XVIII.
Olimme jälleen Villa Castassa. Täysikuu paistoi heleästi ja kuolema hiipi keveästi. Kun täysikuu viimeksi kulki Cadizin yli, toi se joulurauhaa priki Delfinelle ja sen asukkaille. Sitä oli pyydetty viemään tervehdys kotiimme Pohjolassa. Nyt se taas oli täällä ja toi sieltä tervehdyksen meille. Mutta kaikki eivät ymmärtäneet sen kuisketta ja vähimmin minä. Seisoin huvilan verannalla, katsellen hopeista vierastamme, jonka muutaman minuutin perästä piti olla täysi ja korkeimmillaan. Ajatukset lensivät sinne tänne. Muistaakohan kukaan minua kotonani Pohjolassa? Elämä tuntui kolkolta. Tuollaiset ajatukset hyökkäävät joskus yksinäisen ihmisen kimppuun hänen joutilaana katsellessaan kuuta. Kun sataman selällä olevista laivoista kuului kuusi lasia, olin tuntevinani Delfinen lyönnit. Muistin, että kello oli yksitoista ja että minulla oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin seurustella kuun, tuon tyhjäntoimittajan, kanssa. Tunnin perästä oli puoliyö.
Kohta pitäisi lääkärin saapua. Mahdollisesti tulee hänen kanssaan toinenkin. Olin sähköttänyt samalle lääkärille, joka kävi luostarineidon luona Madridissa: »Tulkaa heti Cadiziin Villa Castaan. Asemalla vastassa mies, lauantai-iltana 9,40 puettuna harmaaseen hattuun ja punaiseen liinaan.»
Aamupäivällä olin antanut vaaleaveriselle määräyksen olla asemalla tovereineen. Sivuuttaessaan Polestarin hänen oli jätettävä sinne lordille osoitettu kirje. Odottelin siis sekä lääkäriä että tietoa lordilta, ja yksinäni rukoilin kuuta seuraavaan tapaan:
— Sinä vaalea kuu, joka pakotat meriveden nousemaan ja laskemaan, kuule rukoukseni. Anna lääkärille yli-inhimillinen tieto ja voima ja pehmitä lordin kivettynyt sydän.
Oli ihana tyven, ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Äkkiä kuulin jotakin, mutta se loppui alkuunsa. Jos silloin, lähes viisikymmentä vuotta sitten, olisi ollut radion aikakausi, olisin voinut ajatella kuulleeni kalojen ääntelevän Etelä-Amerikan Tyynenmeren puoleisella rannalla. Mereltä päin tuntui nyt vieno tuuli, ja korviini kuului hiljainen airojen loiske, mutta se loppui samalla kuin tuulenkin henkäys. Olen uneksinut ja kuullut olemattomia, ajattelin lähtiessäni kävelemään maalle päin. Olisiko Jumala niin armoton, että ottaisi pois sen hengen, jonka oman henkeni kaupalla pelastin hukkumasta lavanton käydessä? Kun olin jo kadottamaisillani uskoni Jumalaan ja rukoukseen, puhalsi takaani vähäinen, mutta tuntuva puuska, ja samalla kuului soutua, joka ei voinut olla kaukaa. Käännyin heti ympäri ja sitten rantaa kohden niin nopeasti kuin jalat kannattivat. Seisoessani rantakivillä vene läheni lähenemistään. Polestarin neljän miehen soutama luuppi, jonka perässä istui kaksi miestä, törmäsi ranta-äyrästä vastaan. Vihdoinkin saapuivat lordi ja lääkäri. Molemmat herrat tulivat heti sisään. Lääkäri meni, pestyään kätensä, sairaan luo, ja lordi jäi istumaan halliin.
— Keuhkokuume on korkeimmillaan, sairas on heti toimitettava vesikääreisiin. Jollei saada kuumetta laskemaan, on loppu lähellä. Espanjalainen sairaanhoitajatar pelkää kääreitä. Hän ja lääkäri, joka täällä on käynyt, eivät ole kuulleet kääreiden käyttämisestä puhuttavankaan.
Sairas toimitettiin heti kääreisiin. Kun tulin halliin, pyysi lordi minua viemään kirjeen rantaan, missä Polestarin vene miehineen odotti. Puolentoista tunnin kuluttua palasi vene ja Butterfly saapui, tuoden kääreitä ja lääkkeitä. Menin sairaan toivomuksesta hänen luokseen. Hän makasi vuoteessa, jonka ääreen pääsi molemmilta puolilta, toinen käsi Kirstenin kädessä.
— West, tule tänne, että saan sinua kiittää kaikesta. Pidä kiinni tästä kädestäni, älä anna kenenkään muun koskea siihen. Nyt minun on hyvä olla, en pelkää lavantoa.
Lääkäri tuli sisään ja määräsi, että kääreitä oli muutettava. Tunnin kuluttua hän käski minut sairaan luo ja poistui itse. Hildur näytti olevan täydessä tajussa. Hän ojensi meille kätensä.
— Pitäkää minua molemmista käsistä. West, tahdotko rukoilla puolestani, en itse jaksa. Kirsten kertoo sinulle sitten, kun olen poissa. Kutsukaa lääkäri tänne.
Lääkärin tultua sairas vähän aikaa lepäsi. Sitten hän viittasi lääkäriä ja kamarineitsyttä tulemaan likemmäksi.
— Kuulkaa, mitä sanon: Kirsten ja West saavat kaiken, mitä omistan.
Tämän sanottuaan hän ummisti silmänsä. Lääkäri koetti valtimoa ja käski antaa sairaan nyt nukkua; sitten muutettaisiin jälleen kääreitä. Kun Hildur jonkin ajan kuluttua aukaisi silmänsä, niin kääreet muutettiinkin. Lähtiessäni huoneesta hän sanoi:
— Tule heti takaisin, on jotakin…
Palatessani ei sairaan luona ollut muita kuin Kirsten, joka istui vuoteen vierellä, Hildurin käsi kädessään. Istahdin vuoteen toiselle puolelle.
— Kirsten, pyyhi kylmällä huuleni.
Kun se oli tehty, niin Hildur pyysi, että suutelisin häntä. Tottelin vaistomaisesti. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja nukkui, toinen kätensä minun ja toinen Kirstenin kädessä. Olimme molemmat ääneti ja liikkumattomina.
Hildur nukkui kauan. Rupesimme jo pelkäämään, että hänen unensa muuttuisi viimeiseksi uneksi. Mutta siltä ei se kuitenkaan tuntunut, koska valtimo teki työtä. Se iski tiukkaan ja lujasti, mutta ei sillä tavalla kuin äsken. Sen lyönnissä oli meistä enemmän järjestystä ja malttia.
— Hän havahtuu, sanoi Kirsten.
Sairas oli yht'äkkiä puristanut käsiämme, nähtävästi peläten, että olisimme poistuneet. Lääkäri raoitti ovea, katsoi vähän aikaa ja astui sitten sisään.
— Onko hän nukkunut?
— Kaiken aikaa.
— Muutetaan sitten kääre.
Arvasin, että käänne parempaan päin oli tullut. Seuraavana aamuna lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi, mutta viipyi kuitenkin vielä vuorokauden Villa Castassa. Polestarin veneellä hän sitten läksi yhdessä lordin kanssa, joka taasen muutti huvilaivaansa. Viikkoa myöhemmin Kirsten kertoi, kun eräänä iltayönä kahden kävelimme huvila-alueella, että Hildur on kirjoittanut isälleen aikovansa muuttaa Delfineen ja lähteä sillä Rioon.
— Hän ei näy ymmärtävän, että tilan puute tekee sen melkein mahdottomaksi, lisäsi Kirsten.
— Sopu tilaa antaa. Muista, että Hildur-parka tällä haavaa on koditon ja lisäksi heikko, jonka vuoksi hänen mieltänsä on noudatettava. Muista sekin, että hän on Sörensenin ainoa perillinen ja tulevaisuudessa, ehkäpä nyt jo Delfinen omistaja.
— Vai niin, sekö naula vetää, sanoi Kirsten.
— Mennään sisään, pieni Kirsten, sinulla on kylmä, vapisethan aivan.
Tuli kamiinassa oli sammumaisillaan. Kirsten täytti pesän hiilillä ja hävisi vähäksi aikaa. Tultuaan tarkastusmatkaltaan, hän istahti kamiinan viereen.
— Olen käynyt katsomassa kaikkia nukkuvia, he ovat sikeässä unessa ja voivat hyvin. Hildur suorastaan kuorsaa, joka on hyvän merkki. Olemme siis kahden täällä. Kuulehan West! Minä rakastan sinua ja tahdon sinut omakseni.
Koetin koota mielenmalttini.
— Pieni Kirsten, olet valvonut liian paljon näinä aikoina. Sinun on heti mentävä nukkumaan.
— Älä häiritse minua. Tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, vaikka se olisikin viimeinen kerta. Älä usko, että Hildur sinua rakastaa. Tuolla suudelmalla ei ole suurempaa merkitystä kuin kuumehoureisen testamentillakaan. Rupean uskomaan, että tuo intohimoinen suudelma oli suorastaan Hildurin pelastus. Sanoit kerran, että rakastat minua ja että sen vuoksi sinun on pakko lähteä Delfinestä ja Villa Castasta — muistathan? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin. Magdan jätän äitini luo, jos hänestä on haittaa. Toivon ja uskon, että nyt vihdoin ymmärrät minua.
Kirsten vaikeni. Lamppukin alkoi sammua; öljy oli lopussa. Päivä koitti.