MERI JA NAINEN.
I.
Komea oli minusta priki »Delfine», kun sen ensikertaa näin Haikon selällä lähellä Porvoota. Se oli trondhjemilainen alus, mutta Glasgow oli sen synnyinkaupunki, sillä siellä se oli liukunut telakaltaan Clyde-virtaan ja siellä se oli ristitty. Siihen maailman aikaan — noin viisikymmentä vuotta sitten — juuri Clyden rantojen telakoilla rakennettiin maailman hienoimmat laivat. Delfine oli tehty intialaisesta teakpuusta, joka on parasta laivanrakennusainetta. Se on hyvin kovaa eikä siis helposti mätäne. Tämä puulaji on tietysti sangen kallista, ja siksi Delfine oli vielä vanhanakin arvokas.
Uljas oli priki Delfine, ja useamman kuin yhden kerran minä seisoin rannalla sitä ihailemassa. Se kellui niin hivelevän keveästi ja oli rungoltaan kuin nuori solakka nainen. Iältään vanhanpuoleisena se tosin oli ehtinyt »lossata» monet lastit, viimeiseksi Riosta tulleen kahvin ja keinutteli tyytyväisenä pohjalastiaan.
Sattuma tutustutti minut lähemmin ihailuni esineeseen. Olin näet kävelyllä nuoren pitkänhuiskean merimies Löflundin kanssa, kun Snäckenströmin talon luona, lähellä Porvoon jokea, kohtasimme lyhyen, tanakan, herraskaiselta vivahtavan miehen. Hän oli Oskar Bäck, Delfinen kapteeni.
— Tahdotteko hyyryn priki Delfineen, pojat, niin pääsette Norjaan,
Espanjaan ja Brasiliaan? sanoi kapteeni meille.
Minä, joka olin päättänyt niin pian kuin suinkin lähteä merille jatkamaan purjehdusharjoitustani, mikäli mahdollista ulkomaalaisessa laivassa, olin heti valmis ja vastasin:
— All right, kapteeni.
Löflund, jota meripoikain kesken sanottiin Kangas-Fiian pojaksi, koska hänen äitinsä myi kangasta Porvoon torilla, sanoi ensin haluavansa mennä äitinsä kanssa asiasta neuvottelemaan.
Lähdin siis kapteeni Bäckin seurassa merimieshuoneeseen, minne vähän myöhemmin Löflundkin saapui. Siellä »mönsträttiin» sitten kaksi suomalaista meripoikaa, ja he joutuivat nyt Norjan lipun suojeluksen alaisiksi.
Delfine purjehti ensin Helsinkiin, jossa otettiin lankkulasti, ja sieltä norjalaiseen kaupunkiin Kristiansandiin. Siellä mönsträttiin laivaan ensimmäinen perämies, kokki ja kaksi matruusia. Sitäpaitsi saimme sieltä laivaan kaksi naisihmistä, nimittäin kapteenin rouvan ja tyttären. Kapteenin rouva oli nuori, vasta puolivälissä kolmattakymmentä. Hän oli tuota pitkähköä, kapeakasvoista tyyppiä, jonka usein tapaa germaanilaisten naisten keskuudesta. Kastanjanruskea tukka aaltoili toisella puolen otsaa melkein teräsharmaitten silmien tasalle. Viisivuotiaasta Magda-tytöstä saattoi arvata, että hänestä vielä kehittyisi kauniin äitinsä kuva. Hipiä heillä molemmilla oli kuin mansikkamaito, ja mieluisilta kuin Brasilian banaanit he tuntuivat meistä Delfinen miehistä: äiti kuin ihana kypsä etelän hedelmä, tyttönen kuin raakilo. Heti alusta me miehet, kuten sanottu, miellyimme heihin. Nuori, kaunis kapteeninrouva toimitti laivaan tultuaan miehistölle pienet kahvikekkerit, joissa kahvin ja leivän lisäksi tarjottiin ryyppy akvaviittiä, norjalaista viinaa. Kun miehet olivat saapuneet laivaan, olimme valmiit jatkamaan matkaa Espanjaan.
Ilmakin näytti lupaavalta, sillä puuvenprammi-tuuli puhalsi koillisesta. Kun ankkurinhiivaus oli alkanut miesten laulaessa vanhaa ankkurinhiivauslaulua »Det skall byggas ett skepp uti norden», saapui äkkiarvaamatta laivaan sanantuoja, joka antoi kapteenille sähkösanoman. Luettuaan sen ukko Bäck raivostui. Hän kiskaisi lakin päästään, heitti sen laivan kanteen, sylkäisi siihen ja alkoi sitä polkea. Hänen katkonaisesta kiroilustaan saimme tietää, että Sörensen, laivan omistaja, oli käskenyt heti purjehtia Trondhjemiin. Ymmärsimme kyllä suotuisaan säähän nähden kapteenin suuttumuksen, mutta suurin osa miehistöä iloitsi, sillä olihan hauskaa vielä poiketa kotimaahan. Kauniiseen rouvaan ei määräys näyttänyt tekevän mitään vaikutusta. Ankkuri hiivattiin ja purjeet, toinen toisensa jälkeen, nostettiin.
Ihana koillistuuli puhalsi ja ellei tuota Trondhjemiin palaamiskäskyä olisi tullut, olisi meillä ollut hyvä myötäinen yli koko Pohjanmeren aina Englannin kanaaliin saakka. Mutta kun matkan määrä muutettiin, oli asianlaita toinen. Nyt saatiin melkoisesti prässätä, muutella purjeiden suuntaa, ja luovia ennenkuin päästiin Trondhjemin vuonoon. Matkaa siis kesti, mutta kaikki loppuu aikanaan, ja niin vihdoin olimme tuossa vanhassa Ruotsin ja Norjan unioniajan kruunauskaupungissa, jonka kuuluisassa tuomiokirkossa vielä nykyjäänkin Norjan kuninkaat kruunataan. Delfine laski ankkuriin Trondhjemin väylälle.
Valtiopäivämies ja konsuli Sörensen tuli veneellä laivaamme. Hän oli oikea sen ajan norjalaisen vanhan-herran perikuva: nelikulmainen pää tuntui melkein liian isolta lyhyenlännälle vartalolle, mutta jyhkeä, sileäksi ajeltu leuka, joka pisti esiin kahden valtavan poskipartatupsun välistä, todisti, että hänessä yhä oli miestä ajamaan tahtonsa läpi. Hän oli salaperäisen näköinen, ja pistävät vilkkuvat silmät tuntuivat tunkeutuvan joka soppeen, kun hän kyseli laivan asioita, etenkin sen merikelpoisuutta. Hän ei sanallakaan maininnut syytä, miksi Delfinen oli täytynyt muuttaa matkansa suunta ja saapua Trondhjemiin, eikä ukko Bäck myöskään uskaltanut sitä urkkia. Koko laivaväki töllisteli häntä kuin suurta kysymysmerkkiä. Arvailtiin sinne ja tänne: olikohan ehkä kapteeni Bäckille annettu potkut ja mistä syystä?
Päivät kuluivat. Joka ilta kuuden jälkeen sai miehistö mennä maihin. Minäkin kävin miltei joka päivä kaupungilla, sillä pääsin kapteenskan soutajaksi. Pikku Magda vietiin isoäitinsä, rouva Störrupin luo ja jäi päiviksi sinne. Soudellessani Kirsten-rouvan kanssa tutustuin kaupungin ympäristöön ja väestöön.
Trondhjemin luonto on kaunis ja suurenmoinen, mutta samalla synkkä. Ihmisetkin siellä ovat toisenlaisia kuin muualla. Heidän surunsa oli mustana ja synkkänäkin täydellisesti hillittyä. Heidän ilonsa taas ei ollut, niinkuin monien muiden, äänekästä ja räikeää, vaan sellaista kuin atleetin, joka voittajana palaa areenalta, tyyntä ja tyytyväistä, vaikkakin kömpelöä. Trondhjemin miehet olivat naisiin verraten rumanpuoleisia. He joivat mielellään mainiota akvaviittiänsä, joka teki heidät kerskuviksi ja toraileviksi sekä tappelunhaluisiksi. Tappelussa siellä ei käytetty, niinkuin meillä, puukkoja, vaan »norjalaisia kalloja»; miehet ja vieläpä naisetkin, varsinkin jos oli rakkausasiat kyseessä, ryntäsivät päät vastakkain toisiansa vastaan, aivankuin pässit puskiessaan. Tästä syntyi paukkina niinkuin keilaradalla.
Trondhjemin naiset taas olivat yleensä kauniita. Heidän joukostaan tapasi suuriakin kaunottaria, sellaisia kuin kapteeninrouva Kirsten Bäck. Norjalainen nainen eroaa ruotsalaisesta esimerkiksi siinä, että edellinen juoksee miesten perässä, jälkimmäisen perässä taas juoksevat miehet. Kaikki oli kuitenkin suhteellista siellä, kuten muuallakin.
Trondhjem oli siihen aikaan täydellinen merimieskaupunki. Asukkaista oli kolme neljäsosaa naisia ja yksi neljännes miehiä, viimeksimainitut kun olivat ulkona joko merimiehinä tai kalastajina. Kaupungin naisväestön muodostivat suurimmaksi osaksi kapteenien, perämiesten ja tavallisten pikipöksyjen vaimot ja tyttäret, siis kaikki elivät meren armoilla.
Trondhjemissä muodostui nyt yleiseksi puheenaiheeksi, etenkin merimiespiireissä, priki Delfinen odottamaton kotiintulo. Ihmeteltiin, kuinka se täysilastissa, joka aiottiin viedä Espanjaan, laiskana viikoittain lepäili väylällä. Kallis ja pitkä lepohetki sille ja miehistölle suotiin, mutta mitäpä se kehenkään kuului, olihan Sörensen rikas, arveltiin.
Samaa asiaa pohdimme mekin Kirsten-rouvan kanssa soudellessamme Trondhjemin selän rannoilla huvilasta toiseen. Minusta olivat nämä souturetket erittäin hauskoja, sillä me keskustelimme vapaasti keskenämme kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Kirsten-rouva oli jo ehtinyt kertoa minulle yhtä ja toista menneisyydestäänkin. Minua rupesi jo kiusaamaan hänen pyytämätön luottamuksensa, ja niinpä kerran, kun hän taas aikoi jatkaa kertomustaan, minä keskeytin hänet:
— Kapteenska on hyvä eikä jatka. En ole utelias ja lienee parasta, etten mitään tiedä.
Tähän hän vastasi:
— West, sinä olet pyynnöstäni kertonut minulle itsestäsi ja menneisyydestäsi. Sinä olet hyvän kodin lapsi ja sivistynyt ihminen ja sellaisia tapaa laivoilla harvassa.
Hän sinutteli, sillä norjalaisissa aluksissa oli päällystö ja miehistö kuin samaa perhettä. Arvoero ei ollut läheskään niin suuri kuin muiden maiden laivoissa, ja miehistön ruokakin oli miltei samaa kuin päällystön.
— Minä nyt kerta kaikkiaan tahdon kertoa tarinani, kuuntelet tahi et.
Miehestä ei ehkä mikään voi tuntua mieluisammalta kuin joutua kauniin rouvan uskotuksi, mutta minun täytyy myöntää, että vastenmieliseltä tuntui kuunnella tunnustusta, jonka tuo itsepintainen norjatar teki siinä soudellessamme Trondhjemin edustalla.