II.
Kirsten-rouvan isä, taklausmestari Störrup, oli kuollut suureksi suruksi niille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, lukuunottamatta Sörenseniä. Monet laivat ja kaljaasit oli Störrup taklauttanut ja sitäpaitsi ottanut asiantuntijana osaa useihin laivanrakennusyrityksiin. Miltei kaikkien trondhjemilaisten laivain rungot, jotka tehtiin hänen eläessään, oli hän piirustanut. Sörensen vihasi häntä eikä senvuoksi tahtonut rakennuttaa Delfine-laivaansa Trondhjemissä, vaan teetti sen Glasgowissa. Hän epäili, että jos Störrup olisi tekemisissä Delfinen rakennustyön kanssa, niin hän jättäisi siihen jonkinlaisen heikon paikan.
Kun Kirsten oli käynyt Bergenin tyttökoulun ja keväällä palannut kotiin, vaivasi häntä rintakatarri, josta hän ei tahtonut päästä eroon. Silloin hänen koulutoverinsa, Sörensenin tytär Hildur, pyysi hänet isänsä säternille Morsfjeldeen. Sairauden takia Kirsten suostui tarjoukseen. Terveellisessä ilmastossa hän muutaman viikon kuluttua saikin voimansa takaisin.
Viikkoa ennen kuin heidän piti lähteä säterniltä alas Trondhjemiin, tuli sinne Hildurin veli, Halvor Sörensen erään nuoren englantilaisen kanssa. Heidän tarkoituksensa oli onkia forelleja Ebbefors-koskesta, joka oli puolen penikulman päässä säternistä. Niin he olivat ilmoittaneet. Forellien onkimisesta ei kuitenkaan näkynyt tulevan mitään eikä säternin karjatyttöjenkaan onkiminen onnistunut heille; senpä vuoksi he alkoivatkin pyydystellä Hilduria ja Kirsteniä.
He kävelivät kerran pitkän matkan säternistä, ensin kaikki yhdessä keskustellen ja sitten jatkaen matkaa parittain, Hildur englantilaisen ja Kirsten Halvorin kanssa. Halvor oli kaunis ja komea mies. Siinä heidän kävellessään hän sanoi Kirstenille:
— Minähän olen parhaan ystävänne Hildurin veli — eihän teidän tarvitse minua pelätä, vaikkakin isäni, se ruma turska, vihasi teidän isäänne, joka oli Trondhjemin paras mies.
Hildur ja englantilainen olivat häipyneet heidän näkyvistään. He kulkivat hetkisen aivan vaiti eikä kumpikaan häirinnyt hiljaisuutta. Kun tyttö huomasi, että he alkoivat lähetä Spögeklackenia — Mörkökukkulaa — joka on Trondhjemin läänin korkein huippu, rupesi hän huutamaan Hilduria minkä jaksoi. Mutta turhaan, vastausta ei kuulunut. Häntä alkoi jo peloittaa, ja hän pyysi, että Halvor auttaisi hänet takaisin säterniin. Halvor kuitenkin ehdotti, että koetettaisiin kiivetä Spögeklackenille.
— Minä tahdon takaisin säterniin, viekää minut heti sinne! pyysi
Kirsten. Mutta Halvor vastasi:
— Mahdotonta, emmehän voi jättää toisia, jotka luultavasti ovat eksyneet, kun eivät tunne seutua. Meidän täytyy hinnasta mistä hyvänsä päästä Spögeklackenin huipulle.
Suurten ponnistusten jälkeen he pääsivät vuorelle, mutta Kirsten olikin näännyksiin asti väsynyt ja Halvor tykkänään lopussa, sillä hän oli kantanut tytön jyrkimpien vuorenseinämäin yli. He olivat nyt siis Spögeklackenilla, josta Kirsten oli pienestä pitäen kuullut paljon puhuttavan. Hän luuli jo näkevänsä Spögegubbenin — Mörköukon — pelätyn haltian, jolla oli yksi ainoa täysikuun näköinen silmä, astuvan esiin. Heidän hiukan aikaa levättyään Halvor sanoi:
— Meidän täytyy vielä kiivetä vähän matkaa kaikkein korkeimmalle paikalle, jossa on Mörköluolan aukko — Spögehålen. Spögegubben asustaa Spögehålenissa. Tulkaa, autan teitä kiipeämään ja parissa kymmenessä minuutissa olemme perillä.
Kirsten totteli, mutta kun vihdoin päästiin huipulle, oli hän jo aivan näännyksissä, vaikka Halvor kantoi häntä loppumatkan.
— Nyt meillä on vapaa näköala, sanoi nuorukainen laskiessaan tytön sylistään. Katseltuaan ympärilleen Kirsten huomasi avuttomuutensa ja rupesi huutamaan apua:
— Hildur, tule tänne!
— Täällä ei kukaan muu kuule meitä kuin mahdollisesti Spögegubben eikä hänkään näytä olevan kotona, sanoi Halvor, ottaen kiikarin kotelosta. — Ehkä hän on hyvinkin kaukana, sillä hänen piirinsähän ulottuu etäälle, mutta jos huudatte, voi hän ehkä hyvinkin pian olla täällä. Katselkaamme nyt ympärillemme. Tuolla luoteessa näkyy kaukaa Trondhjem ja kaakosta kuuluu Ebbeforsin kohina.
Kirstenissä oli äkkiä tapahtunut muutos. Hän oli käynyt aivan rauhalliseksi eikä mikään tuntunut häntä liikuttavan, yksin väsymyskin oli kuin pois pyyhkäisty. He vain kuuntelivat yhdessä, miten vesi putosi pieneen Ebbe-nimiseen tunturijärveen, joka oli Dovrefjeldin alemmalla ylätasangolla. Järvi oli heistä noin kolmannespenikulman päässä, mutta kuitenkin he saattoivat kuulla veden loiskeen, kun se putosi viidenkymmenen metrin korkeudesta.
— Mutta tehän olette lakannut puhumasta ja huutamasta Hilduria. Olkaa todella huolehtimatta, hänellä ei ole mitään hätää, sillä hän istuu turvallisena, jos kohta hieman säikähtyneenä tuon lordi-taimen kanssa Ebbeforsin matkailijatuvassa. Täältähän näemme koko Trondhjemin, vaikka kaukana se on! Ihaileminen täytynee kuitenkin jättää huomiseksi, sillä on otettava selvää tilanteesta. Taitaa olla mahdotonta päästä tänään takaisin säterniin, koska se on kaukana ja suorin tie sinne kulkee läpi louhikoiden ja rotkojen. Voimme kuitenkin koettaa, onhan kesäinen yö valoisa. Sitä ennen on meidän pyörähdettävä Spögehålenissa, sillä sitä ette luultavasti enää toista kertaa pääse näkemään.
Tyttö oli nyt kokonaan Halvorin vallassa. Eikä se tuntunut vastenmieliseltä — tuli mitä tuli.
He tunkeutuivat rotkon sisään. Käytävässä Kirsten tarttui Halvorin käsivarteen. Rotko oli peloittava, vaikkei ollutkaan aivan pimeä. He istuutuivat kivilohkareelle eikä kumpikaan puhunut. Tyttöä raukaisi ja nukahti, mutta havahti yht'äkkiä, kun salama häikäisevästi valaisi koko luolan ja ukkonen samalla jyrähti niin, että rotko ja koko Dovrefjeld tärisivät ja katto tuntui romahtavan alas. Hän huomasi nukkuneensa Halvoriin nojautuneena. Ankaraa rankkasadetta, jumalanilmaa, salamaa ja peloittavaa jyrinää jatkui.
— Voi, kunpa oltaisiin säternissä, valitti tyttö.
— Sinne emme voi nyt päästä, vastasi Halvor. — Koettakaa rauhoittua. Huomenna, heti auringon noustua — jos niin tahdotte ja jaksatte — me voimme lähteä sinne.
Ja Halvor otti selkärepustaan kekseillä ja marmelaadeilla täytetyn laatikon, pullollisen portviiniä sekä kaksi hopeapikaria. Keksit ja portviini antoivat rohkeutta ja unta. Tyttö oli nyt aivan rauhoittunut, istuessaan siinä tuon tyynen, voimakkaan miehen rinnalla, vaikka hirmumyrsky, jonka hän uskoi Spögegubbenin lähettäneen, yhä riehui. Siinä nojatessaan Halvoriin hän tunsi, mitä ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hildur ja hänen kohtalonsa olivat kaukaisia, yhdentekeviä asioita. Hän oli onnellinen ja iloinen siitä, että säternin karjakko Telma ei ollut huolinut Halvorin keksejä, marmelaadeja ja viiniä.
Halvor riisui takkinsa ja heitti sen tytön hartioille. Tämä nukahti, pitäen häntä kädestä. Ensimmäinen viini- ja rakkaushumala toi kauniita unia: hän kulki Halvorin kanssa hyvin heikossa kuun valossa, vaikkei itse kuuta näkynyt. Vähitellen valo selvenemistään selveni ja he kuulivat sanat: »Tätä tietä». Samassa seisoi heidän edessään Spögegubben, jolla oli vain yksi silmä, suuri kuin täysikuu ja keskellä otsaa. Hän johti kuunvalollaan heidät kirkkoon. Kirkossa ei ollut muuta valaistusta kuin ukon kuusilmä. Ja ainoastaan se osa kirkkoa, johon ukon kuusilmä sattui, oli valaistu. Mutta Spögegubben oli vikkelä liikkeissään ja antoi kuulamppunsa heijastaa kaikkiin seiniin, lehtereihin ja käytäviin. Kirkon alttari ja kuori oli koristettu kuninkaallisen komeasti, ihmisiä vain ei näkynyt. »Mitä tämä kaikki merkitsee?» kysyi tyttö Halvorilta. »Meidät kruunataan täällä», hän vastasi. Sitten alkoi taas pimetä, ja lopulta hän ei nähnyt mitään. Hengittäminen tuntui vaikealta. »Suuri norjalaisten Jumala, älä leikittele minun kanssani, vaan anna minun todella kuolla!» huusi Kirsten hädissään. Pyyntö tulikin jälleen kuulluksi ja hän raukeni tunnottomaksi. Mutta pian hän havahtui taas valosta, joka oli miljoonia kertoja kirkkaampi kuin Spögegubbenin kuunvalo.
He kulkivat nyt keskiyön aikana kohti Westminster Abbeyn katedraalia Lontoossa. Katedraalin edusta loisti kirkkaassa valossa ja merimiesten pyhä suojelijatar »Pyhän Pään rouva» — The Lady of the Holy Head — seisoi oven edessä, majakkalyhty kädessä ja pyysi heitä astumaan sisään. Koko tämä suuri kirkko oli kuninkaallisesti koristettu. Alttarin vieressä valtaistuimella istui kuningatar Viktoria, mutta alttarireunan sisällä seisoi Hildur ja nyttemmin arvoonsa asetettu lordi Lakeford. Valo häikäisi niin hänen silmiään, että oli pakko sulkea ne.
Kun hän sitten avasi ne, oli hän alastomassa todellisuudessa. Aurinko paistoi kasvoille luolan sivuaukosta. Halvor istui, niinkuin oli illalla asettunut istumaan. Hän ei ollut uskaltanut liikahtaakaan, ettei herättäisi tyttöä, joka nukkui häneen nojaten.
— Hyvää huomenta, neiti, sanoi hän.
— Rakas Halvor, älä sano minua enää neidiksi, sillä me olemme tovereina kulkeneet koko yön. Siunattu Spögehåle ja siunattu Spögegubbe! Kiitän teitä, kun annoitte minulle Halvorin. Minä rakastan sinua, Halvor.
(Tällä kohden kertomusta en voinut olla letkauttamatta
Kirsten-rouvalle, että hän oli ollut oikea norjatar kosiessaan ensiksi.
Mutta hän ei lainkaan suuttunut, vaan vastasi iloisesti: »Samaa sanoi
Halvorkin ja oli iloinen.»)
Sitten he söivät keksiä ja marmelaadia, mutta viinistä ei tyttö enää huolinut. Syödessä hän kertoi miehelle unistaan. Westminster Abbeyn kruunauksesta Halvor ei pitänyt, vaan kuunnellessaan sitä puri hammastaan ja pui nyrkkiään. Sitten he kiiruhtivat takaisin Trondhjemiin.
Tähän Kirsten-rouva katkaisi kertomuksensa.