oikeastaan tarpeetonta ja tuotti meille paljon vaivaa, kettingit kun olivat kiertyneet toistensa ympäri. Ilma oli ihana, tuuli suotuisa ja merimiehet hyvällä tuulella. Monta ankkurinhiivauslaulua kerittiin laulaa, ennenkuin kettingit näyttivät »ylös-alas», kohtisuoraa pohjaan. Vihdoin olivat purjeet hissatut ja skootatut ja me sanoimme hyvästit komeille tuntureille. Kun illalla viimeinen ateria oli syöty, virittivät norjalaiset kansallislaulunsa »Ja vi elsker dette landet». — Kuulin sen silloin ensimmäisen kerran.
Taivas oli tähtikirkas ja kirkkain kaikista tähdistä Pohjantähti. Vaikka se onkin arvoltaan toisen luokan tähti, loisti se nyt ensiluokkaisiakin tähtiä kirkkaammin. Sanoin tästä jotakin Kirstenille, joka seisoi vieressäni ruoterin luona. Hän kysyi minkätähden.
— Siitä syystä, että se on circum-polaris tähti.
— Mitä se merkitsee?
— Eikö kapteeni Bäck ole kertonut teille näistä asioista?
— Me emme puhu keskenämme mistään asioista.
Kello oli jo kahdeksan, löin siis laivan peräkelloon kahdeksan lasia ja sain kokkakellosta vastaukseksi kahdeksan lasia. Toinen mies tuli ruoriin, peränpitoon. Nostin lakkia Kirstenille ja lähdin kanssiin. Olin joutunut siihen merivahtiin, jolla oli vapaavahti kello kahdeksasta kahteentoista.
Pistettyäni piippuun ja sytytettyäni sen läksin hetkiseksi kokkapenkereelle tähystäjän luo. Siinä virassa oli nyt Johansen, laivan vanha timpermanni. Ensin juttelimme ilmasta ja tuulesta, sitten jouduimme suorastaan autuuden asioihin.
— Saapa nähdä, miten tämä reissu päättyy, sanoi Johansen.
— Kuinka niin?
— Tuntuu niin kummalliselta ja oudolta. Vaimoni sanoi, kun jätettiin hyvästit: »En luule, että enää tavataan tässä syntisessä maailmassa. Pysy Jumalaa pelkääväisenä, että kohdataan tuolla ylhäällä taivaassa.»
— Loruja, sittenhän ei täällä alhaalla olisi mitään muuta kuin itkua.
Hyvää yötä, Johansen.
Tuuli vei meitä kohti Englannin kanaalia. Kulkiessa yli Dogger-matalikon näimme satoja kalastuslaivoja. Pimeän aikaan luulisi niiden lyhty tulia maavaloiksi. Englannin kanaalissa sivuutimme molemmin puolin johtoloistoja, toisen toisensa jälkeeni ja viimeisiksi Landsendin (Maalampun) ja Lizardin (Sisiliskon) kuuluisat valotornit, viimeiset ennenkuin jouduimme Atlannin syleilyyn. Lizard on saanut nimensä siitä, että Suur-Britannia, pistäessään pitkänä niemekkeenä Atlantiin, lounaassa muistuttaa muodoltaan sisiliskoa.
Delfinen purjehdusaikoina, siis viitisenkymmentä vuotta sitten, kyntivät valtameriä suurimmaksi osaksi purjelaivat. Höyrylaivoja ei ollut kymmenettä osaakaan. Ani harvoin kohtasi höyryn voimalla kulkevan rahtilaivan ja matkustajalaivojakin näki hyvin vähän. Tuoretta ruokaa ei siihen aikaan merillä saatu. Syötiin suolattua lihaa ja silavaa, joka tavallisesti haisi. Leivässä vilisi matoja ja usein oli vesi pitkillä matkoilla niin pilaantunutta, että jo sen haju tympäisi. Lisäksi se oli limaista, jopa paksuakin. Jos sitä juoda mieli, oli se ensin siivilöitävä ja etikan avulla poistettava sen inhoittava maku. Suureksi avuksi oli sadevesi, etenkin kuuman vyöhykkeen seutuvilla, kun sitä vain sattui saamaan. Jätän mainitsematta ruokalistan muut kauhistukset. Valtameriä kuljettaessa olimme usein kuukausimääriä näkemättä maata. Kun esimerkiksi lähdettiin Englannista San Fransiskoon, saattoi matkaan kulua puoli vuotta. Poljettiin siis laivan kantta koko tämä kuuden kuukauden aika, maihin nousematta. Maata ei tullut edes näkyviinkään ennenkuin matkan puolivälin paikkeilla, Cap Hornin seuduilla.
Kun olimme tulleet Atlannin valtamerelle, purjehdimme kahden trawlerin — kalastajalaivan — välitse. Tuntui siltä kuin joku olisi silmänräpäyksen ajan pidellyt meitä kiinni, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Sitten laivan vauhti vähän hiljeni. Olimme ajaneet poikki näiden välissä olevan nuotan. Matalikkojen kalastajalaivat pyydystävät näet joko siten, että yksi alus hinaa suurta nuottaa, taikka siten, että kaksi purjehtii rinnatusten ja vetää nuottaa välissään. Delfine meni menojaan jonkin aikaa, sitten vähensimme vauhtia kääntämällä vasten tuulta ja nostimme laivaan suuren joukon saalista, joka oli tarttunut peräsimeen. Saimme pari tynnyriä kaloja: silliä, makrillia, turskaa.
Kanssissa, miesten asunnossa, pohdittiin vilkkaasti kysymystä, miten matka päättyy. Viikon kuluttua voitaisiin, jos tuuli olisi suotuisa ja ilma pysyisi kauniina, päästä Cadiziin. Lastin lossaukseen, uuden lastin lastaukseen sekä matkaan Espanjasta Brasiliaan menisi niin paljon aikaa, että keltarutto Riossa saattaisi raivota pahimmillaan juuri sinne päästäessä.
— Kyllä kai niin käy, virkkoi timpermanni, — niinkuin eukko hyvästellessä sanoi, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.
— Perhana sentään, etten lähtenyt »Rakkaus»-kuunarilla Lyypekkiin.
Silloin ei olisi tarvinnut pelätä keltaruttoa, sanoi Löflund.
Nyt puuttui kokkikin puheeseen.
— Sanoitko sinä »Rakkarhus» (rakkaritalo)? Kummallisia nimiä siellä
Suomessa!
— Turpa kiinni, turskansyöjä!
Kokki ja Löflund jatkoivat vähän aikaa tituloimista, kunnes viimein olivat ilmi tappelussa, mutta se ei häirinnyt ketään.
Tuuli oli kaiken päivää ollut navakanlainen ja me miehet ihmettelimme, ettei purjeita alettu vähentää. Merikin oli jo silloin tällöin käynyt tervehdyksellä tyyrpuurin puolella. Se oli tuontuostakin painellut paapuurin skantakkilistaa vedenpinnan alle huomauttaakseen, että olisi aika vähentää purjeiden pinta-alaa. Löflund ja kokki, jotka parast’aikaa tappelivat, olivat sitä mieltä, että kapteeni varmaan tahtoi peloitella rouvaansa — sitä varten piti liian paljon purjeita.
Tehtyään tämän johtopäätöksen kokki ja Löflund jatkoivat tappeluaan tyyrpuurin puolella. Kokki nuiji päätänsä Löflundin päätä vastaan ja tämä koetti suojella päätänsä pitämällä kiinni kokin pitkästä tuuheasta tukasta, niin että molemmat päät olivat yhdessä. Mutta yht'äkkiä tulikin ylähangan puolelta reelingin yli suuri aalto, täyttäen koko laivankannen vedellä ja painaen alihangan kansilistan entistä syvemmäksi veden alle. Laiva joutui nyt niin kallelleen, että kirstut, tappelijat ja hernesoppakattila lensivät vasten kanssin paapuurinpuoleista seinää. Kun puuskaus oli mennyt ohi, kuului kannelta komentosanat: »Purjeita pärjäämään!»
Etuprammipurje pärjättiin ensimmäisenä. Tyyrpuurin vahtimiehistöllä oli vapaavahti, siis pääsimme me, jotka kuuluimme siihen, päivällisen jälkeen makaamaan. Vähän ajan perästä kuuluivat ottavan pois isoa prammipurjetta ja sitten purjetta toisensa jälkeen. Vähän ennen kuin meidän piti nousta vuorollemme, kuului komento: »Kaikki miehet reivaamaan!» Ennen kahdeksatta lasia, siis kello kahtatoista, olivat meillä ylhäällä vain pohjaanreivatut märssipurjeet.
Tuuli oli kova ja aallot ankarat. Myrsky raivosi neljä vuorokautta, ajaen meitä kaiken aikaa kauemmaksi Ranskan rannikolta. Biskaja pani parastaan. Se pyöritti ja toussutti meitä matalikollaan. Biskajan lahdessa on laaja matalikko-alue, jota vastaan aallot ponnahtavat korkealle. Nukkumisesta ei tullut mitään eikä ruokaa voitu keittää. Nakerrettiin kuivia korppuja raa'an silakan särpimeksi.
Merineuvottelussa tuli kysymys siitä, heitettäisiinkö kansilasti mereen. Enemmistö pani kuitenkin vastaan, sillä oli vaarallista seisoa ilman lastia ja kiinnikettä paikassa, jossa aallot kaiken aikaa vyöryivät kannen ja kansilastin ylitse. Sitäpaitsi olisi siinä helposti voinut murskautua lankkujen väliin ja yhtä helposti olisivat myös laivan reelingit saattaneet särkyä.
Miesten messissä uiskentelivat nyt sekä kirstut että muut irtonaiset kapineet vapaasti ja kajuutassa oli tilanne samanlainen. Seisoimme kaiken aikaa vyötäisiin asti vedessä ja vähän väliä meri löi yli koko laivan: silloin olimme aivan tukahtumaisillamme. Ei kukaan enää uskonut pelastukseen. Pieni Delfine näytti menneeltä kalulta taistellessaan raskaassa lastissaan matami Biskajaa vastaan.
Siitä saakka, kun pelastus rupesi näyttämään toivottomalta, olin lakkaamatta ajatellut Kirsteniä ja Magdaa. Olikohan kukaan käynyt auttamassa, tai edes muistanut heitä. Olivatkohan he enää hengissäkään? Aioin jo lähteä heitä katsomaan, mutta kenen luvalla ja millä oikeudella? Omalla luvallani ja ihmisyyden nimessä päätin koettaa päästä laivan peräpuolelle. Olin jo turvautunut ylähangan reelinkiin, kävellen ja ryömien kulkenut puolen matkaa, kun meri hyökkäsi laivan keskiosan yli. Jollen olisi saanut kiinni pumpputelineestä, niin olisin veden mukana mennyt alahangan reelingin ylitse mereen. Pysyttelin siinä, pidellen kaikin voimin kiinni pumpusta, jolloin ajoittain tulin olemaan sukelluksissa.
Nyt on loppu lähellä, ajattelin. Tulkoon vain kuolema, mitä pikemmin, sen parempi: tullahan sen kerta kuitenkin täytyy. Tämä lienee ollut kaikkien yhteinen ajatus.
Kun hyökylaineiden raivo hetkeksi laimeni, arvelin, että lienee parasta jättää Kirsten oman onnensa nojaan. Meri näkyi suhtautuvan aikomukseeni vihamielisesti. Päätin lähteä kokkapuoleen hakemaan turvallisempaa paikkaa, kun huomasin kapteenin, joka seisoi kajutan katolla, pidellen kiinni mesaanipurjeen puomista. Hän huusi minulle jotakin, jota luonnollisesti en kuullut. Vähitellen minun onnistui päästä kajuutan nurkalle ja kuulin silloin:
— Mene rouvan luo.
Peräkannella seisoi Johansen. Kuultuaan kapteenin sanat, hän huomautti:
— Se siitä tulee, kun naisväkeä on laivassa merellä. Katselepas, West, tuonne kokkamerssiinkin, missä tähystäjiä istuu — sinnekin roiskuu merestä vettä.
Onni oli, että sekä kajuutta että kanssi olivat kannella, eivätkä niinkuin muutamissa laivoissa kannen alla. Molemmat ruorimiehet seisoivat varmuuden vuoksi kiinni köytettyinä, jottei meri heitä veisi. Laivan peräsin iski väliin niin arveluttavasti, että oli syytä pelätä sen menevän epäkuntoon. Ruorimiesten tuli kaiken aikaa olla varuillaan, jottei pyörä pääsisi lyömään ympäri, sillä silloin olisivat heidän kätensä ja jalkansa voineet joutua vaaraan sekä peräsinvehkeet särkyä. Laivamme oli täydellisesti oman onnensa nojassa, sitä ei voitu ohjata, kun ei hirmumyrskyn vuoksi voitu pitää ylhäällä mitään purjeita. Se ei siis ensinkään totellut peräsintään, vaan kulki mihin tuuli ja aallot sitä milloinkin veivät. Vuoroin oli kokka, perä tai sivu vasten tuulta. Kompassin taulu pyöri kuin hullaantunut kaiken aikaa ympäri. — West, mene Kirsten-rouvan luo! kuulin. Kun vihdoin tuuma tuumalta pääsin pieneen hyttiin, vallitsi siellä täysi kurjuus. Äiti ja lapsi istuivat läpimärkinä lattialla kojun ja seinän välissä, koska eivät voineet pysyä kojussa. He olivat tipahtaneet sieltä alas eivätkä saattaneet yrittääkään pystyyn. Kirsten näytti kalpealta ja puolikuolleelta. Lapsi sitävastoin, vaikka kalpea olikin, tuntui pirteämmältä. »Minä tahdon ruokaa!» huusi Magda heti, kun näki minut. Hän ei ollut tietänyt mitään meritaudista. Minä pujahdin nyt heti kannen alla olevaan, ruokatarvekomeroon ja toin korppuja, keksejä sekä avatun tölkin, joka sisälsi austraalialaista lampaanlihaa. Tyttö alkoi heti syödä.
— Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Kirsten. — Olen kauan odottanut tuloasi, vaikka turhaan. Viimein keksin keinon. Käskin Magdan aukaista oven ja huutaa, minkä suinkin jaksaisi. Sen sattui kapteeni kuulemaan salonkiin. Mutta sanohan nyt, millä kannalla asiat ovat. Onko mitään pelastumisen toivoa?
— Hyvin vähän, vastasin. Hän jatkoi:
— Kapteeni kävi täällä pari kertaa kysymässä, tarvitsemmeko jotakin. Minä sanoin, ettemme tarvitse. Kuule, West, luultavasti kaikki menemme pohjaan, mutta jos ihme tapahtuisi ja sinä pelastuisit, niin…
Samassa kuului katolta kova kolahdus ja rytinä. Kannoin Magdan salonkiin ja käskin hänen pitää kiinni pöydän jalasta. Sitten toin Kirstenin Magdan viereen:
— Pitäkää tekin kiinni pöydänjalasta. Se on varmasti kiinni lattiassa, laivan kannessa!
Tämän huudettuani riensin ylös. Siellä oli prikiseilinkahveli pudonnut kajuutan katolle. Kaksi miestä sitoi parhaillaan sitä kiinni suurmaston vantteihin.
Palasin äidin ja lapsen luo. Kirsten ei jaksanut puhua, istui vain lattialla pidellen toisella kädellä kiinni pöydän jalasta, toisella lapsestaan. Laiva kallisteli nyt entistä enemmän, muttei sillä lailla kuin tähän asti. Tuulen voima oli vähän lauhtunut. Satuin katsahtamaan barometriin: se teki nousua.
— Nyt, kapteenska, autan teidät hyttiinne. Kas niin, hyvinhän se kävikin. Istukaa vielä tämä yö lattialla ja nojatkaa seinää vastaan. Magda saa istua tai maata jalkojenne välissä, niin ei pääse putoamaan.
Otin kajuutan kaapista kahvikuppiin konjakkia ja annoin molemmille kulauksen.
— Kehoitan teitä pysymään rauhallisina. Vaara ei ole niin suuri enää. Jos pääsemme tämän yön yli, olemme pelastetut. Tuuli tyyntyy, sentähden laiva näin kovasti heittelee.
Myrskyä oli kestänyt neljä päivää. Kahdeksan aikaan aamulla se asettui ja kohta sen jälkeen tyyntyi kokonaan. Päivemmällä alkoi hieno tuulenhenki tuntua luoteesta, sen voima lisääntyi vähitellen ja ennen pitkää se puhalsi navakasti. Meillä olivat kaikki purjeet vetämässä, paitsi puuvenprammeja. Myrskyn tuottamat vahingot oli pian autettu. Viidentenä päivänä myrskyn jälkeen näkyi vähän ennen auringon nousua maata ja muutama tunti sen jälkeen laskimme ankkurimme Cadizin satamassa. Kun Delfine Norjan lipun liehuessa, jonka oikeanpuoleisessa ylälaidassa Ruotsin värit siihen aikaan ilmaisivat näiden maiden unionia, saapui Cadizin väylälle, tervehtivät sitä useat norjalaiset laivat lipunnostolla.