ARNAUX KIRJEKYYHKYN TARINA

Menimme sivuovesta West Nineteenth Streetin varrella olevaan suureen talliin. Hyvin hoidettujen pilttuitten mieto haju hukkui heinän tuoksuun, kun nousimme portaita pitkälle parvelle. Sen eteläinen pääty oli seinällä erotettu eri huoneiksi ja tutusta "kuu-uu, kuuuuu-uu" -ääntelystä ja siihen yhtyvästä siipien viuhinasta saatoimme arvata tulleemme kyyhkyslakkaan.

Se oli kuuluisan kyyhkysparven koti, ja tänään piti viidenkymmenen nuoren linnun kilpailla keskenään. Lakan omistaja oli pyytänyt minut ulkopuoliseksi kilpailutuomariksi.

Kilpailijat olivat nuoria kyyhkyjä. Ne oli viety jo kerran tai pari vanhempiensa seurassa lyhyen matkan päähän ja päästetty palaamaan lakkaan. Nyt niiden piti ensimmäisen kerran lentää ilman vanhempiaan. Lähtökohdasta, New Jerseyn Elisabethista, oli pitkä matka suunnistaa yksinään.

— Mutta siten me erotamme joukosta hölmöt, huomautti hoitaja, siihen pystyvät vain parhaat linnut, emmekä me muita haluakaan takaisin.

Lennolla oli toinenkin tarkoitus. Sen piti samalla olla kilpailu niiden kesken, jotka palasivat takaisin. Lakkaa hoitavat miehet samoin kuin useat naapuriston asianharrastajatkin veikkasivat kuka minkin kyyhkyn puolesta. He kokosivat voittajaa varten palkinnon, ja minun tärkeänä tehtävänäni oli ratkaista, mikä linnuista voittaisi sen. Palkintoa ei saisi ensimmäinen, joka palasi takaisin, vaan se joka tuli ensimmäisenä lakkaan, sillä kyyhkystä, joka saapui vain sen läheisyyteen ilmoittautumatta heti kotona, ei ole suurta hyötyä viestinkuljettajana.

Kirjekyyhkyillä ei ole mitään tiettyä väriä eikä yhtä koristeellista höyhenpukua kuin näyttelylinnuilla. Niiden jalostuksessa ei kiinnitetä huomiota ulkomuotoon, vaan nopeuteen ja henkisiin lahjoihin. Niiden pitää olla uskollisia kodilleen ja kyetä palaamaan sinne erehtymättä. Nykyisin otaksutaan, että suuntavaisto sijaitsee korvan kalvosokkelossa. Millään toisella eläimellä ei ole yhtä hyvää paikallis- ja suuntavaistoa kuin kirjekyyhkyllä, ja ainoa näkyvä merkki siitä on suuri kuhmu kummankin korvan yläpuolella ja erinomaiset siivet, jotka täydentävät linnun varusteet, jotta se voisi noudattaa sisäistä ääntään ja palata rakkaaseen kotiinsa. Nyt joutui viimeinen erä nuorista kyyhkyistä kokeeseen, jossa mitattaisiin niiden henkiset ja ruumiilliset ominaisuudet.

Vaikka saapuvilla oli paljon todistajia, pidin kuitenkin parhaana sulkea kyyhkyslakan luukut, yhtä lukuunottamatta, ja olla valmiina sulkemaan senkin heti kun ensimmäinen oli saapunut.

En koskaan unohda sen päivän tunnelmia. Minua oli varoitettu:

— Ne lähtevät matkaan kello kaksitoista, ja niiden pitäisi palata puoli yhdeltä; mutta pitäkää varanne, sillä ne tulevat kuin myrskyvihuri. Tuskin näette niitä, ennen kuin ne jo ovat sisällä.

Seisoimme rivissä lakan sisäpuolella kurkistellen ulos seinänraoista tai puoliavoimesta luukunaukosta ja tähyillen innokkaasti taivaanrantaa, kun joku huusi:

— Katsokaa, tuolla ne tulevat!

Ne lehahtivat näkyviin kuin valkoinen pilvi ja kiitivät matalalta kaupungin kattojen yli suuren savupiipun ympäri; ne olivat perillä kaksi sekuntia sen jälkeen, kun ne ensiksi huomattiin. Niin yhtäkkinen ja lyhytaikainen oli valkea leimahdus ja siipien suhina, että yllätyin varuillaolostani huolimatta. Olin tuon ainoan avoimen luukun ääressä. Viheltävä sininen nuoli ampaisi sisään, iski sulillaan kasvoihini, meni ohi. Tuskin ennätin sulkea luukun, kun miehet puhkesivat riemunkiljuntaan.

— Arnaux! Arnaux! Johan minä sanoin! Mainio lintu. Vain kolmen kuukauden ikäinen ja voittaa jo — siinä vasta lintu! ja Arnaux'n omistaja hyppi ilosta, enemmän linnun kuin voittamansa rahasumman vuoksi.

Miehet istuutuivat tai polvistuivat katsomaan sitä kunnioittavasti, kun se joi ahnaasti vettä ja rupesi syömään.

— Katsokaa noita silmiä ja siipiä, ja oletteko koskaan nähneet tuollaista rintaa? Ja sisukas se on kuin mikäkin, kehuskeli omistaja vähäpuheisille, joiden linnut olivat hävinneet.

Se oli Arnaux'n ensimmäinen maineteko. Viisikymmenpäisen valioluokan parhaana lintuna sillä oli loistava tulevaisuus edessään.

Sille annettiin kirjekyyhkyjen pyhän ritarikunnan hopeinen nilkkarengas, johon oli kaiverrettu sen numero 2590 C — numero, joka sanoo paljon kyyhkyjen kasvattajille.

Ainoastaan neljäkymmentä kyyhkyä oli palannut koelennoltaan Elisabethista. Niin tavallisesti käy. Toiset olivat heikkoja ja jäivät jälkeen, toiset tyhmiä ja eksyivät. Näin yksinkertaista valintaa käyttäen kyyhkyjen omistajat kehittivät lintujensa tasoa. Kymmenestä puuttuvasta linnusta viittä ei nähty sen koommin, mutta viisi palasi myöhemmin samana päivänä, ei yhtaikaa vaan yksitellen; viimeinen viivyttelijöistä oli iso kömpelö sinikyyhky. Mies, joka silloin sattui olemaan lakassa, huusi:

— Nyt tulee se sininen paksukallo, jonka puolesta Jakey löi vetoa. En uskonut, että se palaa ensinkään. Se olisi voinut jäädä sille tielleen, sillä minusta siinä on vähän kupukyyhkyn vikaa.

Iso sininen, jota sanottiin myös "Nurkkalaatikoksi" pesän mukaan, jossa se oli syntynyt, oli alun pitäen ollut erittäin vankkatekoinen. Vaikka linnut olivat jokseenkin saman ikäisiä, se oli kasvanut nopeasti muita isommaksi ja kauniimmaksi, mutta silti kasvattajat eivät siitä paljon piitanneet. Se oli hyvin itsetietoinen ja osoitti jo varhain taipumusta pienempien serkkujensa sortamiseen. Omistaja ennusti sille suurta tulevaisuutta, mutta tallimies Billyllä oli omat epäilynsä sen kaulan, ison kuvun, ryhdin ja liikapainon vuoksi.

— Eihän lintu voi millään saavuttaa hyvää aikaa, kun se työntää edessään tuollaista tuulipussia. Ja noin pitkät koivetkin ovat vain kuollutta painoa, eikä sen kaulakaan ole hyvän mallinen, tuhahti Billy kerran halveksivasti suorittaessaan parvessa aamusiivousta.

Lintuja harjoitettiin sen jälkeen säännöllisesti. Lähtöpaikkaa siirrettiin joka päivä neljäkymmentä tai viisikymmentä kilometriä kauemmaksi ja sen suuntaa muutettiin, kunnes kirjekyyhkyset tunsivat New Yorkin ympäristön kahdensadan viidenkymmenen kilometrin säteellä. Alkuaan viidenkymmenen linnun parvi hupeni kahteenkymmeneen, sillä rankka harjoitusmenetelmä karsii heikkojen ja huonojen lisäksi myös ne kyyhkyt, jotka ovat tilapäisesti alikunnossa, loukkaantuneet tai erehtyneet syömään liikaa ennen matkalle lähtöään.

Parvessa oli nyt paljon oivallisia kyyhkyjä, leveärintaisia, kirkassilmäisiä, pitkäsiipisiä lintuja, jotka olivat nopeita lentäjiä ja tietämättään valmiit minkälaisiin uhkayrityksiin tahansa, sillä niiden oli määrä toimia ihmisen viestinkuljettajina hädän hetkellä. Väriltään ne olivat enimmäkseen valkoisia, sinisiä tai ruskeita. Niillä ei ollut mitään yhtenäistä virka-asua, mutta jokaisella tämän valikoidun joukon yksilöllä oli jalon viestikyyhkyn kirkkaat silmät ja korvapullistumat; ja paras ja vahvin niistä oli pikku Arnaux, joka melkein aina oli ensimmäisenä perillä. Levossa ollessa siinä ei huomannut mitään erikoista, sillä nyt koko parvella oli hopeinen nilkkarengas, mutta ilmassa Arnaux osoitti, mikä se oli miehiään, ja kun koppa avattiin lähdön merkiksi, Arnaux lähti matkaan ensimmäisenä, nousi siihen korkeuteen, jossa paikallisten häiriöiden oli todettu aiheuttavan vähiten haittaa, aavisti missä päin oli koti ja lähti lentämään sitä kohti välillä syömättä, juomatta tai seuraa etsimättä.

Huolimatta Billyn ennusteluista nurkkalaatikon iso sininen oli yksi kahdestakymmenestä valitusta. Useimmiten se palasi myöhään, ei koskaan ensimmäisenä, ja kun se joskus saapui tuntikausia toisten jälkeen, huomasi heti, ettei sillä ollut nälkä eikä jano, mikä on vitkastelijan varmin merkki. Silti se tuli aina takaisin; ja nyt sillä, kuten muillakin, oli nilkassaan pyhä rengas ja numero, jolla sen mahdolliset urotyöt kirjattaisiin. Billy halveksi lintua, koska sitä ei voinut verrata Arnaux'hon, mutta omistaja oli toista mieltä.

— Odotas vain, kyllä se vielä näyttää. Hedelmä joka pian kypsyy, pian mätäneekin, ja olen aina huomannut, että paras lintu on aluksi hitain näyttämään mihin se pystyy.

Ennen kuin vuosi oli kulunut, pikku Arnaux'lla oli tilillään ennätys. Kyyhkyjen on vaikeinta lentää merellä, koska siellä ei voi suunnistaa maamerkkien mukaan, ja pahimmillaan meri on sumussa, jolloin aurinko on pyyhkäisty näkymättömiin, puhumattakaan muista johtotähdistä. Mutta vaikka muisti, näkö ja kuulo eivät enää pysty auttamaan viestikyyhkyä, sillä on jäljellä vielä yksi opastaja: synnynnäinen suuntavaisto, jossa sen voima piileekin. On vain yksi asia, joka voi sen hävittää, ja se on pelko, niinpä sillä pitää olla rohkea pikku sydän uljaiden siipiensä kätkössä.

Arnaux oli kahden muun koulutettavan linnun kanssa viety valtamerilaivaan, joka oli matkalla Eurooppaan. Kyyhkyt oli määrä laskea irti heti, kun oli päästy maan näköpiiristä, mutta sattuikin tulemaan sankka sumu, joka esti sen. Höyrylaiva vei linnut mukanaan; aikomus oli lähettää ne takaisin seuraavassa laivassa. Kun matkaa oli tehty kymmenen tuntia, meni kone rikki, sumu laskeutui merelle sankkana ja laiva ajelehti avuttomana kuin tukki. Ei voitu muuta kuin panna pilli viheltämään apua, vaikka hyvin tiedettiin, kuinka hyödytöntä se oli. Sitten muistettiin kyyhkyt. Valittiin ensin Tähtiselkä numero 2592 C. Avunpyyntö kirjoitettiin vedenpitävälle paperille, joka kiinnitettiin vatsanpuoleisiin pyrstösulkiin. Kyyhky heitettiin ilmaan, ja se katosi näkyvistä. Puoli tuntia myöhemmin varustettiin nurkkalaatikon iso sininen, numero 2600 C, kirjeellä. Se lensi ylös, mutta palasi melkein heti ja istahti takilaan. Se oli pelokkaan kyyhkyn perikuva, mikään ei voinut saada sitä lähtemään laivasta. Se oli niin kauhuissaan, että se saatiin helposti kiinni ja joutui häpeäkseen takaisin häkkiinsä.

Nyt otettiin esiin kolmas kyyhky, pieni tanakka lintu. Merimiehet eivät tunteneet sitä, mutta merkitsivät sen nilkkarenkaasta muistiin nimen ja numeron: Arnaux, 2590 C. Se ei merkinnyt heille mitään. Mutta kyyhkyä pitelevä upseeri huomasi, ettei sen sydän takonut niin hurjasti kuin edellisen linnun. Sanoma otettiin isolta siniseltä. Se kuului:

Tiistaina, kello 10.

Akselimme katkesi kaksisataa kymmenen mailia New Yorkista. Ajelehdimme sumussa avuttomina. Lähettäkää nopeasti hinaaja auttamaan. Merkinantomme, joka lähetetään joka kuudeskymmenes sekunti, on yksi pitkä, yksi lyhyt vihellys.

(Allekirjoitus)

Tiedonanto käärittiin kokoon, pistettiin vedenpitävään koteloon, osoitettiin laivayhtiölle ja sidottiin Arnaux'n keskimmäisen pyrstösulan alapuolelle.

Ilmaan heitettynä lintu kaarteli laivan ympäri, nousi sitten vähän korkeammalle tekemään kaarroksiaan, sitten vieläkin korkeammalle, jossa se lensi yhä laajempaa piiriä, ja aina vain korkeammalle, kunnes hävisi kokonaan näköpiiristä. Kun sillä oli turvanaan enää vain suuntavaistonsa, se antautui kokonaan sen johtoon. Se oli voimakas eikä sitä horjuttanut pelko, tuo vaarallinen hirmuvaltias.

Epäröimättä Arnaux lähti matkaan pysyen suunnassaan yhtä järkkymättä kuin kompassin neula. Oli kulunut vain minuutti siitä kun se lähti häkistä, ja nyt se jo kiiti suoraan kuin valonsäde kohti syntymälakkaansa — ainoaan paikkaan maailmassa, jossa se tunsi itsensä onnelliseksi.

Billy oli sinä iltapäivänä työvuorossa. Hän kuuli siipien suhahduksen, ja sininen lentäjä hulmahti ullakolle rientäen oikopäätä juomaan. Sen kulautellessa vettä suun täyden toisensa jälkeen päivitteli Billy:

— Sinäkö se oletkin, kaunokainen.

Kyyhkyjen kasvattajan tapaan hän veti sitten nopeasti kellon taskustaan ja totesi sen olevan neljätoista neljäkymmentä. Samassa hän huomasi linnun pyrstössä sidenuoran. Hän sulki oven ja asetti haavin sukkelasti Arnaux'n päähän. Tuota pikaa hänellä oli käärö kädessään, ja parin minuutin kuluttua hän oli jo matkalla yhtiön toimistoon, sillä tiedossa oli runsaat juomarahat. Siellä hän sai kuulla, että Arnaux oli lentänyt meren yli sumussa kolmesataa neljäkymmentä kilometriä neljässä tunnissa ja neljässäkymmenessä minuutissa, ja tunnin kuluttua oli anottu apu jo matkalla kohti kovaonnista alusta.

Kolmesataa neljäkymmentä kilometriä meren yli neljässä tunnissa ja neljässäkymmenessä minuutissa! Se oli uljas saavutus. Se merkittiin viestikyyhkyskerhon aikakirjoihin. Jonkun pidellessä kiinni Arnaux'ta seuran sihteeri painoi sen oikean siiven lumivalkoiseen etusulkaan kumileimasimella ilmoituksen uroteosta sekä päivämäärän ja linnun tunnistusnumeron. Tähtiselkää, sitä toista lintua, ei koskaan kuulunut takaisin. Luultavasti se tuhoutui merellä.

Nurkkalaatikon iso sininen palasi hinaajalla.

Se oli Arnaux'n ensimmäinen julkinen saavutus. Toisia seurasi nopeassa tahdissa, ja vanhassa kyyhkyslakassa saatiin nähdä monta merkillistä tapausta, joiden keskipisteenä oli Arnaux.

Eräänä päivänä tallin eteen pysähtyivät vaunut; valkohapsinen herra astui niistä ulos, kiipesi pölyisiä portaita parvelle ja istui koko aamupäivän Billyn luona. Kultasankaisten silmälasiensa takaa hän katseli ensin papereitaan, sitten kaupungin kattojen yli, mutta mitä hän odotti ja tähyili? Tietoja pienestä paikasta, jonne oli matkaa vain kuusikymmentä viisi kilometriä. Ne tiedot olivat hänelle erittäin tärkeitä, ne joko pelastivat hänet tai saattoivat perikatoon. Hänen oli saatava ne käsiinsä sähkösanomaakin nopeammin. Sähköttäminen merkitsi ainakin tunnin viivytystä kummassakin päässä. Mikä oli nopein tapa saada tietoja kuudenkymmenenviiden kilometrin päästä? Siihen aikaan oli vain yksi keino: hyvä kirjekyyhky. Hinnalla ei ollut väliä, kunhan hän vain voitti. Parhaista parhaan hän halusi, maksoi mitä maksoi, ja Arnaux, jonka siipiin oli lähtemättömästi painettu tiedot seitsemästä maineteosta, valittiin kuljettamaan viestiä.

Kului tunti, toinenkin ja kolmas oli alkamassa, kun sininen meteori suhahti lakkaan siivet viuhuen. Billy sulki oven ja otti linnun kiinni. Nopeasti hän katkoi langat ja antoi viestikäärön pankkiirille.

Vanha mies tuli kalman kalpeaksi, levitti paperin, sitten luonnollinen väri palasi hänen kasvoilleen.

— Jumalan kiitos! hän sanoi huokaisten helpotuksesta ja riensi sitten johtokunnan kokoukseen tilanteen herrana. Pikku Arnaux oli pelastanut hänet.

Pankkiiri halusi ostaa kyyhkyn, koska hänellä oli epämääräinen tunne, että hänen velvollisuutensa oli jollain lailla palkita lintua, mutta Billy selitti:

— Siitä ei olisi mitään iloa. Ette voi ostaa kirjekyyhkyn sydäntä. Voisitte pitää sitä vain vankinanne, mutta mikään maailmassa ei saisi sitä hylkäämään lakkaa, jossa se on syntynyt.

Ja niin Arnaux jäi entisille sijoilleen, mutta pankkiiri ei unohtanut sitä.

On sellaisia hylkiöitä, joiden mielestä lentävä kyyhky on luvallista riistaa; he ampuvat sen, koska se luultavasti on kaukana kotoaan ja koska rikosta on vaikea todistaa. Moni uljas kirjekyyhky, joka on ollut kiidättämässä elintärkeätä viestiä, on ammuttu ja joutunut jonkun tällaisen sydämettömän roiston paistiksi.

Arnaux'n veli, Arnolf, jolla oli siivissään jo kolme hienoa merkintää, murhattiin juuri tällä tavoin, kun se oli viemässä kiireellistä kutsua lääkärille. Pudotessaan kuolevana ampujan jalkoihin se levitti voimakkaat siipensä, jolloin sen voitonmerkit paljastuivat. Sääressä oli hopearengas, ja ampuja tunsi ankaria omantunnon soimauksia. Hän piti huolen siitä, että sanoma tuli perille; kuolleen linnun hän palautti Viestikyyhkyseuralle sanoen 'löytäneensä' sen. Omistaja tuli tapaamaan häntä; ampuja sekaantui ristikuulustelussa ja joutui tunnustamaan, että oli itse ampunut kirjekyyhkyn; tosin hän väitti tehneensä sen sairaan naapurinsa tähden, koska tämä tarvitsi kyyhkyspaistosta.

Kyyhkyjen kasvattajalla oli raivon kyynelet silmissään.

— Minun lintuni, kaunis Arnolfini, joka on kaksikymmentä kertaa tuonut tärkeitä sanomia, kolme kertaa saavuttanut ennätyksen, kaksi kertaa pelastanut ihmishengen, ja te ammutte sen paistiksi. Voisin antaa teidät lain kouriin, mutta se olisi liian mitätön rangaistus. Niinpä pyydänkin teiltä vain sitä, että tulette tänne, jos teillä joskus tulevaisuudessa on sairas naapuri, joka tarvitsee kyyhkyspaistosta. Täältä saatte vaikka kuinka paljon piirakkakyyhkyjä. Ja jos teissä on hitunenkaan miestä, niin älkää milloinkaan enää ampuko älkääkä antako toisten ampua uljaita viestinkuljettajiamme, sillä ne ovat korvaamattomia.

Tämä tapahtui siihen aikaan, kun pankkiiri oli ollut tekemisissä kyyhkyslakan kanssa ja hän oli täynnä kiitollisuutta. Hän oli vaikutusvaltainen mies, ja Arnaux'n sankarityöstä oli välittömänä seurauksena, että Albanyn kaupunki sai kyyhkyjensuojelulain.

Billy ei ollut koskaan pitänyt nurkkalaatikon sinisestä (2600 C) ja vaikka se yhä kuului hopearenkaallisten joukkoon, Billystä se ei ollut minkään arvoinen. Tapaus höyrylaivalla oli todistanut sen olevan pelkuri, sitä paitsi se oli vielä röyhkeäkin.

Kun Billy eräänä aamuna tuli parveen, siellä oli käynnissä tappelu. Kaksi kyyhkystä, iso ja pieni, tepasteli lattialla nokkien ja piesten toisiaan, niin että pöly ja höyhenet pöllysivät. Saatuaan ne eroon Billy huomasi heti, että pieni oli Arnaux ja iso nurkkalaatikon sininen. Arnaux oli tapellut oikein hyvin, mutta vastustaja oli sille ylivoimainen, sillä iso sininen oli sitä puolta kookkaampi.

Pian selvisi, että ne olivat taistelleet sievästä pikku kaunottaresta, jolla oli suonissaan sinisintä viestikyyhkyn verta. Sinisen koiraan rehentely oli aina ärsyttänyt Arnaux'ta, mutta nyt pieni kaunotar teki niistä leppymättömät vihamiehet. Billyllä ei ollut valtaa vääntää nurin ison sinisen niskoja, mutta hän koetti aina auttaa suosikkiaan.

Kyyhkyjen avioliitot solmiutuvat vähän samaan tapaan kuin ihmistenkin. Läheisyys on ensimmäinen ehto: järjestä pariskunta joksikin aikaa yksiin ja anna luonnon tehdä tehtävänsä. Billy siis telkesi Arnaux'n ja kaunottaren kahdeksi viikoksi samaan huoneeseen, ja varmistaakseen vielä asian hän sulki siksi ajaksi ison sinisen erään joutilaan kaunottaren kanssa toiseen huoneeseen.

Kaikki kävi juuri niin kuin pitikin. Pikku kaunotar mieltyi Arnaux'hon ja joutilas kaunotar isoon siniseen. Alettiin rakentaa kahta pesää, ja näytti siltä, että linnut eläisivät 'onnellisina elämänsä loppuun asti'. Mutta iso sininen oli erittäin komea ja kaunis. Se osasi pullistaa kupunsa, saada kaulahöyhenensä loistamaan kaikissa sateenkaaren väreissä, niin että vakaimmankin kyyhkysrouvan sydän heltyi siitä.

Arnaux oli tanakkuudestaan huolimatta pienikokoinen eikä se muutenkaan ollut erityisen kaunis, ellei ottanut lukuun sen kirkkaita silmiä. Sitä paitsi se oli usein poissa tärkeissä tehtävissä, kun taas iso sininen maleksi lakassa ja näytteli siipiään, joissa ei ollut merkintää vielä yhdestäkään maineteosta.

Siveyssaarnaajien tapana oli viitata alempiin eläimiin ja varsinkin kyyhkysiin hakiessaan uskollisesta rakkaudesta esimerkkejä, ja varsin oikeutetusti, mutta valitettavasti on poikkeuksiakin. Turmelus ei suinkaan ole ominaista vain ihmissuvulle.

Iso sininen oli alun pitäen tehnyt Arnaux'n puolisoon syvän vaikutuksen, ja ennen pitkää tapahtuikin jotain vallan kauheaa aviomiehen ollessa matkalla.

Palattuaan eräänä päivänä Bostonista Arnaux huomasi, että iso sininen oli hylännyt oman kaunottarensa, jättänyt sen nurkkalaatikkoon ja anastanut Arnaux'n pesän ja vaimon. Siitä seurasi tietysti katkera taistelu. Molemmat vaimot olivat sen ainoat silminnäkijät, mutta ne pysyivät täysin välinpitämättöminä ja syrjässä.

Arnaux iski kuuluisilla siivillään, mutta ne olivat kehnot aseet, vaikka nuhin olikin merkitty kaksikymmentä urotyötä. Sen nokka ja jalat olivat lyhyet, kuten ainakin hyvällä kirjekyyhkyllä, mutta sen rohkea pieni sydän ei voinut korvata ottelussa tarvittavaa ruumiillista kokoa. Se rupesi jäämään alakynteen. Puoliso istui pesässä eikä välittänyt asiasta tuon taivaallista, ja Arnaux olisi voinut menettää henkensä, ellei Billy olisi tullut ajoissa hätiin. Hän oli niin vihainen, että olisi vääntänyt päällepäsmärin niskat nurin, ellei tämä olisi päässyt ajoissa pakenemaan ullakolta.

Billy piti Arnaux'sta hellää huolta muutaman päivän. Viikon päästä se oli ennallaan, ja kymmenen päivän kuluttua se oli taas matkalla. Tällä välin se oli ilmeisesti antanut anteeksi uskottomalle vaimolleen, koska se ilman näkyvää kaunaa palasi pesäänsä. Sinä kuukautena se saavutti kaksi uutta ennätystä. Se toi kahdeksassa minuutissa sanoman parinkymmenen kilometrin päästä ja lensi Bostonista neljässä tunnissa. Matkalla ollessa sitä hallitsi vain yksi tunne, kiintymys kotiin, ja sen kutsua se noudatti joka hetki. Mutta se oli murheellinen kotiintulo, jos vaimolla oli vähääkään sijaa sen ajatuksissa, sillä se tapasi sen taas kuhertelemassa kilpailijan kanssa. Vaikka Arnaux olikin väsynyt, kaksintaistelu uudistettiin heti, ja se olisi taas päättynyt huonosti, ellei Billy olisi sekaantunut siihen. Hän erotti tappelijat, sulki sitten ison sinisen häkkiin ja päätti tavalla tai toisella päästä siitä eroon.

Parhaillaan järjestettiin kilpailua eri-ikäisten kyyhkyjen kesken. Lintujen piti lentää tuhannen neljänsadan viidenkymmenen kilometrin matka Chicagosta New Yorkiin. Arnaux oli ilmoitettu siihen osanottajaksi kuusi kuukautta takaperin. Osallistumismaksu oli suoritettu, ja vaikka linnulla olikin ollut kotoisia vaikeuksia, sen ystävät olivat sitä mieltä, että sen piti osallistua kilpailuun.

Kyyhkyt lähetettiin junalla Chicagoon, jossa ne laskettiin irti vuoron perään tasoitusajasta riippuen, viimeisenä Arnaux. Viipymättä ne lähtivät matkaan, ja Chicagon ulkopuolella useat näistä valiolentäjistä kerääntyivät kuin yhteissopimuksesta kilpajoukkueiksi, jotka lähtivät kiitämään halki ilman kulkevaa näkymätöntä rataa.

Joutuessaan turvautumaan pelkästään suuntavaistoonsa kirjekyyhky lentää luultavasti suorinta tietä, mutta tutulla reitillä se noudattaa helposti tunnettavia maamerkkejä. Suurin osa linnuista oli harjoitettu lentämään Columbuksen ja Buffalon tietä. Arnaux tunsi Columbuksen tien, mutta koska Detroitinkin tie oli sille tuttu, se Michiganin järvestä erottuaan lensi suoraan Detroitiin. Siten se voitti takaisin tasoitusaikansa ja sai jopa monen kilometrin etumatkankin. Taakse jäivät Detroit, Buffalo ja Rochester tuttuine torneineen ja savupiippuineen, ja Syracusa lähestyi. Oli myöhäinen iltapäivä; kahdessatoista tunnissa se oli jo lentänyt yhdeksänsataa viisikymmentä kilometriä ja epäilemättä johti koko kilpailua, mutta jano, lentäjän tavallinen kiusa, oli alkanut vaivata sitä. Liitäessään kaupungin kattojen yli se näki kyyhkyslakan ja laskeutui parilla kolmella kaarteella yläilmoista. Se meni lakkaan toisten lintujen perässä ja joi ahnaasti vesikaukalosta, kuten oli tehnyt usein ennenkin. Jokainen lakanpitäjä sallii mielihyvin kirjekyyhkyjen nauttia talon antimia.

Tällä kertaa sattui omistaja olemaan paikalla, ja hän huomasi vieraan linnun. Hän vetäytyi hiljaa sivulle voidakseen tarkkailla sitä. Eräs hänen omista kyyhkysistään rupesi haastamaan riitaa vieraan kanssa. Arnaux huitoi sitä kyyhkyjen tapaan sivullepäin levitetyllä siivellään paljastaen samalla pitkän jonon merkintöjä saavutuksistaan. Koska mies oli asiantuntija, hänen mielenkiintonsa heräsi paikalla. Hän nykäisi nuorasta, joka sulki lento-oven, ja tuokiossa Arnaux oli hänen vankinaan.

Rosvo levitti siivet, jotka olivat täynnä merkintöjä. Hän luki toisen toisensa jälkeen ja vilkaistessaan hopearenkaaseen — kullasta sen olisi pitänyt olla — hän näki nimen Arnaux.

— Arnaux! Mutta minähän olen kuullut sinusta, kaunokaiseni. Olipas onnenpotku, kun sain kiinni sinut! hän huudahti.

Hän sieppasi sanoman linnun pyrstöstä, kehi sen auki ja luki:
"Arnaux lähti Chicagosta tänä aamuna kello 4 ja on matkalla New
Yorkiin osallistuen kilpailuun, joka on järjestetty eri-ikäisille
kirjekyyhkyille."

— Yhdeksänsataa viisikymmentä kilometriä! Ja varovasti, melkeinpä kunnioittavasti kyyhkysvaras pisti räpyttelevän linnun pehmustettuun häkkiin. — Kyllähän minä tiedän, että on hyödytöntä pidättää sinua, mutta voin sentään saada sinusta jälkeläisiä, jotka perivät ominaisuutesi.

Arnaux teljettiin väljään ja mukavaan lakkaan muiden vankien seuraan.
Vaikka mies oli varas, hän oli kuitenkin viestikyyhkyjen ystävä.
Hän antoi vangilleen kaikkea, mikä suinkin edisti sen mukavuutta ja
turvallisuutta.

Kolme kuukautta hän piti Arnaux'ta häkissä. Aluksi se vain käveli kaiket päivät rautalanka-aitauksen edessä katsellen ylhäältä ja alhaalta pakotietä, mutta neljän kuukauden kuluttua se näytti luopuvan yrityksistään. Valpas vanginvartija ryhtyi nyt toteuttamaan suunnitelmansa toista osaa. Hän laski sisään nuoren, ujon kyyhkysneidon. Mutta se ei näyttänyt olevan Arnaux'n mieleinen; tämä ei viitsinyt olla edes kohtelias sille. Jonkin ajan kuluttua vanginvartija otti pois naaraan ja jätti Arnaux'n kuukaudeksi yksikseen.

Sitten se sai seurakseen toisen kyyhkysneidon, mutta silläkin oli yhtä huono menestys. Tätä jatkui vuoden verran — lumooja toisensa jälkeen ilmestyi häkkiin. Arnaux karkotti ne joko väkivalloin tai oli halveksivan välinpitämätön, ja aika ajoin entinen vapauden kaipuu palasi kahta voimakkaampana, niin että se syöksyi ylös ja alas pitkin verkkoaitausta tai hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan.

Kun sen siipisulat, jotka olivat täynnä merkintöjä, alkoivat sulkasadon aikoihin lähteä, vanginvartija talletti ne aarteinaan, ja sitä mukaa kuin uudet sulat kasvoivat tilalle, hän jäljensi niihin linnun maineteot.

Näin kului vähitellen kaksi vuotta, ja vanginvartija oli pannut Arnaux'n uuteen lakkaan ja antanut sen seuraksi uuden kyyhkyskaunottaren. Sattumalta se oli aivan saman näköinen kuin kotiin jäänyt uskoton puoliso. Arnaux jopa huomasi tulokkaan. Kerran vanginvartija oli näkevinään kuuluisan vankinsa osoittavan hiukan mielenkiintoa kaunotarta kohtaan, ja tämä oli aivan selvästi pesäntekopuuhissa. Otaksuen niiden päässeen täyteen yhteisymmärrykseen hän ensimmäisen kerran avasi vankilan oven ja päästi Arnaux'n vapaaksi. Lentelikö se empivänä? Epäilikö se? Ei, ei hetkeäkään. Heti kun luukku oli poissa ja tie auki, se ampaisi ulos, levitti ihmeelliset, maineikkaat siipensä ja suomatta ajatustakaan viimeiselle Kirkelleen syöksähti lentoon, pois vihatusta vankilasta — kauas pois.

Emme voi nähdä kyyhkyn sieluun. Saatamme erehtyä kuvitellessamme, että se rakastaa syvästi puolisoaan ja kotilakkaansa, mutta yksi asia on ainakin varmaa: emme voi puhua kyllin kaunopuheisesti ja ylistävästi tämän jalon linnun sammumattomasta kodinkaipuusta, jonka Jumala on siihen istuttanut ja ihminen edelleen kehittänyt. Sanokaa sitä miksi haluatte: pelkäksi vaistoksi, jota ihminen on harkitusti kiihottanut palvelemaan omia itsekkäitä tarkoituksiaan, kieltäkää sen olemassaolo, jos tahdotte, eritelkää sitä, antakaa sille toinen nimitys, mutta silti se on olemassa kaikkivoittavana, katoamattomana voimana, niin kauan kuin linnun urhea pikku sydän sykkii ja sen siivet kantavat.

Koti, ihana koti! Koskaan ei ole ollut inhimillistä olentoa, joka olisi rakastanut kotiaan enemmän kuin Arnaux. Sen luontoa hallitseva kaikkinielevä voima tukahdutti nyt koettelemukset ja surut, joita sillä oli ollut kyyhkyslakassa. Sitä ei voinut lannistaa vuosia kestänyt vankeus, eivät uudet ihastukset, ei kuolemanpelko. Ja jos Arnaux olisi osannut laulaa, se olisi varmaan päästänyt voittajan riemulaulun heittäytyessään siivilleen lähtölaudalta. Se lensi vapauteen, nousi yhä korkeammalle sen ainoan voiman pakottamana, jota nuo maineikkaat siivet kunnioittivat. Se kohosi yhä ylemmäs ja ylemmäs, laajensi korkeudessa kaarroksiaan, jotka erottuivat tuhkansinisinä taivaan sineä vasten, ja väläytteli täyteen merkittyjä valkosiipiään, kunnes ne näyttivät tulenliekeiltä.

Kaipaus kotiin ja uskollisuus sitä ja petollista puolisoa kohtaan kiidättivät Arnaux'ta aina vain korkeammalle ja etäämmäksi. Luultavasti se sulki silmänsä ja korvansa kaikelta ja karkotti mielestään — se on varmaa — elämänsä kaksi viimeistä vuotta liidellessään sinessä sisimpäänsä vaipuen kuin pyhimys ja antautuen näkymättömän oppaansa johdettavaksi.

Arnaux oli itse laivan kapteenina, mutta luotsina, karttana ja kompassina toimi syvälle kätketty vaisto. Kolmensadan metrin korkeudessa puiden yläpuolella kuului salaperäinen kuiskaus, ja nuolennopeasti Arnaux nyt suuntasi lentonsa kohti kaakkoa. Sen siivenkärkien valkoiset laikut hukkuivat pilviselle taivaalle, eikä kunnianarvoisa syracusalaisrosvo enää koskaan nähnyt kyyhkyä.

Nopea pikajuna mennä porhalsi alhaalla laaksossa. Se oli kaukana edellä, mutta Arnaux saavutti sen ja jätti sen jälkeensä, kuten lentävä villisorsa jättää jälkeensä uivan piisamin. Se lensi korkealla ylittäessään laaksot, matalalla viistäessään Chenanangon kukkulat, joiden rinteillä tuuli tuiversi männikköä.

Haukka kohosi siivilleen tammipuussa olevasta pesästään ja liiteli ääneti. Se oli huomannut lentäjän ja aikoi ottaa sen saaliikseen. Arnaux ei kääntynyt oikeaan eikä vasempaan, ei noussut korkeammalle eikä laskeutunut, eivätkä sen siivet lyöneet yhtään kertaa turhaan. Haukka odotti edessäpäin solassa, ja Arnaux sivuutti sen, kuten hirvas saattaa polullaan ohittaa karhun. Kotiin, kotiin! oli sen ainoa polttava ajatus, kaiken sokaiseva halu.

Lennä eteenpäin, lennä! Välkkyvät siivet viuhtoivat uupumatta nyt jo tuttua tietä. Tunnin kuluttua olivat Catskillin vuoret edessä. Kahdessa tunnissa se kiiti niiden ylitse. Nyt tulivat nopeasti vastaan tutut ystävälliset seudut, ja tuntui kuin sen siivet olisivat saaneet enemmän voimaa. Sen sydän lauloi hiljaista laulua: Kotiin, kotiin! Samoin kuin janoon nääntyvä matkamies tuijottaa edessään väikkyviä palmupuita, samoin Arnaux'n kirkkaat silmät olivat kiinnittyneet Manhattanin etäisiin savuihin.

Jalohaukka syöksyi lentoon Catskillin vuoriston harjanteelta. Voimakkaista siivistään ylpeilevä nopea petolintu nautti nähdessään arvoisensa saaliin. Monen monta kyyhkyä se oli kantanut pesäänsä. Se liiteli tuulen kannattamana, syöksähteli ja voimiaan säästellen odotti otollista hetkeä. Kuinka se tiesikään oikean hetken! Se ampaisi kimppuun kuin välähtävä keihäs — yksikään lintu ei pystynyt välttämään sitä, sillä olihan se jalohaukka.

Käänny takaisin, oi viestikyyhky, ja pelasta itsesi — kierrä vaaralliset kukkulat! Kääntyikö se? Ei hiukkaakaan, sehän oli Arnaux! Kotiin, kotiin, kotiin! oli sen ainoa ajatus. Jouduttuaan vaaraan se vain lisäsi nopeuttaan; ja jalohaukka teki syöksyn — mitä kohti? Kohti värin leimahdusta, valkoisen pilkahdusta, mutta palasi takaisin tyhjin toimin. Kuin lingottuna Arnaux halkoi edelleen ilmaa laakson yllä, ja tämä valkosiipinen lintu, joka oli kuin välkkyvän sädekehän ympäröimä, näkyi pian taivaalla enää vain pienen pienenä pisteenä. Se lensi pitkin rakasta Hudsonin laaksoa, tuttua valtatietään, jota se ei ollut nähnyt kahteen vuoteen.

Kun keskipäivän tuulenhenki muuttui pohjoisvihuriksi ja myllersi joen pinnan, Arnaux laskeutui alemmaksi. Kotiin, kotiin, kotiin! Jo kohosivat kaupungin tornit näkyviin. Kotiin, kotiin! Ohi Poughkeepsin suuren riippusillan, joen äyräitä seuraten. Ja nyt tuulen noustua, matalalla rantatöyrään suojissa. Matalalla, voi, liian matalalla! Mikä hirmu oli houkutellut kesäkuussa pyssymiehen väijymään tuonne kukkulalle rantatöyryn taakse? Mikä pahahenki käänsi hänen katseensa taivaalla välkehtivään valkeaan pisteeseen, joka lähestyi pohjoisesta? Voi, Arnaux, älä unohda matalalla lentäessäsi entistä pyssymiestä! Sivuat liian matalalta tuon kukkulan. Liian matalalta — liian myöhään!

Välähdys — pamaus, ja surman hauli saavutti sen; osui mutta ei pudottanut. Katkenneita höyheniä kunniamerkintöineen irtaantui välkehtelevistä siivistä ja leijaili maata kohti. Nolla sen merilentoennätyksestä oli tiessään. Kahdensadan kymmenen mailin sijasta oli vain kaksikymmentä yksi mailia. Se oli häpeämätön ilkiteko!

Tumma tahra ilmestyi linnun rintaan, mutta Arnaux jatkoi vain lentoaan. Eteenpäin! Tuokiossa oli vaara sivuutettu. Sen matka jatkui suoraan kotia kohti, mutta ihmeellinen lentonopeus oli laskenut, nyt se oli enää vain vajaa kilometri minuutissa. Revityissä siivissä synnytti ilmavirta soraääniä, ja tahra rinnassa kertoi voimien murtuneen, mutta eteenpäin, aina vain eteenpäin se lensi. Koti oli jo näkyvissä, ja tuska rinnassa unohtui. Liidellessään Jerseyn jyrkkien rantakallioiden luona se erotti jo selvästi kaupungin korkeat tornit. Eteenpäin, yhä vain eteenpäin, ja hervonneesta siivestä ja sammuneesta katseesta huolimatta sen kodin kaipuu voimistui voimistumistaan.

Hudsonin alajuoksulle saapuessaan se lensi kallioisen rantajyrkänteen, Palisaden, suojassa yli kimaltelevan veden, yli puiden, alitse haukkojen rosvolinnan, jossa isot julmat muuttohaukat istuivat kuin maantierosvot konsanaan seuraamassa sen lähestymistä.

Arnaux tunsi ne ennestään. Tuossa pesässä makasi moni sanoma, joka ei ollut koskaan saapunut perille, ja moni mainetöistä kertova sulka oli lennähtänyt sen varustuksista. Mutta Arnaux oli uhmannut haukkoja ennenkin, ja se lensi entiseen tapaansa: ripeästi suoraan eteenpäin. Mutta nyt se ei ollut entisellään: kuolettava laukaus oli kuluttanut loppuun sen voimat. Silti eteenpäin, eteenpäin! Mutta molemmat muuttohaukat, jotka olivat odottaneet vain sopivaa hetkeä, syöksähtivät lentoon kuin kaksi jousen sinkoamaa nuolta, voimaa uhkuen ja salamannopeasti ne kiitivät kohti heikkoa ja uupunutta.

Emme kerro kilpailusta, joka nyt seurasi. Emme kuvaile mitä tuskaa urhea pikku sydän tunsi, kun se näki edessään kaivatun kotinsa, jonne ei ikinä pääsisi. Minuutissa kaikki oli ohi. Muuttohaukat kiljuivat voitonriemussaan. Ne lensivät liidellen pesäänsä ja saalis, jonka ne veivät kynsissään, oli loistavan pikku Arnaux'n ruumis, kaikki mitä siitä oli jäljellä.

Ylhäällä kallioilla rosvot punasivat nokkansa ja kyntensä sankarin elämännesteessä. Verrattomat siivet ja niiden maineikkaat muistot hajaantuivat tietymättömiin. Ne viruivat auringossa ja sateessa, kunnes tappajat itse tapettiin ja niiden linna ryöstettiin. Eikä kukaan tiennyt verrattoman kirjekyyhkyn kohtalosta, ennen kuin kostaja löysi rosvopesästä, lian ja töryn alta, monen muun samanlaisen ohella hopearenkaan, jalon viestikyyhkyn pyhän merkin, ja luki siitä paljonpuhuvan merkinnän:

ARNAUX KIRJEKYYHKYN TARINA

"ARNAUX, 2590 C"