XIX.
Delfinen taklaus ja korjaus edistyi edistymistään. Mestari ja työmiehet olivat reipasta ja taitavaa väkeä. Kun eräänä aamuna tulin Villa Castaan, olivat norjattaret maihinnousupuvuissa.
— Hyvä, että tulit, sanoi Kirsten. — Onko rannassa venettä?
— Kyllä jätkät näkyvät olevan veneineen siellä.
— Meillä oli aikomus tulla Delfineen sinua hakemaan ja sitten lähteä kaupunkiin.
— Minäkin olen menossa kaupunkiin hakemaan purjekangasta.
— Sitten menemme kaikki Delfinen veneellä, ehdotti Hildur.
— Kuinka vain Hildur tahtoo, sanoi Kirsten. — Minun äänivaltani kai pian loppuu.
— Ole huoleti, Kirsten, me olemme sisaruksia. Mikä on minun, se on myöskin sinun.
Lähdettiin rantaan. Hildur nousi Delfinen ja Kirsten vakavan ja alakuloisen näköisenä jätkien veneeseen. Minunhan muodon vuoksi täytyi mennä laivan veneellä. Löflundilla, joka toimi yhtenä soutajista, kareili ivallinen hymy huulilla.
— Olemme menossa Norjan konsulinvirastoon, kertoivat naiset, kun olimme tulleet Castilia Nuovaan, ja Kirsten jatkoi:
— Tänä päivänä toivon sen solmun aukeavan, joka sidottiin Grangemounthissa. Olenhan kertonut, West, siitä päivästä, elämäni kauneimmasta päivästä, jolloin minut pakotettiin vihille Oskar Bäckin kanssa. Olen hiljaisuudessa, puhumatta asiasta sinulle, hankkinut todistuksia. Jumala on minua auttanut niin pitkälle, että kuulustelu tänään voi alkaa, ja rukoilen, että Hän minua auttaa loppuun saakka. Norjan konsulin käskystä Bäck saapuu konsulinvirastoon tänään kello kaksi.
— Sinun, West, täytyy myös tulla, ehkä tiedät jotakin, sanoi Hildur.
Huomautin, että Delfinen koko miehistö kelpaisi todistamaan, ja etenkin yksi heistä, mutta eniten tiesin ehkä kuitenkin itse. Hildur tiesi myös erään entisen laulajattaren, joka oli kotoisin Norjasta, mutta aikoja sitten asettunut hedelmä- ja vihanneskauppiaaksi, niinikään tulevan sinne. Hänellä kuului olevan paljon kerrottavaa.
Kun tulimme konsulinvirastoon, istui Oskar Bäck jo siellä, ja kohta saapui myös laulajatar, jota Delfinen miehet kutsuivat »hedelmäkeskukseksi».
Konsuli puolestaan katsoi voivansa hieroa sovintoa puolisoitten välillä. Mutta kun laulajatar oli kertonut, mitä elämää Delfinessä oli vietetty, ja laivan miehistö todistanut hänen kertomuksensa oikeaksi, sanoi kapteeni Bäck olevansa valmis antamaan vaimolleen avioeron määrätyillä ehdoilla. Päätettiin, että asia ratkaistaisiin kello kuusi illalla, jolloin kaikkien nyt läsnäolleiden sekä norjalaisen asianajajan tuli olla saapuvilla.
Kun sovittuun aikaan taas kokoonnuttiin konsulinvirastoon, sai asianajaja sen lisäksi, mitä laulajatar aikaisemmin oli kertonut, kuulla, että kapteeni Bäck oli salakuljettanut ja myynyt suuret määrät kahvia, ja päälle päätteeksi hän sai tietää hänen trondhjemilaisesta »siviiliperheestään».
— Jos herra toinen perämies on hyvä eikä ilmoita kotikaupungissa yleiselle syyttäjälle kahviruljanssistani, virkkoi Bäck, — niin olen valmis heti antamaan vaimolleni eron. Tietysti vaadin ja pyydän muitakin täällä olevia vaikenemaan.
Kirstenkin pyysi kaikkia suostumaan miehensä anomukseen ja kunnian kautta lupaamaan, etteivät ilmoita kenellekään tuosta kahvin salakuljetuksesta.
— Jos kapteeni Bäck heti allekirjoittaa täydellisen suostumuksen avioeroon, niin lupaamme kaikki pitää suumme kiinni kahviasiassa, sanoi asianajaja.
Kapteeni allekirjoitti, mitä häneltä vaadittiin, kiitti ja lähti.
Asianajaja otti huostaansa loput.
Tultuamme Villa Castaan oli siellä kaksi Kirstenille osoitettua kirjettä Trondhjemista. Toinen oli Sörenseniltä ja toinen rouva Störrupilta. Edellinen oli kirjoitettu yhteisesti Kirstenille ja Hildurille. Ukko ilmoitti tyttärilleen, että kapteeni Bäck, jonka koiruudet olivat tulleet hänen korviinsa, ei enää jää Delfinen päälliköksi. Myöskin Bäck oli saanut siitä tiedon. Vanhus kertoi huhun tietäneen, että Hildurin ja lordin rakkaus olisi »lauhtunut» ja toivoi sen loppuvan tykkänään. Hän kehoitti Kirsteniä heti hakemaan eroa Bäckista. Priki Delfine on kohta valmis ja uuden veroinen.
»Lopuksi ilmoitan, että tänä päivänä tekemälläni lahjakirjalla olen luovuttanut rakkaan prikini Delfinen rakkaalle toiselle tyttärelleni Kirsten Störrupille, joka saa ottaa vastaan laivan samana päivänä, jolloin tämä kirje hänelle saapuu. Kaikki laivan korjauksesta johtuvat laskut suoritetaan Norjan konsulinviraston kautta, joten priki joutuu Kirstenille velattomana. Tämän lisäksi saa hän nostaa mainitusta virastosta 20 000 kruunua. Ensimmäinen tyttäreni älköön kadehtiko Kirsteniä. Hildurhan perii koko omaisuuteni, jollei poikani Halvor nouse kuolleista. Jos niinkin tapahtuisi, jää hänelle enemmän kuin tarpeeksi. Toivon näkeväni teidät vielä tässä maailmassa.
Vanha isänne
Haakon Sörensen».
Rouva Störrup taas kirjoitti muun muassa, että hänen miesvainajansa metsät puutavaran hintojen kohottua enemmän kuin toisen verran, olivat melkoisessa hinnassa. Hän kertoi vielä, että Trondhjemissa liikkui huhu, joka tiesi Sörensenin lahjoittaneen Madgalle Delfinen. Tätä tosin ei uskonut kukaan; vaikka eihän tuo paljonkaan merkitsisi pohjattoman rikkaan Sörensenin rahoissa. Ukko Sörensen, jolla ei ollut tapana avata kirkon ovia, käy nyt joka pyhä Herran huoneessa.
»Kun hän jouluaattona oli kirkkomaalla laskemassa seppelettä vaimonsa haudalle, hän oli pannut myös Kirstenin isän haudalle seppeleen. Huhun mukaan Sörensen aikoo rakennuttaa säternilleen sanatorion. Syleile Magdaa, Hilduria ja tuota suomalaista nuorukaista, jos hän vielä on Delfinessä.
Rakas äitisi.»
Huhut Delfinellä kyllä tiesivät kertoa, että suuria muutoksia oli tulossa. Ei kukaan kuitenkaan rohjennut uskoa, että priki yhdellä iskulla saisi uuden päällystön ja uuden isännän. Norjattaret syleilivät toisiaan ja itkivät hiljaa, mutta kyyneleet olivat ilon kyyneleitä. Kirjeet luettiin moneen kertaan. Hiivin ulos, menin Margeritan luo ja pyysin hänen keittämään kahvia. Sitten peseydyin ja pukeuduin mahdollisimman huolellisesti. Kun astuin sisään, tuli myös Margerita kahvitarjottimineen. Norjattaret istuivat äänettöminä, katseet maahan luotuina.
— West! Sinäkö taas olet valanut öljyä aaltoilevaan veteen? sanoi
Kirsten.
* * * * *
Lähdin Delfineen. Kun tulin sinne, olivat siellä kapteeni Bäck ja ensimmäinen perämies kokoamassa kamsujaan. Nähdessään minut Bäck alkoi kertoa:
— Olen saanut päällikön paikan tuossa kuunarissa ja Delfinen nykyinen ensimmäinen perämies tulee siihen ensimmäiseksi perämieheksi. Tänään mönsträtään siihen ja irti tästä. Tahdotteko olla hyvä ja antaa kahvisäkit henkilölle, joka tulee illalla pimeän tultua niitä hakemaan. Hän meni sitten kanssiin ja hyvästeli miehiä. Puristettuaan kättäni hän lisäsi:
— Kyllä vielä tavataan sekä täällä että Riossa. Kuunarin päällikön paikka on melkein yhtä hyvä kuin tämän laivan.
Delfinen miehet soutivat Bäckin tämän uuteen kotiin. Kun iso vene, jolla Bäck oli viety, palasi, lähetin ensimmäisen perämiehen kahden miehen soutamalla veneellä kuunariin. Hänellä ei ollut enemmän tavaroita kuin tavallisella merimiesparalla: kirstu ja öljytty säkki, siinä kaikki.
Delfinessä oli paljon puhdistettavaa ja järjestettävää. Kun salonki ja hytit olivat pestyt, pantiin tulta kamiinaan. Kapteenin ja ensimmäisen perämiehen makuuvaatteet heitettiin mereen. Oli ostettu joukko vilttejä ja muita makuuvaatteita. Uudet otettiin käytäntöön ja ne vanhoista, joilla vielä oli vähän arvoa, käärittiin risaisiin purjeisiin ja pantiin alas laivan etupiikkiin. Koska ilmapuntari oli äkkiä ruvennut laskemaan, pudotettiin paapuurin ankkuri ja tyyrpuurin ankkurille annettiin enemmän kettinkiä. Päivän kunniaksi sai miehistö lopettaa työnsä kello neljä. Viimeinen työ oli ollut laivan pumppaus.
— Ei siinä ole yhtään vettä, se on tiukka kuin pullo, arveli timpermanni.
Tämä olikin totta: ei tippaakaan vettä lähtenyt. Kuudelta asetin kansivahdin. Sitä oli viime aikoina pidetty huolimattomasti. Odottelin saattajia veneineen takaisin, mutta heitä ei kuulunut. Rupesin jo pelkäämään, että ensimmäinen perämies oli antanut miehille viinaa, sillä soutajina olivat pursimies ja nuorempi matruusi, suursyömäri ja -juomari.
— Jollei venettä kohta näy, niin se ei tulekaan tänään, ja ties milloin, sanoin.
— Ja tuleeko koskaan, jatkoi timpermanni.
— Tuuli on jo kova, ja lavanto voi yllättää ennen aamua, mutta viimeistään huomenna.
— Jopa sen on taas aikakin, arveli timpermanni.
— Vedä ylös ankkurilyhty, Löflund, ison taakin alle myöskin, niin näkevät paremmin, sillä vastalaine roiskii vettä heidän silmiinsä.
— Ymmärrän.
Kompassihuoneen kello löi kuusi. Käskin kansivahdin, joka astui ulos kanssista vahdin pitoon, lyödä neljä lasia. Kun neljä lasia oli kulunut, huusi vahti:
— Vene näkyy tulevan Delfineä kohti, peräpuolelta vähän paapuuriin päin.
Katseltuani kiikarilla näinkin, että se oli tuo odotettu vene. Seisoin kompassihuoneen luona niinkuin niin monta kertaa ennen ja ajattelin Kirsteniä, jonka kanssa olin ollut niin monissa seikkailuissa. Köydet hakkasivat taklaasia. Se oli varma myrskyn merkki. Veden pinnalle oli ilmestynyt juovia; hirmumyrsky ei ollut kaukana. Katselin taas venettä. Se läheni hyvin hitaasti ja vastalaineet löivät sen kokkaan, roiskien vettä veneeseen silloin tällöin.
— Siinähän on kaksi venettä perätysten. Meidän veneemme hinaa toista venettä. Ensimmäisessä istuu nainen ja toisen veneen perässä kaksi naista, lapsi välissään, selitin timpermannille.
— Voi, noita ajattelemattomia naisia, he eivät pelkää merta! No niin, kuinkas sitä voisi pelätä, jota rakastaa, arveli timpermanni.
— Luuppi esille ja neljä miestä siihen, komensin. — Pane, kokki, ohutta lujaa köyttä ja niin monta pelastusrengasta kuin löydät veneeseen.
Pian olin veneitten luona ja huomasin, ettei niillä vielä ollut mainittavaa hätää, se vain, etteivät päässeet eteenpäin. Laivan veneessä, joka oli ensimmäisenä, istui Hildur ja takimmaisessa, jätkien soutamassa, Kirsten, Butterfly ja Magda. Luuppi valjastettiin veneiden eteen, jotka täten hinattiin laivan luo. Jätkät laskettelivat heti veneineen myötäaallokossa hyvää kyytiä takaisin kohti satamaa.
— Tuntuu suloiselta olla taas vanhassa Norjassa! huusi Hildur.
Salongin kamiinassa paloi tuli ja kokki lisäsi hiiliä. Avonaisista ovista virtasi lämpöä koko kajuuttaan, elähdyttäen, ikäänkuin tervetuliaisiksi, sen asukasten, etenkin uuden laivanomistajan sekä sielua että ruumista. — Delfinessä ei oltu pitkään aikaan pidetty rukousta. Alus oli maannut sairaalassa. Sitä oli leikattu, pistelty, laastaroitu ja sitten oli annettu pahanmakuista väkevää rohtoa. Sen salongeissa ja hyteissä oli meluttu ja irstailtu.
Kun Kirstenin ilonhuumaus vähän ajan kuluttua oli mennyt ohi, jäi hän ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan.
— Meidän täytyy, niinkuin Napoleon sanoi, heti ruveta rakentamaan sitä, mikä on revitty. Aiothan pitää rukouksen tänä iltana, West?
— Merilaki sen säätää, vastasin.
Delfinen kellosta kuului nyt kahdeksan lasia, pitkän ajan jälkeen. Muista laivoista, toisesta toisensa perään, kuului samaten kahdeksan lasia. Oli lauantai-ilta ja kello kahdeksan.
— Rukoukseen! huusi ankkurivahdin pitäjä.
Miehet kokoontuivat kanssiin. Minä lähdin Kirstenin hyttiin. Hän oli polvillaan, kädet ristissä, Hildur, Butterfly ja Magda vierellään. Odotin, kunnes hän nousi.
— Tuletko kanssiin iltarukoukseen? kysyin.
— Kyllä tulen heti, hän vastasi.
Iltarukouksen jälkeen oli juhlaillallinen miehistölle kanssissa. Tuuli
yltyi, jonka vuoksi annoimme enemmän kettinkiä molemmille ankkureille.
Ilmapuntari laski. Kohta on lavanto täydessä voimassaan, ajattelin.
Seisoimme vanhassa paikassamme kompassihuoneen luona, Kirsten ja minä.
— Luuletko ankkurikettinkien kestävän, West?, hän tiedusteli.
— Luulen. Mutta ethän sinä, Kirsten, ennen ole tällaisia kysymyksiä tehnyt.
— En ole, mutta nythän Delfine onkin minun ja minä olen vapaa.
— Siitäkö se johtuu?
— Hildur, ole niin hyvä ja mene katsomaan, kuinka Magda voi.
— Magda voi hyvin, mutta voinhan mieliksesi mennä.
— Aina tuo Hildur riippuu minussa, valitti Kirsten. — West, rakastatko
Delfineä? Jos niin on, voit saada sen omaksesi.
— Lähdeppäs nyt Kirsten nukkumaan, täällä tulee sinulle liian kylmä, koetin selittää.
— Ei minulla ole kylmä.
Delfinen soittokellosta kuului kuusi lasia. Kello oli yksitoista. Yhdestä ainoasta laivasta kuului kuusi lasia. Tuuli oli liian kova, joten ei muitten taivain kellonääni voinut tunkea sen läpi. Delfine teki väliin pieniä »ylihaalauksia».
— Laiva keinuu, huomautti Kirsten.
— Nyt se keinuu vähän, mutta huomenna enemmän.
Sitten tiedusteli Kirsten, oliko meillä tarpeeksi pohjalastia; ja kun vastasin, että meillä on kaksi proomullista suolaa, epäili hän, ettei se riittäisi, sillä hän oli kuullut tarvittavan vähintäin kolme proomullista.
— Meillähän ei ole ylhäällä pramrmtankoja ja niihin kuuluvia prammi- ja puuvenprammiraakoja. Se merkitsee, että kaksi suolaproomullista vastaa viittä proomullista tankojen ja niiden raakojen ollessa ylhäällä. On muuten hyvin hauskaa, että olet tiedonhaluinen näissäkin asioissa, pieni Kirsten. Lavanton toiminnan aikana, jota kestää vähintäin kolme vuorokautta, on meillä aikaa pohtia sekä teknillisiä että leikillisiä kysymyksiä.
Norjattaret olivat kannella, puettuina lämpöisiin vaatteisiin, koko yön. Tuulen voima kasvoi kaiken aikaa.
— Oletko huomannut, West, että me ajelehdimme? kysyi Kirsten.
— Emme ajelehdi, vaan seisomme paikoillamme, vastasin.
Oli timpermannin vahtivuoro, hän tuli juuri kanssista. Kello oli kaksi, koska äskettäin oli soitettu neljä lasia. Kirsten meni vahdin luo.
— Huomaatteko, että ajelehdimme? kysäisi hän.
— En, vastasi timpermanni.
— Katsokaa tarkasti ja verratkaa tuota valoa meidän asemaamme.
— Taidamme sittenkin olla liikkeessä, myönsi timpermanni, jonkin aikaa katseltuaan.
— Timpermanni ja minä olemme sitä mieltä, että Delfine on kulussa.
— Ei Delfine kulje vastatuuleen, pieni Kirsten, vaan tuo valo tulee myötätuulta lähemmäksi meitä.
— Niin taitaa tehdä, mutta sehän tulee meidän päällemme.
— Siltä näyttää.
— Mitä sitten tehdään?
— Emme voi tehdä mitään. Olen kauan jo huomannut, että se ajelehtii tänne päin.
Äkkiä lakkasi valo lähenemästä, laivan ankkurin koukut olivat kai tarttuneet kiinni. Päivän koittaessa laiva, jonka huomattiin olevan kapteeni Bäckin kuunari, taas alkoi lähetä.
— Nyt näen selvästi, että tuo kuunari ajelehtii tänne päin, sanoi
Hildur.
— Olit oikeassa, West, se tulee ihan päällemme, huolestui Kirsten. —
Mitä nyt tehdään?
— Emme voi tehdä mitään.
— Mutta täytyyhän meidän jotakin tehdä.
— Kysy timpermannilta, sanoin ja jätin hänet.
Kuunari tuli hiljaa, perä edellä, päällemme. Se keinui ja kallisteli, tyhjä kun oli, sivulta toiselle, niin että luuli sen menevän nurin. Delfinen raakapuut prässättiin tiukasti paapuuriin, etteivät kävisi kiinni kuunarin raakoihin, jos sen sivu koskettaisi laivamme kylkeä. Mutta tästäkään ei olisi ollut apua, sillä se näytti tulevan suoraan perä edellä meidän kokkaamme kohti. Olisihan se voinut perä edellä tulla keskelle meidän jompaakumpaa sivuammekin, sillä laivamme ei ollut aina samassa linjassa kuunarin kanssa, vaan käänteli puolelta toiselle, kun ankkurikettinkiä oli paljon ulkona. Kun kuunari oli vain kolme laivan pituutta meistä, hävisi naisväki kajuuttaan. Delfine teki nyt käännöksen tyyrpuurin puolelle ja kuunari luisui sen paapuurin puolelta ohitse. Ihme oli, etteivät kuunarin ankkurit tarttuneet kiinni meidän kettinkeihimme; silloin olisi piru ollut merrassa. Vähän ajan kuluttua Hildur pisti päänsä ulos kajuutan ovesta.
— Selviydymmekö?
— Jo aikoja sitten.
Seisoimme kaikki laivan asukkaat katsellen, kuinka kuunari-parka läheni rantatyrskyjä.
— Nyt se kaatuu! huusi Kirsten.
Myöhemmin kuulimme kuitenkin, ettei kukaan sen miehistöstä ollut hukkunut eikä vahingoittunut.
— Tiedätkö, West, mitään tuosta kuunarista? kysyi Kirsten.
— Se on kotoisin Kristiansandista ja sen päällikkönä on kapteeni Oskar Bäck. Me kaikki kannella olijat näimme hänet, kun kuunari ihan läheltä kulki ohitsemme. Sitäpaitsi tiesimme, että hän heti sai päällikön paikan tuossa haaksirikkoutuneessa laivassa. Meidän veneellämmehän sekä kapteeni että ensimmäinen perämies saatettiin kuunariin.
— On kauheata, että kapteeni Bäckille on käynyt niin pahasti. Häntä en tosin voinut sietää, mutta tunnustan mielelläni, että hän ulkonaisesti kohteli minua hienosti ja hyvin. Mitäpä, jos antaisin hänelle muutamia tuhansia kruunuja, että hän pääsisi elämän alkuun, sanoi Kirsten.
— Se on turhaa! Hänellä on rahaa, enemmän kuin osaatte aavistaakaan, selitin minä.
— Oma syynsä, miksei pitänyt laivastaan parempaa huolta, yhtyi puheeseen Hildur.
— Turhia puhut, Hildur, vahinko tulee kenelle hyvänsä, vastasin siihen.
Lavanto oli nyt rajuimmillaan. Nähtyämme kuunarin kovan kohtalon, rupesimme ajattelemaan omaa laivaamme. Olin varma siitä, että kettingit kestäisivät. Ei siis mitään hätää, jos vain meren pohja oli sitä laatua, että ankkurien koukut upposivat juurta myöten ja pysyivät paikoillaan. Panin luotauspainon onttoon talia, laskin sen pohjaan ja nostelin sitä edestakaisin. Vedettyäni painon ylös, huomasin siihen tarttuneen sinisavea.
— Mitä luulet, pysymmekö paikoillamme? uteli Kirsten.
- Varmasti pysymme.
Miesten kanssissa juotiin kahvia ja keskusteltiin. Ei kukaan puhunut enää keltarutosta. Arveltiin näet, että kulkutaudin aika jo on ohi, kun pääsemme Rioon. Laivan korjaus oli kestänyt niin kauan ja vieläkin meni viikkoja, ennenkuin päästäisiin lähtemään. Timpermannilla oli vielä suuri pakka Mossroos-nimistä tupakkaa.
— Puhdistakaa pojat piippunne, niin minä uuden laivanomistajan, lauantain ja sunnuntain kunniaksi aukaisen tämän.
Piippujen tuprutessa ja kärytessä — Mossroos ei tuoksunut, se haisi — keskusteltiin laivan tulevasta kapteenista ja ensimmäisestä perämiehestä.
— Kun eivät vain lähettäisi vanhapoika Holgersenia kapteeniksi.
— Mikä hänessä on vikana? kysyivät toiset.
— Hänhän on niin itara ja varovainen, ettei uskalla pitää tarpeeksi purjeita pienimmässäkään tuulessa.
— Sittenhän ei tarvitse pelätä, että tullaan liian aikaisin perille. Hän on tosin varovainen, mutta eihän se mikään vika ole. Kuuluu muuten olevan hyväntahtoinen ja rauhallinen mies, eikä rasita alaisiansa joutavan päiväisillä töillä, kertoi joku.
— Minä tunnen hänet paremmin kuin kukaan teistä, vakuutti eräs miehistä. — Hän on ensiksikin rikas ja se on pahan merkki. Hän ei ole ollut merillä vuosikausiin, vaan elänyt koroillaan, ja sitten on hän sellainen pelkuri, että istuu kajuutassa, kun vähänkin tuulee. Sellainen se Holgersen on. Minun kanssani ei kannata kiistellä.
— Hän olisi omiaan tähän laivaan. Sittenpähän saisi joku näistä matameista itselleen miehen, sanoi Löflund.
— Suu poikki, mieshän lähentelee kuuttakymmentä. Kopistakaa piippunne tyhjiksi, niin saatte vielä piipullisen tästä; ei tätä joka päivä tarjota. — Ikävä, että kapteeni Bäck kadotti kuunarin, vaikka jäihän henki jäljelle ja paljon rahaa.
— Kuunarilla ei taida olla hätääkään, se on ruvennut nousemaan pystyyn. Niemen kärki suojelee sitä, ja se makaa pehmeällä hiekalla. Sitäpaitsi lavanton suunta on hiukan muuttunut, arveli pursimies.
— Lavanto ei muuta suuntaansa. Se on yhtä kova ja totinen kuin Jumalan sana, mutta virta muuttaa suuntaansa niinkuin väärä profeetta jaaritustaan.
— Entäs mitäs tehdään kapteeni Bäckin kahville? kysyi pursimies.
— Hän saa viedä sen pois Delfinestä, vastasin.
— Kas, tuossahan Englannin mamsseli tulee, taluttaen Magdaa — niin arvasinhan sen — nurin menivät. Kuka käskee tulla kannelle?
— Se on minun syyni, käskin Magdan pyytää setä toista perämiestä kahville, sanoi Kirsten, joka myös oli saapunut paikalle ja juoksi lapsen avuksi.
Kahvia juodessamme salongissa Hildur selitti saaneensa tarpeensa lordista. Hän ei enää aikonut jalallaan astua Polestariin.
— Vai sait tarpeeksesi lordista.
— Niin sain, Kirsten. Hän kertoi, että nyt saatuaan eron Emmely Ethelstonesta, hän ymmärtää paremmin entistä virallista vaimoaan. Hänen rakkautensa minuun on näin ollen lauhtunut, mutta se kyllä taas kohoaa entiselleen. »Emmehän me englantilaiset jalosukuiset ole yhtä kiihkeitä kuin mannermaalaiset rakkaudessamme emmekä muissakaan hullutteluissamme. Rakkauden hulluttelu on tuiki tuntematonta brittiläiselle ylimykselle.» Lordi on myös sanonut joskus, että hän milloin hyvänsä on valmis menemään naimisiin kanssani, ellen vaadi liian kuumaa rakkautta; sellainen ei sovi todelliselle lordille ja ladylle. — No niin, mutta mitä tästä. Sanohan ketä olet ajatellut kapteeniksi, Kirsten?
— Sanohan muuta, sitä en ole vielä ajatellut.
— Kanssissa puhuivat eräästä kapteeni Holgersenista, mainitsin.
— Siinähän meillä onkin mies, innostuivat molemmat. Vanhanpuoleinen kyllä, mutta vielä hyvissä voimissa, rehellinen, varakas, hienosti sivistynyt ja merikapteeniksi tavattoman oppinut. Ja sitten vielä vanha, hyvä tuttava. Monta kertaa olimme lapsina hänen laivassaan ulkomaan tuliaisilla.
— Minä ehdottaisin ensimmäiseksi perämieheksi Eddi Stroomia, sanoi
Hildur.
— Sinäpä sen sanoit. Eddi-parka, jolla on kaunis ja hyvä vaimo ja lapset elätettävänä, on ollut suuressa puutteessa pitkän aikaa. Heti kun lavanto jättää meidät ja pääsemme liikkumaan, sähkötän molemmille ehdokkaille. Eddi tulee varmasti ja mahdollisesti Hans Holgersen myös.
Lavanto antoi taas parastaan; ehkä oli se voimakkaampikin kuin viime kerralla.
— Mielestäni ankkurit kyntävät paljon, sanoi Kirsten.
— Sittenhän olisimme jo kuunarin vieressä, vastasin. Menimme kokkaäyräälle, jonka yli aalto tavantakaa löi, kastellen meidät läpimäriksi.
— Katso ankkurikettinkejä, Kirsten, ne riippuvat mutkalla kaiken aikaa. Eivät kovimmatkaan hyökyaallot saa niitä oikenemaan suuren painonsa vuoksi. Nykäykset eivät niitä katkaise, sillä ne ovat uusitut ja joustavat. Mutta mene nyt muuttamaan vaatteesi, ettet vilustu.
— Ei kiirettä, pääasia, ettei Delfinellä ole hätää.
— Kyllä näyt pitävän tarkkaa huolta laivastasi.
— Laivastamme.
Kirsten liikkui niinkuin vanha tottunut merimies kannella. Pieni Butterfly makasi merikipeänä ja Hildurillakin oli meritaudin oireita, vaikkei hän tahtonut myöntää sitä. Kun kuukausien tyynessäolon perästä äkkiä tulee ankara merituuditus, on siitä seurauksena muutamille pieni ohimenevä meritauti. Kirsten ja Magda eivät tunteneet tätä ainakaan tällä kertaa. Ruokahalu oli hyvä ja tuuli vielä parempi. Kun kävelee oman laivansa kannella, ei tautikaan pysty. Vahinko vain, ettei siihen aikaan — ja tuskinpa vielä nytkään — nainen saanut olla merikapteenina. Kirsten olisi voinut olla maailman ensimmäinen laivapäällikkö, vaikka hän samalla oli todellinen nainen.
* * * * *
Odotellessamme uutta kapteenia ja ensimmäistä perämiestä vietimme tyyniä ja rauhallisia päiviä, mutta tätä rauhallisuutta riitti vain kanssiin, jossa miehistö lekotteli ja lihoi — salongin puolella kävi aina välistä sellainen myrsky, että olisin mieluummin ollut lavanton kynsissä kuin sen.
Eräänä päivänä lordi Lakeford ilmestyi piippuineen laivaan ja sai Hildurilta varsin kylmän vastaanoton. Puolesta päivästä iltamyöhään he keskustelivat, mutta yhtä kylmästi Hildur taas sanoi jäähyväiset. En ymmärtänyt tuota jääkimpaletta — vaikka ehkäpä hän hoiti peliään viisaastikin.
Hildur hoiteli kuitenkin omat asiansa sekoittamatta erikoisesti minua niihin, mutta toisin oli Kirstenin laita. Mehän muistamme Butterflyn, »Perhosen», tuon kauniin englannittaren, joka oli Seasterissa ollut Hildurin seuraneitinä ja sitten seurannut meitä Delfineen. Näin niin usein hänet itkettyneenä, että luonteeni pakosta — minun on aina ollut vaikea katsella kärsiviä ihmisiä — kysyin mikä häntä vaivasi. Hän valitti joutuneensa ojasta allikkoon: Seastarissa Hildurin mustasukkaisuus oli tehnyt hänen elämänsä tukalaksi, Delfinessä Kirsten valmisteli hänelle kuumat paikat. »Ettekö näe, että hän rakastaa teitä ja on aivan hullu teidän takianne», nyyhkytti Butterfly. Jos Kirstenin puuskaukset olisivat rajoittuneet muutamaan kopeaan sanaan, jonka minäkin olin sattunut kuulemaan, niin Butterfly ei olisi paljon välittänyt; mutta ne olivat pitkin matkaa purkautuneet tuhansiin pikkuhäijyyksiin, joiden latelemisessa naiset ovat mestareita ja joita mies kuullessaan tuskin ymmärtää. Mutta lopulta syntyi oikea tulivuorenpurkaus, joka pakotti minut toimittamaan Butterflyn pois Delfinestä.
Lordin käynnin jälkeisenä päivänä läksivät kaikki naiset maihin ja minä heidän mukanaan. Kirsten ja Hildur menivät Castilia Nuovaan, minä taas hankkimaan suolaa. Toimitettuani asiani näyttelin Butterflylle ja Magdalle kaupunkia, ja Kolmen kuninkaan umpikujassa kohtasimme saman karhun, jonka olin nähnyt Pontalisiin johtavalla tiellä. Karhunkuljettaja komensi elukkaansa tanssimaan, mutta tämä ei ollut tanssituulella.
— Antakaa sille tintoa! huusi karhumies.
Eräs nainen, vihanneskauppias, toi kapakasta tintoa, punaviiniä, Espanjan väkevintä. Nähdessään sen nalle rupesi irvistelemään — kaiketi nauroi — ja silitteli toisella kämmenellään vatsaansa. Karhumies koetti selittää sille, että se saa viinin vasta tanssittuaan, mutta eläin kieltäytyi ymmärtämästä, ja lopulta viini oli annettava etumaksuksi. Saatuaan kannun kämmentensä väliin karhu ensin haisteli sen sisältöä, nosti sitten nenänsä kohti taivasta ja kulautti viinin muutamassa siemauksessa kurkkuunsa. Sitten se istahti tuumimaan.
Karhunkuljettajan seurueeseen kuului myös viehkeä mustalaistyttö, sama joka Lacaven pidoissa oli niin mestarillisesti helistellyt tamburiinia. Hän kokoili kolehtia ja sitäpaitsi möi pitsejä ja mantilloja. Butterfly ihastui erääseen tuollaiseen hartiahuiviin, ja minä ostin sen hänelle. Magda sai nuken. Sitten läksimme pois, ennenkuin karhu tulisi aivan hutikkaan.
Seuraavana päivänä norjattaret palasivat laivaan, ja silloin syntyi oikea ylösnousemus! Kirsten oli hyvillään nähdessään Magdan nuken, mutta sitten hänen silmänsä sattuivat Butterflyn pitsimantillaan ja Magda kiiruhti selittämään, että setä toinen perämies on senkin ostanut. Silloin pääsi Barrabas irti! En viitsi toistaa hänen sanojaan, mutta pyhästi päätin toimittaa Butterflyn Delfinestä mahdollisimman pian ja hyvässä lykyssä seurata itse perässä.
Tilaisuus tulikin.
Pieni Butterfly, jota Hildur oli mustasukkaisuudessaan loukannut, pääsi Itä-Intiasta palaavalla höyrylaivalla Englantiin. Eräs tytön korkeasukuinen ja -arvoinen sukulainen, joka oli häntä kauan etsiskellyt, löysi hänet äkkiarvaamatta suureksi ilokseen. Hän vei nyt Maryn loistavaan tulevaisuuteen.
Liikuttava oli Butterflyn lähtö, mutta liikuttavin kaikesta hänen hyvästijättönsä kylmälle Hildurille. Hän tarttui tätä käteen ja suuteli sitä.
— Neiti Sörensen, te joka olette ollut emäntäni! Kiitän teitä nöyrimmästi menneistä vuosista. Antakaa anteeksi, etten ole aina ollut kuin olisi pitänyt.
Tytön ylvään nöyrästi väräjävä ääni olisi tunkeutunut harmaaseen kallioonkin. Ja Hildur oli kumminkin vain ihminen. Hän purskahti itkuun ja kiitti Butterflytä, että oli saanut kovan sydämensä pehmitetyksi.
Vittorion luuppi, joka oli tullut Butterflytä hakemaan, laski aironsa veteen ja läksi. Nenäliinat heiluivat, niin kauan kuin se oli näkyvissä. Meri oli kevättuulella ja lavanto pysyi kotonaan Saharassa.