XIV.
Oli jo pimeä, kun tulin prikiin. Delfine-parka, oletpa sinä kurjan näköinen, ajattelin itsekseni. Taklaasista ei ollut jäljellä muuta kuin alamastot, jotka seisoa törröttivät tyhjinä. Kansi oli täynnä raakapuita, tankoja, vantti- ja partuunitouveja, vanhoja köysiä ja kaikenlaista muuta rojua, mikä tulee näkyviin, kun purjelaiva riisutaan alastomaksi. Paraatiporrasta ei tietysti ollut. Laivaan päästiin vain nuoratikkaita myöten, jotka niitä pitkin noustessa keikkuivat sinne tänne. Ensimmäiseksi näin kokin. Hän tuli vastaan kuin vanha tosi ystävä ainakin. Puristin lämpimästi hänen kättään.
— Laivassa ei ole ketään päällysmiehistä. Kapteeni ja ensimmäinen perämies menivät joulua viettämään tuonne stavangerilaiseen. Anteeksi, että täällä on tämän näköistä. Arvelimme, että joulusiivous on turha, kun kapteeni ja ensimmäinen perämies ovat poissa kotoa hankkimassa joulukohmeloa, Emme tietäneet, että toinen perämies tulee tänne. Kanssin kyllä olemme puhdistaneet, selitti kokki.
— Onko teillä mitään jouluruokaa?
— On, ja hyvää ruokaa ja paljon ruokaa ja sitäpaitsi tupla viiniransuuni. Eikä meitä ole työllä tapettu, mutta…
— Mitä?
— Suomalainen Löflund on vähän sairas. Hän sai selkäänsä, kun alkoi tapansa mukaan parjata kapteenskaa selän takana. Silloin timpermanni suuttui ja antoi hänelle kunnollisen joululöylyn.
— Vai niin, sanoin ja menin kanssiin, jossa kaikki muut, paitsi
Löflund, istuivat kirkkovaatteissaan.
Tervehdittyäni heitä toivotin pojille hyvää joulua, johon timpermanni vastasi:
— Samaa toivotamme teille. Kapteeni ja ensimmäinen perämies menivät tuonne stavangerilaiseen viettämään Vapahtajamme syntymäpäivää. Mitenkähän sitten sitä viettänevät, huokasi hän, pannen kätensä ristiin.
Timpermanni oli jumalinen mies, muttei ehdottomasti raitis. Hänellä oli tapana sanoa: »Jumala lukee synniksi, jos joku juo niin paljon, että oksentaa, tai syö niin paljon, että halkeaa.»
— Delfinessa nyt istutaan ja vietetään viimeistä joulua tässä maailmassa. Keltarutto korjaa meidät melkein kaikki Riossa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Ikävä vain, ettei tule haudatuksi siunattuun maahan, vaan poltetuksi sammuttamattomalla kalkilla. Mutta kalliiksi, kovin kalliiksi tulisi haudan kaivaminen tällaiselle miesjoukolle.
Nuoremmat matruusit olivat perinpohjin väsyneet tähän timpermannin alituiseen jeremiaadiin. — »Antakaa nyt meille edes joulurauha, timpermanni», pyysi eräs heistä ja siihen pyyntöön yhtyivät kaikki.
Koska priki oli kokasta kiinnitetty tokkaan ja peräkeulasta tiktaaliin, ei etustaagissa tarvittu lyhtyä. Joulun kunniaksi sytytimme kolme lyhtyä palamaan: yhden laivan peräpuoleen, yhden keskilaivaan ja yhden kokkaan, niin korkealle, että ne näkyivät satamaselälle muihin laivoihin. Kokki hyöri keittiössä, räiskyttäen rasvaa. Nälkäisten merimiesten sieraimia kutittava tuoksu levisi laivaan, ja hiljainen tuuli vei sen pitkälle, ehkä Pontalisiin asti, jossa asui paljon köyhää kansaa. Aamupäivällä oli laivaan lähetetty paljon ruokaa: tuoretta lihaa, läskiä, monenlaisia vihanneksia, suuri savustettu kinkku, vehnäjauhoja, riisiryyniä, kapakalaa, suuri korillinen hedelmiä ynnä muuta, ynnä muuta. Sörensen oli kirjoittanut ja määrännyt, että joulua on vietettävä komeasti. Menin kajuuttaani, jossa vallitsi suuri epäjärjestys. Kaksi miehistä alkoi heti siivota ja järjestää. Salongissa lämmitettiin heti iso kamiina kivihiilillä kuumaksi. Ovet avattiin, jotta lämmin pääsi joka komeroon. Vielä puhdistettiin kapteenin ja ensimmäisen perämiehen hytitkin. Kosteanlaiset makuuvaatteet kuivattiin. Kirstenin hytti siivottiin, — kaikkein huolellisimmin. Hänhän oli laivan hyvä hengetär ja merimiesten jumaloitu kuningatar. Suuret lamput paloivat kajuutassa, levittäen lämpöä ja öljyn hajua. Jouluilta olikin erinomaisen kylmä.
— Missä Löflund on? kysyin.
— Hänhän makaa purjehytissä sikahumalassa. Saatuaan timpermannilta joulukylvyn, hän joi oman ja timpermanninkin viiniannoksen, mutta kyllä hänestä mies tulee, kun hiukan selviää. Hän uhkaa karata laivasta timpermannin mukana, elleivät he saa mönsträtä irti laivasta, joka on veden päällä uiva helvetti.
— Delfine, hoi! kuului laivan sivulta.
Arvasin heti, kuka huusi laivaa, ja käskin miesten mennä katsomaan.
— Ovatko kaikki miehet laivassa? kuulin Kirstenin kysyvän.
— Eivät ole. Kapteeni ja ensimmäinen perämies viettävät joulua stavangerilaisessa.
Menin reelingin luo, nostin lakkiani ja kysyin, tarvitsiko rouva Bäck jotakin. Hän selitti tahtovansa tulla laivaan. Koetin vakuuttaa, että oli kovin hankalaa naisten päästä, kun ei ole paraatirappua.
— Miksi ei sitä ole?
— On vaikea pitää sitä paikoillaan, kun kaikki on mullin mallin laivassa. Sitäpaitsi ei tänne oikeastaan voi ottaa vastaan naisia ja lapsia, kun laiva on näin korjattavana. Ja niinkuin tiedätte, minä tulin tänne pari tuntia sitten. Jos tarvitsette jotakin, koetan hakea teille.
— Kuulittehan, että aion tulla laivaan, siinä kaikki.
— Hyvä! vastasin.
Heitin köysiportaat yli reelingin, hyppäsin veneeseen ja tartuin kylmästi minulle ojennettuun käteen. Se oli sekin kylmä. Tervehdin sitten Magdaa ja lausuin iloni siitä, että lapsi oli tullut. Tyttönen oli myös iloissaan ja pyysi, että nostaisin hänet laivaan. Magda hinattiinkin suuressa hedelmäkorissa ja hänen ärtyisä äitinsä pursimiestuolissa kannelle.
— Hyvää iltaa pojat ja hyvää joulua! sanoi Kirsten, nähtyään miehet.
— Samaa kapteenskalle, vastasi timpermanni.
— Täälläpä on juhlallista ja joulun näköistä, ihmetteli rouva.
— On, sen jälkeen kun toinen perämies tuli laivaan ja viritti oikean jouluhengen, vastasivat pojat.
Kirsten pyysi sitten, että laatikot ja korit nostettaisiin veneestä kannelle. Soutumiehille laski hän veneeseen kaksikymmentä pesetaa, toivottaen heille hyvää joulua.
— Madonna teitä varjelkoon, rakas senjora, vastasivat jätkät.
Kirsten oli Polestarin veneellä lapsensa kanssa mennyt ostoksille kaupungille, josta reippaat jätkät toivat hänet Delfineen. Käytyään tarkastuksella, ensin kajuutassa ja sitten laivan muissa osissa hän sanoi:
— Toinen perämies, minusta tuntuu, kuin olisin kotona vanhassa, rakkaassa Norjassa.
Jungmanni oli rouvan tarkastusmatkalla taluttanut Magdaa kädestä, ettei pienokainen lankeaisi kannella olevaan törkyyn, joka nyt tosin oli koottu järjestettyihin kasoihin. Hän seurasi emäntäänsä kajuuttaan ja oli hänen avustajanaan. Jonkin ajan kuluttua kyseli Kirsten minulta, saisimmeko jouluruokaa ja mihin aikaan.
— Kyllä saamme. Mihin aikaan tahdotte aterioida?
— Milloin te sitten tahdotte? hän kysyi.
— Miesten juhla-ateria alkaa kohta, syön heidän kanssaan kanssissa.
— Miksi ette aterioi Magdan ja minun kanssa?
Jungmanni sai poistua. Kirsten talutti Magdan keittiöön ja antoi kokille määräyksen kattaa joulupöydän kaikille salonkiin.
Kun kello oli kahdeksan, kuului Delfinen soittokellosta taas ensimmäiseksi kahdeksan lasia ja heti sen jälkeen muista sisäsataman laivoista. Laivan asukkaat kokoontuivat kaikki kajuutan etupuolelle lyhdyn alle virsikirjoineen laulamaan jouluvirttä. Sen alkoi Kirsten kauniilla voimakkaalla äänellään. Laivan v.t. päällikkö, toinen perämies, luki merilaissa säädetyn rukouksen, jonka jälkeen veisattiin virren viimeinen säkeistö. Täten juhlan henkinen ohjelma oli suoritettu. Sitten kutsuttiin miehistö jouluaterialle. Kun kaikki olivat istuutuneet pöydän ääreen, luki Magda ruokarukouksen. Juhlahuone oli koristettu valtakunnan lipuin ja kansainvälisin signaaliviirein. Ennenkuin kukaan oli ehtinyt edes aloittaa, sanoi alimatruusi Gundersen, joka oli laivan etevin suursyöjä:
— Saakohan tässä istua kauan?
— Olkaa hyvä ja istukaa niin kauan kuin tahdotte ja syökää niin paljon kuin jaksatte, vastasi Kirsten.
Magda kurkisteli ja laski miehiä sekä avasi jo suunsa kysyäkseen jotakin, mutta sai äidiltään varoitusmerkin. Vähän ajan kuluttua hän taas katseli ja laski.
— Missä Löölund on? sai hän viimein sanotuksi.
— Ole vaiti! Joka tänään kyselee, ei näe Joulu-ukkoa, vaan Mörköukon.
Kapteenska, joka tarkastusmatkallaan oli kuullut Löflundin äänen, ymmärsi yskän, vaikkei virkkanut siitä kenellekään.
— Tällaista joulupöytää en ole koskaan nähnyt, sanoi Gundersen. —
Onkohan kukaan toinenkaan teistä?
— Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en istunut sellaisen ääressä, sanoi kokki. — Se oli »Kongen»-hotellissa Karl Johansgadenilla, Kristianiassa, kun olin kengänpuhdistajana siellä.
— Pojat, ei sovi, kun istutte kapteenskan pöydässä, puhua loruja. Hän on luvannut, että saadaan istua kauan ja syödä paljon, mutta lorunlaskua hän ei salli enemmän kuin muutkaan ristityt ihmiset, varoitti timpermanni.
— Puhukaa pois, mitä tahdotte. Minä olen kutsunut teidät luokseni ja toivoisin, että teistä tuntuisi, niinkuin olisitte kotonanne Norjassa, missä vapaasti saatte jutella omaistenne kanssa.
Puhe taukosi pitkäksi ajaksi. Kukin istui mietteissään. Kaikki ne, joilla oli koti, hyvä ystävä, sukulainen taikka lemmitty, lähettivät hengessä tervehdyksen, toivoen sen menevän perille. Pursimies, joka tähän saakka oli vaiennut, kysyi, saisiko jo ottaa viina-annoksen pöytään maisteltavaksi.
— Ei, siihen en suostu. Onhan tässä hedelmiä, marmelaadia ja muuta hyvää. Tyytykää siihen, mitä on pöydässä. Juomme sitten ruuan jälkeen teetä kannella, määräsi kapteenska.
Aterian jälkeen vanhemmat miehet siivosivat salongin ja kannen, sillä välin kuin nuoremmat pesivät astiat. Keskikannelle tehtiin laudoista pöytä, johon pantiin puhdas valkea pöytäliina, teekupit ja kannut. Kantäkit saivat olla sohvina. Teetä juotaessa tuli joulupukki-kokki. Kukin mies sai kapteenskalta komean villapuseron ja lakin. Tällaiset puserot ja lakit sopivat kaikille, sillä ne oli tehty venyvästä trikookankaasta. Magda sai suuren nuken ja trikoopuvun. Nehän ovat tyttölasten tavallisia lahjoja. Timpermanni piti miesten ja omasta puolestaan laivan emännälle puheen, joka pääasiassa koski keltaruttoa Riossa. Hän sanoi aikovansa hypätä mereen, ennenkuin laiva ennättää perille, sillä parempihan on kuolla veteen ja joutua haikalan ruuaksi, kuin tulla poltetuksi kalkissa. Hulluhan on ihminen, joka menee keltaruton kitaan vapaaehtoisesti. »En ainakaan minä lähde ja tuskinpa muutkaan Delfinen miehistä. Olemme näin päättäneet kuultuamme, ettei kapteenskakaan mene Keltahelvettiin.»
— Kuka teille on sanonut, etten minä mene Rioon?
Kyllä minä menen sinne.
— Niinkö? Sitten minä ja me kaikki menemme Delfinellä vaikka kuumimpaan helvettiin.
Kokki sai timpermannin houkutelluksi nukkumaan ja miehet hajaantuivat.
Sitten rupesivat kirkonkellot soimaan Cadizissa. Maaseudulta ja Pontalisista kuului myös kellojen kaiku. Puoliyön hetki oli siis lähellä. Kuu, joka kaksi vuorokautta oli ollut täysi, loisti vielä aivan virheettömänä.
Cadizin katedraalin kello rupesi yht'äkkiä soimaan kovasti ja nopeasti, minkä jälkeen se ja muut kirkonkellot vaikenivat. Kello oli siis kaksitoista. Heti tämän jälkeen lyötiin meillä ja kaikissa muissakin laivoissa kahdeksan lasia. Nyt oli Delfinen virallinen joulujuhla vietetty.
— Jätetäänkö lyhdyt palamaan ja pidetäänkö yövahti? kysyi pursimies. Täällä ei ole pidetty yövahtia, koska laiva on kiinnitetty telakkaan, joka huolehtii siitä. Tällä kertaa ei telakalla kuulu eikä näy ketään.
— Palakoot lyhdyt, mutta vahtia ei tarvitse pitää. Olen kannella lopun yötä, sillä hyttini ja makuuvaatteeni ovat kosteat.
— Hyvää yötä, toinen perämies.
— Hyvää yötä, pursimies.
Kävelin etu- ja keskikannella edestakaisin. Löflund kuorsasi purjehytissä, siis hänellä ei ollut hätää. Minulla oli nälkä, niinkuin tavallisesti juhla-aterioiden jälkeen.
Jouluillallisemme oli niin komea, etten ennen enkä sen jälkeenkään ole purjelaivoissa niin komeata nähnyt, en merimiehenä enkä kapteeninakaan. Nälkä johtui siitä, että aterian aikana olin ollut pöydässä kuin viides pyörä vaunussa, eikä ruoka sen vuoksi maistunutkaan minulle. Toista olisi ollut kanssissa miesten kanssa, niinkuin ensin olin suunnitellut. Kirsten ilmestyi.
- West!
— Rouva!
— Tulkaa tänne.
Salonki oli siistitty ja lämmin, tuli paloi kamiinassa ja lamppu pöydällä. Näyttämön muutos, ajattelin itsekseni.
— Nyt on jouluaamu Pohjolassa, ja minusta tuntuu kuin me olisimme kahden siellä. Ei, älkää keskeyttäkö! Ensin näyttelen minä ja sitten tulee teidän vuoronne. Olkaa niinkuin olisitte kulissien takana. Sellaista ei saa enää jatkua, mitä eilen ja pitemmän aikaa on tapahtunut. Nyt jouluaamuna kuvittelemme olevamme Pohjolassa, emmekä täällä laivassa. Delfine on sairas ja odottaa sairaalan eteisessä vuoroaan. Lukekaa tuota kirjaa; siinä on paljon oppimista. Sen on kirjoittanut erään merikapteenin vaimo. Sillä välin minä panen ruokaa pöytään, meillä on molemmilla nälkä.
Pöytään tuli paljon hyvää joulu-aamuruokaa, semmoista, jota syödään Pohjolassa ennen joulukirkkoon lähtöä. Kirsten kaatoi norjalaista viinaa kahteen lasiin.
— West, anna minulle anteeksi, annatko?
— Mitä minulla on sinulle anteeksi annettavaa?
— Ilkeyteni — olen nainen.
— Pieni Kirsten, mitä me niistä maallisista!
Kun menin keittiöön, oli kokki siellä täydessä touhussa. Miesten piti saada joulu-aamukahvit. Hän lennätti kahvikattilan miesten kanssiin. Istuessani kokin vieressä keittiössä, kysyi tämä, kun aloimme tyhjentää neljättä kahvimukia, tahtoisinko kuulla Delfinellä viime aikoina vietetystä elämästä. Kehoitin häntä kertomaan.
— Melkein joka yö täällä on naisia peräkaartin luona. Yksi niistä, jota sanotaan ensimmäisen perämiehen sisareksi, on oleskellut laivassa päiväkausia. Hän on norjatar ja myy vihanneksia ja hedelmiä Kolmen kuninkaan kujalla. Aikoinaan se nainen on ollut kaunis eikä ole vieläkään ruma. Varieteelaulajattarenakin hän on elänyt Cadizissa muutamia vuosia. Usein näillä yölinnuilla on käärö mantiljan alla, kun laivasta lähtevät. Soutumiehenä niillä on ollut joku jätkä, joka ei ole noussut laivaan, vaan odotellut ja nukkunutkin veneessään.
Kello oli kuusi, jouluaamu sarasti ja kirkonkellot soivat. Käskin kokin keittää hyvää kahvia ja viedä se salongin pöydälle.
— Hyväähän kahvi on ollutkin Delfinessä. Ei ole ollut puutetta, kapteeni antoi jouluksi puoli ämpärillistä omasta varastostaan. Panen oikein runsaasti, kunhan olen kunnolla puhdistanut pannun.
Kun joimme salongissa kahvia Kirstenin kanssa, sanoi hän olevansa iloinen, että sai viettää joulunsa Delfinessä. Hän kertoi nähneensä unta…
Kuului äkkiä veneen töytäys laivan sivua vastaan. Kokki toi Magdan sisään ja kiiruhti reelingin luo. Luulimme kapteenin ja ensimmäisen perämiehen tulevan kotiin, minkä vuoksi minäkin menin ottamaan tulijoita vastaan.
— Heittäkää köysiportaat reelingin yli, että tässä pääsee laivaan, huusi naishenkilön käheä ääni.
Kokki aikoi juuri noudattaa huutajan kehoitusta, mutta katsahti sitä ennen minuun kysyvästi.
— Odota hiukan. Mitä tahdotte, senjora? kysyin.
— Hän ei ole senjora, vaan senjorita, vastasi soutumies.
— Ovatko kapteeni ja ensimmäinen perämies laivassa? kysyi nainen.
— Eivät ole, vastasi kokki.
— Valehtelet, he ovat varmasti laivassa, mutta makaavat joulukohmelossa. Heitä heti porras tänne, tai opetan sinut puhumaan totta.
— Te ette saa tulla tänne, sanoin, astuen reelingin luo.
— Jos kapteeni ja veljeni ensimmäinen perämies nukkuvat, mokomat muulit, niin nukkukoot. Mene heti ruokakellarin kautta peräpiikkiin ja täytä tämä kori kahvilla; ennen minä en lähde pois.
— Lähtekää heti tiehenne, käskin.
Silloin nainen alkoi pommittaa meitä appelsiineilla ja munilla, joista yksi lensi vasten kokin kasvoja. Keittiön luona seisoi täysinäinen likavesiämpäri, jonka kokki puolestaan tyhjensi naisen niskaan. Hän näki nyt parhaaksi lähteä, mutta lupasi tulla takaisin illalla tai yöllä.
Kun olimme pukeutuneet maihinmenoa varten ja kokki jo hommasi venettä kuntoon, ilmoitti Löflund, joka pestynä ja siistittynä seisoi keskikannella, että kapteeni ja ensimmäinen perämies tulevat. Timpermanni katsoi lähestyvää venettä valittaen, että enteet näyttävät huonoilta, kun vuoden suurin juhla on häväisty.
— Kas, Löölund, huudahti Magda, joka oli juossut paikalle. — Hyvää huomenta, Löölund! Kuinka jaksat?
— Huomenta, pieni Magda, minä jaksan huonosti.
— Mikä sinua vaivaa, Löölund?
— Näin pahaa unta, näin, että olin helvetissä.
— Mamma, Löölund on ollut helvetissä!
— Olepas nyt vaiti, tyttöseni, niin kuulemme, mitä Löflund kertoo.
— Niin, kapteenska hyvä, näin unta, että helvetissä oli yksi enkeli.
Muuten elämä siellä olisi ollut pirullisempaa kuin Delfinessä.
Stavangerilaisen vene laski laivan sivuun, köysiportaat heitettiin yli reelingin ja laivaan nousi neljä »merisikaa». Tervehdin kapteenia ja ensimmäistä perämiestä, stavangerilaisia en ollut näkevinäni. Bäck sammalsi:
— Nyt pidetään hauskaa, toinen perämies. Onkohan täällä mitään jouluruokaa jäljellä? Olemme nälkäisiä kuin suomalaiset sudet.
Ilmoitin, että olin lähdössä maihin. Tätä piti kapteeni mahdottomana, sillä tarvittaisiinhan laivassa komennon pitäjä. Kun kerroin, että olin valvonut koko yön, ja halusin nyt jättää komennon heille, vastasi hän:
— Onpas tuo pirua, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi laskea teitä maihin nyt.
Samassa ilmestyi kapteenska näyttämölle. Hän oli hienosti puettu, kaunis ja ylhäisen näköinen. Kapteeni hämmästyi. Hän teki nöyrän ja ehkä liian syvän kumarruksen, kompastuen suinpäin rouvansa jalkoihin. Tämä hypähti notkeasti syrjään ja heitti ylpeän ja ylenkatseellisen silmäyksen Bäckiin, kun mies ryömi pois tieltä.
— Herra toinen perämies on hyvä ja menee vaikka helvettiin — anteeksi, en tarkoita pahaa — vaimoni kanssa. Minä koetan pitää komentoa laivassa.
Annettuani miehistölle määräyksiä, lähdin Kirstenin ja Magdan kanssa — kokki soutumiehenä — kaupunkiin.