III.
Me palasimme laivaan, joka tuulen ja virran muutettua suuntaansa oli kääntynyt kaupunkia kohden ja makasi vähän kyljellään paapuurin puolella. Ilma oli kolea. Oli pilkkopimeä ja Delfinen ankkurilyhty loisti huonosti.
— Kuka siellä? huusi Löflund, joka oli ankkurivahtina. Minä sanoin tunnussanan, jonka jälkeen nousimme laivaan.
— Onko kapteeni laivassa? kysyi Kirsten.
— Ei ole, kapteenska, hän tulee huomenna. Määräyksen mukaan pitää
Westin ja minun olla häntä vastassa kello kaksitoista laivaveneellä.
Löflund, sama, jonka kanssa yhdessä mönsträsin Porvoossa Delfineen, sai minulta muistutuksen siitä, että laivan ankkurilyhty valaisi huonosti.
— Kas, saakeli, kuinka mies on tullut koppavaksi, senjälkeen kun pääsi kipparin rouvan soutupojaksi!
Kehoitin Kangas-Fiian poikaa pitämään suunsa kiinni hyvän sään aikaan.
Sillä välin, kun Kangas-Fiian poika puhdisti vara-ankkurilyhtyä nostettavaksi kokkastaagiin, menin minä laivan perään veneköyttä kiinnittämään. Kirsten seisoi kompassihuoneen takana ja sanoi sieltä minulle:
— Kapteeni, minun niinkutsuttu mieheni, on maissa, ja ensimmäinen perämies on saanut luvan lähteä Mockerevin majakalle sanomaan hyvästit morsiamelleen, majakkamestarin tyttärelle. Toisen perämiehen hytistä ei kuulu mitään, siis hänkin on luultavasti poissa. Ota kuitenkin selkoa Löflundilta, onko viimeksimainittu maissa. Jos hänkin on poistunut, niin tule tänne, minulla on sinulle puhuttavaa.
— Kapteenska on hyvä ja tulee kompassihuoneen luo, kun kuulette minun yskähtävän, vastasin ja lähdin ottamaan selkoa asioista.
Löflund, joka juuri oli saanut puhdistetun ankkurilyhdyn sytytetyksi ja vedetyksi paikoilleen, tuli minua vastaan tyyrpuurin puoleisessa ruffin kulmassa.
— Kuulehan West, sanoi hän, — tahtoisitko olla hyvä ja pitää minun vahtivuoroni? Olen vähän väsynyt ja sairas. Kyllä minä sitten taas toiste teen sinulle palveluksen.
Se naula veti, ajattelin itsekseni.
— Ei minun oikeastaan pitäisi tehdä sinulle palvelusta, kun olet niin hävytön. Olen sitäpaitsi itsekin väsynyt, soudettuani kaiken päivää. Sinähän et ole tehnyt muuta kuin palmikoinut plattinkia.
Mutta Löflund yhä jatkoi pyytämistään sanoen, että kun vahtivuoroni jo alkaa puolen tunnin kuluttua, niin enkö voisi yhtä hyvin ottaa sitä heti. Lupasin kysyä asiasta toiselta perämieheltä, jos hän on valveilla. — Hän ei ole laivassa, vastasi Löflund.
— Sitten pidän vahtivuorosi.
— Kiitos! Jos sinulla on nälkä, niin keittiössä on hyvää turskalaatikkoa. Sitä oli päivälliseksi.
Löflund lähti kannelta.
Kun olin tullut vakuutetuksi, ettei kajuutassa ollut muita kuin Kirsten ja että miehet jo kuorsasivat kanssissa, menin kompassihuoneen luo.
Minun ei tarvinnut edes yskähtää, sillä Kirsten oli jo siellä.
— Olet viipynyt kauan, West. Voimmeko me nyt kenenkään näkemättä ja kuulematta jutella?
— Luultavasti, mutta oletteko kaiken aikaa seisonut täällä kylmässä?
— Olen. Uskallatko jättää vahdinpidon vähäksi aikaa, niin menemme minun hyttiini?
— En.
— Täällä minä palellun kuoliaaksi.
— Ottakaa enemmän vaatteita päällenne.
— Minulla ei ole täällä muita päällysvaatteita.
— Tuossahan on miehenne päällystakki, ottakaa se.
— En pane sitä päälleni.
— Ottakaa sitten konjakkiryyppy.
— En ole ottanut väkevää senjälkeen kuin Spögehålenissa.
— Anteeksi, minun täytyy nyt hoitaa vahdinpitoani ja jättää teidät.
Kello on yksitoista, minä menen kokkapuoleen lyömään kuusi lasia.
— Älä Jumalan tähden lyö; ne heräävät.
Menin laivan kokkapuolelle soittokellon luo. Tuuli oli tyyntynyt ja ensimmäisen arvoluokan tähtiä näkyi taivaalla. Ajattelin tuota kaunista naista ja ihmettelin, mikähän häntä mahtoi vaivata. Tartuin soittokellon läppään: buing, buing-buing, buing-buing, buing! kajahteli yli laivan juhlallisesti. Ei kukaan laivan nukkujista kuullut kellon soittoa — heillä oli vain aavistus siitä, että kiitävästä ajasta oli vierinyt taas tunti. Jokunen sekunti sen jälkeen Mockerevin puolelta kuului: bong, bong-bong, bong-bong, bong! Siis me kaksi naapurilaivaa olimme ajan mittaukseen nähden yhdessä. Muutamia minuutteja sen jälkeen kuului kauempana olevista laivoista kuusi »lasia». Seisoin hetkisen soittokellon luona ja katselin vähän aikaa lähinnä olevan laivan huippulyhtyä. Sen valo oli kirkas ja suuri. Sitten käännyin kauempana oleviin laivoihin päin. Niitä oli monta. Huippulyhtyjen valo oli totisesti pieni verrattuna kaukaisten ja kaukaisimpien tähtien valoihin. Viivyin siinä mietteissäni ja kun taas ajatuksistani havahduin, olin tavallisessa arkielämässä. Minulla oli vielä jäljellä tunti vahtia, ja huomenna piti Löflundin ja minun soutaa kipparia hakemaan. Sitten kai loppuisi tämä hassutteleminen kipparin rouvan kanssa. Omituinen nainen! Ovatkohan kaikki norjattaret samaa maata? — Katseltuani kiikarilla joka suuntaan ja havaittuani, että kaikki vielä nukkuivat, läksin peräpuolelle kompassihuoneen luo. En oikeastaan aikonut sinne mennäkään, sillä luulin, että kapteenin rouva oli jo poistunut hyttiinsä nukkumaan. Mutta hyvä oli, että menin.
Kun saavuin sinne, näin Kirstenin makaavan yhdessä mykkyrässä, pää skandekilla. Seisoin jonkin minuutin miettien, miksi minun pitikin joutua tähän laivaan, mokomaan »Lentävään Hollantilaiseen».
Kapteenska, mikä teitä vaivaa? kysyin.
Ei vastausta. Kannoin hänet hyttiin ja asetin vuoteelle. Puhuttelin häntä, mutta turhaan. Koetin valtimoa: ei mitään hengen merkkiä. Kädet ja jalat olivat kylmät, mutta pää lämmin. Panin sormeni ohimolle ja tunsin, että sydän tykki. Nyt tarvittiin kiihoketta. Salongissa olevan apteekkikaapin ovi oli auki. Sieltä löysin kahvikupillisen konjakkia, ja minun onnistui saada sitä pari kulausta hänen sisäänsä. Puolen tunnin kuluttua hän aukaisi silmänsä ja rupesi puhumaan. Peitin hänet ja käskin olemaan liikahtamatta, kunnes kävisin kannella.
Laiva oli jo jonkin aikaa ollut ilman vahtia. Kello oli vähän vailla puoli yksi, siis kahdeksan lasia (kello 12) oli jäänyt soittamatta. Menin kannelle ja kun kello oli täsmälleen puoli yksi, löin yhden lasin. Naapurilaivasta kuului myös yksi lasi. Kun kaikki taas näytti rauhalliselta, menin Kirstenin luo.
Hän makasi silmät auki.
— Kuinka voitte?
— Voin paremmin, onko sinulla nyt aikaa istua luonani, niin kerron loput?
Minua rupesi jo hermostuttamaan.
— En tahdo enää kuulla mitään. — Olin lisäämäisilläni: »Minä viis veisaan teidän rakkausjutuillenne. Kertokaa ennen vaikka meren kaloille», mutta nähdessäni nuo kauniit, kalpeat kasvot tyynyllä en hennonut. Lisäsin vain:
— Miksi niin välttämättä tahdotte kertoa minulle? Hän hymyili hiukan vastatessaan:
— Olet kovin nuori, West. Mutta ehkä juuri siksi minä tahdon kertoa. Pääasia on, että sinä kuuntelet, tai minä kostan ja usko pois, että minä osaan kostaa.
— En sitä pelkää.
— Rukoilen: älä jätä minua nyt yksin.
— Hyvä, odottakaa vähän, käyn kannella ja otan selvää tilanteesta ja samalla soitan kaksi lasia, koska kello on kohta yksi.
Menin ja soitin kaksi lasia. Naapuri vastasi soittamalla myöskin kaksi.
— No, kertokaa nyt viivyttelemättä.
— Magdahan on äidin luona, eikö niin?
— Sinne jätimme hänet eilen.
— Pieni, rakas lapseni! Halvorin lapsi! Halvor kosi minua, mutta hänen isänsä pani vastaan. Ja sinä olet nähnyt hänen isänsä. Silloin Halvor päätti lähteä valtameren toiselle puolelle. Hän ja kaikki yleensä luulivat, ettei vanhalla Sörensenillä ollut enää jäljellä pitkää elonaikaa. Lääkärit arvelivat, että häntä vaivasi syöpä. Sörensen oli isältään ja isoisältään perinyt suuret rikkautensa ja Halvor ja Hildur olivat ainoat perilliset. Sitten kun vanhus oli mennyt manalle, piti Halvorin palata takaisin kotiin.
Päivää ennen Halvorin lähtöä menimme, hän ja minä, Mockereviin. Tahdoimme olla kahden, ennenkuin eroaisimme. Silloin tosin kuvittelimme eron aivan lyhyeksi. Noustuamme maihin ja kiinnitettyämme purjeveneen kiipesimme kalliolle. Istuimme käsi kädessä kauan aikaa. Halvor silitti päätäni ja suuteli kyyneleisiä kasvojani ja sanoi viimein: »Pese, pieni Kirsten, kyynelet kasvoiltasi, tuossa vuoren kolossa on sadevettä.» Kun olin sen tehnyt ja vähän rauhoittunut, tartuin Halvorin kaulaan, ja me vannoimme toisillemme uskollisuusvalan, jonka piti kestää koko elinaikamme. Sanoin: »Kuule Halvor, minähän se kosin, eikö niin?» — »Niin, rakkaani ja kiitos, että sen teit», vastasi hän. — »Ja olemmehan ehdottomasti päättäneet mennä naimisiin?» — »Olemme, rakkaani, jos vain saamme elää.» — »Siksi, omani, meidän täytyy vihkiytyä, niin kauan kun tiedämme elävämme.» — »Jos olisi tässä Pappi, niin voisimme heti antaa vihkiä itsemme; ehkä huomenna ennen lähtöäni saamme siihen tilaisuuden.» — »Mutta, Halvor», sanoin minä, »onhan meillä tässä suuri mahtava meri, joka meitä köyhiä norjalaisia elättää, olkoon se meidän pappimme ja todistajamme!» — »Olkoon niinkuin tahdot, armaani», vastasi Halvor. Kun sitten auringon laskettua läksimme Mockerevista, olimme mies ja vaimo.
Kirsten-rouvan kertomus katkesi taas vähäksi aikaa, sillä kelloni oli puoli kaksi ja minun täytyi kiirehtiä kannelle. Löin kolme lasia ja sain naapurilaivalta vastaukseksi kolme lasia. Koska kaikki näytti rauhalliselta, menin jälleen Kirstenin luokse.
— Taas olet viipynyt. Olet liian virkaintoinen.
Autoin Kirstenin istumaan ja kysyin:
— Missä Halvor nyt on?
Kirsten oli hetken vastaamatta, ja kyynelet, kimaltavat kuin timantit, vierivät poskia pitkin.
— Suotta kysyt, missä Halvor on, olisinhan sen sanonut kysymättäkin. Halvor on Jumalan luona. Hän sai surmansa Pacific-rautatietä rakennettaessa. Hän oli siellä insinöörinä.
— Kirsten-parka, sanoin, ja kyynelet pyrkivät minunkin silmiini.
— Kiitos, West, että sanot minua nimeltä. Vanha Sörensen, joka oli saanut kuulla, kuinka minun laitani oli, tapasi minut eräänä iltana Trondhjemin kalarannassa kolmisen kuukautta sen jälkeen, kun Halvor ja minä olimme kahden olleet Mockerevilla. »Hyvä, että tapasin teidät», sanoi hän. »Halvor on nyt kuollut. Te luultavasti tiedätte sen jo.» Minun vihani kuohahti. »Kyllä tiedän, vanha roisto», huusin minä. »Te olette syypää hänen kuolemaansa.» — »Älkää ruvetko hävyttömäksi, taklausmestarin tytär», vastasi hän, »vaan olkaa järkevä; minähän tahdon teidän parastanne. Täällä ei kukaan muu kuin äitinne tiedä, kuinka laitanne on. Minä ehdotan ja määrään, että te jo huomenna lähdette Trondhjemista. Äkkinäisen lähtönne syyksi sanotaan uteliaille, että te surunne lieventämiseksi tarvitsitte paikan- ja ilmanmuutosta.»
Seuraavana päivänä äitini ja minä lähdimme Trondhjemista. Astuimme aamuhämärissä veneeseen, joka vei meidät kauaksi väylälle englantilaiseen laivaan. Muodon vuoksi äitini sai keittäjättären ja minä siivoojattaren toimen »Tritonissa», joka seuraavana päivänä nosti ankkurin ja purjehti Skotlantiin.
Laivan kello löi kaksi.
— Joudu kannelle, Kirsten sanoi, — ja tule heti takaisin, kun olet soittanut neljä lasia. Lopetan kohta kertomukseni.
Kun saavuin soittokellon luo, soitti naapurin laiva neljä lasia, ja minä vastasin samoin. Sitten kiiruhdin taas hyttiin, ja Kirsten jatkoi kertomistaan:
— Kun äitini kanssa olin kolme viikkoa ollut Grangemonthissa, pienessä hiili- ja satamakaupungissa, saapui asuntoomme Sörensen ja eräs tuntematon mieshenkilö. Sörensen oli kohtelias ja kysyi, kuinka voimme. Sitten hän esitti meille perämies Bäckin, jonka sanoi kohta saavan kapteenin paikan. Tämän jälkeen hän kohteliaasti, mutta samalla määräävästi pyysi puhutella äitiäni kahden kesken. Minä pu'in kiireesti päällystakin ylleni ja pujahdin ovesta ulos. Perämies jäi saliin istumaan.
Oli myöhäinen syksy ja pieni kivihiilikaupunki oli sakeassa noen sekaisessa sumussa. Minä puoleksi juoksin vähän matkan päässä olevalle kauniille hautausmaalle kapeata puistokujaa pitkin, jonka vasemmalla puolen oli istutettuja, noen tahraamia puita ja oikealla matalia, rapakivisiä ja mustuneita kivihiilityöläisten asumuksia. Kävellessäni siellä edestakaisin minua vuoroin paleli, vuoroin hiotti. Mitähän näitten käynti tietää? ajattelin itsekseni. Mutta kohta selvisi asia ja minä ihmettelin typeryyttäni, kun en heti sitä huomannut. Selväähän oli, että vanha Sörensen oli tullut naittamaan minut perämies Bäckille. No niin, mitäpä tuo merkitsee, millainen minun tulevaisuuteni on, arvelin. Miltei juosten riensin takaisin saamaan selväksi kohtaloni.
Kun tulin kotiin, istuivat kaikki kolme keskustelemassa, mutta kun olin avannut oven, jätti äiti vastenmieliset vieraat kahden ja astui minua vastaan. »Vielä yksi asia, rouva Störrup», sanoi Sörensen. — »Kyllä riittää, ymmärrän koiruutenne vähemmälläkin», vastasi äitini. Asia oli järjestetty niin, että minun piti mennä naimisiin tulevan kapteeni Bäckin kanssa. Minä suostuinkin avioliittoon sillä ehdolla, ettei hän koskaan saisi pitää minua vaimonaan. Kolme päivää tämän jälkeen, sunnuntaina, meidät kuulutettiin kolme kertaa peräkkäin Trondhjemissa ja samana päivänä meidät vihittiin Grangemonthissa. Heti vihkimisen jälkeen Bäck ja Sörensen lähtivät junalla, edellinen Hulliin ottamaan vastaan virkansa »Delfinessä» ja jälkimmäinen matkustaakseen kotiinsa Trondhjemiin.
— Hyvää yötä, kapteenska, nyt olen kuullut kaikki.
— Et kaikkea, mutta ainakin tärkeimmän.
* * * * *
Seuraavana päivänä neljänneksen yli kahdentoista istuimme, Löflund ja minä, veneessä odottamassa kapteenia. Sörensen ja kapteeni Bäck saapuivat veneeseen.
Laivassa ei ollut muita kuin rouva Bäck ja kokki. Toiset olivat maissa noutamassa uutta ruoka- ja juomavettä, koska Porvoosta saatu vesi jo oli aivan pilaantunutta ja sitäpaitsi vähissä.
— Hyvää päivää, rouva Bäck, sanoi Sörensen tultuaan laivaan.
Kirsten ei vastannut mitään eikä edes liikauttanut päätään, vaan katseli korkeudestaan ylpeästi ja välinpitämättömästi molempia.
— Olkaa hyvä ja astukaa kajuuttaan, sanoi Sörensen. Hän avasi oven ja työnsi Kirstenin, joka ei tiennyt pitää varaansa, sisään. Löflund ja minä puuhailimme venettä paikoilleen ja tahallamme pysyttelimme kajuutan läheisyydessä. Kuulimme sieltä ensin kovaa puhetta, sitten toraa ja viimeksi nyrkin iskuja pöytään.
— Piru on irti, sanoi Löflund.
Me menimme kokkapuolelle. Meteli kasvoi ja viimein kajuutan ovi lensi auki. Kirsten pakeni ulos, kasvot verissä, Sörensenin takaa-ajamana, joka muistutti jotakin henkitoreissaan olevaa saatanaa. Tuuhea poskiparta ja harmaa tukka olivat aivan takkuiset ja silmät paloivat villisti.
— Kirottu taklausmestarin tytär, niin totta kuin piru on kotoisin helvetistä, niin totta minä nyt tapan sinut!
Hän sieppasi kannelta tammipuisen kangen, kiertopelispaalin, kohotti sen ja oli juuri iskemäisillään Kirsteniä päähän. Silmänräpäys, ja nainen olisi ollut verisenä mäskinä. Nopeana kuin salama minä syöksähdin Kirstenin paikalle; hän lensi pitkäkseen vasten laivan reelinkiä, ja minä sain iskun käsivarsiini, jotka olin asettanut pääni suojaksi. Väännettyäni kangen tuon riehuvan pirun käsistä tartuin hänen kurkkuunsa. Silmissäni näkyi punaista.
— Annan teille niin paljon aikaa, että ehditte rukoilla Jumalalta armoa tulevaa elämäänne varten ja sitten…
Sörensen, joka oli oikea norjalainen, löi nyt viimeisen valttinsa pöytään. Hän koetti puskea norjalaisella kallollaan. Minä vain lisäsin puristusta.
— Päästä hänet irti, sanoi Kirsten.
Sörensen seisoi nyt kumarruksissa, ähkien ja valmiina hiukan hengähdettyään uudelleen karkaamaan Kirstenin kimppuun. Kun hän taas tavoitteli kankea, painoin minä hiljakseen hänet maahan selälleen ja pitelin häntä siinä. Hiukan rauhoituttuaan hän sanoi:
— Minulla ei ole täällä enää mitään sanomista eikä tekemistä; saattakaa minut heti maihin.
Hän nousi seisoalleen ja lähestyi Kirsteniä, mutta minä astuin väliin. Sörensen sanoi aivan muuttuneella äänellä ja ikäänkuin vuosikymmenen vanhentuneena:
— Kiitän, nuori suomalainen. Ilman teitä olisin raivohulluudessani tappanut tuon naisen ja ilman häntä te olisitte tappanut minut. Tahdon vielä sanoa rouva Bäckille muutaman sanan. — Rakastan teitä, Kirsten, ja olisin tahtonut antaa teille Halvor-vainajan sukunimen. Luulin voivani pakottaa teidät niinkuin ennenkin — parasta lienee, etten jatka. Annatteko anteeksi sekä tämän että sen, mikä Skotlannissa tapahtui? Tästälähin koetan hyvittää kaikki, jos suostutte pyyntööni.
— Annan anteeksi, jos lupaatte, että saan olla rauhassa. Muuta hyvitystä en huoli teiltä.
Kun vanhuspiru oli pessyt kasvonsa ja kätensä ja levännyt jonkin aikaa, sousimme Löflundin kanssa, hänet, Bäckin ja Kirstenin maihin. Bäck saattoi Sörensenin kotiin ja meni sitten laittamaan laivan papereita lähtövalmiiksi. Kirsten läksi äitinsä luo. Vasta iltamyöhään sousimme Löflundin kanssa kapteenin takaisin laivaan.
Seuraavana aamuna saapuivat Delfinen muut miehet isolla venheellä tuoden mukanaan ruokatavaraa. Puolenpäivän aikaan istuin veneessä Trondhjemin kalarannassa odottamassa Kirsteniä ja Magdaa. Kaksi naista käveli edestakaisin rannalla vähän matkan päässä veneestä. Toinen heistä teki eleitä käsillään ja puhui kovasti Oskar Bäckista. Toinen kielteli häntä puhumasta niin äänekkäästi. Mutta toinen vain jatkoi kiihtyneenä: »Minä en välitä, vaikka muutkin kuulevat. Hän on ollut minun rakastajani jo ennen kuin meni naimisiin ja on luvannut ottaa eron vaimostaan. Hän myy hänet Sörensenille viidestäkymmenestä tuhannesta kruunusta ja ennestään hänellä on saman verta. Sitten me menemme yhteen.» — »Mistä hän on saanut niin paljon rahaa?» kysyi toinen. »Eiväthän ne laivurien palkat niin suuria ole.» — »Salakuljetuksella. Delfinen peräpiikkiin mahtuu enemmän kuin sata säkkiä kahvia. Ne hän myy täällä tai muissa satamissa, mihin laiva vie kahvilastia. Laivan piikissä peräpuolella on nytkin muutamia kymmeniä kahvisäkkejä, joita hän ei saanut kaupaksi Suomessa eikä ole uskaltanut myydä täälläkään. Noita kahvisäkkejä hän silloin tällöin saa palkkioksi kahvilastin lähettäjältä Riosta.»
Neljän aikaan tulivat Kirsten, Magda ja rouva Störrup rantaan. Viimeksimainittu jäi kyynelet silmissä heiluttamaan nenäliinaansa veneessä poistuville.
Tultuamme laivaan kapteeni nöyrästi ja kohteliaasti tervehti Kirsteniä. Kokki oli säästänyt minulle hernekeittoa, jossa oli runsaasti silavaa. Sainpa vielä ruuan lisäksi ryypyn akvaviittiä, ja elämä alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta. Vielä oli yksi yö vietettävä Trondhjemissa ja sitten lähdettäisiin tuulen ja meren valtaan.
Minulla oli ensimmäinen ankkurivahti. Kun kävelin kannella poltellen piippua, tuli Kirsten luokseni.
— Nyt tiedämme siis sen suuren salaisuuden. Vanha piru on rakastunut minuun ja lupasi minulle kultaa lapiokaupalla, jos ottaisin hänet. Bäckille hän niinikään olisi antanut paljon rahaa, jos vain kauppa olisi syntynyt. Nyt tiedämme, miksi priki määrättiin poikkeamaan Trondhjemiin. Kiitos sulle, rakas poika, kaikesta. Olet kahdesti pelastanut henkeni, ensikerran, kun aioin hypätä mereen ja toisen kerran, kun Sörensen oli kangella lyödä pääni halki. Sinun tähtesi olen täällä ja aion suojella sinua; minulla kun on suuri sananvalta Delfinessä. Hyvää yötä. Lapseni kuuluu kaipaavan minua.