XXIV.
Päiviä kului. Vielä toistaiseksi olimme pysyneet terveinä, mutta meistä kaikista tuntui samalta kuin ihmisistä, joita mielipuoli uhkailee pistoolilla. Ase voi laueta minä hetkenä hyvänsä, ja silloin hukka perii jonkun — varmasti!
Alakuloisuuttamme tehosti vielä kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi lahdella. Lasien lyönti, samoinkuin huvit ja avioliittojen solmiaminen oli kielletty niin kauan kuin keltarutto raivosi. Tilapäisesti pääsimme kerran iloisemmalle tuulelle, kun pari suomalaista ystävää tuli minua tapaamaan ja me joimme heidän ja oman maljamme. Mutta sitä ankarampi oli kohmelo, kun taas heräsimme armottomaan todellisuuteen. Varsinkin Eddi Stroomin tila oli säälittävä, sillä kaiken kukkuraksi hänessä heräsi katumus kaikkien uskottomuuksiensa johdosta. Kirsten lupasi pitää huolta hänen perheestään, jos huonosti kävisi, ja sai hänet vihdoin tyyntymään. Mutta surkeimmin kävi suomalaisten ystäviemme.
Näimme seuraavana päivänä, että lippu heidän laivansa etumaston huipussa liehui. Toinen sairaalan risteilijöistä kiirehti laivaan. Näin kiikarilla nuo molemmat vanhat Porvoon ystävät. Toinen talutti toista alas laivaan. Taluttaja oli vanha merimiestuttavani, jonka kanssa olin purjehtinut samassa laivassa, ja talutettava nuori ylioppilas, joka oli ensimmäisellä merimatkallaan. Kun sairaalan laiva kulki läheltä aivan peräpuolitsemme, nostin lipun nuorelle suomalaiselle ylioppilaalle, joka, kuten niin moni muu ei enää ollut näkevä isänmaatansa.
Laivassa pidettiin illoin aamuin rukous. Minä luin rukouksen ja Kirsten johti virrenveisuuta. Kuusi päivää siitä, jona olin lipulla tervehtinyt suomalaista ylioppilasta, sanoi Eddi Stroom, joka ei koskaan sitä ennen ollut pitänyt rukousta, tahtovansa lukea sen nyt. Hän piti rukouksen ja myös iltarukouksen, vaikka näytti väsyneeltä. Sinä iltana menimme kaikki aikaisin nukkumaan, sillä ilma tuntui kolealta ja sakea sumu peitti satamaselän. Kun kokki seuraavana aamuna toi ruuan pöytään, sanoi hän:
— Missähän ensimmäinen perämies viipyy, en ole nähnyt häntä tänä aamuna.
Salaman nopeasti lensi päähämme sama ajatus. Minä kiirehdin Eddin hyttiin, jonka ovi ei ollut suljettu. Hän havahtui. Kasvot olivat tulipunaiset ja hän hengitti läähättämällä.
— Olet sairas, Eddi.
— Niin, se on nyt minussa.
— Mikä?
— Keltarutto. Käske vetämään lippu ylös.
Hain apteekkikaapista kuumemittarin ja panin sen hänen kainaloonsa. Yli neljäkymmentä astetta. Kirsten kuuli »yli neljäkymmentä» ja juoksi heti Eddin luo.
— Rakas poika! Ehkä se on ohimenevää.
— Lippu ylös, lähettäkää minut pois, mitä pikemmin, sen parempi.
Lippu nostettiin ja laiva tuli.
— Keltarutto, sanoi lääkäri.
Saatoimme Eddin sairaalalaivaan. Eddi katsoi vielä kysyvästi Kirsteniin.
— Minkä olen luvannut, sen pidän. Olen kirjoittanut kirjeen äidilleni ja antanut määräykseni, jotka varmasti täytetään.
Sairaalan lippu vedettiin alas ja sen sijaan nostettiin lippu kahvelin alle Eddille jäähyväisiksi. Sairaan makuuvaatteet heitettiin mereen ja hytti pestiin väkevällä lipeällä, jolla me kaikki myös pesimme kätemme. Oli siis tehty, mitä voitiin tartunnan ehkäisemiseksi. Mutta se oli turhaa työtä.
Nyt olin taas virkaatekevä päällikkö. Menimme Kirstenin kanssa maihin Norjan konsulinvirastoon. Konsuli lupasi ilmoittaa tilanteesta kapteeni Holgersenille ja toimittaa kahvilastin laivaan sekä asettaa kaksi varmaa miestä siihen vahdinpitoon, jos niin kävisi, että kaikki joutuvat sairaalaan. Iltahämärässä palasimme rakkaaseen Delfiineemme, joka nyt oli kolkko ja epämiellyttävä. Seuraavana aamuna irroitimme purjeet tuulettumaan ja kiinnitimme ne jälleen illalla. Kirsten ei ollut enää sama Kirsten, vaan kokonaan toinen. Hän ei puhunut montakaan sanaa, ei valittanut eikä lohduttanut. Eivät miehetkään enää vaikeroineet. He olivat tylsistyneitä ja välinpitämättömiä, valmiita ottamaan vastaan, mitä tulisi.
Ei kukaan voi tapella kohtaloaan vastaan, saneli timpermanni. Miehet muistivat, mitä Kirsten oli sanonut: meidän, sekä miesten että naisten tulee nyt olla miehiä eikä naisia.
Neljä päivää sen jälkeen kuin ensimmäinen perämies oli viety, tuli Löflundin vuoro. Ja viikon kuluessa viimemainitusta päivästä ei prikissä ollut muita kuin Kirsten, kokki ja minä. Me kolme elimme ikäänkuin dynamiittimiinalla, jonka sytytyslanka jo paloi, ja odotimme räjähdystä. Päivä, kaksi ja kolme oli kulunut ilman räjähdystä. Olisikohan sytytys katkennut tai kostunut ja siten menettänyt räjähdyttämiskykynsä?
Rupesimme vähän toivomaan ja uskomaan, että keltarutto oli saanut tarpeeksi monta uhria Delfinestä ja aikoi jättää meidät rauhaan, vai olisikohan tuon myrkyllisen moskiitin pistin tylstynyt niin, ettei enää pystynyt nahkaamme. Me aloimme karttaa noita pieniä lentäviä elukoita niin paljon kuin mahdollista. Jos olisimme voineet asua korkealla laivan taklaasissa, niin ehkä olisimme säilyneet niiltä, sillä ne eivät lennä korkealle veden eikä maan pinnasta. Vesivarastomme oli loppumaisillaan, jonka vuoksi kutsuimme vesiproomun luoksemme ja ostimme viisi tynnyrillistä vettä. Tämän pitäisi riittää, ajattelimme. Vesiproomu kulki ehtimiseen satamaselällä, kaupaten raitista lähdevettä. Liha- ja vihanneshankkijalle annoimme määräyksen tuoda vain neljänneksen siitä, mitä hän ennen oli tuonut.
Niin kului kymmenen päivää siitä kun viimeinen mies oli viety. Näinä kauhun päivinä olimme kaikki kolme aina yksissä. Kokkikin Kirstenin tahdosta asui kajuutassa, söi ja oli kaikin puolin yhdenvertainen kanssamme. Taivaassakin on vain yksi arvoluokka, oli Kirsten sanonut.
Kun eräänä iltana söimme iltaruokaamme, sanoi Kirsten:
— Istun nyt viimeisen kerran kanssanne. Tunnen, että keltarutto on ruumiissani.
Vein hänet hyttiinsä, riisuin kengät hänen jaloistaan ja pistin kuumemittarin kainaloon. Kuume oli korkea.
Mitä nyt voin tehdä? En mitään. Tämä isku oli kovin, mitä olen kokenut.
— Älä kauhistu, kaikkien on kuoltava ennemmin tai myöhemmin. Minä lähden huomenna ja sinä ehkä ylihuomenna, lohdutti Kirsten. — Tapaamme toisemme hyvin pian siellä.
Kokki avasi hytin oven ja ymmärsi kaikki. Istuin sairaan luona koko yön.
— Sairaalan laiva tulee, sanoi kokki, avaten oven kello kahdeksan aikaan aamulla.
Kirsten havahtui ja raoitti silmiään.
— Nyt minun siis pitää erota sinusta, Magdasta, kokista ja Delfinestä.
Lankesin polvilleni ja pyysin, että Jumala ottaisi minun henkeni ja säästäisi Kirstenin. Minua ei kukaan kaipaa, mutta monet kaipaavat häntä. Delfine kuitenkin enemmän kuin kukaan muu.
Lääkäri tuli sisään, katsoen ystävällisesti ja liikutettuna tuota näkyä. Tutkittuaan sairasta, hän käski neekerien nostaa hänet alas laivaan.
— Ei! Minä kannan hänet itse, sanoin.
— Niinkuin tahdotte.
Autoin vaatteita Kirstenin päälle, sain takin ylleni ja lakin päähäni sekä vein hänet sitten sylissäni laivaan.
— Ettekö aio nousta laivaanne? kysyi lääkäri.
— En, seuraan häntä sairaalaan, vastasin.
— Niinkuin tahdotte.
Tultuamme rantaan, kannoin hänet portaita ylös, eikä hän paljoa painanut. Asetin hänet odotussalissa olevalle vuoteelle.
Seuraavana aamuna oli minun vuoroni. Kokki itki ja sanoi:
— Kuka minulle nostaa lipun?