X.
Naiset, lordi ja Seastarin miehistö jäivät Vittorioon, mutta minä ja jätkät lähdimme linnan laivalla Cadiziin. Laiva jätti minut Delfineen. Meidän oli jo luultu hukkuneen. Edellisenä päivänä oli käyty prikistä kaupungissa, mutta siellä ei tiedetty mitään kohtalostamme. Oli myös vähän arveltu, että mahdollisesti olisimme pelastuneet johonkin kaukana ankkurissa olevaan laivaan. Magdaa oli ensin ollut vaikea lohduttaa. Kapteeni Bäckiä ei asia kuulunut liikuttaneen. Laivan miehistö, etenkin kokki, oli onnellinen pelastumisestamme.
Useat väylällä seisseet laivat olivat joutuneet tuuliajolle, Delfine niiden joukossa. Se oli kulkenut vähän matkaa, mutta seisahtunut sitten, kun ankkurien koukut, kynnettyään meren pohjaa, tarttuivat sinisaveen. Suolaproomuja ei näkynyt laivojen vieressä. Espanjalaiset eivät olleet uskaltaneet yrittääkään tänne sen jälkeen kun kaksi niistä oli uponnut aivan laivojen sivulla. Sellaista lavantoa ei oltu nähty miesmuistiin.
— Piru, kun sinä, West, narrasit minut tähän laivaan! huudahti Löflund minut nähdessään. — Illalla voit kertoa, millaista espanjalaisten laivassa oli.
Päivälliseksi oli kajuuttaherroille laitettu lihasoppaa ja piirakkaa, ja miehistölle hernekeittoa ja tuoretta silavaa. Koska söin mieluummin viimeksi mainittua ruokaa, aterioin miesten kanssissa Magda sylissäni. Löflund sanoi:
— Tule sinä, pieni Magda, »Löölundin» syliin, jossa olet istunut viimeiset neljä päivää, kun mammasi on istunut Westin sylissä lavanton keinussa.
— Kita kiinni, hävytön penikka, muuten tulee tästä, sanoi timpermanni, heristäen nyrkkiään Löflundin nenän alla. — Jollei meillä täällä laivassa olisi hyvää kapteenskaa, niin elämä olisi täällä toisenlaista. Ei täällä saataisi pannukakkuja eikä ylimääräisiä ruoka-annoksia, jos ukko Bäckilla olisi määräämisvalta.
Kokki astui samassa sisään.
— Tässä on enemmän hernesoppaa, oikein paksua ja hyvää ja »plenty» riskisti lihaa. Saako olla, toinen perämies?
Kun nousin ottamaan annokseni, sieppasi Löflund sillä välin Magdan minulta.
— Olet istunut tarpeeksi papinpojan sylissä.
Lapsi pääsi karkuun ja juoksi kanssista. Minä kerroin syödessäni lyhyesti, mitä oli tapahtunut sillä välin, kun Kirsten-rouvan kanssa vierailimme Vittoriossa.
— Mitä tulee veneen särkymiseen, sanoi Löflund, — niin laskitte varomattomasti laivan sivuun, eihän tuuli ja laine vielä silloin käyneet niin rajuina.
— Leukalinkku umpeen, Kangas-Fiian poika! ärjäisi kokki.
— Sanoitko Kangas-Fiian poika, senkin turskansyöjä. Tästä saat — ja samalla lensi hernekeitolla täytetty pilkkumi, joka oli tähdätty kokin naamaa kohden, tämän käsivarsille, jotka hän oli ehtinyt nostaa silmäinsä suojaksi.
Kokki seisoi muutaman sekunnin ajatuksissaan; sitten hän kysyi, ovatko kaikki jo saaneet tarpeeksi. Ja ennenkuin hän oli ennättänyt saada vastausta kysymykseensä, hän pani hernekattilan Löflundin päähän. Onneksi ei keitto kuitenkaan enää ollut kuumaa. Kun timpermanni nosti pois kattilan, purskahtivat kaikki nauruun. Hernekeiton tahrimat miehet alkoivat nyt hieroa tappelua kanssissa, mutta siirtyivät timpermannin kehoituksesta sittemmin kanssin etupuolelle. Siellä he tappelivat kumpikin maansa tavalla, suomalainen nyrkeillä ja jaloilla, norjalainen hampaillaan ja päällään, puskien kuin pässi. Kapteeni kertoi minulle sen ikävän uutisen, että Delfine oli saanut pahan vuodon. Hän ja ensimmäinen perämies aikoivat tämän johdosta keskustella timpermannin kanssa.
— Mitä siitä timpermannin kanssa keskustelette. Jos laiva peloittavasti vuotaa, mistä vielä on otettava tarkka tieto, niin sähköttäkää laivan omistajalle.
Löflund ja kokki olivat juuri tehneet väliaikaisen rauhan ja istuivat molemmat kantäkillä.
— Parasta on, kun heti lähden sähköttämään. Pankaa vene vesille ja kaksi miestä veneeseen, sanoi kapteeni.
Tappelupukarit saivat peseytyä ja lähteä kapteenia viemään maihin. Pari tuntia he viipyivät kaupungilla ja palasivat, kun kapteeni oli saanut kyselyynsä vastauksen.
Menin kokkapuolelle ja ilmoitin, ettei äsken laivaan mätettyä suolaa tarvitse tasoittaa. Tähän vastasi timpermanni, jolla oli tapana ajaa miehistön asiaa, että olisi hyvä heti mättää suolaa kokkaan päin.
— Ei, suolaan ei kosketa, sen sijaan hiivataan ankkurien kettinkiä sisään ja sitten pumpataan laivasta vesi pois.
— Niin, kyllä tässä saadaan pumpata yöt päivät, jahka se nyt tulee täyteen lastiin ja purjeet päälle, sanoivat kaikki miehet yhdestä suusta.
— Eikä meidän tarvitse pelätä keltaruttoa, sillä Rio Janeiroa ei tulla näkemään, sanoi timpermanni.
— Kuinka niin? kysyin minä.
— Me uppoamme, kun on ensimmäinen myrsky merellä. Delfine sai liian paljon voimistella Biskajassa maha täynnä. Nyt, kun se on saanut raskaan lastin, alkavat seuraukset tuntua ja näkyä. Kun lavanto runteli arvoisaa rouvaa, saimme yhtenä päivänä pumpata kaksi kertaa. Eukko puhui totta silloin, kun läksin, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.
— Ja minunkin piti mönsträtä tähän uivaan ruumisarkkuun, valitti
Löflund.
Kun ankkurikettinkiä hiivattiin, ei kukaan ollut laulutuulella; kettinki nousi miesten vaietessa. Kun kettinkiä oli nostettu niin paljon kuin uskallettiin, alettiin pumpata. Vettä oli laivassa paljon, vaikka se edellisenä päivänä oli tyhjennetty.
— Kyllä meidän täytyy tehdä protesti, kun aiotaan näin vuotavalla laivalla lähteä merelle, sanoivat kaikki miehet.
Kun vesi viimein oli saatu pois, siirtyivät he kanssin etupuolelle keskustelemaan.
— Hiivataan vielä vähän kettinkiä, saahan sen taas ulos, jos rupeaa tuulemaan, minä sanoin.
Kun oli jonkin aikaa vielä hiivattu, komensin: jo riittää.
— Minkätähden kettinkiä nyt vähennettiin? kysyi Löflund.
— On kai jotakin tekeillä, vastasi timpermanni.
— Laiva viedään tokkaan korjattavaksi heti, kun suola on saatu pois, sanoin minä.