XX.
Delfine on nyt valmis lähtemään. Sillä on täysi lasti suolaa ja viiniä. Päästyään sairaalasta on se yhtä vankka ja terve kuin uusi alus ainakin. Tänä iltana yhdentoista junassa saapuvat kapteeni ja ensimmäinen perämies, ja huomenna sanomme hyvästit vanhalle Espanjalle.
Vieraat tulivat puoliyön aikaan. Kirsten ja Hildur ottivat heidät vastaan, jonka jälkeen Kirsten esitti heidät minulle. He olivat mönstränneet Trondhjemissa ja siis valmiit ottamaan vastaan komennon. Kun yhteinen illallinen oli syöty, käski kapteeni minua seuraamaan itseään. — Miksi olette jättänyt laivan vain yhden ankkurin varaan?
Kas vain, ajattelin itsekseni, tahdot heti näyttää, että olet kapteeni.
Mutta otetaanpa luonto pois. Siksi vastasin:
— Se ei liikuta teitä.
— Kuinka ei se liikuttaisi, minähän olen laivan päällikkö.
— Te olette nyt laivan päällikkö, mutta ennenkuin astuitte laivaan, olin minä sen päällikkö, enkä siis ole edesvastuussa teille siitä, mitä täällä on tapahtunut ennen teidän päällikkyyttänne.
— Taidatte olla oikeassa, mutta eikö teidänkin mielestänne olisi syytä laskea myös toinen ankkuri?
— Se olisi turhaa. Nythän on melkein tyven ja huomenna, eli oikeastaan tänäänhän lähdemme. Pian ankkurin saa alas, jos rupeaa tuulemaan.
— No niin, olkoon menneeksi.
Löflund, joka oli ankkurivahti, kuuli keskustelun.
— Hullu mies! Hän ei ole näköjään koskaan ennen ollut merellä. Onkohan meidän pakko lähteä tuon kanssa, vai voimmeko mönsträtä irti?
— Kyllä voimme mönsträtä irti, jos tahdomme, sillä laiva on saanut uuden omistajan ja uuden päällikön. Mutta se tuskin lienee tarpeellista. Kapteeni Holgersen ei ole pitkiin aikoihin purjehtinut merillä ja on siitä syystä näin alussa vähän puusta pudonnut, mutta kyllä hän kohta tottuu. Onhan hän vanha merimies.
Kapteeni tuli takaisin kotvan kuluttua.
— Tahtoisitteko, herra West, päästä eroon Delfinestä? Cadizissa on minulla tuttu, joka lähtisi mukaani ja te saisitte hänen paikkansa.
— En aio erota.
Kirsten sattui kuulemaan kapteenin ehdotuksen, ja hänen toisinaan kuohahtava luontonsa oli vähällä aiheuttaa uuden kapteenin vaihdoksen. Mutta Holgersen oli peräti sävyisä mies.
Kun kapteeni Holgersen varhain aamulla oli lähdössä maihin selvittämään
laivaa lähtövapaaksi, seisoi miehistö »suurmaston etupuolella».
Pursimies ilmoitti miehistön ja omasta puolestaan, että he nojautuen
Norjan voimassa olevaan merilakiin tahtovat mönsträtä irti.
— En tunne nyt norjalaisiani, vastasi kapteeni, — luulin teitä rehellisiksi miehiksi. Mutta tapahtukoon niin kuin tahdotte. Maihin menostani ei siis tule mitään tällä kertaa, eihän merelle voi lähteä ilman miehistöä.
— Mutta konsulinvirastoon voi mennä, huomautti Kirsten. — Toimita West, iso vene vesille. Kaikki ne, jotka haluavat erota Delfinestä, kootkoot tavaransa ja sitten konsulinvirastoon, jossa saavat erotodistuksensa ja palkkansa. Mene sinä West myöskin sinne. Ota miesten tilikirjat ja Englannin puntia mukaasi. He saavat palkkansa joko punnissa tai pesetoissa, miten vain haluavat, ja toivottavasti minun ei enää tarvitse heitä nähdä.
Kun pukeuduttuani tulin kannelle, seisoivat muut miehet kanssin etupuolella keskustelemassa, paitsi timpermanni, joka yhdessä ensimmäisen perämiehen kanssa paikkasi isoveneen pohjassa olevaa rakoa.
— Mikäs isoa-venettä vaivaa, senhän pitäisi olla hyvässä kunnossa? kysyin.
— Hyvässä kunnossa se muuten onkin, vastasi timpermanni, mutta kölisijan tyyrpuurin puolelle on ilmestynyt rako. Eikä tätä kai nyt tarvitakaan. Miehet tuntuvat muuttaneen mieltä. Kaikkivaltias Jumala on taas niinkuin monta kertaa ennenkin ajanut pois perkeleen, joka oli mennyt sikolaumaan — ja timpermanni pani kätensä ristiin.
Tämän tehtyään hän nousi kannelle isosta-veneestä, joka seisoi presenningeillä peitetyn ja meren hyökkäyksiä vastaan tiivistetyn keskiluukun päällä, ja meni miesjoukon luo.
Keskustelu oli jo päättynyt, mutta alkoi uudellen. Sitä johti nyt timpermanni. Seuraus oli, että koko joukko, timpermanni etunenässä, marssi pyytämään Kirsten-rouvalta anteeksi. Ja he saivatkin.
Läksin kapteenin mukana maihin pestaamaan laivaväen täydennykseksi kahta miestä. Olin Biskajan myrskyssä nähnyt, että olimme kaikki Sörensenin itaruuden uhreja.
Miesten mönsträys siirsi laivan lähdön vuorokautta myöhemmäksi. Mutta palava haluni päästä vihdoinkin lähtemään aavalle merelle ei estänyt minua täysin aistein ihailemasta Cadizin ihmeellistä kuuta — käsi kädessä Kirstenin kanssa.
Kirjoitin laivan päiväkirjaan: Maaliskuun 1 päivä kello 6 ep. vuonna 18—. Alamme nostaa ankkuria.
Ankkurin ja laivan välimatka lyheni sitä myöten, kun kettinki nousi ylös. Kun se näytti olevan kohtisuorassa ja irti pohjasta, oli se siis irti Euroopastakin.
— Hyvästi Eurooppa! huudahti Kirsten, kun hiljainen kaakkoistuuli hitaasti työnsi Delfineä pois vanhan maailman mantereesta.
Mutta tuuli yltyi ja vauhti lisääntyi. Muutaman tunnin kuluttua puhalsi jo navakasti paapuurin puolelta, ja Delfine painoi oikean puoleisen kylkensä syvälle Atlantin aaltoihin. Kello yhden aikaan söi miehistö viimeisen yhteisen aterian kanssissa samaten kuin päällystökin kajuutassa. Seisoessani ruorimiehen vieressä kompassihuoneen luona, tuli Kirsten luokseni.
— Merituuli raukaisee, menen nukkumaan vähäksi aikaa. Ole hyvä ja herätä minut ajoissa, ennen auringon laskua.
Sitten ilmestyi Hildur, jota vaivasi lievä meritauti. Hän talutti
Magdaa.
— Ei lapsi saa olla kannella tällaisella ilmalla, sanoin ja vein Magdan alas äitinsä luo.
— Ensimmäinen perämies, olkaa hyvä ja reilatkaa loki, pyysin tätä.
Hän sattui seisomaan Hildurin vieressä ylähangan puolella ja selvitteli lokinuoraa. He näkyivät, vanhoja Trondhjemin tuttuja kun olivat, jo ehtineen uudelleen ystävystyä. Samassa Hildur kumartui yli laidan ja rupesi uhraamaan merenjumalalle. Tauti tarttui ensimmäiseen perämieheenkin. Ja niin he uhrasivat yhteisvoimin.
Tuollaista ei rouva Atalanta sietänyt. Se oli vastoin lakia. Joka tahtoo uhrata merenjumalalle, uhratkoon alahangan puolella. Atalanta sylkäisi kymmenkunnan ämpärillistä suolavettä vasten uhraavien naamaa.
Ei ollut ihme, että herroja kapteeni Hans Holgersenia ja perämies Eddi Stroomia vaivasi meritauti. He, etenkin Holgersen, eivät vuosikausiin olleet käyneet merellä. Eikä sitäkään kannattanut ihmetellä, että Hildur, joka kuukausien kuluttua ensimmäisen kerran taas oli tuulessa, kantoi uhrinsa merenjumalalle.
Kun oli lokattu — mitattu Delfinen vauhti —, piti ensimmäisen perämiehen mennä kirjoittamaan tulos lokikirjaan. Minä otin kuitenkin sen tehdäkseni mennessäni kajuuttaan, sillä lokikirjan tahriminen on merimiehen suurimpia syntejä.
Ilma oli ihana, oikea merimiehen ilma. Aurinko paistoi vielä korkealla taivaalla. Herättäisinköhän jo Kirstenin? Sitä ei minun kuitenkaan tarvinnut tehdä. Kun Hildur lähti alas kalpeana ja huonona, tuli Kirsten kannelle punaposkisena ja reippaana.
— Vieläkö näkyy maata? kysyi hän.
— Maa katosi näkyvistä jo kaksi tuntia sitten, vastasin. Laivan peräkannella ei ollut ketään muita kuin hän ja minä, lukuunottamatta ruorimiestä. Asetuimme kajuutan ylähangan puoleisen seinän viereen, parhaaseen tuulensuuhun. Tuuli oli siksi kova, ettei tavallinen puhe kuulunut, vaan täytyi joko huutaa tai vaieta. Seisoimme samassa paikassa kuin Hildur ja ensimmäinen perämies äsken. Atalanta tosin sylkäisi silloin tällöin, mutta tämä ei meitä liikuttanut. Se käyttäytyi hienosti; ei se antanut meille ämpärikaupalla, niinkuin oli antanut Hildurille ja Stroomille. Mutta emmehän olleetkaan meritautisia. Tunsimme olevamme voimakkaita, nuoria ja häikäilemättömiä.
— Roiski vain, rakas mereni, vettä päällemme, emme siitä suutu, etkä sinä sillä pahaa tarkoita. Roiski meille rakkauden roiskeita, huudahti Kirsten ja puristi kättäni pienellä voimakkaalla kädellään.
Ajattelin ensin itsekseni ja huusin sitten läpi tuulen hänen korvaansa:
— Meri ja nainen ovat kohdanneet toisensa!