XXIII.
Lastin purkaus kävi nopeasti. Senjälkeen ruuma puhdistettiin kahvilastia varten. Saatiin kuulla, ettei kahvia tule pitkiin aikoihin, ehkei kuukausiin. Meillä ei niinmuodoin ollut muuta tekemistä kuin pitää laiva puhtaana sekä kastella kantta ja kattoja, etteivät ravistuisi. Laivaan tuotiin joka päivä tuoretta lihaa, vihanneksia ja hedelmiä. Ruoka oli siis kuninkaallista, mutta se ei maistunut kenellekään. Kukin ajatteli viimeistä päiväänsä. Kapteeni Holgersen ehdotti, että jättäisimme prikin ja muuttaisimme Buono Sanitaan, kaikki, paitsi miehistöä, jonka täytyi jäädä paikalleen. Yhden päällysmiehistä kumminkin pitäisi jäädä laivaa hoitamaan. Heitettiin arpaa; se lankesi Eddi Stroomille. Eddi veti syvän huokauksen ja hänen kasvonsa vaalenivat niin paljon kuin auringon paahtaman merimiehen kasvot voivat vaaleta.
— Sinä saat mennä Buono Sanitaan, sanoin; minä jään tänne; sinua surevat ja tarvitsevat vaimosi ja lapsesi, minua ei sure eikä tarvitse kukaan.
— Kiitos, West! Mutta sellainen raukka en kuitenkaan ole. Päätöksessäni pysyn.
— Jos päätöksesi on peruuttamaton, niin minä jään myös. Enkä minäkään mieltäni muuta.
Luuppi laskettiin alas ja vedettiin paraatirapun viereen. Holgersen ja
Hildur olivat jo valmiina.
— Mitä odotat, Kirsten? Meidän on pidettävä kiirettä. Aurinko laskee kohta.
— En lähde laivastani ja
— Kapteeni ja Hildur istuivat jo luupissa.
— Minä tahdon mukaan, huusi Magda.
— Sehän on luonnollista, että lapseni myöskin menee. Kuinka en tullut ajatelleeksi tuota.
Kun Magda oli pesty ja puettu, tuli hän kannelle pieni matkalaukku kädessään. Sitten hän meni jokaisen miehen luo ja jätti hyvästi. Kyyneleet vuotivat näiden silmistä. Mutta Löflund itki ääneensä ja oli lohduton.
— Rauhoitu, Löflund! Magdalla on parempi siellä kuin täällä, sanoi
Kirsten.
— Sen minä hyvin tiedän ja tiedän myös, että Magda on ainoa, joka on minusta pitänyt tässä laivassa ja monesti pitänyt minua hyvänä. Minä kuolen, siitä olen varma, sillä äitini oli yöllä täällä ja syleili minua. Nyt minua ei enää sylelle kukaan muu kuin kuolema.
Näimme kuinka luuppi saapui Neekerirantaan ja kuinka kolme delfineläistä hävisi ihmisvilinään.
Seisoimme kuin kivettyneinä vähän aikaa, ei kukaan sanonut sanaakaan. Ensimmäinen, joka antoi elon merkin oli Löflund. Hän sanoi katuvansa, ettei ollut antanut Porvoon rannassa vanhan äidin syleillä jäähyväiseksi, kun ihmisiä oli näkemässä. Vasta vähitellen hän tyyntyi Kirstenin lohdutuksiin. — Niin pehmeäksi voi miehen murikoida keltakuoleman kaamea varjo.
Luuppi, joka oli vienyt kolme delfineläistä, palasi takaisin. Me olimme kaikki kannella äänettöminä. Kirsten nouti virsikirjansa ja piti keskikannella rukouksen. Lopuksi hän lauloi lempivirtensä: Ken itsens' uskoo Jumalall', ei rakenn' hiedall' juoksevall'.
Joka aamu liehui jossakin laivassa kuolemanlippu. Kävimme usein kaupungissa; eihän tartunta siellä ollut suurempi kuin satamaselälläkään. Tavallisesti emme menneet pitemmälle kuin Neekerirantaan. Täällä saimme »Dulcinean» kioskista sigariittoja, maan mainiota kahvia, maitoa ja kermaa. Dulcinea, joksi merimiehet häntä kutsuivat, oli lihavanlainen nuorehko neekerinainen. Hän oli hyvin musta, mutta vaikka hänen tukkansa oli lyhyt ja muistutti lampaan nahkaa, ei hän ollut ollenkaan ruma. Päinvastoin olivat kasvonpiirteet melkein kauniit. Hänen apulaisensa, kreolinuorukainen ja yhtä musta neekerityttö kuin hän itsekin, hoitivat maitotaloutta ja Dulcinea tarjoili kahvia. Keski-ikäinen neekeri lypsi lehmiä, jotka seisoivat vähän matkan päässä kioskista, sitä myöten kuin maitoa tarvittiin. Dulcinea ja hänen väkensä olivat erinomaisen siistejä. He olivat puetut lumivalkoisiin pukuihin. Tuontuostakin he pesivät kasvojaan ja käsiään.
Eihän neekeri pesemällä valkene, mutta ei hän mustemmaksikaan tule, oli tapana sanoa Brasiliassa. Kaikki merimiehet, etenkin pohjoismaalaiset pitivät Dulcineasta ja hän heistä.
— Oletko, nuorukainen, saanut aamukahvisi? Ellet ole, niin tule tänne.
Ei merkitse mitään, onko sulia rahaa tahi ei.
Dulcinea oli hyvissä varoissa, sen näki kaikesta. Hän oli hyvä katolinen ja uskoi sokeasti. Yhdessä asiassa hän kuitenkin rikkoi Jumalaa vastaan. Hän syytti Luojaa siitä, että hänet oli luotu neekeriksi. Asia olisi jotenkuten korjaantunut, jos hän vain olisi saanut valkoisen miehen puolisokseen. Mieluimmin hän olisi tahtonut pohjoismaalaisen, reilun, raittiin, valkeaverisen ja punaposkisen merimiehen.
— Rukoilen Jumalaa monta kertaa päivässä, että hän suojelisi teitä, kaunis senjora, ja tuota nuorakaistanne, selitti hän Kirstenille.