VIII.
Seuraava päivä kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Lavanto teki vähitellen lähtöä; se halusi nähtävästi päästä kotiinsa Saharaan. »Habanasta» koetettiin panna vene vesille ja se saatiinkin vaivoin lasketuksi aallokkoon, kuusi miestä veneessä. Meri löi sen kuitenkin rikki vasten laivan sivua, ja miesten onnistui pelastaa henkensä köysien avulla, joita laivasta heille heitettiin.
Kello kymmenen aikaan illalla näkyivät tyyrpuurin looringin kohdalla erään höyrylaivan signaalitulet, kaikki kolme. Laiva siis yritti satamaa kohden, taistellen kovassa vasta-aallokossa. Se oli vielä niin kaukana, että ainoastaan huippulyhdyn tuli näkyi selvästi, jotavastoin sivulyhtyjen tulet vain vilkahtivat silloin tällöin, kun aaltojen harjat eivät joutuneet väliin. Joskus tulet katosivat tykkänään. Laiva taisteli ankarassa aallokossa. Oli juuri lyöty neljä lasia, kello oli siis kaksi. Vittorion päällystö sekä Kirsten ja minä olimme sattumalta koolla peräkannella, kompassihuoneen suojassa. Keulatähystäjä oli ensimmäisenä huomannut laivan valot; sekä kokassa että perässä oli tähystäjä.
— Pienenlainen höyrylaiva tuo, sanoi ensimmäinen upseeri.
— Hullu, joka koettaa yöllä päästä satamaan tämmöisessä ilmassa, kun ei luotsiakaan saa, sanoin minä.
— Se ei tietenkään voi päästä sisäsatamaan, vaan täytyy sen ankkuroida tänne, mikä sille on melkein mahdotonta, sanoi eräs upseeri.
— Tänne se ei saa ollenkaan tulla öiseen aikaan, tämähän on sotasatama, sanoi komentaja.
— Kyllä sen täytyy saada ankkuroida täällä, jos se vain ehjänä pääsee perille, huomautin minä.
Me katselimme sydän kurkussa tuota poloista laivaa, joka taisteli elämästä ja kuolemasta kovassa aallokossa. Sen lyhtytulet alkoivat vähitellen hävitä ja viimein ei näkynyt muuta kuin huippulyhty. Sitten sekin katosi.
— Herra Jumala, nyt se meni pohjaan! huusi Kirsten. Kaikki olivat vähän aikaa vaiti.
— Ei sen ole tarvinnut vajota, vaikka valot hävisivät. Sen lyhtytulet ovat näköpiirin ulkopuolella, jos se on ajelehtinut taikka tahallaan poistunut ulommaksi merelle, odottamaan päivän tuloa. Siinä tapauksessa se taas aamulla koettaa päästä sisään.
— Minä olen samaa mieltä kuin herra West, sanoi ensimmäinen upseeri.
Kirsten pani kädet ristiin.
— Jumala auttakoon ihmisparkoja, jos vielä ovat elossa!
Lavanto hengitti työläästi. Ähkien ja puhkien se kamppaili kuoleman kanssa ja puhalsi vähitellen ulos, minkä oli vetänyt sisäänsä. Sen kolmen ja puolen vuorokauden pituinen elämä oli päättyvä aamupäivällä, jolloin se oli valmis laskeutumaan lepoon Atlannin valtamereen. Tuuli kyllä vielä kovanlaisesti, mutta se ei enää ollut lavantoa, vaan tavallista tuulta. Aallokko oli kuitenkin yhä suuri; meri kohotteli rintaansa, niinkuin kuolemaisillaan oleva valaskala, joka saatuaan monta harppuunaa kylkeensä on hinattu laivan sivuun kuorittavaksi puhtaaksi rasvastaan. Pilvet olivat hävinneet taivaanlaelta ja tähdet paistoivat.
Kun muut olivat poistuneet kannelta, sanoi Kirsten:
— Tuollahan loistaa Pohjantähti, meidän oma tähtemme! Minun mielestäni ei meidän pitäisi mennä tämän etelämmäksi, jottei se katoaisi näköpiiristä. Tuntuu haikealta, kun tulemme ekvaattorin luo ja näemme tähtemme taivaan rannan reunassa, emmekä niinkuin Norjassa melkein päämme päällä. Ja lopulta se häviää kokonaan!
Kun olin saattanut Kirstenin hänen hyttiinsä ja aioin lähteä pois, purskahti hän yht'äkkiä katkeraan itkuun.
— Mikä nyt?
Viimein sai hän huuliltaan sanan: »Seastar.» Luulin hänen taas hourailevan ja riensin pyytämään vartioupseerilta rauhoittavaa lääkettä. Kun tulin takaisin, oli Kirsten jo rauhoittunut. Hän pyyhki pois kyynelensä, otti minua kädestä ja sanoi:
— Se oli Seastar. Nyt minulle selvisi, että öiset signaalivalot varmasti olivat Seastarin; senhän piti silloin saapua Cadiziin. Jos se vielä ui aalloilla, niin toivon, että rukoukseni auttavat sen tai ainakin Hildurin ja lordin perille.
— Kuinka voit ajatella, että Seastarin ihmiset pelastuvat, jos laiva itse hukkuu?
— Minä ajattelen näistä asioista omalla tavallani, mutta en voi sitä selittää sinulle. Hildurin ja lordin täytyy ennemmin tai myöhemmin muuttaa laivaa ja elämän suuntaa. Ehkä aika nyt on tullut.
— Hyvää yötä, pieni Kirsten! Pane silmäsi kiinni ja nuku.