VOITOKAS SUSI

Oletteko kuulleet metsästelevän suden kolme huutoa: tasaisen matalan ulvonnan, kutsuhuudon, joka ilmoittaa että saalis on keksitty, mutta liian voimakas yksin kaadettavaksi — kauas kiirivän, kohoavan ulinan, jolla lauma tiedottaa verekset jäljet — terävän haukahduksen yhtyneenä lyhyeen ulvahdukseen, joka vaimeudestaan huolimatta on kuitenkin viimeisen iskun julistus: "Käy kiinni"?

Ratsastin Kingin kanssa Pahanmaan kukkuloilla ja lauma erilaisia ajokoiria juoksenteli perässämme taikka vierellä. Aurinko oli jo laskenut, ja veriviiru osoitti kaukana Vartiovuoren takana paikan, jonne se oli painunut. Kukkulat olivat jo hämärän peitossa, laaksot tummina, kun lähimmästä pimennosta kiiri pitkä vavahteleva ulina, jonka jokainen vaistomaisesti tuntee. Se on soinnukas, mutta sen sävyinen että selkäpiitä karmii, vaikka se nykyisin onkin menettänyt uhkansa ihmiseen. Kuuntelimme hetken. Hiljaisuuden oli rikkonut metsästelevä susi.

— Se on Pahanmaan Billy. Lähtee siitä ääntä, vai mitä? Se on etsimässä illallispaistiaan.

Ennen vanhaan puhvelilaumain kintereillä kulkivat susilaumat, jotka nappasivat saaliikseen sairaat, heikot ja haavoittuneet eläimet. Kun puhvelit oli surmattu sukupuuttoon, susien ravinto kävi niukaksi, mutta sitten tulivat naudat ja ratkaisivat pulman asettumalla puhvelien sijaan. Siitä alkoi sota susia vastaan.

Karjatilojen omistajat lupasivat tapporahan jokaisesta surmatusta sudesta ja järjestivät myrkkyjä ja ansoja kaikille cowboylle, jotka vapaa-aikoinaan pyydystelivät susia. Taitavimmat heistä rupesivat harjoittamaan sitä päätyönään ja tulivat tunnetuiksi sudenpyytäjinä. King Ryder oli muuan heistä. Hän oli hiljainen, leppoisa mies, jolla oli erityinen kyky ymmärtää ja vaistota eläimiä, varsinkin villihevosia ja koiria, mutta myös susia ja karhuja, vaikka viimeksi mainittujen suhteen hänen kykynsä rajoittuikin vain siihen, että hän aavisti, missä ne oleskelivat ja miten niitä sai parhaiten pyydetyksi. Hän oli monet vuodet sudenpyytäjänä, joten hämmästyin hänen sanoessaan, ettei hän pitkäaikaisesta kokemuksestaan huolimatta ollut koskaan huomannut suden käyvän ihmisen kimppuun.

Juttelimme usein nuotion ääressä sillä aikaa kun toiset miehet nukkuivat, ja silloin sain kuulla sen vähän, mitä hän tiesi Pahanmaan Billystä.

— Kuudesti olen sen nähnyt, ja sunnuntaina näen sen seitsemännen kerran, siitä saatte olla varma. Silloin se ottaa pitkät unet.

Ja yötuulen humistessa ja kojoottien haukkuessa ja toisinaan sankarin itsensä keskeyttäessä kertomuksen syvältä kumpuavalla ulvonnallaan minä sain itse tapahtumapaikalla monta lukua Vartiovuoren ison suden tarinaan, jota olen vielä täydentänyt muualta poimimillani tiedoilla.

Kauan aikaa sitten, vuoden 1892 kevätpuolella, muuan sudenpyytäjä oli saalistusmatkalla entisten tasangonasukkaiden maamerkin, Vartiovuoren, itärinteellä. Nahat eivät tosin olleet toukokuussa kehuttavia, mutta tapporaha oli korkea, viisi dollaria päältä ja naarassudesta kaksinkertainen.

Mennessään eräänä aamuna purolle hän näki suden tulevan vastarannalle juomaan. Se oli helppo laukaus, ja tarkastettuaan tappamansa eläimen hän huomasi, että se oli imettävä naarassusi. Ilmeisestikin sillä oli pesue jossain lähettyvillä, minkä takia hän etsi pari kolme päivää kaikkialta sen pesäluolaa sitä kuitenkaan löytämättä.

Ratsastaessaan pari viikkoa myöhemmin viereisessä kanjonissa metsästäjä näki suden tulevan eräästä kolosta. Ampumavalmis rihla lensi poskelle, ja taaskin hän kartutti kokoelmaansa kymmenen dollarin päänahalla. Hän kaivoi koloa, kunnes löysi pesän ja poikueen, mutta hämmästyi suuresti, kun siinä ei ollutkaan vain viisi tai kuusi poikasta kuten tavallisesti, vaan kerrassaan yksitoista, ja mikä vielä kummempaa, ne olivat kahden kokoisia: niistä oli viisi isoa ja kuusi pientä. Emolla oli siis kaksi eri perhettä, ja liittäessään niiden päänahat voitonmerkkinippuunsa metsästäjälle valkeni totuus. Toinen poikue oli epäilemättä sen naaraan, jonka hän oli tappanut kaksi viikkoa aikaisemmin. Tapaus oli selvä: odottaessaan emoa, joka ei koskaan palannut, pienokaiset olivat vinkuneet surkeasti ja sitä äänekkäämmin, mitä ankarammin nälkä niitä ahdisti. Toinen emo oli ohi kulkiessaan kuullut niiden itkun. Se oli siihen aikaan helläsydäminen, koska itsekin oli saanut hiljan pentuja. Niinpä se otti orvot hoitoonsa, kantoi ne omaan pesäänsä ja huolehti siellä molemmista perheistä, kunnes pyssymies teki lopun tästä liikuttavasta tarinasta.

Moni sudenpyytäjä on tutkinut suden pesää löytämättä sieltä mitään.
Vanhat sudet tai ehkä penikat itsekin kaivavat usein pieniä sivukoloja
ja käytäviä, ja kun vihollinen murtautuu pesään, ne piiloutuvat niihin.
Pehmeä maa tukkii kolon suun ja penikat pelastuvat.

Kun sudenpyytäjä poistui voitonmerkkeineen, hän ei osannut aavistaa, että suurin penikoista oli jäänyt pesään, ja vaikka hän olisi odottanut vielä pari tuntia, ei hän sittenkään olisi ollut sen viisaampi.

Kun aurinko kolme tuntia myöhemmin laski, kuului kaukaa reiästä heikkoa raapimista. Ensin ilmestyi kaksi pientä harmaata käpälää, sitten pieni musta kuono pesän viereisestä pehmeästä hiekkakasasta. Ja viimein pentu ilmestyi piilopaikastaan. Se oli säikähtynyt, kun pesän kimppuun käytiin; nyt se oli ymmällään nähdessään sen moisessa kunnossa.

Pesäonkalo oli nyt kolme kertaa entistään avarampi ja päältä auki. Lähellä oli esineitä, jotka haisivat veljille ja sisarille, mutta olivat vastenmielisen tuntuisia. Se pelästyi haisteltuaan niitä, ja kun yökehrääjä kirkaisi sen pään päällä, se hiipi nopeasti heinikkoon piiloon. Siellä se lymysi koko yön. Pesälle se ei enää uskaltanut mennä, eikä se tiennyt, minne muuallekaan olisi voinut lähteä. Kun kaksi korppikotkaa seuraavana aamuna syöksyi raatojen kimppuun, pakeni suden pentu tiheikköön ja joutui hyvää kätköpaikkaa etsiessään syvään rotkoon. Ruohikosta nousi äkkiä iso naarassusi, samanlainen kuin pennun emokin, mutta silti erilainen ja vieras. Ja vaistomaisesti harhaileva pentu vaipui maahan, kun vanha susi hyppäsi sen kimppuun. Tämä oli ilmeisesti luullut penikkaa lailliseksi riistaksi, mutta yksi nuuhkaisu selvitti asian. Naarassusi seisoi hetken sen päällä. Penikka ryömi sen jaloissa. Naarassudessa sammui halu tappaa se taikka edes ravistella sitä. Otus haisi nuorelta pennulta. Naarassuden omat penikatkin olivat jotakuinkin samanikäisiä, ja sen sydän heltyi. Kun pentu rohkaistui sen verran, että kohotti kuononsa ja haisteli ison suden kuonoa, tämä ei osoittanut suuttumusta.

Pentu oli kuitenkin haistellut jotain sellaista, jota se nyt kipeästi tarvitsi. Sitä ei ollut syötetty eilisen jälkeen, ja kun vanha susi kääntyi lähteäkseen, se kompuroi perässä kömpelöillä pennun jaloillaan. Jos naarassusi olisi ollut kaukana kotoaan, pentu olisi pakostakin jäänyt pian jälkeen, mutta lähin onkalo oli sen määränpää, ja pentu saapui pesän suulle kohta emosuden perään.

Vieras on aina vihollinen, mutta kun naarassusi hyökkäsi puolustamaan pesäänsä, se kohtasikin pennun ja taas sitä pidätti karvaturrista lähtevä haju. Pentu oli heittäytynyt selälleen, ehdottoman alistumisen merkiksi, mutta se ei estänyt nenää tiedottamasta, että kaivattu herkku oli aivan ulottuvilla.

Naarassusi meni pesäänsä ja käpertyi pentueensa ympärille; pikkuinen seurasi perässä itsepintaisesti. Emo ärisi tunkeilijan lähestyessä sen pentuja, mutta toisen alistuva penikkamaisuus lauhdutti vihan tuota pikaa. Tulokas ujuttautui nopeasti toisten pentujen joukkoon ja alkoi imeä, sillä se tarvitsi kipeästi ruokaa. Tällä tavoin se valitsi itselleen perheen.

Muutaman päivän kuluttua se oli niin sulautunut toisten joukkoon, että emo piti sitä pesueeseen kuuluvana. Kuitenkin se poikkesi monessa suhteessa sen omista pennuista: se oli niitä vahvempi ja kahta viikkoa vanhempi, ja sen niskassa ja hartioissa oli laikut, joista myöhemmin kehittyi tumma harja.

Pikku tummaharja tuskin olisi voinut valita itselleen parempaa kasvatusemoa, sillä keltainen susi oli taitava ja aikaansa seuraava metsästäjä. Preeriakoiran nujertaminen, antiloopin ajo saalistuskumppanin kanssa vuorottain, villihevosen kinttujänteen katkaiseminen tai hyökkäys härän kimppuun sivulta käsin olivat kaikki vanhoja keinoja, jotka se oli oppinut osaksi vaistomaisesti, osaksi kokeneemmilta heimolaisiltaan, kun nämä kokoontuivat talveksi laumoihin.

Mutta emosusi oli oppinut myös sen, että nykyisin kaikilla miehillä oli aseet, joista ei selviytynyt muuten kuin karttamalla niitä. Oli pysyttävä poissa näkyvistä niin kauan kuin aurinko oli taivaalla: yöllä ihmiset sen sijaan olivat vaarattomia. Pyydyksistä sillä oli melko osuva käsitys, sillä se oli kerran tarttunut niihin. Se menetti varpaansa siinä leikissä, mutta vamma tuli hyvin korvatuksi, sillä vaikka se ei ymmärtänyt ansoista oikeastaan mitään, se tunsi jälkeenpäin niitä kohtaan syvää kauhua. Se piti kaikkea raudalta haiskahtavaakin niin vaarallisena, että sitä oli kartettava hinnalla millä hyvänsä.

Kerran taas, kun se viiden toverinsa kanssa suunnitteli hyökkäystä lammastarhaan, se jättäytyi viime hetkessä toisten jälkeen huomattuaan vastaviritetyt langat. Toiset syöksyivät sisälle, mutta eivät tavoittaneet lampaita, itse ne sen sijaan joutuivat kuolemanloukkuun.

Emosusi oli siis perehtynyt uudenaikaisiinkin vaaroihin, ja vaikka onkin epätodennäköistä, että se olisi täysin käsittänyt niiden todellisen laadun, se suhtautui epäluuloisesti kaikkeen outoon.

Erityisesti paria asiaa kohtaan naarassusi tunsi sellaista kauhua, että varjeltui niiltä jatkuvasti. Joka vuosi se menestyksellisesti kasvatti poikueen, ja keltasusien luku lisääntyi lisääntymistään maakunnassa. Pyssyt, ansat, miehet ja uudet eläimet, joita nämä olivat tuoneet mukanaan, se oli jo oppinut tuntemaan, mutta yksi läksy sen oli vielä opittava, ja se oli todella kauhea.

Tummaharjan sisarten ollessa noin kuukauden ikäisiä kasvattiemo palasi eräänä päivänä kotiin merkillisessä kunnossa. Sen kita vaahtosi ja sääret vapisivat, ja lähellä luolan ovea se sai kouristuksia ja kaatui kumoon, mutta toipui sen verran, että pääsi sisälle asti. Emon leuat tärisivät ja kun se yritti nuolla pienokaisiaan, sen hampaat melkein kalisivat. Se iski hampaansa jopa omaan etukäpäläänsä, ettei purisi pentujaan. Mutta pian poikaset palasivat ja kerääntyivät emon ympärille saadakseen tavanomaisen ravintonsa. Naarassusi parani oltuaan pari kolme päivää hyvin huonona, ja nämä päivät, jolloin sillä oli myrkkyä ruumiissaan, tuhosivat poikueen. Pennut tulivat kauhean sairaiksi, ja ainoastaan vahvin niistä selviytyi. Kun koettelemus oli ohi, pesässä oli enää vain emo ja tummaharja, tuo vieras pentu, jonka keltainen susi oli ottanut kasvatikseen. Siten pikku tummaharjasta tuli sen ainoa holhokki. Se uhrasi kaikki voimansa poikasen ruokkimiseen, ja tämä vaurastui vaurastumistaan.

Sudet oppivat nopeasti tiettyjä asioita. Niiden aisteista on haju parhaiten kehittynyt. Siitä pitäen pentu ja kasvatusemo tunsivat vaistomaista, järjetöntä pelkoa heti, kun niiden nenään tuli strykniinin haju.

Pikku susi, joka nauttii seitsemän pennun ravinnon, kasvaa pakostakin. Niinpä se syksyllä alkaessaan seurata emoaan oli yhtä iso kuin tämä. Niiden oli kuitenkin pakko vaihtaa metsästysmaita, sillä joukko isoja, voimakkaita susia hallitsi Vartiovuorta, tasangon kalliolinnoitusta. Heikkojen täytyi lähteä muualle, keltaisen suden ja tummaharjan muiden mukana.

Sudet eivät osaa ilmaista itseään samalla tavoin kuin ihminen. Niiden koko 'sanavarasto', millä ne ilmaisevat tavallisimmat tunteensa, rajoittuu luultavasti kymmenkuntaan ulvahdukseen, haukuntaan ja murahdukseen. Mutta niillä on monta muuta keinoa ajatusten vaihtoon ja lisäksi vielä erityisiä tietotoimistoja. Pitkin niiden metsästysaluetta on näet useita helposti tunnettavia tiedotuskeskuksia. Toisinaan ne ovat kiviä, toisinaan polunristeyksiä, toisinaan puhvelin pääkalloja — siis mikä tahansa silmiinpistävä esine, joka on reitin varrella. Poiketessaan niille kuten koira pylvään juurelle tai piisami tiettyihin liejupaikkoihin, susi jättää merkkikohtaan eritettään ja tutkii ketkä muut ovat olleet hiljan samoilla asioilla. Se saa myös tietää, mistä ne ovat tulleet ja minne menneet, jopa senkin, onko niitä ajettu takaa, ovatko ne olleet nälissään, kylläisiä vai sairaita. Tämän tiedotusjärjestelmän ansiosta susi tietää, missä sen ystävät ja viholliset ovat.

Keltaista sutta seuratessaan tummaharja perehtyi näihin tietotoimistoihin ja niiden käyttöön kasvatusemon yrittämättä mitenkään tietoisesti opettaa sitä. Pääasiallisena oppaana oli emon esimerkki, jota poikasen synnynnäinen vaisto vielä vahvisti, mutta kerran naarassusi toimi jokseenkin samaan tapaan kuin ihmisvanhemmat, jotka yrittävät suojella lastaan vaarasta.

Tummaharja oli oppinut susielämän alkeet: koirien kanssa ei saanut koskaan takertua lähitappeluun, vaan niitä piti juostessa vain näykkiä koko ajan ja sitten oikaista louhikkoon, jonne ratsastajat eivät voineet seurata hevosillaan.

Se oppi piittaamaan vähät kojooteista, jotka pyyntiretkillä seurasivat tähteitä norkoilemassa; niitä ei näet saanut kuitenkaan kiinni, mutta ei niistä liioin ollut harmiakaan.

Se tiesi, että oli turhaa ajan tuhlausta hyökätä maahan laskeutuneiden lintujen kimppuun ja että sitä pientä mustan ja valkoisen kirjavaa eläintä, jolla on pörröinen häntä, piti kaikin mokomin karttaa. Se kun ei maistunut miltään, mutta haisi onnettoman pahalle.

Entä myrkky! Sitä hajua se ei milloinkaan unohtanut sen päivän jälkeen, jolloin se menetti kaikki kasvatusveljensä pesässä.

Se tiesi nyt, että lampaiden kimppuun hyökättäessä oli ensimmäiseksi hajotettava lauma, koska erilleen joutunut tyhmä lammas on helppo saalis. Nautakarjan sai taas kierretyksi vaivattomasti, kun säikytti ensin jonkin vasikoista.

Se oppi, että härän kimppuun on aina käytävä takaapäin, lampaan edestäpäin ja hevosien keskeltä, toisin sanoen niitä oli ahdistettava sivusta käsin. Ihmisen päälle ei sen sijaan saanut hyökätä koskaan, ei edes joutua vastakkain hänen kanssaan. Mutta näiden lisäksi tuli vielä yksi tärkeä opetus, jonka emo antoi sille aivan kädestä pitäen.

Muuan vasikka oli kuollut polttomerkinnän aikoihin, ja parin viikon kuluttua sen maku oli susien mielestä parhaimmillaan, ei liian veres eikä liian kypsäkään, ja tuuli levitti laajalle tätä tietoa.

Keltainen susi ja tummaharjainen olivat menossa illallista metsästämään tietämättä vielä minnepäin, kun tuli sanoma vasikanpaistista, ja ne lähtivät hölköttämään vastatuuleen. Vasikka oli avoimella paikalla ja näkyi selvästi kuutamossa. Koira olisi juossut suoraan raadolle, samoin kai entisaikojen susikin, mutta alituinen sotapolulla olo oli kehittänyt keltaisen suden niin valppaaksi, ettei se luottanut muuhun kuin omaan nenäänsä, niinpä se hiljensi vauhdin kävelyksi. Tultuaan näköetäisyyden päähän se pysähtyi ja ojenteli kauan kuonoaan ja tutki tarkkaan tuulen kuljettamia hajuja. Se nuuhki niitä hienovainuisella nenällään, puhalsi sitten ilman ulos ja nuuhkaisi toisen kerran.

Ja sen luotettavien sierainten yksimielinen ilmoitus oli tällainen: Ensiksi seitsemänkymmentä prosenttia mehukasta ja kypsää vasikantuoksua; viisitoista prosenttia ruohon, hyönteisten, metsän, kukkien, puiden, hiekan ja muun joutavan hajua; kymmenen prosenttia penikan ja sen omaa hajua, josta ei tarvinnut välittää; kaksi prosenttia ihmisjälkien, yksi savun, yksi hikisen nahan hajua; puoli prosenttia ihmisen hajua (jota tuskin aina erottikaan) ja lopuksi hitunen raudan hajua.

Vanha susi kyyristyi hieman ja nuuhki tarkkaan kuono häälyen. Nuori susi teki samoin. Emosusi peräytyi takaperin kauemmas, penikka jäi paikalleen. Emosusi vinkui hiljaa, pentu totteli vastahakoisesti. Emosusi kierteli houkuttelevaa raatoa. Nyt erottui uusi haju — kojoottien jälkien haju, johon pian yhdistyi niiden oma hajukin. Aivan oikein, tuolla ne hiipivät läheistä harjua pitkin. Kun emosusi nyt siirtyi raadon toiselle puolelle, muuttuivat samalla hajutkin. Tuuli oli menettänyt melkein kaikki jäljet vasikasta ja toi vain tavallisia, joutavanpäiväisiä hajuja. Ihmisjälkien haju oli ennallaan, nahan haju sen sijaan kadonnut, mutta raudan ja ihmisen hajut olivat nousseet puolesta prosentista melkein kahteen.

Naarassusi oli levoton, ja jäykistynyt asento, jännittynyt ilme ja kohonneet niskakarvat ilmaisivat pennulle emon olevan peloissaan.

Emosusi jatkoi kiertelemistään. Kerran eräällä korkealla paikalla ihmisen haju kaksinkertaistui, mutta alempana se taas heikkeni. Sitten tuuli toi täyteläisen vasikantuoksun sekä kojoottien ja erilaisten lintujen jälkien hajuja. Emosuden epäluuloisuus alkoi hälvetä, kun se piiriä pienentäen alkoi tuulen yläpuolelta lähestyä houkuttelevaa herkkua. Se astui jopa muutaman askelen suoraan sitä kohtikin, mutta hikinen nahka varoitti taas äänekkäästi, ja savu ja rauta yhtyivät sen lauluun kuin kaksi säiettä kirjavaan punokseen. Se keskeytti etenemisen ja tuli kahden loikkauksen päähän vasikasta. Maassa oli nahankaistale ilmoittaen ihmisen kosketuksesta ja aivan sen lähellä itse vasikka, ja nyt leijui raudan ja savun haju vasikan täyteläisen ja voimakkaan hajun päällä kuin käärmeen vana, joka ylittää kokonaisen karjalauman jäljet. Se oli niin heikko, että penikka, jolla oli nuoren hyvä ruokahalu ja malttamaton mieli, tunki emonsa olkaa vasten päästäkseen heti syömään. Emo tarttui poikasta niskaan ja nakkasi sen taakseen. Kivi, johon penikan käpälät sattuivat, vieri eteenpäin ja pysähtyi omituisesti kilahtaen. Vaarallinen haju lisääntyi, ja keltainen susi perääntyi hitaasti herkusta penikka kintereillään.

Katsellessaan kaihoisasti kiellettyä paistia tummaharja huomasi kojoottien lähestyvän. Ne olivat kaikin mokomin yrittäneet välttää susia. Pentu seurasi niiden varovaista etenemistä, joka oli kuitenkin kuin hurjaa rynnäkköä emon liikehtimiseen verrattuna. Vastustamattoman herkullinen haju leijaili nyt entistä voimakkaampana sen kuonoon, sillä kojootit olivat ryhtyneet repimään vasikanraatoa. Samassa kuului terävä kalahdus ja yksi kojooteista kiljaisi. Ja yön hiljaisuuden rikkoi jyrähdys ja tulen leimaus. Isoja hauleja räiskyi vasikkaan ja kojootteihin, ja ne hajaantuivat kiljuen kuin piiskatut koirat lukuun ottamatta kahta, joista toinen oli saanut osuman ja toinen tempoili valppaan sudenpyytäjän virittämissä raudoissa.

Ilma oli nyt täynnä vihattuja hajuja, joihin sekoittui uusiakin, vallan kauheita. Keltainen susi puikki notkelmaan pakoon penikka kintereillään, mutta mennessään ne näkivät miehen hyökkäävän esiin törmän takaa lähellä sitä kohtaa, jossa emon kuono oli antanut varoituksen. Ne näkivät miehen tappavan kiinni tarttuneen kojootin ja virittävän pyydyksen toisia varten.

Elämän kamppailu on ankaraa: saattaa voittaa kymmenen tuhatta kertaa, mutta jos häviää kerrankin, on peli menetetty. Kuinka monta sataa kertaa keltainen susi oli pitänyt ansoja pilkkanaan ja kuinka monta penikkaa se oli opettanut niitä pilkkaamaan! Ansat se toki tunsi parhaiten kaikista hengenvaaroista.

Lokakuu oli tullut. Penikka oli nyt paljon isompi kuin emosusi. Sudenpyytäjä oli nähnyt ne kerran — keltaisen suden ja sen perässä toisen, jonka pitkät kömpelöt sääret, isot pehmeät käpälät, ohut kaula ja hoikka häntä ilmaisivat sen tämän vuoden penikaksi. Jäljet hiekassa ja savessa kertoivat, että vanhempi susista oli menettänyt oikeanpuoleisen etujalan varpaan ja nuori oli jättiläinen.

Sudenpyytäjä se juuri oli vasikanraatosatimenkin keksinyt, mutta hän pettyi saadessaankin vain kojootteja susien asemesta. Raudoillapyynti oli alkamassa, sillä nahka on lokakuussa parhaimmillaan.

Aloittelija kiinnittää usein syötin itse rautoihin, kokenut ei tee sitä koskaan. Hyvä pyydystäjä ei aseta rautoja vain kolmensadan tai kuudensadan metrin päähän syötistä, vaan lisäksi sellaiseen kohtaan, jonka susi todennäköisesti ylittää kiertäessään syötin ympäri.

Suosittu menetelmä on kätkeä kolmet tai neljät raudat avoimelle paikalle ja sirotella niiden keskelle lihanriekaleita. Ennen kätkemistä pyydykset savustetaan, ettei käsien eikä raudan haju tunnu. Toisinaan käytetään syöttinä vain pumpulitukkoa taikka höyhenkimppua, joka vangitsee suden katseen ja herättää sen uteliaisuuden, niin että se erehtyy kiertämään petollista vaaravyöhykettä.

Taitava metsästäjä vaihtelee alinomaa menetelmiään, etteivät sudet oppisi hänen temppujaan. Susilla ei ole muuta keinoa kuin turvautua valppauteensa ja kiertää hajut, jotka ovat lähtöisin ihmisistä.

Sudenpyytäjä, jolla oli kuormallinen jykeviä pyydysrautoja, oli alkanut jokasyksyisen urakkansa Poppelimetsässä.

Joen ylittävä entinen puhvelien polku seurasi pientä rotkoa, joka kiipesi kukkuloilta tasaisille ylängöille. Kaikki eläimet, sudet ja ketut, naudat ja hirvet, käyttävät näitä polkuja, jotka ovat tärkeitä kulkureittejä. Lähellä sitä paikkaa, missä polku sukelsi sorapohjaiseen virtaan, oli poppelinkanto, johon sudet olivat jättäneet merkkejään. Pyyntimies huomasi heti, mihin sitä oli käytetty. Siihen oli mainio kätkeä sudenraudat. Niitä ei tosin auttanut viritellä polulle, jolla kulki paljon karjaa, vaan kahdenkymmenen askelen päähän tasaiselle hietikolle. Tälle viiden neliön suuruiselle alueelle hän sijoitti neljät raudat. Kunkin pyydyksen läheisyyteen hän pudotti pari kolme lihan riekaletta; asetelmaa täydensi kolme tai neljä valkoista sulkaa, jotka oli kiinnitetty keskellä sojottavaan ruohon korteen. Sen jälkeen kun aurinko, tuuli ja hiekka olivat haihduttaneet metsästäjän jäljet, ei yksikään ihminen olisi erottanut hietikkoon kätkettyjä rautoja, eikä niitä olisi pystynyt vainuamaan moni eläinkään.

Keltainen susi oli nähnyt ja väistänyt tuhansia kertoja ennenkin sellaisia pyydyksiä ja opettanut jättiläismäistä poikastaankin karttamaan niitä.

Karja tuli keskipäivän helteellä juomaan. Eläimet saapuivat jonossa polkua pitkin, samoin kuin puhvelitkin ennen vanhaan. Pienet iltalinnut lentelivät niiden edellä, lehmälinnut ratsastivat niiden selässä ja preeriakoirat rupattelivat niille aivan samoin kuin entisaikojen puhveleille.

Ne astelivat alas harmaanvihannalta kivikkoiselta laakiolta juhlallisen vakavasti ja määrätietoisesti. Polun varrella riehakkaasti kisailleet vasikat rauhoittuivat rantaan tultaessa ja kävelivät kiltisti lehmien perässä. Jonon etunenässä kulkeva vanha lehmä haisteli epäluuloisesti ohittaessaan viritetyn satimen. Se oli kuitenkin liian kaukana, muutoin se olisi kuopinut maata ja mölissyt veristen lihankappaleitten päällä, kunnes jokainen rautaansa olisi lauennut ja käynyt vaarattomaksi.

Mutta sillä oli nyt kiire joelle. Juotuaan tarpeekseen eläimet makasivat lähimmällä törmällä myöhään iltapäivään saakka. Sitten niiden oma äänetön ruokakello herätti ne, ja karja palasi takaisin lihaville laitumilleen.

Pari pikkulintua oli nokkinut lihankappaleita ja muutama sininen lihakärpänen pörisi niiden ympärillä, mutta muuten hiekkanaamio oli vielä koskematon päivänlaskun aikaan. Auringon alkaessa taas värileikkinsä kaarteli ruskea suohaukka jokitasangon yläpuolella. Mustarastaat pyrähtivät tiheikköihin välttäen helposti sen kömpelöt hyökkäykset. Oli vielä niin aikaista, ettei haukan kannattanut yrittää hiiriä, mutta maan lähellä kiitäessään se terävillä silmillään keksi satimen luona lepattavat höyhenet ja kääntyi nopeasti. Mutta ennen kuin se tuli lähellekään, se huomasi höyhenet täysin mielenkiinnottomiksi ja äkkäsi sen sijaan lihapalat. Viekkauteen tottumattomana se laskeutui maahan ja oli nielemässä parhaillaan toista palasta, kun räiskis — pöly pölähti korkealle ilmaan, ja suohaukka tarttui kiinni varpaistaan ja yritti turhaan päästä jykevien sudenrautain otteesta. Se oli vain lievästi loukkaantunut. Irti päästäkseen se tuon tuostakin pieksi ilmaa isoilla siivillään, mutta se oli yhtä voimaton kuin varpunen rotan loukussa.

Ja kun aurinko oli soittanut hehkuvan väriasteikkonsa loppuun, laulanut joutsenlaulunsa ja kuollut niin kuin se leimuavalla länsitaivaalla kuolee ja varjot olivat peittäneet melodramaattisen kohtauksen elefantinloukkuun joutuneesta hiirestä, kuului korkealta laakiolta syvä, täyteläinen huuto, johon toinen vastasi. Kumpikaan niistä ei ollut kovin pitkä eikä niitä enää toistettu; ne olivat kummunneet pikemminkin vaiston pakotuksesta kuin välttämättömyydestä. Ensimmäinen oli tavallinen suden kutsuhuuto, toinen isokokoisen uroksen vastaus; ne eivät tässä tapauksessa olleet pariskunta vaan emo ja poika — keltainen susi ja tummaharja.

Yhdessä ne juosta hölkyttivät puhvelinpolkua alaspäin. Mäen päällä ne poikkesivat 'susikeskuksessa' ja pysähtyivät toisen kerran poppelinkannon luona. Kun ne parhaillaan olivat laskeutumassa joelle, räväytti loukkuun joutunut haukka siipiään. Vanha susi käännähti — varmaan maahan pudonnut haavoittunut lintu — ja hyökkäsi sitä kohti. Päivänpaiste ja hiekka polttavat pian jälkien hajut, joten mikään ei varoittanut sitä. Se hyökkäsi räpiköivän linnun kimppuun ja yhdellä leukojen loksauksella tämän tuskat loppuivat, mutta samassa kamala ääni, hampaiden kirskahdus terästä vasten, pelästytti suden. Se pudotti haukan ja hyppäsi vaaran paikalta, mutta putosikin toisiin rautoihin. Sakset pureutuivat sen jalkaan, ja kun se yritti riuhtaista itsensä irti, sen etukäpälä osui toiseen satimeen, joka oli kätketty maahan. Pyydystä ei ollut koskaan viritetty sillä tavoin. Keltainen susi ei ollut koskaan ollut näin pahaa-aavistamaton. Saalis ei ollut koskaan ollut varmempi.

Pelko ja raivo täyttivät vanhan suden sydämen. Se riuhtoi ja ponnisteli, pureskeli kahletta, ärisi ja riehui suu vaahdossa. Se olisi ehkä kyennyt raahaamaan yhdet raudat kiinnityspölkkyineen päivineen, mutta kaksia vastaan se oli voimaton. Vaikka se olisi kuinka rimpuillut, armottomat sakset syöpyivät vain syvemmälle sääriin. Se haukkoi hurjana ilmaa, repi kuolleen haukan riekaleiksi, päästeli raivostuneen suden lyhyitä haukkuvia karjahduksia. Se jyrsi rautoja, näykki penikkaansa, puri itseään. Se repi sääriään siitä mistä ne olivat kiinni; pureskeli raivoissaan kylkiään, haukkasi sekapäisenä häntänsä poikki; se rikkoi kaikki hampaansa teräkseen ja täytti verta vuotavan, vaahtoavan kitansa savella ja hiekalla.

Se taisteli, se kaatui ja vääntelehti tai makasi kuin kuolleena, kunnes oli sen verran vahvistunut, että pääsi nousemaan ja alkoi taas kalvaa rautaa hampaillaan.

Ja niin kului yö.

Entä tummaharja? Missä se oli? Sillä oli taas sama tunne kuin kasvatusemon tullessa kotiin myrkytettynä, mutta nyt se pelkäsi vieläkin enemmän. Emosusi näytti raivokkaan vihaiselta. Tummaharja pysytteli syrjässä ja vinkui hiukan. Välillä se puikahti kauemmas, mutta palasi taas, kun emo makasi hiljaa heti peräytyäkseen, kun tämä ponkaisi ylös riehumaan ja kävi uudestaan rautojen kimppuun. Tummaharja oli ymmällään, mutta sen verran se tiesi, että emo oli hirvittävässä pulassa ja että syy näytti olevan sama, joka oli pelottanut niitä sinä yönä, jolloin ne olivat yrittäneet lähestyä vasikkaa.

Tummaharja kierteli ympäristössä kaiken yötä täysin ymmällään ja uskaltamatta mennä lähelle. Se oli yhtä avuton kuin emokin.

Seuraavana päivänä muuan paimen, joka etsi eksynyttä lammasta, keksi tummaharjan läheiseltä mäeltä. Hän kutsui sudenpyytäjän leiristään heijastamalla peiliä. Tummaharja huomasi tämän uuden vaaran. Koska se isosta koostaan huolimatta oli vielä pentu, se ei uskaltanut käydä miehen kimppuun, vaan pakeni.

Sudenpyytäjä ratsasti rautoihin joutuneen surkean, raadellun, vertavuotavan naarassuden luo. Hän kohotti pyssynsä ja kamppailu loppui nopeasti.

Metsästäjä tarkasteli jälkiä ja muisti nähneensä samanlaisia ennenkin.
Susi oli sama, joka oli liikuskellut ison pentunsa kanssa, se oli
Vartiovuoren naarassusi.

Tummaharja kuuli laukauksen livahtaessaan piiloon. Tuskinpa se ymmärsi sen merkitystä, mutta koskaan se ei nähnyt enää hyvää kasvatusemoaan. Siitä lähtien sen täytyi yksin tulla toimeen maailmassa.

Vaisto on epäilemättä suden ensimmäinen ja paras opastaja, mutta lahjakkaat vanhemmat auttavat sitä hyvään alkuun. Tummaharjalla oli ollut harvinaisen etevä emo, ja se käytti nyt hyväkseen kaikkia tämän kokemuksia. Se oli perinyt erinomaisen hajuaistin ja luotti ehdottomasti sen ilmoituksiin. Ihmisen on vaikea tajuta tätä sieraimissa asustavaa voimaa. Tummaharja nuuhki aamutuulta samalla tavoin kuin ihminen silmäilee sanomalehdestä tuoreimmat uutiset. Susi voi maastossa juostessaan saada tarkat tiedot jokaisesta elävästä olennosta, joka on ollut liikkeellä, vaikka siitä olisi kulunut useita tunteja. Sen vainu jopa kertoo, mihin suuntaan toinen on mennyt, sanalla sanoen: se ilmoittaa sille jokaisesta eläimestä, joka on kulkenut hiljan sen polun poikki, mistä se on tullut ja minne mennyt.

Tummaharjalla tämä kyky oli erityisen hyvä. Sen huomasi asiantuntija jo pennun leveästä, kosteasta kuonostakin. Lisäksi sen ruumis oli harvinaisen voimakas ja jäntevä, ja se oli aikaisin oppinut suhtautumaan epäluuloisesti kaikkeen tuntemattomaan ja outoon. Tämä arkuus tai varovaisuus tai epäluuloisuus, tai sanottakoon sitä miksi hyvänsä, oli kuitenkin monin verroin tähdellisempi ominaisuus kuin koko sen taitavuus. Sen ja ruumiinvoimiensa ansiosta tummaharja menestyi elämässä erinomaisesti.

Susien maailmassa voima on valtaa, niinpä tummaharjakin oli kerran karkotettu emonsa kanssa Vartiovuorelta. Se oli kuitenkin sangen haluttua maaperää, ja vähitellen karkotettu hivuttautui takaisin syntymävuorelleen päin. Pari isoa sutta seurasi kyräillen sen lähestymistä. Ne ajoivat sen monesti pois, mutta kerta kerralta se kykeni pitämään puoliaan yhä paremmin, ja ennen kuin se oli puolentoistakaan vuoden ikäinen, se oli voittanut kaikki kilpailijansa ja asettunut jälleen vakinaisesti asumaan synnyinseudulleen. Se eleli siellä kuin rosvoparoni, verotti ympäristön rikkauksia ja palasi taas vuoristolinnoituksensa turviin.

Sudenpyytäjä Ryder King metsästi usein niillä seuduin, eikä kestänyt kauankaan ennen kuin hän osui jättiläissuden jäljille. Niiden koosta hän päätteli, että suden täytyi painaa yli kuusikymmentä kiloa ja korkeuden sään kohdalta olla sata kaksikymmentäviisi senttiä. Niin isoa sutta hän ei ollut vielä koskaan tavannut. King oli asunut preeria-alueella, jossa pukkia sanotaan Billyksi. Hän huudahti nyt:

— Lyön vaikka vetoa, että se on itse Billy! Näin vähäpätöisen sattuman johdosta tummaharja sai vihamieheltään nimen Pahanmaan Billy.

Ryder tunsi hyvin susien kutsuhuudon, tuon pitkän tasaisen ulvonnan, mutta Billyllä oli siinä oma erityissävynsä, joka oli aina helppo erottaa. Ryder oli kuullut sen ennenkin poppelimetsän kanjonissa. Kun hän viimein sattui näkemään ison, tummaharjaisen suden, hänen mieleensä juolahti, että se oli kenties rautoihin tarttuneen keltaisen hirmun poika.

Näistä asioista hän muun muassa kertoili minulle, kun istuimme yöllä nuotion ääressä. Tunsin hyvin nuo ajat, jolloin kuka hyvänsä osasi pyydystää suden raudoilla tai myrkyllä, mutta ne päivät olivat häipyneet kuten nuo yksinkertaiset sudetkin. Nyt oli kasvanut uusi tietävämpi susisuku, joka lisääntyi lisääntymistään ja saattoi häpeään karjankasvattajien pyyntimenetelmät.

Sudenpyytäjä kertoi minulle myös koirista, joilla Penroof oli kokeillut: kettuterriereistä, jotka olivat tappelussa liian hellänahkaisia; vinttikoirista, jotka heittivät ajon heti, kun eläin katosi näkyvistä; tanskandogeista, jotka olivat liian painavia vaikeaan maastoon, ja myös sekaparvesta, jossa oli toisinaan bullterrieri johtamassa loppuhyökkäystä.

Hän kertoi, että kojoottien ajojahti tavallisesti onnistui, koska kojootit pyrkivät tasaisille maille, joilla vinttikoirat saivat ne helposti kiinni. Sanoipa hän tappaneensa tällä mukaansa ottamallaan ajokoiralaumalla myös muutamia pikku susia, vaikka siinä leikissä johtajakoira tavallisesti menettikin henkensä. Enimmäkseen hän kuitenkin jutteli tuosta Vartiovuoren kelvottomasta mustasta sudesta, jota hän oli monta kertaa yrittänyt ajaa näännyksiin taikka johonkin umpikujaan, mutta aina epäonnistunut. Susi näet jatkoi raivostuttavan hellittämättömästi rosvoamistaan ja nappasi aina parhaat palat, opettipa vielä joka vuosi uusille susipolvillekin, miten sen saattoi tehdä pälkääseen joutumatta.

Kuuntelin häntä yhtä innokkaasti kuin kullankaivaja valtausjuttuja, sillä nämä asiat kuuluivat minun maailmaani. Ne olivat tosiaan etualalla kaikkien mielestä, sillä olimme ajamassa Pahanmaan Billyä, ja nuotion ympärillä makasivat Penroofin koirat.

Eräänä yönä syyskuun lopulla, kun viimeinenkin valojuova oli kadonnut lännestä ja kojoottien yhteishaukunta alkanut, kuului syvä, kumea ääni. King otti piipun suustaan, käänsi päätään ja sanoi:

— Se on nyt se — se kelvoton Billy. Se on pitänyt meitä kaiken päivää silmällä joltain korkealta paikalta, ja nyt kun pyssyistä ei ole apua, se on tullut tänne ilkkumaan.

Pari kolme koiraa nousi niskakarvat pystyssä, sillä ne erottivat selvästi, ettei ulvoja ollut kojootti. Ne ryntäsivät ulos yöhön, mutta eivät etääntyneet kauaksi. Äkkiä niiden ärhentely vaihtui kovaksi ulinaksi, ja kaikki juoksivat takaisin tulen suojiin. Yksi oli saanut olkaansa niin pahan haavan, ettei siitä ollut enää jatkamaan ajoa. Toisen kyljessä oli haava, joka tosin ei näyttänyt vaaralliselta, mutta silti metsästäjät saivat seuraavana aamuna haudata senkin.

Miehet olivat raivoissaan. He vannoivat nopeata kostoa ja olivat jo päivän koitteessa jälkien haussa. Kojootit haukkuivat aamulauluaan, mutta häipyivät kukkuloille heti, kun päivä oli täysin valjennut. Metsästäjät etsivät ison suden jälkiä toivoen, että koirat pystyisivät seuraamaan niitä ja löytäisivät suden, mutta nepä eivät siihen pystyneet tai sitten eivät halunneetkaan.

Ne tapasivat kuitenkin kojootin, jonka ne tappoivat ajettuaan sitä muutaman sata metriä. Olihan sekin kai jonkinlainen voitto, sillä kojootit tappavat vasikoita ja lampaita, mutta siitä huolimatta mielessäni oli sama ajatus kuin kaikilla toisillakin:

— Mainion urhoollisia koiria, kun on kysymys pikku kojootista, mutta eivätpäs uskaltaneet käydä ison suden kimppuun viime yönä.

Aivan kuin vastaukseksi näihin äänettömiin moitteisiin, tokaisi nuori
Penroof:

— Minä luulen, pojat, että vanhalla Billyllä oli viime yönä mukanaan kokonainen liuta susia.

— Minä näin vain yhdet jäljet, murahti King.

Tällä tavalla luiskahti käsistämme koko lokakuu. Kaiket päivät seurasimme ratsain epäselviä jälkiä koirien perässä, jotka joko hukkasivat ne tai pelkäsivät niitä. Ja yhä edelleen saapui viestejä susien tekemistä vahingoista. Toisinaan tiedon toi joku cowboy, toisinaan löysimme itse raadot. Muutamat susista myrkytimme, vaikka sitä pidetäänkin sangen vaarallisena silloin, kun ajoon käytetään koiria. Kuukauden lopulla joukkomme oli masentunut ja säitten pieksemä, hevoset olivat lopen uupuneita, koirien jalat rikki ja niiden määrä vähentynyt kymmenestä seitsemään. Ja vain yhden harmaan suden ja kolme kojoottia olimme tähän mennessä tappaneet, kun taas Pahanmaan Billy oli repinyt ainakin tusinan verran arvokkaita koiria ja lehmiä. Kun jotkut pojista päättivät luopua koko puuhasta ja lähteä kotiin, käytti King tilaisuutta hyväkseen ja lähetti heidän mukanaan kirjeen, jossa hän pyysi apua, muun muassa kaikki koirat, jotka karjatilalta suinkin liikenivät.

Jouduimme odottamaan pari päivää, joiden aikana lepuutimme hevosiamme, ammuimme hiukan riistaa ja valmistauduimme kovaan ajoon. Toisen päivän iltamyöhällä tulivat uudet koirat, kahdeksan kaunista eläintä. Lauma oli nyt viisitoistapäinen.

Sää oli muuttunut koleaksi, ja sudenpyytäjien riemuksi maa oli aamulla lumen peitossa. Se lupasi varmaa menestystä. Koirien ja hevosten oli nyt vilpoinen juosta. Lähettyviltä oli edellisenä yönä kuultu ison suden huuto, ja koska maassa oli nyt lunta, otus ei voinut meitä enää pettää, kun kerran pääsisimme sen jäljille.

Olimme jalkeilla jo ennen päivänkoittoa, mutta ennen kuin ennätimme lähteä, ratsasti leiriin kolme miestä. Penroofin pojat palasivat takaisin. Sään muuttuminen oli saanut heidät toisiin ajatuksiin. He tiesivät, että lumen tultua meitä saattoi ehkä onnestaa.

— Muistakaa nyt, että tällä kertaa meille kelpaa vain Billy, sanoi King, kun nousimme hevosen selkään. — Jos sen saamme, niin koko joukkio on pian raivattu. Seuratkaa siis jälkiä, joiden läpimitta on kolmetoista ja puoli senttiä!

Ja jokainen merkitsi ratsupiiskansa kädensijaan tai rukkaseensa tarkan kolmentoista ja puolen sentin mitan voidakseen tarkistaa jäljet osuessaan niille.

Jo tunnin kuluttua yksi pyyntimiehistä, joka oli ratsastanut länteen päin, antoi merkin. Ensimmäinen laukaus tarkoitti: "Kuunnelkaa", sitä seurasi tauko, jonka aikana ennätti laskea kymmeneen, sitten kuului kaksi perättäistä laukausta, jotka merkitsivät: "Tulkaa tänne."

King kokosi koirat ja ratsasti oikopäätä kallionharjanteelle, jolla ratsumies odotti. Kaikki olivat nyt toiveikkaita. Tähän mennessä oli nähty vain pienten susien jälkiä, mutta nyt oli vihdoinkin tavattu isot, lähes neljätoistasenttiset jäljet. Nuoren Penroofin teki mieli hihkaista riemusta ja lähteä ratsastamaan täyttä laukkaa. Tuntui kuin olisi tavoittanut leijonan tai löytänyt kauan pakoilleen onnensa. Metsämies ei tiedä mitään innostavampaa kuin verekset jalanjäljet, jotka johdattavat hänet otuksen luo, jota hän pitkän aikaa on ajanut turhaan takaa. Kuinka Kingin silmät kiiluivatkaan, kun hän tuijotti jälkiä!

Siitä tuli rankka ratsastus. Ajo venyi paljon pitemmäksi kuin olimme odottaneetkaan, ja se oli hyvin monivaiheinen, sillä jälkien loputon nauha kertoi yksityiskohtaisesti, mitä susi oli tehnyt edellisenä yönä.

Se oli kierrellyt tietotoimiston ympäri ja lukenut uutiset, pysähtynyt sitten tutkimaan vanhaa kalloa; tässä se oli poikennut syrjään ja hiipinyt varovasti vastatuuleen tutkimaan jotain, joka sitten osoittautuikin vanhaksi peltitölkiksi; tuossa se oli vihdoin noussut matalalle kukkulalle, istahtanut ja päästänyt ilmeisesti kutsuhuudon, koska sen luo oli eri tahoilta saapunut kaksi sutta. Siten otukset olivat yhdessä laskeutuneet jokilaaksoon, josta karjalla oli tapana etsiä myrskyllä suojaa. Nyt kaikki kolme olivat juosseet peräkanaa puhvelin kallolle; tuolla ne olivat eronneet kukin omaan suuntaansa ja yhtyneet taas tässä — mutta voi, mikä näky: kaunis lehmä revittynä ja silleen jätettynä. Se ei näyttänyt olleen niiden makuun. Kas vain, puolentoista kilometrin päässä oli toinen tapettu lehmä. Niiden mässäilystä ei ollut näköjään kulunut kuuttakaan tuntia. Nyt jäljet taas hajaantuivat, eivät kuitenkaan kauaksi, ja lumi kertoi selvästi, kuinka sudet olivat ruvenneet hangelle nukkumaan. Koirien niskakarvat pörhistyivät, kun ne haistelivat niiden makuusijoja.

King oli saanut pidetyksi koirat rauhallisina, mutta nyt ne olivat hyvin kiihdyksissä. Tulimme kukkulalle, jolla sudet olivat kääntyneet meihin päin ja paenneet sitten täyttä laukkaa —- niin kertoivat jäljet — ja nyt näkyi selvästi, että ne olivat seuranneet meitä täältä ylhäältä eivätkä enää olleet kaukana.

Koiralauma pysyi hyvin koossa, koska vinttikoirat, joilla ei ollut saalista näkyvissä, hääräilivät vain toisten koirien joukossa tai juoksivat takaisin hevosten luo. Etenimme niin nopeasti kuin pääsimme, sillä sudet pitivät kiirettä. Ratsastimme ylös laakioille ja alas rotkoihin pysytellen aivan koirien kintereillä, vaikka maasto oli mahdollisimman vaikeakulkuista. Rotko rotkon jälkeen, tunti tunnin perään, ja yhä nuo kolmet jäljet karkasivat eteenpäin; vielä tunti, eikä muutosta, ei muuta kuin loputonta kiipeämistä, luisumista ja ponnistelua läpi pensaikkojen, yli louhikkojen oppaana vain etäinen koirien haukunta.

Ajo suuntautui nyt alas matalaan jokilaaksoon, jossa ei ollut lunta juuri ensinkään. Hyppiessämme ja poukkoillessamme kukkuloita ja karauttaessamme uhkarohkeasti yli vaarallisten rotkojen ja livettävien kallioiden tunsimme, ettemme enää kauankaan kestäisi. Päästyään tasaiselle ja kuivalle maaperälle koirat hajaantuivat, toiset lähtivät ylös, toiset alas ja toiset suoraan eteenpäin. Miten King kirosikaan. Hän tiesi heti, mitä se merkitsi. Sudet olivat hajaantuneet ja hajottaneet koiralauman. Kolme koiraa ei mahtaisi yhdelle sudelle mitään, neljä ei kykenisi tappamaan sitä ja kaksi taas menettäisi henkensä ilman muuta. Ja kuitenkin tämä oli ensimmäinen rohkaisu, jonka olimme saaneet, sillä se merkitsi, että sudet olivat ahtaalla.

Karautimme eteenpäin pysäyttääksemme koirat ja hakeaksemme niille oikeat jäljet. Mutta se ei ollut helppoa. Koska maa oli täällä lumeton ja täynnä koirien omia jälkiä, epäonnistuimme yrityksissämme. Emme voineet muuta kuin antaa koirien itsensä valita ja pitää ne sitten valitsemillaan jäljillä. Jatkoimme ajoa entiseen tapaan, vaikka koko ajan epäilimmekin, että olimme väärillä jäljillä. Koirat juoksivat hyvin, liiankin hyvin. Se oli paha merkki, sanoi King. Itse emme onnistuneet näkemään jälkiä, koska koirat sotkivat ne ennen kuin tulimme kohdalle.

Kolmen kilometrin perästä ajo taas suuntautui ylös lumen peittämille maille. Saimme nähdä suden, mutta mieliharmiksemme olimmekin vain pienen otuksen jäljillä.

— Sitä minä jo ajattelinkin, ärähti nuori Penroof. — Koirat olivat niin innokkaita, ettei niillä voinut olla vakavia aikomuksia. Kumma, kun ei ollut jänis.

Kilometrin päässä susi oli pysähtynyt pajupehkossa. Kuulimme sen päästävän pitkän ulvahduksen, avunhuudon, ja ennen kuin ehdimme paikalle, King näki koirien kavahtavan taaksepäin ja hajaantuvan. Muutaman hetken päästä pajukon toisesta laidasta syöksyi pieni harmaa susi ja hyvin isokokoinen musta susi.

— Jumaliste, eikös se vain kiljunutkin apua, ja Billy palasi sitä auttamaan — siinä vasta susi! huudahti sudenpyytäjä. Sydämeni lämpeni, kun ajattelin uskollista sutta, joka ei halunnut pelastua ystävänsä kustannuksella.

Seuraava tunti oli taas ankaraa maastoratsastusta, mutta olimme nyt lumenpeittämällä ylängöllä. Kun koiraparvi taas hajaantui, ponnistimme kaikki voimamme ja saimmekin ne pysymään isoilla kolmentoista ja puolen sentin jäljillä, jotka minun mielessäni olivat saaneet jo runollista hohdetta.

Ilmeisestikin koirat suosivat enemmän kahden pienemmän suden jälkiä, mutta saimme ne lopulta oikealle tolalle. Taas puolen tunnin ankara urakka, ja kun sitten ties kuinka monennen kerran nousin isolle laakiolle, näin kaukana edessäpäin vilauksen Vartiovuoren mustasta sudesta.

— Hurraa! Pahanmaan Billy! Hurraa! huusin tervehdykseksi ja muut yhtyivät huutoon.

Vihdoinkin olimme sen jäljillä, joille se itse oli meidät opastanut. Koiratkin yhtyivät iloomme haukkumalla äänekkäämmin, vinttikoirat päästivät ulvahduksen ja säntäsivät suoraan sitä kohti, ja hevoset korskuivat ja juoksivat ravakammin jännityksen tartuttua niihinkin. Musta susi vain oli hiljaa, ja nähtyäni kuinka iso ja voimakas se oli ja ennen kaikkea sen pitkät ja mahtavat leuat, ymmärsin miksi koirat pitivät enemmän niistä toisista jäljistä.

Pää ja häntä oikoisenaan se laukkasi poikki lumen. Kieli roikkui pitkällä ja sillä oli nyt totinen hätä. Pyytäjät tapailivat revolveriaan, vaikka susi oli vielä kolmensadan askelen päässä — he olivat lähteneet vuodattamaan verta, eivät urheilemaan. Mutta tuokion kuluttua susi taas katosi näkyvistä lähimmän kanjonin kätköön.

Kumpaan suuntaan se lähtisi nyt kanjonista? Ylös vuorelleenko vai alas parempaan suojaan? King ja minä arvelimme sen lähtevän ylöspäin, joten riensimme harjannetta pitkin länteen päin. Muut taas ratsastivat itää kohti odottaen vain otollista ampumistilaisuutta.

Pian olimme ratsastaneet kuulomatkan ulkopuolelle. Olimme erehtyneet — susi oli lähtenytkin alaspäin, mutta laukauksia ei vain kuulunut. Kanjonin saattoi ylittää siltä kohdalta. Pääsimme toiselle puolen ja käännyimme sitten täyttä laukkaa takaisin tarkastellen lumesta suden jälkiä, kukkuloilta sen liikkuvaa hahmoa tai kuulostellen tuulesta jotain elonmerkkiä siitä.

Satuloiden nahat narahtelivat, hevoset puhkuivat, niiden kaviot kapsahtelivat.

Palasimme siihen kohtaan, josta susi oli lähtenyt alas, mutta emme nähneet siitä merkkiäkään. Ratsastettuamme kevyttä laukkaa itään päin parin kilometrin verran King äkkiä huusi läähättäen:

— Tuolla se on!

Edessämme lumella liikkui tumma pilkku. Lisäsimme vauhtia. Hangelle ilmestyi toinen musta pilkku ja kolmaskin, mutta ne eivät pitäneet kiirettä. Viidessä minuutissa olimme niiden luona ja tapasimme kolme omaa vinttikoiraamme. Ne olivat kadottaneet riistan näkyvistään ja samalla niiden mielenkiinto oli hävinnyt. Nyt ne hakivat meitä. Emme nähneet jälkeäkään takaa-ajettavista emmekä metsästyskumppaneistamme. Mutta kiiruhtaessamme seuraavalle harjanteelle pöllähdimme äkkiarvaamatta jäljille ja seurasimme niitä niin lujaa kuin Billy olisi ollut jo näkyvissä.

Tiellemme osui toinen kanjoni, ja hakiessamme sopivaa ylityskohtaa sen pohjapensaikosta kuului koirien hurjaa mekastusta. Rähinä kasvoi ja siirtyi rinnettä ylöspäin.

Karautimme kilpaa reunamaa pitkin toivoen näkevämme riistan. Koirat ilmestyivät vastakkaiselle rinteelle. Ne eivät olleet enää laumana vaan pitkänä jonona. Viiden minuutin kuluttua ne nousivat kanjonin reunalle, ja niiden edellä oli iso musta susi. Se loikki pää ja häntä matalalla kuten ennenkin. Sen jäsenet uhkuivat voimaa, leuoissa ja niskassa sitä oli kaksinkertaisesti. Mutta sen hypyt olivat nyt mielestäni lyhyemmät ja menettäneet joustavuutensa. Koirat pääsivät vähitellen ylimmälle harjanteelle ja nähtyään suden ne päästivät vaimean haukahduksen, nekin olivat melkein lopussa.

Nyt näkivät vinttikoiratkin jo saaliin, ja ne jättivät meidät rynnäten alas kanjoniin ja ylös sen vastakkaista rinnettä niin rajusti, että varmaan uupuisivat ennen aikojaan. Ratsastimme edelleen etsien turhaan paikkaa, mistä olisi päässyt ylitse.

Kuinka sudenpyytäjä raivosikaan, kun ei kyennyt seuraamaan koiraparvea, jonka näki kiitävän näkyvistä juuri ajon ratkaisuvaiheessa. Hän kiukutteli, mutta ratsasti yhä ylemmäksi, kunnes kivikkoinen ja vaikeakulkuinen kanjoni oli ylitetty. Lähestyessämme isoa tasalakista vuorta kuului etelästä päin taas koirien vaimeata haukuntaa, joka voimistui siirtyessään korkean Vartiovuoren puolelle. Hillitsimme hevosiamme eräällä mäellä ja tähyilimme lumelle. Kaukana lähestyi pilkku, sitten useita, ei laumana vaan hajanaisena jonona, ja toisinaan kuului vaimeata haukuntaa. Ne lähestyivät meitä, mutta hyvin hitaasti, sillä ainoakaan niistä ei enää juossut kunnolla. Ensimmäisenä nilkutti julma lehmäntappaja ja kaukana sen perässä vinttikoira, toinenkin, ja vielä etäämpänä muut koirat nopeusjärjestyksessä. Niiden juoksu oli jo hidasta ja jäykkää, mutta sinnikkäästi ne pysyttelivät takaa-ajettavansa perässä.

Monen tunnin ankara ponnistus oli tehnyt tehtävänsä. Suden ei ollut onnistunut karistaa koiria jäljiltään. Sen viimeinen hetki oli tullut, sillä sen voimat olivat lopussa, koirilla niitä oli vielä vähän jäljellä. Kompuroidessaan vuoren juurella ne tulivat jonkin aikaa suoraan meitä kohti.

Emme voineet päästä niiden luo, joten katselimme niitä vain henkeä pidättäen ja kateellisina. Ne olivat nyt niin lähellä, että tuuli kantoi korviimme heikkoa haukuntaa. Iso susi kääntyi jyrkälle rinteelle, joka ilmeisesti oli sille hyvinkin tuttu reitti, koska se ei luiskahdellut. Sydämeni heltyi, sillä olihan se palannut auttamaan toveriaan. Hetkeksi meidät valtasi sääli, kun näimme sen tähyilevän ympärilleen ja kiskovan itseään jyrkänteelle päästäkseen kuolemaan omalle vuorelleen.

Se ei voinut enää paeta, sillä sen kimpussa oli viisitoista koiraa, joilla vielä miehet jälkijoukkonaan. Se ei kävellyt, se hoiperteli ylöspäin, ja perässä seuraava koirajono paransi nyt hiukan vauhtiaan ja läheni sitä. Saatoimme kuulla niiden läähättävän; haukkumaan ne tuskin olisivat pystyneetkään hengästymiseltään. Eläimet jatkoivat tuimaa nousuaan yhä ylemmäksi; ne kiersivät erään vuorenpolvekkeen, nousivat muuatta pengermää, joka kapeni ja jyrkkeni, kunnes pudottautui muutamia metrejä kanjonin yläpuolelle leviäväksi kielekkeeksi. Jonon kärjessä olevat koirat seurasivat aivan suden kintereillä, sillä se oli jo niin uupunut, että ne eivät enää pelänneet sitä.

Tällä kapeimmalla kohdalla, jossa yksikin harha-askel tiesi loppua, iso susi kääntyi. Se seisoi päin koiraparvea etujalat harallaan, pää painuksissa ja häntä hieman koholla, tummat niskakarvat pystyssä, välkkyvät hampaat paljastettuina ja ääntä päästämättä, mikäli saatoimme kuulla. Sen jalat olivat tosin rasituksen heikentämät, mutta niska, leuat ja sydän yhä voimissaan. Tällä kohtaa kaikkien koiranystävien olisi parasta sulkea tämä kirja, sillä nyt koko koiralauma ryntäsi eteenpäin, sitten ylös, sitten alas, viisitoista yhtä vastaan, nopeimmat ensimmäisinä. Tummaharja otti ne vastaan sitä mukaa kuin ne ilmestyivät. Silmä tuskin erotti, mitä sitten tapahtui, mutta samoin kuin vesivirta, joka kalliolle ryöpytessään pärskähtää joka taholle, samoin tämä koirien virtakin vieri jonona alas polkua. Heikko hyökkäys, vastahyökkäys, haava: Fangon hurtan jalat pettävät, ja se on mennyttä. Dander ja Coalie käyvät hyökkäykseen ja koettavat puraista; rynnistys, lyhyt kamppailu ja molemmat suistuvat kapealta polulta. Vuorossa on nyt siniläikkä, jonka takana ovat valtava Oskari ja peloton Tige, mutta kun tappelun rähäkkä on ohi, seisoo susi edelleen yksin kallionseinämää vasten. Isot koirat ovat hävinneet. Nyt käyvät jäljellä olevat koirat hyökkäykseen takimmaisten pakottaessa etumaiset etenemään alas surman suuhun. Viiltäen, purren ja ravistellen se ottaa koirat vastaan ja syytää nopeusjärjestyksessä toisen toisensa jälkeen alas ammottavaan kuiluun, jossa terävät kivenlohkareet ja puunkannot täydentävät työn.

Viidessäkymmenessä sekunnissa kaikki oli ohi. Virta oli pärskähtänyt kallioon, Penroofin koiralauma oli pyyhkäisty pois ja Pahanmaan Billy seisoi taas yksin vuorellaan.

Hetken se odotti, tulisiko vielä muita. Ei tullut enää, sillä koko lauma oli saanut surmansa. Odottaessaan se vetäisi henkeä, korotti äänensä ensimmäisen kerran kohtalokkaan kamppailun aikana ja päästi heikon mutta pitkän voitonulvonnan. Laskeuduttuaan seuraavalle kielekkeelle se katosi näkyvistä erääseen Vartiovuoren kanjoniin.

Tuijotimme mykistyneinä. Käsissämme olevat rihlat olivat unohtuneet. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, lopullisesti. Emme liikahtaneet ennen kuin susi oli kadonnut. Tapahtumapaikalle ei ollut pitkältikään: menimme sinne jalkaisin katsomaan, oliko jokin koirista pelastunut. Yksikään ei ollut enää hengissä. Emme voineet tehdä mitään — emme sanoa mitään.

Viikon kuluttua King ja minä ratsastimme takaisin Chimney Potiin.

— Ukko on saanut tarpeekseen. Hän möisi koko roskan, jos saisi ostajan. Kaikki konstit on jo käytetty, sanoi King.

Aurinko laski Vartiovuoren taa. Oli jo hämärä, kun saavuimme Dumontin tilalle vievään tienhaaraan. Silloin kiiri alhaalla jokitasanteella matala ulvonta, johon korkeampiääninen kuoro vastasi. Emme nähneet mitään, mutta kuuntelimme tarkkaan. Laulu toistui, susien metsästyshuuto. Se hälveni, yön rikkoi toinen terävä ja lyhyt haukahdus, hyökkäysmerkki, kuului mylvintää, mutta se katkaistiin lyhyeen.

Hevosta läimäyttäessään King sanoi kolkosti:

— Se on Billy, se on laumansa kanssa saalistamassa, ja siinä meni taas nauta.