XIII.
Oli yö Guadalquivirillä. Kuu, täysikuu, paistoi heleästi. Pohjatuuli oli mennyt kotiinsa yöksi, niinkuin sen on tapana tehdä Suomessa ja Skandinaaviassakin, paitsi Norjan rannikolla. Laivan miehistö, lukuunottamatta kansivahtia, johon kuului yksi merimies ja yksi konehuoneen mies, nukkui. Mutta laivan herrasväki istui mukavissa nojatuoleissaan ääneti, tai käveli pitkin kannen pehmoisia, paksuja mattoja niin hiljaa kuin mahdollista. Puhuttiin vähän ja sekin kuiskaamalla. Ei tahdottu häiritä hiljaisuutta eikä virran yörauhaa. Virtakin nukkui nyt. Se vain hiljaa solisten siveli laivan kylkiä, kun pakovesi virtasi takaisin mereen. Päivällä se oli ollut tekemisissä nousuveden kanssa, joka silloin taisteli tuulen synnyttämiä laineita vastaan. Hopeainen täysikuu ei nukkunut. Se kulki äänettömästi meidän kunkin kodin luo, kertomaan, mitä oli nähnyt, ja vei sinne tervehdyksemme. Tätä kuutamoyötä Guadalquivir-virralla en unohda koskaan! Me ajattelimme menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Suljin silmäni, en nukkuakseni, vaan aatoksissa matkustaakseni kylmään, lumiseen Pohjolaan ja rakkaaseen kotiini, jossa valmistuttiin joulua vastaanottamaan. Sillä aikaa, kun laiva tuulen ja virran, nousu- ja pakoveden vaikutuksesta oli muuttanut suuntaansa ja tehnyt kokokäännöksen, siis ollut kosketuksessa kaikkien tuulen suuntien kanssa, olin ennättänyt käydä lapsuuteni kodissa. Ei ollut monta päivää jouluun. Näin isän ja äidin, sisarukset, vanhat palvelijat, tupakestit, hevoset, lehmät, molemmat kissat ja koiran. Ainoat, joita minulla oli aikaa puhutella, olivat vanha uskollinen Kala-Mikko, joka myös oli ollut talon linnustaja, sekä rakas koirani Ami. Näiden molempien kanssa olin olevinani puheissa. Kumpainenkin vakuutti kaipaavansa minua. Ami, häntäänsä heilutellen kysyi: »Koskas tulet kotiin?» Harhanäky oli lopussa. Avasin silmäni ja olin taas todellisuudessa. Tiesin nyt, ettei minua itse asiassa kotona kaivanneet muut kuin Kala-Mikko ja Ami-koira. Kun vuosien perästä palasin sinne, oli Ami jo lähtenyt pois. Hänelle ei oltu annettu aikaa odottaa ystävänsä tuloa, hänet pyyhittiin pois elävien kirjoista. Ja luultavasti otaksuttiin, ehkä toivottiinkin, että suuri Henkikirjuri oli pyyhkinyt minutkin luetteloistaan.
Kello puoli kahdeksan aamulla olivat kaikki kannella, sillä lyönnilleen kahdeksan piti laivassa olla juhlallinen toimitus. Kun sitten soittokellosta kuului kahdeksan lasia, vedettiin Englannin lippu virallisesti lipputankoon, ja laiva sai nimen »Polestar» — Pohjantähti. Kello kaksi jo nostettiin ankkuri eikä odotettu vuorokautta, niinkuin oli ensin päätetty, sillä vesi oli taas korkeimmillaan virrassa. Niin jatkettiin matkaa, kunnes myöhään illalla ankkuroitiin Cadizin ulkosatamassa. Seuraavana aamuna muutettiin sisäsatamaan lähelle tokkaa, jonka luona Delfine vuoroaan odottaen makasi.
Menin kapteeni Bäckin luo laivaan. Hän kysyi, jäänkö nyt sinne. Vastasin, että aion lähteä Biarritziin, jos hän suostuu. Kun laivassa ei ollut mitään tekemistä, kehoitti hän minua menemään, tiedustellen kauanko siellä viipyisin. Sanoin viipyväni kymmenisen päivää. No niin, siellähän on hyvä olla, hän arveli.
Tiesin hyvin, että kapteeni Bäck oli mielissään, kun minä olin poissa tieltä.
— Espanjalaiset nostavat laivan tokkaan ja korjaavat sen englantilaisen insinöörin valvonnan alaisina kaikin puolin. Vanhalta Sörenseniltä sain kirjeen tänään; hän ei ole ollut terve viime aikoina, kertoi kapteeni. — Ja sen voi hyvin arvatakin, kun ajattelee kaikkia niitä typeryyksiä, joita hän on tehnyt, niinkuin tämän laivan korjauskin. Mutta ei maksa puhua sen enempää — tehän olette ukon kanssa samaa mieltä. No niin — ja huomennahan on jouluaatto.
— Kyllä se on tänään, kapteeni.
— Tänäänkö se on? Ei tässä muista enää ajanjuoksuakaan, kun on niin pirun paljon touhua ja vielä enemmän harmia.
Eräästä stavangerilaisesta laivasta, joka keinui satamaselällä, saapui kirjeentuoja. Kapteeni käski merimiehen odottaa ja rupesi lukemaan kirjettä. Sitten hän pistäytyi kajuuttaan laatimaan vastausta. Kirje oli saattanut hänet erinomaisen hyvälle tuulelle. Hän toivotti minulle hyvää joulua ja kysäisi sitten:
— Vietättekö joulunne tuossa lordin laivassa?
— En tiedä varmaan. Viettäisin sen mieluummin täällä omien miesten kanssa.
— Nehän ovat maissa, ja mitä hauskuutta teillä täällä on?
— Miehet tulevat kohta laivaan valmistautumaan joulunviettoon, vastasin.
— No jaa.
Polestarista ei enää näkynyt savua. Pistäydyinkin ensin siellä. Kirsten oli käynyt Villa Castassa ja tuonut Magdan ja Butterflyn. Oli päätetty viettää jouluyö Cadizissa. Lordi Lakeford sanoi nähdessään minut siellä:
— Tietysti vietätte jouluillan täällä, sillä aamulla varhain lähdemme
Biarritziin.
— En, mylord, en voi viettää jouluaattoa Polestarissa enkä tulla
Biarritziin.
— Mutta lupasittehan.
— Olen muuttanut mieltä. Aion viettää joulua miesten kanssa, sillä kapteeni ja ensimmäinen perämies menevät erääseen norjalaiseen laivaan vieraiksi.
— Kuulkaas, herra West. Olen aikonut ehdottaa, että ottaisitte toisen perämiehen toimen Polestarissa.
— Mahdotonta, sillä en voi silloin harjoitella purjealuksessa.
— Täältähän voisitte heti siirtyä Englannin sotalaivastoon minun suositukseni avulla. Olen kymmenen kuukauden kuluttua parlamentin ylähuoneen jäsen.
Kiitin häntä ystävällisestä tarjouksesta, sanoin hyvästit molemmille aatelismiehille ja pyysin heitä viemään terveiseni naisille. Olisin oikeastaan tahtonut toivottaa onnea senjorita Elisabethille, sillä häntä en luultavasti enää tulisi tapaamaan. Magda, joka oli leikkinyt nukkiensa kanssa, hävisi yht'äkkiä. Samalla minäkin lähdin kannelle mennäkseni veneeseen.
— Senjor Piloto, senjor West! kuului samassa Elisabethin ääni. —
Ettehän aio lähteä, ennenkuin saan viimeisen kerran kiittää teitä.
— Hyvästi, luostarineito, älkää menkö enää härkätaistelua katsomaan.