I.
Vahb oli kolmannen kesän nähdessään ison karhun kokoinen, vaikka hän vielä olikin kaukana myöhemmästä koostaan ja voimastaan. Väri oli nyt sangen vaalea, ja siitä syystä Spahwat, shoshoni-intiaani, joka useamman kuin yhden kerran häntä ajoi, nimitti hänet valkokarhuksi eli Vahbiksi.
Spahwat oli hyvä metsästäjä, ja heti kun hän näki Ylä-Meteetseen varrella hinkkuupuun, niin hän tiesi olevansa ison harmaan karhun alueella. Hän kulki ristiin rastiin koko laakson ja vietti siten monta päivää, ennenkuin sai ampua; Vahb siitä sai olkalihoihin pistävän haavan. Hän mörisi kauheasti, mutta se näytti ottavan hänestä pois tappelunhalun; hän kapusi laakson yläosaan ja sitten matalampien mäkien poikki, kunnes saapui rauhalliseen tyyssijaan, johon rupesi makuulle.
Vahbin parannustaito oli aivan vaistomaista. Hän nuoli haavan ja kaiken ympärystän ja koetti olla hiljaa alallaan. Nuoleminen poisti lian ja hieromisen kautta lievensi tulehdusta, ja se liimasi karvat haavan päälle jonkinlaiseksi siteeksi, joka suojeli ilmalta, lialta ja mikrobeilta. Ei parempaa hoitoa olisi voinut olla.
Mutta intiaani oli hänen jäljillään. Ei kauaa kulunut, ennenkuin haju varotti Vahbia, että vihollinen oli tulossa, hän sen vuoksi hiljaa kiipesi korkeammalle vuoreen toiseen lepopaikkaan. Mutta jälleen hän vainusi intiaanin lähestyvän ja lähti matkaan. Monta kertaa tämä tapahtui, ja vihdoin tuli toinen luoti ja uusi kimoileva haava. Vahb oli nyt raivoissaan. Ei oikeastaan ollut mitään muuta, joka häntä todella pelotti, kuin tuo katala ihmisen, raudan ja pyssyn haju, jonka hän muisti aina siitä päivästä saakka, kun moamonsa menetti; mutta nyt hänestä lähti kaiken tämän pelko. Tuskalla hän taas ryömi korkeammalle vuoreen, kulki miehen korkuisen kallioportaan juurta, nousi sen päälle ja kävi reunan taa maata. Perässä tuli intiaani, puukko vyöllä, rihla kädessä; ääneti, sukkelaan seuraten jälkiä; tutkien kiihkeällä ilolla jokaista veristä jalanjälkeä, joka ajetulle karhulle oli tuottanut semmoisen tuskan. Sortuneen louhikon rinnettä hän nousi suoraan kohti sitä paikkaa, missä Vahb portaan päällä odotti, kivuistaan vimmastuneena. Eteenpäin vain hiipi kovasisuinen metsämies; silmät yhä tutkivat veritahroja taikka vaelsivat ylhäisissä metsissä, mutta ei kertaakaan hän kurkottanut katsomaan kallioportaan päälle. Ja nähdessään tämän ilmetyn kuoleman hellittämättä jäljillään ja haistaessaan sen vihatun hajun, Vahb raskaan uhrin hinnalla kohotti ruhoansa ruhjotun värisevän kämmenensä tuelle ja jäi siihen, kunnes oikea hetki tuli, ja sitten hän terveen kämmenensä verrattomaan synnynnäiseen voimaan lisäsi epätoivoisen vihan koko painon ja iski hirveän ruhjovan iskun. Intiaani lyyhistyi kertaakaan kiljahtamatta ja sitten kierähti näkyvistä. Vahb nousi ja etsi jälleen rauhallisen kolkan, jossa saisi hoitaa haavojansa. Näin hän oppi, että pitää tapella rauhansa edestä; sillä sen koommin ei sitä intiaania näkynyt, ja nyt hän sai rauhassa levätä ja parantua.