XII.
Espanjassa ei tuntunut olevan työnhalua enempää kuin kiirettäkään. Sörensen oli ilmoittanut, että työn tulee olla hienoa ja hyvää, maksoi mitä maksoi. Miehistö maleksi työttömänä, mutta ajan kuluksi pantiin »plattinkia», jolla taklaasin kulumiselle arat paikat suojattiin. Laivasta oli poistettu koko taklaasi, ainoastaan alamastot seisoivat paikoillaan. Kun laivan runko ulkoa ja sisältä oli korjattu, piti taklauksen uudestaan alkaa. Entistä taklausainetta ei saanut käyttää, kaiken piti olla uutta ja parasta, mitä saada voi. Kapteeni Bäck oli huonolla tuulella. Miehet ansaitsivat, mutta laiva, eli oikeastaan kapteeni, ei tänä aikana ansainnut muuta kuin kuukausipalkkansa.
— Olen ehdottanut Sörensenille, että laiva myytäisiin hinnalla millä hyvänsä ja sen korjausrahoilla ostettaisiin uusi samankokoinen ja -arvoinen kuin Delfine, sanoi Bäck eräänä päivänä minulle.
— Mitä Sörensen siihen vastasi? kysyin minä.
— Hän käski minun mennä helvettiin, jos vielä uskallan sellaista ehdottaa.
— Ette näy muistavan, että Delfine on rakennettu teakpuusta ja tietävän, että se jo pari kertaa on ansainnut hintansa Norjan kruunuissa. Herra Sörensen voi jo varojensa puolesta pitää prikiä vaikkapa vain muistona.
— Suu poikki, herra toinen perämies. Ette näy muistavan sitäkään, että minä vielä olen priki Delfinen päällikkö. Olette pistänyt nenänne asioihin, jotka eivät kuulu teille. Mitä tekemistä teillä on tuonkin naisen kanssa, joka on minun vihitty vaimoni?
— Tietäkää huutia, kapteeni Bäck! Muistatteko kuinka Trondhjemissa kauppasitte Kirsteniä vanhalle Sörensenille viidestäkymmenestä tuhannesta ja kuinka seisoitte kädet ristissä aivan levollisena, kun Sörensen jo oli kohottanut tammikangen iskeäkseen Kirstenin kuoliaaksi? Teitä kaiveli ja kaivelee vieläkin, että viime hetkessä pääsin väliin. Ymmärrän teidät vallan hyvin. Jos Delfine olisi tieltä poissa ja te saisitte toisen laivan kuljetettavaksenne, niin silloin salakuljetus vasta kukoistaisi. Mutta muistakaa, ettei kahvilastia Riossa uskota kaikille köyhille norjalaisille rotille, sellainen annetaan vain Sörensenin kaltaisille miehille. Eikä muiden kuin Sörensenin laivassa sallittaisikaan salakuljetusta.
— Kirottu suomalainen, kyllä minä vielä kostan teille, että olette hyväillyt minun vihittyä vaimoani.
— Valehtelette, suuripäinen salakuljettaja. Näytte tarvitsevan lisää.
— En viitsi kuulla enempää, hävytön lurjus.
— En välitä, viitsittepä eli ei. Tiedättehän sen naisen Trondhjemissa, jonka kanssa aiotte mennä naimisiin, sitten kun olette salakuljetuksella ansainnut muutamia kymmeniä tuhansia lisää, sen naisen, jonka kahden lapsen isä olette. Kaiketi olette selvillä siitä, että Kirsten milloin hyvänsä voi päästä eroon teistä?
— Voitteko näyttää toteen, mitä nyt olette sanonut?
— Voin. Minä kelpaan vieraaksimieheksi silloin kun tarvitaan, ja toinen on Delfinessä.
— Kuka on toinen?
— Sitä en sano, ennenkuin tarvitaan. Tiedätte nyt siis, että molemmat vieraatmiehet ovat lähellä. Kaikki se kahvi, minkä olette salakuljettanut Delfinen peräpiikissä, on pykälä, joka riistää teiltä oikeuden kuljettaa kahvilastia norjalaisessa laivassa, ja saman pykälän perusteella on teillä vapaa asunto Norjan vankilassa.
Bäck oli hetkisen aivan sanaton. Sitten hän tuli ja tarttui käteeni.
— West, oletteko koko ajan siitä kun lähdimme Trondhjemistä tietänyt kaiken?
— Olen.
— Oletteko kantanut salaisuutta aseena minua vastaan?
— En.
— Mutta nyt aiotte vetää aseenne esille?
— Aion, jos asianhaarat vaativat.
— Tietääkö Kirsten mitään siitä, mitä nyt olette kertonut?
— En luule hänen tietävän.
— Jos voitte ja tahdotte pitää suunne kiinni, niin palkitsen teitä kuninkaallisesti.
— En ehkä kerro kenellekään, ellei pakko vaadi.
— Kiitoksia. Minun puolestani saatte olla ja tehdä kuten tahdotte Delfinessä ja juosta Kirstenin kanssa niin paljon kuin — anteeksi, lasken vain leikkiä…
Juttu jäi siihen, ja hyvä oli, sillä toinen jätkistä tuli suoraa päätä luokseni ja antoi minulle kirjeen.
Lordi Lakeford pyysi minua heti kirjeen tuojan opastamana tulemaan luoksensa Villa Castaan, jonka hän epämääräiseksi ajaksi oli vuokrannut.
— Näkemiin, kapteeni.
Jätkän odottaessa peseydyin ja pukeuduin kirkkovaatteisiin ja sitten lähdin Villa Castaan.
Pian pääsinkin perille. Lordi seisoi huvilan parvekkeella piippu hampaissa. Hän tuli alas vastaani ja puristi kättäni.
— Sen mukaan kuin minulle on kerrottu ja itsekin olen huomannut, te toimitte ja ajattelette nopeasti kuin salama. Sellaista miestä juuri nyt tarvitaan. Olkaa niin hyvä, mennään kuistille.
Siellä oli pöydällä Black and White-wiskyä ja soodavettä.
— Puheen aluksi, sanoi lordi ja kohotti lasiaan.
Kun oli otettu kulaus, hän jatkoi:
— Teidän pitää tulla minun kanssani tänään seitsemän junalla Sevillaan. Siellä on jahti, jonka aion ostaa Seastarin sijaan. Alus, jonka omistaa markiisi Anneboult, on rakennettu vuosi sitten Ranskassa. Se on suuruudeltaan, nopeudeltaan ja nykyajan mukavuuksiltaan mieleiseni, jos piirustukset, jotka ovat tuolla pöydälläni, pitävät paikkansa. Eikä ole hinnallakaan pilattu, koska markiisin raha-asiat Monacossa joutuivat hieman hunningolle.
Lordi kohotti taas lasiaan:
— Your healt! — Tietysti tulette mukaani, tahtoisin teidän arvosteluanne, jatkoi hän.
— Ottakaa pätevämpiä henkilöitä mukaanne, minä en kykene arvostelemaan.
— Seastarin päällikkö ja konemestari tulevat myös.
— Tuleeko naisväkeä matkaan?
— Ei, en ainakaan luule.
— Sitten tulen.
Villa Casta sijaitsi lähellä rantaa Cadizin ja Pontalisin välillä. Valtamaantie kulki huvilan ja sataman välitse. Rannassa oli vene, jonka omistivat yhdessä molemmat jätkät — tunnemme heidät jo ennestään ja toistaiseksi kutsumme nimillä »vaaleaverinen» ja »tummaverinen». Omistajat istuivat rantakivillä, poltellen omatekoisia Sikaareja. Vaaleaverinen oli tuonut minulle lordin kirjeen. Lordi ja minä läksimme sitten jätkien soutamina kaupunkiin ja edelleen seitsemän junalla kohti sen kuuluisan parturin kaupunkia. Tämä oli ensimmäinen rautatiematkani Espanjassa ja senvuoksi sangen mielenkiintoinen. Sevilla, Cordova ja Cadiz ovat mainittavimmat kaupungit Andalusian alatasangolla. Guadalquivir, suurenlainen joki, virtaa tasaisesti läpi yllämainitun maakunnan, laskien ruskean-harmaan vetensä Atlantin valtamereen. Mainittua jokea pääsee, tai pääsi ainakin siihen aikaan, pienemmillä aluksilla Sevillaan ja vieläpä Cordovaan asti. Muuten on Andalusia vuorista seutua.
Seuraavana aamuna nousin aikaisin ja menin katselemaan muistorikasta kaupunkia. Leikkautin tukkani kuuluisassa parturiliikkeessä, jossa — tämä väite menee hotellin ovenvartijan laskuun — »Sevillan parturi» oli aikoinaan työskennellyt. Sitten kertoi sama ovenvartija, kaunis ja komea keski-iän jo jättänyt mies, jolla nähtävästi ennen oli ollut paremmat päivät, että lordi ja madame pari vuotta sitten olivat asuneet tässä hotellissa, jossa ulkomaalainen hienosto Sevillassa vieraillessaan asuu. Lordi, hän sanoi, on hieno ja rikas mies, joka antaa rahojen luistaa eikä kitsaile juomarahoissa.
— Te kaiketi hyvin tunnette lordi Lakefordin? kysyi ovenvartija.
— En paljon; tutustuin häneen äskettäin Cadizissa.
— Oletteko lordin palveluksessa tai muuten tekemisissä hänen kanssaan? Anteeksi, että kysyn. Lordi, joka asuu tuossa kolmen huoneen huoneustossa teidän huoneenne vieressä, käski illalla minun pitää hyvää huolta teistä. Hän tilasi eilen aamupäivällä huoneet.
— En ole hänen palveluksessaan, enkä ole hänestä riippuvainen. Hän vain pyysi minua tulemaan kanssaan Sevillaan.
— Tahdotteko nähdä jotakin, joka kuvaa vanhan Sevillan entistä loistoa?
— Miksei.
Hän vei minut hotellin toiseen päähän pitkää käytävää myöten. Sen päässä ei ollut seinää, vaan leveä kaksipuolinen ovi. Ovenvartija otti avainnipun taskustaan, valitsi avaimen ja avasi oven. Pieni ihana puutarha, jossa suihkulähde solisi, avautui eteemme.
— Katsokaahan tänne; tässä näette saranat, joihin sovitetaan ovet milloin huoneiston asukas niin tahtoo. Tämä laite oli noin seitsemän kyynärän päässä puutarhaovesta.
Mainitun laitteen ja puutarhaoven välissä oli oikealla kädellä komea kaksipuolinen ovi, jonka ovenvartija myös avasi.
— Huomaattehan nyt, ettei tänne voi: päästä muualta kuin puutarhan puolelta, kun väliovet ovat paikoillaan. Puutarhasta, jota ympäröi muuri, johtaa rautainen portti ulos.
— Siis pieneen huoneustoon kuuluu myös tämä puutarha.
— Olkaa hyvä ja käykää sisään.
Astuin pari askelta yli kynnyksen, mutta vetäydyin heti takaisin.
— Ettekö uskalla tulla sisemmäksi? Luulette varmaan niinkuin moni muukin, että tämä on loukku. Sellaisia ovat miehet, naisen saa menemään vaikka mihin.
Hän naurahti hyväntahtoisesti ja kohteliaasti, niinkuin osaa vain aito andalusialainen, meni sisään ja toi sieltä kaksi markiisille osoitettua kirjettä sekä aukaisemattoman Black and White-laatikon, jonka osoitelapussa oli lordi Lakefordin nimi.
— Uskallatteko nyt tulla?
Astuin sisään ja sanoin, että me pohjoismaalaiset olemme vähän varovaisia, etenkin vanhassa Sevillassa, jossa vielä on omia keskiaikaisia traditioita. Sevillahan oli pääkaupunkina, silloin kuin maurit hallitsivat. Ovenvartija, joka kaikesta päättäen ennen oli ollut herrasmies, mutta jonka onni näytti menneen, osoitti hyväntahtoisesti hymyillen Komeata tuolia.
— Istukaa, senjor!
Markiisin huoneisto, johon kuului kaksi huonetta, oli vanhanaikainen ja sisustettu sanomattoman kallisarvoisilla huonekaluilla, tauluilla ja loistoesineillä. Huolimatta iästään olivat ne mainion hyvin säilyneitä.
— Tässä huoneistossa, kertoi ovenvartija, — asui kerran kuningas Amadeo kaksi vuorokautta. Satuin silloin olemaan saman katon alla, vaikken hotellin palvelijana..
Viimeisiä sanoja lausuessaan ovenvartija hiljaa huoahti.
— Näihin on laskettu vain korkeasukuisia, rikkaita henkilöitä, hän lisäsi. — Aikaa meillä on riittävästi, lordi ei nouse ennen kahtatoista. Olkaa hyvä ja istukaa rauhassa, käyn antamassa vain määräyksen apulaiselleni, että hän hoitaa virkaani niin kauan kuin kerron teille jutun, joka kuitenkaan ei saa mennä sen pitemmälle. Onko teillä aikaa kuunnella?
— On, vastasin, vaikka minua ihmetyttikin, mitä salaisuuksia hänellä mahtoi olla minulle uskottavana.
Ovenvartija palasi pian ja kertoi:
— Tyttäreni Elisabeth Esmeralda, kuninkaallisen oopperan laulajatar ja primadonna, katseli kerran härkätaistelua Madridissa. Härkätaistelu ei tällöin ollut aivan tavallinen, sillä pääsymaksut olivat koroitetut kaksinkertaisiksi, ja maan kuuluisin toreadori esiintyi Andalusian vihaisimmiksi tunnettuja härkiä vastaan. Teatteri oli täpö täynnä. Ylhäisiä ja korkeasukuisiakaan katselijoita ei puuttunut, ja kuningas oli yksi niistä. Luonnollisesti oli myöskin Madridin ylhäisin, rikkain ja kaunein naisväki edustettuna, puhumattakaan naistaiteilijoista. Tuo kuuluisa toreadori haavoittui kuolettavasti, ja kun härkä sitten oli pistetty kuoliaaksi ja haavoittunut aiottiin viedä pois, syöksyi tyttäreni ja eräs toinen nuori nainen, vastoin kuninkaan kieltoa, areenalle kuolevan toreadorin luo. Luultavasti ette, senjor, tunne espanjalaisen naisen kuumaa verta ja tulista luonnetta. Naisparat syleilivät ja suutelivat kuolevaa ja alkoivat vihdoin mustasukkaisuuden kiihdyttäminä, unohtaen kuoleman pyhyyden, tapella tikareineen, joita espanjalaiset naiset usein kätkettyinä kantavat. Tyttärelleni tuntematon nuori nainen, joka oli äskettäin Espanjaan tulleen miljoonamiehen tytär, iski tikarinsa tyttäreni rintaan. Tikari ei tosin osunut sydämeen, mutta haava oli kuitenkin hengenvaarallinen. Kun hurjistunut nainen oli työntänyt tikarinsa Elisabethin rintaan, juoksi hän pakoon, mutta sai kuolettavan haavan kaulaansa Elisabethin heittämästä tikarista, joka katkaisi valtimon. Rikas meksikolaisneito vietiin sairaalaan ja tyttäreni vankilaan. Molemmat vuotivat kovasti verta, eikä luultu kummankaan pelastuvan. Kun haavoittuneet oli viety pois ja saatu toinen toreadori kaatuneen sijaan, alkoi näytäntö uudestaan. Ainoastaan kuningas lähti pois teatterista. Meksikolainen neito kuoli yöllä verenvuotoon. Kansa raivostui. Ne, jotka ennen olivat ihailleet Elisabethia ja olleet valmiit heittäytymään hänen jalkojensa juureen, asettuivat jyrkästi häntä vastustamaan. Ihmisjoukot seisoivat vankilan ulkopuolella vaatien, että viimeinen veripisara puristettaisiin hänestä ja hänen kirottu henkensä pian sammuisi. Vankilassa ei tehty mitään tyttäreni hengen pelastamiseksi, vaan odotettiin ja toivottiin, että loppu pian tulisi ja kansa sen kuultuaan rauhoittuisi. Mutta kansa-raukan, poloisen oman kansani tietämättä teki kuitenkin eräs ihminen voitavansa. Se oli markiisi Anneboult, joka oli härkätaistelussa itse nähnyt, mitä tapahtui ja sitten seurannut asiain kulkua. Hän tunsi erään taitavan ranskalaisen lääkärin Toledossa. Huolimatta siitä, että Elisabeth otaksuttavasti ennättäisi kuolla ennen kuin apu ehtisi, hän umpimähkää sähkötti mainitulle lääkärille: Tulkaa heti Madridiin Calle major 87.
Lääkäri saapui muutaman tunnin kuluttua ja ystävät menivät heti yhdessä vankilaan. Heidät laskettiin kyllä vankilan kansliaan, mutta pääsy Elisabethin luo tuntui mahdottomalta. Markiisi, joka oli varannut mukaansa melkoisen summan pesetoja, kysyi, paljonko maksaisi, jos he pääsisivät Elisabeth Esmeraldan luo heti.
»On vaikeata laskea teitä sinne; murhaajien luo pääsy on kielletty.»
Markiisi lupasi kaksituhatta pesetaa sisäänpääsystä ja vielä tuhat, jos Elisabeth jäisi henkiin. Kukaan muu lääkäri ei saisi tulla sairaan luo. Tämä lääkäri, joka oli hänen mukanaan, tulisi olemaan kaiken aikaa vankilassa ja hänelle olisi annettava kaikki apu, minkä hän tarvitsee sairasta hoitaessaan. »Ja sitäpaitsi», sanoi markiisi, »minun pitää päästä tänne, milloin vain tahdon, olipa yö tai päivä».
»Summa on aivan liian pieni», sanoi vankilanjohtaja, minunhan täytyy lahjoa sairaalan palveluskunta, poliisit sekä muita vielä, ja sitäpaitsi joudun itse vaaraan».
»Pitäkää kiirettä! Paljonko tahdotte»? kysyi markiisi.
»Nyt heti neljätuhatta ja jos sairas jää eloon, kuusitoista.»
Markiisi pani rahat pöydälle. Kun he tulivat Elisabethin luo, oli hän kuolemaisillaan. Mutta lääkäri antoi vahvistavaa lääkettä, ja tyttäreni parani sen verran, että hänet neljän päivän kuluttua voitiin siirtää erääseen luostarisairaalaan markiisin takausta vastaan. Tavallisessa sairaalassa ei olisi ollut turvassa viranomaisilta, mutta luostarin ovet eivät avaudu kuninkaallekaan. Kun Elisabeth parani, rupesivat viranomaiset vaatimaan häntä pois, pannakseen tytön vankilaan. Markiisi vetosi nyt asianomaisen kardinaalin apuun ja tämä kääntyi Pyhän Isän puoleen. Roomasta tulikin armahdus: Elisabeth pääsi kaikista maallisista huolista ja vaaroista sillä ehdolla, että tekee luostarivalan ja jää luostarin muurien sisäpuolelle. Hän on nyt noviisi, mutta ei lupaa ikinä tehdä luostarivalaa. — Minun täytyy jättää kesken, koska kahdentoista aikana keskustelen lordin kanssa asioista, joista tekin ehkä saatte kuulla. Kaiketi ymmärrätte nyt, mihin markiisi tarvitsee rahaa. Tapahtuma, josta kerroin, on maksanut paljon sekä hänelle että minulle. Minä, joka olen omistanut tämän hotellin, olen nyt sen ovenvartija — en pakosta, sillä onhan minulla vielä — mutta — muodon vuoksi, siksi kunnes ajat muuttuvat.
Kun istuin hotellin ruokasalissa odottamassa tilaamaani aamiaista, astui lordi huoneeseen.
— Hyvää huomenta, sir! Mitä tuumitte?
— Huomenta, mylord! Olen tilannut aamiaiseni.
— Oikeaa puhetta. Pohjalasti on hyvään tarpeeseen, ennenkuin lähdemme ulapalle; voimme vielä tulla tekemisiin lavanton jätteiden kanssa.
Syötyä menimme ulos ja jouduimme pian aasien, hedelmien, pyrenealaisten soittokoneitten, kauniiden nuorten naisten ja hävyttömien poikaviikareitten sekaan. Roskaväki, joka huomasi, että olimme muukalaisia, tyrkytti tavaroitaan ja tunki ympärillämme niin, ettemme voineet liikkua. Saimme kiittää onneamme, ettei ruhomme musertunut. Lordi, joka seisoi rauhallisesti nojaten kuormamuulia vastaan ja koettaen sytyttää sammunutta piippuaan, sanoi:
— Ei hätää, tutkikaamme kansanelämää.
Eräs kitarakauppias vaati häntä ostamaan kitaran. Lordi ei välittänyt miehestä sen enempää, sytytteli vain piippuaan. Silloin kauppias kopautti häntä päähän soittokoneellaan, joka tietysti meni pirstaleiksi.
— Kymmenen pesetaa! vaati kauppias.
Lordi antoi kaksikymmentä ja nauroi. Seuraus oli suurenmoinen.
— Väistykää, maan madot, tehkää heti tietä englantilaisille grandsenjoreille! kiljui kitarakauppias. Ja kansa väistyi hurraten. Kun kävelimme kohden rantaa, sanoi lordi hiukan huolestuneesti:
— Mahtaakohan täältä saada Black and Whiteä?
Olin jo sen verran oppinut tuntemaan tämän nuorenmiehen harrastuksia, ettei huolestunut sävy ollut mikään yllätys.
— Kyllä saatte, hotellin ovenvartija näytti minulle laatikon, jossa on teidän osoitteenne. Markiisi, joka kai tuntee teidät, on hankkinut sen.
Saavuttuamme rantaan, lordi alkoi kysellä soutukyytiä ja sanoi, että meidän on saatava tieto veden korkeudesta ja päästävä markiisin huvilaivaan. Vähän aikaa seisottuamme saapui luoksemme kaksi miestä, joiden vaatteet, kädet ja etenkin kasvot olivat paksussa noessa. Tukkakin oli nokinen ja riippui silmillä.
— Onko teillä vahva vene, jolla tulisitte meitä soutamaan? kysyi lordi.
— On kyllä; tulkaa veneellemme, se on vähän matkan päässä täältä, vastasivat miehet.
Vene, jota he tarjosivat, oli puhdas ja mukava.
— Onko vene omanne? tiedustelimme.
— Ei, se on lainattu.
— Mutta tehän olette näöltänne kuin helvetistä karanneet lämmittäjät.
— Ehkä; olemme juuri purkaneet hiililastin. Tässä on kyllä poliisilaitoksen antama todistus siitä, että olemme luotettavia soutajia Sevillan satama-alueella.
Markiisi Anneboultin aluksen päällikkö otti meidät vastaan.
— Tervetuloa, mylord, olen jo odottanut teitä. Markiisin pitäisi tulla kotiin tänä päivänä.
Sitten aloimme katsella ja tutkia laivaa. Ensin kierrettiin veneellä sen ympäri, sitten tarkastettiin konehuoneet koneineen ja viimeksi hytit ja salongit. Kun tulimme peräsalongin eteiseen, kajahti sisältä nauru meitä vastaan.
— Hyvää päivää, sanoivat norjattaret, kun astuimme sisään.
He olivat tulleet laivaan vähää ennen meitä, lähdettyään Cadizista aamujunalla. Aina tarmokkaita naisia!
Lordin kanssa lähdin huvilaivan veneellä maihin. Norjattaret jäivät alukseen. Hotellissa ovenvartija kertoi, että markiisi oli saapunut ja kysynyt lordia.
— Olen kuullut, että täällä on viskyä minun käytettäväkseni, sanoi lordi.
— Kyllä on, mylord, saanko tuoda pullon? kysyi ovenvartija.
— Ehkä voimme istua markiisin huoneistossa.
— Sinne ei nyt voi päästä, sanoi ovenvartija, katsahtaen minuun.
Veteen sekoitettu visky juotiin hotellin puutarhassa, minne markiisi kohta tuli. Hän tervehti kohteliaasti lordia, mutta antoi ylhäisesti minun vain koskettaa sormenpäitään. Vaikeata nykyaikana kuvitella, millainen kylmyys saattoi uhota tuollaisesta vanhan kansan aatelismiehestä, joka laski sukupuunsa jostakin enemmän tai vähemmän hämäräperäisestä hallitsijasta.
Lordi ja markiisi jättivät minut istumaan ja katosivat pitkäksi aikaa.
Kun he palasivat, sanoi viime mainittu:
— Erittäin hauskaa, että sain tehdä tuttavuuttanne! Kumarsin jäykästi.
Ovenvartija astui myös esiin, vilkaistuaan ympärilleen, olisiko katsojia lähellä. Hän oli nyt luopunut palvelijan haahmosta ja esiintyi itsetietoisena caballerona, herrasmiehenä.
— Segnor West, saanko vaivata teitä? hän kysyi.
Kun en heti kiinnittänyt huomiota hänen pyyntöönsä, katsoi lordi minuun merkitsevästi kuin sanoakseen: lähtekää vain hänen kanssaan.
Menimme tuohon salaperäiseen kahden hengen huoneistoon.
— Istukaa, pyydän. Minulla oli aikomuksena kertoa teille tuon jutun viimeinen osa. Mutta asia on kehittynyt niin pitkälle, että kertomisen täytyy jäädä.
Sisemmästä huoneesta kuului hiljainen tukahdutettu yskähdys.
— Siellä istuu tyttäreni, noviisi Elisabeth. Hän koettaa pimeän tultua, eli oikeastaan kuun noustua, kajuuttapojan puvussa päästä lordi Lakefordin huvipurteen, joka sitten heti on valmis nostamaan ankkurin. Markiisi ja minä olemme päättäneet pyytää teitä auttamaan häntä. Matka laivaan on tosin vähän vaarallinen, mutta nyt on hänellä ainoa tilaisuus koettaa päästä pakenemaan. Mitä arvelette?
— Se on mahdotonta, etenkin, kun kuu tänä iltana on täysi.
— Muistakaa eräs seikka. Kello kuusi tänä iltana alkaa Grandoferia. Ettekö ole huomannut, että kaupungin kadut ja torit ovat täynnä ihmisiä ja iloa. Ihmisvilinässä ei kukaan huomaa, että englantilaiseen merimiespukuun puettu poika onkin tyttö. Tiedätte kai, mikä juhla Grandoferia on?
En.
— Se oli ennen kirkkojuhla, nyt se on vain tavallinen ilo- eli kansanjuhla, jota pidetään joka vuosi vuorotellen jossakin Espanjan kaupungissa ja joka kestää kolme vuorokautta. Toinen etu on täysikuu, vaikka pelkäätte sen valoa. Vesi on nyt korkeimmillaan, niinkuin aina täysikuun aikana Guadalquivirillä. Siis pääsee hyvin kulkemaan eikä pohjaan tarttumisesta ole pelkoa.
En luvannut vielä mitään, vaan lähdin vähäksi aikaa ulos katuelämää katsomaan.
Kun palasin, odotti senjor Esmeralda minua käytävässä.
— Tulkaa sisään, senjor, aika on kallis.
Takimmaisessa huoneessa rukoili Elisabeth, kädet ristissä polvillaan Madonnan kuvan edessä. Astuttuani sisään, hän nousi ja ojensi kätensä minua kohden.
— Tahdotteko auttaa minua? huudahti hän.
— Koetan parastani, vastasin.
Astuin lordin huoneeseen ja tapasin siellä lordin ja markiisin. Kerroin heille, miten olin päättänyt tehdä. Sen jälkeen selitin asian myöskin senjor Esmeraldalle, ja sitten lähdimme rantaan, sekä edelleen huvilaivaan laivaveneellä. Kaikki laivaan kuuluvat henkilöt olivat kotona. Ranskan lippu liehui perätangossa, mutta kohta se oli vedettävä alas viimeisen kerran. Englannin lippu odotti jo kokoonkäärittynä tangon vieressä. Kun lordi vielä vähän aikaa oli keskustellut markiisin kanssa, siirtyivät molemmat kannelle ja lordi antoi merkin. Koko laivaväen läsnäollessa vedettiin Ranskan valtakunnan lippu alas ja »Union Jack» kohosi sen tilalle. Laivan uudet ristiäiset juotiin Englannin lipun liehuessa. Markiisi kohotti samppanjalasinsa ja joi »Polestarin» kunniaksi. Sitten minä lähdin yksin pienellä tukevalla veneellä kaupungin rantaan ja suoraa päätä hotelliin. Aurinko oli laskenut ja täysikuu paistoi, kun annoin senjor Esmeraldalle paketin, joka sisälsi Elisabethille vietäviä vaatteita. Sitten tilasin ruokaa ja viiniä, ja syötyäni istuin hetkisen puistoparvekkeella, johon kuu alkoi valaa loistettaan.
Pian saapui sinne Esmeralda, pyytäen minua lähtemään. Elisabeth oli, valittuaan parhaiten sopivat vaatteet, pukeutunut merimieheksi. En ikinä ole nähnyt viehättävämpää meripoikaa. Vain kengät olivat liian suuret. Vasempaan takinhihaan neulottiin valkea tähti — kajuuttapojan merkki — ja lakkiin liimattiin kullatusta paperista leikatuista kirjaimista »Polestar». Kun tukka vielä oli leikattu ja pään ympäri kiedottu kääre, joka merkitsi, että pää oli kipeä, oli luostarineito muuttunut tarkoitusta vastaavaksi merimieheksi. Puoli yhdentoista aikaan syleilivät isä ja tytär toisiaan, ja sitten tapahtui pikainen lähtö. Pieni vene odotti joen rannassa, johon sen olin kytkenyt, levitettyäni vielä Englannin lipun perätuhdolle. Ei kukaan ollut koskenut siihen. Espanjan ritarillisen kansan köyhälistö voi kerjätä, muttei varastaa — vaikka tietysti ammattivarkaita siellä on niinkuin kaikissa muissakin maissa.
Paljon kansaa, nuorta ja vanhaa, seisoi rannassa, puuhaten veneinensä tai muuten töllistellen. Irroitettuani veneemme astuimme siihen, kajuuttavahti kokkaan ja minä perään. Luostarineito, joka nähtävästi ei ollut koskaan pidellyt airoja, käsitteli niitä kömpelösti ja pudottelikin, heikko kun oli. Kuinkahan tässä käy, ajattelin. Viimein hän istuutui tuhdolle airot kädessä, aikoen ruveta soutamaan, mutta korjasi sitä ennen käärettä päässään. »Malo» (pahoin tehty), huomautti kaksi lähellä seisovaa poliisia. »Malo», huudettiin väkijoukosta. Minä nousin seisomaan, raapasin päätäni ja komensin kajuuttavahdin perään istumaan. Tämä miltei ryömi, päätään pidellen, perätuhdolle. Itse asetuin kokkaan, tartuin airoihin ja rupesin reippaasti soutamaan. »Buono» (hyvä), sanoivat poliisit. »Buono», huusi kansa. »Mucho Buono», ihastui eräs kaunis, hyvin puettu senjorita, kun olin jo vähän matkaa laiturista. Vastasin tähän nostamalla lakkiani. Kansa rannalla huusi: »Viva Britannia!» huiskuttaen hattuja ja soittokoneita.
Guadalquivirillä vilisi soutuveneitä jos jonkin mallisia, niiden joukossa vanhanaikaisia, ehkä satavuotisia, joita oli hyvin hoidettu ja joita käytettiin ainoastaan Grandoferian aikana. Nyt, vanhan kirkkojuhlan ensimmäisenä päivänä vallitsi kuitenkin keskellä meluavaa iloa vakavaa juhlallisuuttakin. Veneitten joukossa nähtiin poliisiveneitä, pappien veneitä ja pelastusveneitä. Ehtimiseen tapahtui vaarattomia yhteentörmäyksiä, jotka aiheuttivat vain ilohuudahduksia ja naurua. Kulku oli hidasta, sillä väylä oli miltei tukossa. Jokaisessa veneessä loisti värillisiä lyhtyjä. Kun olimme päässeet pahimmasta tungoksesta, saavutti meidät noin keskivaiheilla kaupungin ja Polestarin välillä isonlainen vene. »Seisahtukaa!» huudettiin veneestä. Minä herkesin soutamasta, ja luostarineito voihkasi hiljaa: »Jeesus, Maria, poliisivene!» tehden samalla ristinmerkin.
— Vaiti, muuten paha meidät perii, sanoin.
Hän totteli ja painoi kädellään päätään, jota muka kovasti pakotti. —
Mihin olette menossa? kuului veneestä.
— Lordi Lakefordin huvilaivaan.
— Täällä ei ole sellaista laivaa. On vain markiisi Anneboultin huvilaiva.
— Sama laiva on nyt lordi Lakefordin oma.
Veneet olivat lähekkäin, mutta eivät kuitenkaan kiinni toisissaan. Nyt kohotti äänensä poliisiveneessä istuva pappi:
— Nykyaikana ei voi olla tarpeeksi varovainen. Ihmiset, etenkin luterilaiset konnat, varastavat ja tekevät kaikenlaista pahaa. He ryöstävät noviiseja, vieläpä nunniakin luostareistamme. Äskettäin tapahtui Madridissa sellaista. Tarkoitan sitä noviisia, laulajatarta, joka tuon pakanallisen kardinaalin avulla pelastui. Kurja naisraukka tulee kyllä poltettavaksi roviolla, vaikka sellaista ei ole pitkään aikaan tapahtunutkaan, niin laillista kuin se onkin. Huhu kertoo, että hän on karannut luostarista. Parasta, että otamme mukaamme nuo seikkailijat.
— Onkohan meillä siihen oikeutta? sanoi poliisi.
— Minä kyllä vastaan kaikesta, lupasi pappi.
Vedin esiin Englannin lipun, jonka päällä luostarineito istui.
— Älkää pistäkö sormianne tänne, ellette tahdo joutua tekemisiin Englannin hallituksen kanssa, mutta jos typeryydessänne teette meille väkivaltaa, saatte tästä.
Samassa vedin esille revolverini ja tähtäsin pappia kohden.
— Ellette heti siirry loitommalle, niin painan liipasinta. Pappi teki ristinmerkin.
— Jumalan äidin nimessä, soutakaa niin paljon kuin jaksatte, komensi hän hätäisesti.
Määräysten mukaan ei Grandoferian aikana kukaan saanut olla varustettu ampuma-aseilla eikä muilla, eivät papit eivätkä poliisit. Joka rikkoi tätä määräystä vastaan, sai istua vankilassa. Poliisi huusi meille, että heidän on saatettava meidät laivaan, nähdäkseen olimmeko puhuneet totta.
— Tulkaa vain, jos muistatte pysyä veneestämme tarpeeksi kaukana.
Sitten ryhdyin taas soutamaan. Se oli kovaa työtä, sillä nousuvesi alkoi olla parhaassa vauhdissaan. Hiljainen tuuli oli myötäinen, mutta nousuvirta monta vertaa vahvempi. Kun olin ihan lähellä laivaa, oli vastavirta niin voimakas, etten enää, väsynyt kun olin, saanut venettä eteenpäin. Laivan kannella näkyi paljon ihmisiä, luultavasti laivan koko väki. Kun laivaan päin oli myötätuuli, huusin sieltä apua. Pian tulikin vene, joka auttoi luostarineidon ja minut Polestariin. Heti sen jälkeen alettiin nostaa ankkuria. Juuri kun ankkuri oli nousemaisillaan kannelle, saapui poliisivene laivan sivuun. Pappi vaati uhkaavasti pääsyä laivaan, mutta poliisi, vilkuttaen minulle silmää, pyysi kohteliaasti lupaa tulla tarkastukselle muodon vuoksi.
— Ei suostuta, vastattiin laivasta jyrkästi.
Poliisivene lähti tiehensä. Heti kun ankkuri rupesi näkymään, pantiin kone käyntiin ja sitten ajettiin hitaasti Guadalquivir-virtaa alas mereen päin.
Koska vesi kello yhden aikana oli korkeimmillaan ja sen jälkeen alkoi laskea, täytyi ennen kahta koettaa päästä sen mutkan ohi, jonka virta tekee itää kohden. Mainitun mutkan kohdalla on nimittäin joen levyinen matalikko. Sen poikki on kaivettu vedenalainen kanava, johon ei aina voi luottaa, sillä muta ja hiekka sen joskus tukkivat. Emme kuitenkaan ehtineet ajoissa mutkaan, vaan täytyi meidän ankkuroida ja odottaa seuraavaan yöhön kello yhteen. Luostarineito sai hytin, jossa Hildur ja Butterfly hoitivat ja palvelivat häntä parhaan ymmärryksensä mukaan. Markiisi taas käveli lääkärikirja kädessään. Kirsten sitävastoin pysyi loitolla koko hommasta ja näytti olevan huonolla tuulella. Lordi oli alussa hermostunut ja tavallista harvapuheisempi, mutta kuultuaan, ettei Black and White-laatikko ollut unohtunut Sevillaan, hän kuitenkin pääsi tasapainoonsa.