XXI.
Kello kuusi illalla määrättiin ja muodostettiin merivahti. Se tapahtui seuraavalla tavalla: kapteeni ja ensimmäinen perämies seisoivat, kapteeni tyyrpuurin ja ensimmäinen perämies paapuurin puolella, keskikannella. Miehistö odotti ryhmässä ison maston vieressä. Kapteeni valitsi joukosta yhden miehen ja kutsui hänet luokseen. Sitten sai vuorostaan ensimmäinen perämies valita miehen, jonka kutsui luokseen. Valitsemista kesti niin kauan kuin miehiä riitti. Kumpikin sai yhtä monta miestä. Siten muodostuivat tyyrpuurin ja paapuurin vahti. Edellisen päällikkö oli kapteeni ja jälkimmäisen ensimmäinen perämies. Näin tuli laivassa olemaan sekä päivällä että yöllä aina puolet laivan miehistä kannella ja puolet vapaana. Kapteenin vahdin hoitajana oli toinen perämies, joten kapteeni itse nukkui yöllä. Kokki oli myös onnellinen siinä suhteessa, että sai nukkua koko yönsä. Kirsten itse oli mönsträtty kajuuttavahdiksi ja Hildur kokin apulaiseksi. Täten vältettiin passivaikeudet satamissa.
Ensimmäinen merivahdin pito oli kello kahdeksasta illalla — ja sen alkoi tyyrpuurin vahti, jonka päälliköksi kapteenin sijasta tulin minä. Kun kello oli kaksitoista yöllä, otti ensimmäinen perämies miehistöineen vahdin ja piti sitä kello neljään aamulla. Merivahti on neljä tuntia, joista tulee kahdeksan lasia. Vahdin muuton perästä tulee, kun on puolen tuntia kulunut, yksi lasi, bing, tunnin kuluttua kaksi lasia bing-bing, puolentoista tunnin kuluttua kolme lasia bingbing-bing, kahden tunnin kuluttua neljä lasia bingbing-bingbing ja niin edelleen.
Seuraavana päivänä kello puoli kahdentoista aikana seisoimme sekstanti kädessä kiikaroimassa auringon korkeimmilleen tulon hetkeä, ja pääsimme laskemaan leveysasteemme, saaden oikean ajan. Kun kello oli kaksitoista, alkoi tähtitieteellinen vuorokautemme. Jäljestä puolen päivän, kun auringon tuntikulma siihen soveltui, laskimme ensimmäisen tähtitieteellisen pituutemme. Aamupäivällä noin kymmenen paikkeilla sekä klo 4 i.p. on auringon korkeusmittaus edullisin pituuden laskemista varten.
* * * * *
Mainittakoon vielä muutama sana niistä henkilöistä, joiden kanssa aina jouduin tekemisiin laivan johdossa. Kapteeni Hans Holgersen, kuudenkymmenen vanha naimaton mies, oli ruumiinrakenteeltaan pitkä ja laiha, vaan ei silti mikään luuranko. Hän oli vaaleanlainen ja parraton, tukkansa vaalean ruskea. Holgersen oli hyvänluontoinen ja kaikin puolin mukava mies. Kirjatiedoissa hän oli tavallisia virkatovereitaan paljon edellä, ja etevä teoreetikko merenkulkutieteessä. Mutta häneltä puuttui kykyä johtaa laivaa, ja purjeiden käyttämisessä ja hoidossa hän oli kerrassaan lapsi. Senvuoksi hän kokonaan jätti tyyrpuurin vahdin minun huostaani. Hän oli kuitenkin mukana aina kun tehtiin tähtitieteelliset laskelmat ja määrättiin suunta. Hän nukkui mielellään yönsä ja otti sitäpaitsi aamu- ja iltapäivällä pienen virkistävän »huokauksen». Kaunista ilmaa hän rakasti, istuen silloin tuntikausia katselemassa taivaanrantaa, — kävelemisestä hän ei pitänyt. Mutta rumaa ilmaa hän vihasi kuin paholaista. Hän antoi muiden olla rauhassa ja tahtoi itsekin olla. Siitä syystä laivan miehistö piti hänestä ja kutsui häntä rauhan mieheksi. Hän tapasi sanoa, että myrsky on epämiellyttävää. Tämän laatuisista kapteeneista sanottiin merimiespiireissä, että he olivat ryömineet sisään kajuutan akkunasta.
Sitten Eddi Stroom, ensimmäinen perämies. Hän oli 35-vuoden ikäinen, nainut mies, pituudeltaan keskinkertainen, lihavanpuoleinen, punaverinen, tummatukkainen ja -viiksinen. Puolueettoman naisen, oli tämä sitten naitu tai naimaton, silmissä Eddi oli kaunis mies. Hän oli hyväsydäminen ja leikillinen herra, ja milloin tahansa valmis hyppäämään vaikka mereen naisen tai toverin puolesta. Hän nukkui mielellään ja sikeästi, niinkuin kapteenikin, mutta oli silti valmis, kun herätettiin, heti pukeutumaan ja seisomaan paikallaan. Eddi Stroomin vaimo oli kaunis, jalo ja ylhäissukuinen ja hänellä oli ollut ylhäisiä ja rikkaita kosijoita. Heillä oli useita lapsia, mutta matkan varrella Eddin hyvässä ja suurenmoisessa sydämessä oli tilaa muillekin. Eddi Stroom oli hyvä merimies ja navigatööri. Kun laskelmat oli tehty ja me kaikki kolme erikseen laskimme latituudin ja longituudin, sai hän tavallisesti laskelmansa ensimmäisenä valmiiksi; mutta se oli usein väärä, koska hän hätiköi.
Cadizissa mönsträtyistä espanjalaisista jätkistä, jotka ovat olleet tärkeitä tekijöitä tässä kertomuksessa ja jotka siis hyvin tunnemme, mainittakoon vain, että heitä arkipuheessa kutsuttiin kuten ennenkin »vaaleaksi» ja »tummaksi».
Eddi Stroom, jonka kanssa olin hyvissä väleissä, hoiti paapuurin ja minä tyyrpuurin vahtia. Me yhdessä viitotimme Delfinen tien yli syvyyksien.
Oltuamme jonkin aikaa matkalla, alkoi vasta oikea merielämä. Siihen kuului ruoka-aineiden pilaantuminen ja veden mädäntyminen sekä pahin kaikesta: veden väheneminen.
— Montako vesitynnyriä on enää jäljellä? kysyin kokilta.
— Olisihan se vesi riittänyt, jos Jumala olisi sitä antanut taivaasta ja jos ei naisväki olisi pessyt liinavaatteitaan liian usein.
Itse asiassa olivat he pyykkiä pestessään hyvin säästäväisiä. Tuopillisella vettä pestiin jo paljon. Huuhtominen tapahtui siten, että vaatekappale sai laahata laivan perässä. Mutta se oli ajoissa otettava laivaan, muuten siitä ei ollut paljon jäljellä. Vettä ei voinut juoda ilman että siihen pantiin jokunen tippa etikkaa. Tästä vedestä tuli kuitenkin mainiota hernekeittoa, sillä se pehmitti herneet ja poisti eltaantuneesta läskistä katkeran maun. Muista ruoka-aineista on paras olla mainitsematta. Jokainenhan arvaa niiden hajun ja maun.
Ilmapuntari nousi ja laski; sen viisari seisoi myös jonkin ajan tekemättä suurempia hyppyjä oikeaan tai vasempaan. Kun se alkoi laskea, luulimme saavamme — sadetta, mutta erehdys. Tuulta se oli tietänyt.
— On tämä merielämä väliin tukalaa, sanoi Kirsten kerran, kun seisoimme kokkaäyräällä ja katselimme pyöriäisten iloista leikkiä. — Kohta on meidän ruvettava pyydystämään noita: syöhän niitäkin paremman puutteessa. Kumma, ettei vielä ole näkynyt kaloja.
— Kyllä saamme pian kalojakin. Delfinen pohja on täynnä hanhenkaulan alkuja. Kun ne tulevat täysikasvuisiksi, niin kulkunopeutemme vähenee melkoisesti, ja on nyt jo vähentynyt. Siihen on myöskin se syynä, että Delfine raskaan lastinsa vuoksi ui liian syvässä. Vähempi olisi riittänyt. Kalat ja muut merielävät seuraavat laivoja, joiden vedenalainen osa on täynnä noita epämiellyttäviä parasiitteja.
— Onhan meri-elämässä vastahakoisuuksia ja harmeja, kärsimyksiä ja hengenkin vaaraa, mutta juuri se on todellista meri-elämää. Meri ottaa ja meri antaa. Ylistetty olkoon meri!
Kirstenin tapaisen vanhan merimiessuvun jälkeläisen suhde mereen on kuin jonkinlaista uskontoa — tai kukaties filosofiaa. — Minä jatkoin luentoani:
— Jollemme kohta saa sadetta, emme saa sitä pitkään aikaan, sillä pian tulemme koillispasaadiin. Pasaadivyöhykkeessä ei sada. Vasta pari kolme astetta ekvaattorista pohjoiseen alkaa vaihtelevaisen ilman vyöhyke. Sitä kestää yhtä monta astetta etelään ekvaattorista. Tässä vyöhykkeessä sataa paljon. Sitten alkaa kaakkoispasaadi, jossa sade niinikään on harvinaista.
Ennen auringonlaskua samana päivänä katselin ilmapuntaria. Se oli yht'äkkiä laskenut paljon. Mahtaakohan tuo taas merkitä tuulta? ajattelin itsekseni.
— Purjeiden jiikaus- ja raakojen laskuköydet kuntoon heti! huusin miehistölle.
Lyötiin kahdeksan lasia — kello oli kahdeksan, ensimmäinen perämies tuli kannelle.
— Mikä nyt? kysyi Eddi Stroom.
— Mene katsomaan ilmapuntaria.
Onpa se veitikka laskenut. Kaiketi saamme hirmumyrskyn tänä yönä, sanoi
Eddi, kun palasi kannelle.
Menin hyttiini, puhdistin piippuni, täytin ja sytytin sen. Katsoin taas ilmapuntarin kujeita; se näytti yhä laskevan. Kun Eddin vahti kello kaksitoista oli ohi, ja minä otin vastaan vahtini, ei mitään muutosta ilmaan nähden ollut tapahtunut. Kapteeni Holgersen oli kerran näyttäytynyt, valittaen, että jalkoja särki kauheasti.
Samassa kuin yksi lasi lyötiin — kello oli silloin puoli yksi yöllä — leimahti salama lounaassa.
— Salama kirkkaalla taivaalla, sanoi ruorimies, jona oli timpermanni.
— West! tule tänne, kuului Kirstenin ääni.
— Mikä hätänä? kysyin, kun astuin Kirstenin hyttiin.
— Onko jotakin tekeillä? Olen levoton; mitä Hildur siellä kannella kärkkyy, taikka olisinko nähnyt unta.
— Ei siellä ole näkynyt Hilduria. Saamme kohta jumalanilman, joko myrskyn tai ukkosen, ehkä molemmat yhdellä kertaa. Älä pelkää, kun kuulet melua. Rupeamme vähentämään purjeita. Ensin pramipurjeet; puuvenpramit on jo aikaisemmin otettu pois.
Pramipurjeet otettiin ensin alas ja sitten prikipurje.
Ei ollut vähääkään tuulta, mutta louna tuuditteli prikiä. Se käänteli sinne tänne. Kun alus ei liiku eteenpäin, niin ei ruoterista ole apua, käänsi sen mihin tahansa.
— Katsokaa tuonne, toinen perämies.
Taivaan rannalla lounaskolkassa oli ruvennut salamoimaan. Siellä oli sysimusta seinä, jossa liikkui tulisia viivoja ristiin rastiin.
— Jumala kirjoittaa mustalle taululle, sanoi timpermanni.
— Kaikki miehet kannelle! huusin.
Tämä oli kuulunut sekä kanssiin että kajuuttaan, ilman että ovesta tarvitsi huutaa miehiä ulos. Kohta kaikki saapuivat kannelle.
— Skuutit irti, märssypurjeet alas, iso- ja etupurje, molemmat jiikataan!
Kun nämä määräykset oli täytetty, tuli staakipurjeiden vuoro. Iso staakipurje jätettiin paikoilleen ja prikipurje reivattuna nostettiin ylös. Viimeksimainituilla purjeilla oli vain tehtävänä saada laiva tottelemaan peräsintä ja siten pysymään määrätyssä suunnassa hirmumyrskyn kestäessä. Samalla kun musta seinä tulikirjoituksineen läheni meitä, oli taivas tähtikirkas. Seisoimme kaikki kannella, katsellen ihmettä; epätietoisina siitä, mitä tuleman piti, voimatta tehdä muuta kuin mitä jo olimme tehneet…
Kun musta seinä oli noin virstan matkan päässä meistä, kuului ääni, ja näytti siltä kuin olisi satanut lasihelmiä. Yht'äkkiä se oli päämme yllä. En tiedä, miksi sanoisin sitä, mutta paremman nimityksen puutteessa sanon sitä massaksi, joka oli muodostettu vedestä, salamasta ja ukkosen jyrinästä. Satoi »salamavettä» niin kovasti, ettei ukkosen ääntä laisinkaan voinut kuulla. Tuuli ei kulkenut tällä kertaa ukkosen ja sateen seurassa. Tähdet olivat hävinneet. Koko maailma oli tulista vesimassaa.
— Kyllä nyt tulee vedenpaisumus ja on jo, vaikeroi timpermanni.
Kapteeni Holgersen, joka vähän aikaa oli katsellut vedenpaisumusta, pakeni kuin märkä koira, häntä jalkojen välissä, hyttiinsä ja sammutti valon.
Sinä yönä ei kukaan nukkunut, eikä kukaan ollut kuiva. Veneet täytettiin eli oikeastaan täyttyivät vedellä, kun pohjareiät ensin olivat tukitut. Kaikki miehet istuivat kannella ja pesivät vaatteitaan. Ei tarvinnut turvautua pesuastioihin. Delfinen kansi oli yhteinen pesuastia. Vettä tuli niin paksulti, etteivät skantäkkireiät voineet viedä sitä ulos. Kun aamu valkeni, lakkasi ukkonen käymästä ja sadekin heikkeni tunniksi eli pariksi. Nyt raahattiin miehissä tyhjät ja täytetyt vesitynnyrit esiin. Viimeksimainitut tyhjennettiin ja huuhdottiin valmiiksi ottamaan uutta sisään. Kun sade oli levähtänyt, alkoi se taas ja sitä kesti yhteen menoon kaksi vuorokautta. Ei ollut tuulta, joten prikimme ajelehti omin päinsä. Suuri vesitiinumme, jonka paikka oli kokkaäyrään alla, vedettiin esille; siinä kylpivät ensin naiset, sitten miehet. Vettä oli niin viljalti, että sai muuttaa uutta niin usein kuin tahtoi.
Nyt ei ollut vesipulaa eikä juuri muutakaan hätää. Ilma oli ihana ja tuli päivä päivältä aina paremmaksi, mitä lähemmäksi pasaadia pääsimme. Suolavesi ja puhdas, kuiva meri-ilma antoivat voimia. Suolaa sisäisesti ja suolaa ulkonaisesti. Joka päivä suolakylpyä tiinussa, joka seisoi kanssin etupuolella, ja sitten vähintäin tunnin verran ilmakylpyä tämän jälkeen. Merivesihän on tarpeeksi suolaista: 4.30%, josta noin puolet clornatriumia ja loppu rikkihapponatronia, clorcalsiumia ja clormagneesiumia. Suomenlahden vedessä ei ole suolaa edes yhtä prosenttia.
Olimme viimeinkin koillispasaadissa, ihanassa pasaadissa, jossa aina puhaltaa tasainen koillistuuli. Ei ole koskaan myrskyä eikä tyyntä. Harvoin on pakko pramipurjeitakaan pärjätä. Purjeiden asemaa ei tarvitse sanottavasti muuttaa, koska tuulen suunta vain muuttelee muutamia asteita. Sade on tässä pasaadissa harvinainen. Pasaadin rajat ekvaattorin molemmin puolin ovat: pohjoispuolella kravun- ja eteläpuolella kauriinkääntöpiirit, ja niiden matka ekvaattorista 23° 27,5' molemmille puolille; siis sama kuin maapallon akselin kallistus ekliptikaa kohti. Ei ollut enää kalan puutetta. Sitä sai niin paljon kuin halusi nostaa merestä. Maukkain kala oli eräs, jota englantilaiset merimiehet kutsuvat dolfiniksi ja norjalaiset delfiniksi. Tämä on tavallinen kala eikä mikään delfini-pyöriäinen. Mainitun kalan pituus vaihtelee 2—4 jalkaan. Se on kuhan näköinen ja maukas. Pää on monitorin kokan näköinen, jonka vuoksi sitä sanotaan moniittorikalaksi eli vain moniittoriksi. Hyvin tavallinen kala oli bonito, joka ei ole niin suuri kuin edellä mainittu eikä niin hyvän makuinen, mutta erinomaisen kaunis. Se on väriltään ja muodoltaan lohen näköinen ja vähän sen makuinenkin.
Mitä täkyyn tulee, olivat kalat hyvin vaatimattomia. Ne tyytyivät tavallisesti valkoiseen tilkkuun. Joskus, jos sattui olemaan, saivat ne lihapalasen. Kaloilla ei ollut valikoimisaikaa, sillä laiva kulki usein kovaa vauhtia. Kalastusvehkeen, niin koukun kuin siimankin, tuli olla vahva. Väliin koetettiin syödä pyöriäistäkin, kun ei sattunut olemaan kalaa. Tavallisesti otettiin vain veri, eläin ripustettiin staakiin eli vantteriin ja sitten kirveellä pyrstö poikki. Yhdestä pyöriäisestä tuli lähes tuopillinen verta, josta tehtiin palttua, rasvasta kun ei ollut puute laivassa. Pyöriäisen pituus on kaksi eli kolme kyynärää ja näitä pyydystettiin harppuunilla. Valaita, suuria ja pieniä, näkyi tuon tuostakin. Väliin ne seurasivat laivaa tuntikaudet. En ole koskaan merimatkoillani nähnyt niin paljon merieläimiä kuin tällä matkalla. Valaitahan on useampia laatuja. En tietänyt, mitä ne olivat nimeltään. Lukemassani eläinopissa puhuttiin vain kolmesta eri laadusta: ne olivat kaskelotti (phyceter macrocepalus), Grönlannin valas (balena mysticetus) ja nokkavalas (balena bobs). Pyöriäisiä harppunoitaessa sai olla varovainen. Heti kun harppuuni oli heitetty, oli sen varressa oleva nuora laskettava irti kädestä, muuten veti se miehen mukanaan mereen. Nuora, jonka toinen pää oli köytetty tavallisesti ankkuripeliin, tuli kovaan jännitykseen laivan vauhdin takia. Tarvittiin väliin pari kolme miestä vetämään saalis laivaan. Usein tapahtui öiseen aikaan, kun oli hiljaista, että ruorimiehen takaa kuului ikäänkuin äänekäs huokaus. Valas oli silloin ihan lähellä laivan perää ja suihkutti vettä. Ei ollut harvinaista, että joukko, ehkä puoli tusinaa, näitä suuria eläimiä kauniilla ilmalla ajoi toisiaan takaa, jolloin ne loikkasivat korkealle vedestä. Mutta se oli silloin, viitisenkymmentä vuotta sitten. Valaan pyydystäjiä oli verraten vähän. Pyydystystapa oli hankala ja vaarallinen eikä siihen aikaan tarvittu kuin pieni murto-osa sitä rasvamäärää kuin nykyjään. Mainittakoon vielä yksi meri-eläin, joka esiintyy pasaadivyöhykkeessä sankoissa laumoissa, etenkin Etelä-Amerikan länsirannikolla, jossa näitä ankkurissa olevan laivan vieressä on niin paksulta, että voi vaikka ammentamalla nostaa niitä veneeseen. Tarkoitan lentokalaa, joka maultaan on melkein parasta, mitä olen syönyt. Näitä oli mahdoton saada käsiinsä, ne vain lensivät lukemattomissa joukoissa suurempia kaloja pakoon. Usein ne lensivät laivan sivua vasten ja putosivat kuolleina alas. Toisinaan ne syöksähtivät laivan sisäänkin. Lentokala on suuruudeltaan ja näöltään kuin sisäjärven siika, eroaa siitä vain siinä, että sillä on siivet — suuret vahvat evät. Sen maku on kuin siian, mutta vielä parempi.
Elämä Delfinellä oli mielenkiintoista. Muunmuassa luimme ahkerasti englanninkielisiä merioppikirjoja ja laskimme merioppi-esimerkkejä. Tähdistä ei ollut puutetta, niistä saimme hyviä korkeuksia ja kulmia. Kapteeni Holgersen, joka oli hyvä navigatööri antoi meille nuoremmille opetusta ja oli mielissään siitä, että kysyimme häneltä, mitä emme itse tietäneet.
Eräänä päivänä kuului melua ja kolinaa laivan peräpuolelta; oli saatu ylös suuri haikala. Sekös pomppi ja löi pyrstöllään kajuutan seinään niin että jytisi, mutta saatuaan muutamia spaakin iskuja heitti peto henkensä.