IX.
Olin jo kannella, kun aamu sarasti. Vartioupseeri istui messissä kahvia juomassa.
— Hyvää huomenta, senjor!
— Hyvää huomenta! Tulitte parhaaseen aikaan, kahvi on kuumimmillaan.
Juotuani tuota virkistävää nektaria ja saatuani siihen luvan menin puhuttelemaan tähystäjää. Hän sanoi näkevänsä jonkin kummallisen uivan veden päällä ja näytti sormellansa suuntaa. Katsottuani kiikarilla sanoin näkeväni lautan taikka syvällä uivan laivan, joka makasi kyljellään paapuurin puolelle, vailla mitään merkkitulia. Annoin kiikarin tähystäjälle. Katseltuani vielä pitkän aikaa kummitusta huomasin sen pienenlaiseksi höyrylaivaksi, jonka savupiipusta tuprusi hiukan ohutta savua. Alus oli uppoamaisillaan, ja meri löi kaiken aikaa sen ylitse. Juoksin vartioupseerin luo ja ilmoitin, mitä olin nähnyt. Hän kiirehti heti perän puolella olevan soittokellon ääreen ja rupesi vimmatusti soittamaan. Samassa alkoi myös kokan puolelta kuulua hätäkellon soittoa, ja tuossa tuokiossa olivat laivan kaikki asukkaat kannella yöpuvuissaan. Ensimmäinen upseeri määräsi kolme venettä miehitettäväksi ja laskettavaksi veteen onnettomia pelastamaan, jos uppoava laiva ennättäisi tulla tarpeeksi lähelle Vittoriota, ennenkuin se menee pohjaan. Juoksin Kirstenin luo ja ilmoitin, että uppoamaisillaan oleva laiva, otaksuttavasti Seastar, läheni meitä.
— Pukeutukaa heti, mutta parasta on, että jäätte hyttiinne. Jos kuitenkin tulisitte kannelle, niin pysykää loitolla miehistä, jotka laskevat veneitä vesille. Minä lähden mukaan yhden veneen johtomieheksi.
Uppoamaisillaan oleva laiva läheni hitaasti Vittoriota, koska höyry oli loppumaisillaan ja vasta-aallokko kova. Kolme venettä riippui köysistä valmiina laskettaviksi mereen. Kahdessa näistä istui kahdeksan miestä kussakin, airot nostettuina pystyyn, yhdessä ensimmäinen ja toisessa toinen upseeri päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kolmannessa veneessä, joka oli pienempi edellämainittuja, oli kuusi miestä sekä minä päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kaksi soutajistani olivat ne ennenmainitut jätkät, jotka olivat kunnostautuneet silloin kun Kirsten ja minä lavanton pyörteistä pelastuimme Vittorioon. Myöskin Habanasta aiottiin nähtävästi lähettää apua, koska vene, jossa miehet istuivat valmiina, riippui jo köysistä. Komentaja näki nyt kiikarilla, että hukkuvan laivan komentosillalla riippuvassa pelastusrenkaassa luki »Seastar». Kun huomattiin, ettei se enää tullut lähemmäksi, vaan päinvastoin rupesi etenemään, arvattiin, että potkuri ei nyt jaksanut pyöriä tarpeeksi tai se oli tykkänään seisahtunut.
— Laskekaa alas, minä sanoin.
Vene luisui hiljaa veteen, mutta aalto löi sen takaisin kansilistan kohdalle asti. Suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan sattunut: vain yksi airoista katkesi. Sitten me kaikki suuntasimme kulkumme haaksirikkoista kohti. Aallot työnsivät veneitä eteenpäin soutajien avustamina. Kohta oli Seastarin tyyrpuurin puolella kaksi ja paapuurin puolella kolme venettä.
Hylky makasi niin upoksissa, että se näytti heti menevän pohjaan. Aallot löivät kaiken aikaa kannen yli. Pannun räjähtämisestä ei ollut pelkoa, koska höyry oli kokonaan lopussa ja kone seisoi. Paapuurin reilinki ui jo veden alla ja osan siitä oli myrsky särkenyt. Ihmiset pitivät aaveentapaisina kiinni ylähangan vanteista ja odottivat joka sekunti viimeistä hetkeään. Minun veneestäni lensivät ensimmäiset silmukalla varustetut heittoköydet onnettomille ja heti senjälkeen muista veneistä. Veneethän eivät voineet laskea hylyn sivuun, vaan jokaisen siellä olijan täytyi heittää silmukka yli päänsä ja käsivarsiensa, hypätä mereen ja vetämällä päästä veneeseen. Lordi Lakeford, pitkä, uneliaan näköinen mies, sai ensimmäisenä köyden käsiinsä. Hän pani silmukan komean vaaleaverikön ympärille, käskien tätä hyppäämään veteen, vaikkei nainen uskaltanut; arvasin hänet Hilduriksi. Lordi pani nyt toisen silmukan oman ruumiinsa ympärille, hypäten veteen; ja hetkistä myöhemmin hänet vedettiin erääseen Habanan veneeseen. Vähitellen oli kaikki pelastettu veneisiin, paitsi Hildur, joka vakuutti ennemmin uppoavansa hylyn mukana kuin hyppäävänsä mereen. Siinä tuo onneton nainen vain seisoi, väliin vyötäisiään myöten vedessä ja piteli kiinni vanteista. Kului muutamia tuskallisia minuutteja. Minun veneessäni oli kaksi pelastettua, nuori nainen, kamarineitsyt, ja viisitoistavuotias poika, Seastarin kajuuttavahti.
— Ainoa pelastamiskeino on mennä hylkyyn ja väkivallalla tuoda pois onneton. Uskallatteko?
— Uskallamme, vakuuttivat kamarineitsyt ja kajuuttavahti.
— Tietysti uskallamme, huusivat molemmat jätkät.
— Me emme lähde, vastasivat Vittorion matruusit.
Enemmistö siis ei tahtonut lähteä.
— Lähdettekö vai ette, kysyin ja vedin revolverin esiin. — Lähdemme, myönsivät niskoittelijat ja tekivät ristinmerkin.
Veneeni ja hylky olivat kulkeneet hyvän matkaa merelle päin. Hildurin pelastaminen, onnistui tai ei, veisi aikaa, ja sekin vaara oli vielä tarjona, ettemme jaksaisi vastatuulessa ja aallokossa soutaa takaisin.
— Nyt soutakaa minkä jaksatte!
Ohjasin veneen suoraan veden peittämälle kannelle hylyn takaa, paapuurin puolelta, siltä kohdalta, jossa reelinki oli poissa. Hyppäsimme sitten kaikki veneestä, paitsi kamarineitsyttä ja kajuuttavahtia. Miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä, pidellen venettä suorassa, sillä välin kun minä kannoin Hildurin sinne. Kun vene työnnettiin jälleen mereen hylyn kannelta, ryyppäsi sen perä vettä. Nyt ei saanut hetkeäkään viivytellä hylyn vieressä. Soudimme pois henkemme edestä samalla kuin ammensimme vettä veneestä.
Vesi saatiin ajetuksi pois, mutta vene eteni kovan vasta-aallokon työntämänä hitaasti merelle; tuulen voima oli sittenkin suurempi kuin soutajain. Lavanto kyllä heikkeni, mutta veneemme oli joutunut noin kilometrin päähän Vittoriosta. Ponnistellessa emme tulleet katsoneeksi hylkyyn päin eikä meillä siihen ollut haluakaan. Yht'äkkiä Hildur voihkasi: »Seastar!» Kun katsoimme sinne päin, näkyi enää vilahdukselta hylyn savutorvea ja mastoja — Seastar oli mennyttä.
— Mikä hyöty tästä pelastuksesta oli? Me menemme saman tien kuin
Seastarkin, vaikeroi Hildur.
— Emme mene, katsokaa tuonne!
Pieni höyrylaiva, linnan laiva, joka oli saapunut tuomaan Vittoriolle ruokavaroja, laski meitä kohti myötätuulessa hyvää vauhtia. Ei kestänyt kauan, ennenkuin se oli valjaissa ja alkoi hinata meitä pois Atlannin vallasta. Kesti tunnin verran, ennenkuin päästiin Vittorioon. Kova aallokko teki vastarintaa. Pieni höyrylaiva ja vene pääsivät tukalasti vasta-aallon harjalle. Vaikka kuljettiin hyvin hitaasti, pyrki meri kokan kautta sisään; vettä täytyi ajaa kaiken aikaa pois. Ellei linnan laiva olisi näin kreivin aikaan tuonut ruokavaroja Vittoriolle ja Habanalle, olisimme tosiaankin menneet samaa tietä kuin Seastar.
Olimme nyt kaikki Vittoriossa, Seastarista kahdeksantoista ja Delfinestä neljä, yhteensä kaksikymmentäkaksi henkeä. Hildur oli tällä hetkellä laivan päähenkilö. Espanjalaiset seisoivat kädet ristissä, kun hänet nostettiin veneestä, ikäänkuin hän olisi ollut elävä pyhimys. Kirsten, joka jo oli Vittoriossa kotiutunut, antoi määräykset.
— Manzanilla tekisi nyt hyvää, sanoi komentaja.
— Konjakkia ja lämpöisiä vaatteita, komensi Kirsten. Niitä olikin heti saatavissa. Komentaja oli käskenyt viemään kaikenlaisia vaatteita, liinaisia ja villaisia, konehuoneeseen lämpiämään. Lordi Lakeford näytti vähän väsyneeltä ja nololta. Pieni kamarineitsyt ja kajuuttapoika olivat kalpeita ja viluisia, mutta silti pirteitä. Haaksirikkoutuneen laivan päällystö ja miehet olivat verraten hyvässä kunnossa, etenkin sen jälkeen kuin olivat saaneet juomaa ja ruokaa sekä ennen kaikkea kuivat, lämpöiset vaatteet yllensä. Saatuaan sairaanhoitajan puvun kamarineitsyt meni kabinettiin molempien naisten luo.
Komentaja kutsui minut hyttiinsä, jossa lordi istui viskylasinsa ääressä. Pöydällä oli sitäpaitsi konjakkia ja manzanillaa. Komentaja kohotti lasinsa:
— Olen sanomattoman iloinen ja kiitän Jumalaa, että olen saanut pelastaa teidät, Mylord, ja kaikki teidän väkenne, niinkuin neljä päivää sitten pelastin nämä vieraani — hän kääntyi minuun päin — hirvittävästä kuolemasta.
Lordi ei virkkanut tähän mitään, puhdisteli vain piippuaan ja pisti siihen tupakkaa, jonka jälkeen koetti sytytellä sitä, vaikka turhaan, sillä tupakka ei ottanut palaakseen. Piippu ja kuminen vedenpitävä tupakkapussi olivat ainoat, mitkä hän oli pelastanut. Tupakka oli jotakuinkin kuivaa, mutta piippu vielä kostea, oltuaan lordin läpimärän takin taskussa. Vähän ennen pelastajien saapumista uppoavaan Seastariin hän oli koettanut sytyttää piippuaan.
— Mylord voi olla ihan vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme Myladyn viihtymiseksi ja myös pienestä, kauniista kamarineitsyestä pidämme huolen, sanoi komentaja.
— Norjattaret hoitavat toisiansa, mutta Butterflylle voitte toimittaa pari konjakkaria, hän on heikko, sanoi lordi.
Sitten komentaja kääntyi minun puoleeni.
— Te voitte, senjor toinen perämies, olla varma, että saatte mitalin ihmishengen pelastamisesta, sillä olittehan urhoollinen ja rohkea. Mylady oli hieman itsepäinen ja — mutta korkeasukuisethan ovat aina…
Tässä lordi katkaisi komentajan lörpöttelyn.
— Viskynne menettelee. Haluaisin sähköttää Sevillaan. Komentaja nousi.
— Minä menen kiiruhtamaan linnan laivan lähtöä; sen mukana voitte lähettää sähkösanomanne.