II.
Vuodet vierivät kuten ennenkin, paitsi että Vahbin uni talvi talvelta keveni, ja kevät keväältä hän lähti aikaisemmin pesästään ja oli vielä entistäänkin suurempi, ja yhä vähemmän oli vihollisia, jotka uskalsivat häntä vastustaa. Kuudennella ikävuodellaan hän oli sangen iso, voimallinen, juroluontoinen karhu, jolla ei elämässään ollut ystävää, ei lempeä jälkeen sen kovan onnen päivän Ala-Pineyn rannalla.
Ei koskaan puhuttu, että Vahbilla olisi ollut mielitiettyä. Eikä kukaan luullut hänellä koskaan olleenkaan. Vuosi vuodelta karhujen lemmenajat tulivat ja menivät jättäen hänet omaan onneensa, kuten hän oli nuoruudessaankin ollut. Karhun ei ole hyvä olla yksin; se on sille pahaksi joka suhteessa. Hänen tavallinen ärtyisyytensä kehittyi sitä myöten kuin voimatkin, ja jokainen, joka olisi nyt sattunut hänet tapaamaan, olisi sanonut häntä vaaralliseksi harmaaksi karhuksi.
Hän oli elänyt Meteetseen laaksossa aina siitä pitäen, kun ensin sinne muutti, ja monet pienet ansaseikkailut ja kohtaukset vuoriston metsäläiskilpailijain kanssa olivat hänen luonteensa kehittäneet. Mutta näiden viimemainittujen joukossa ei enää ollut ainoatakaan, jota hän nyt olisi pelännyt, ja hän oli kylliksi viisastunut ensinmainittuja välttääkseen, sillä ihmisen ja raudan läpitunkeva haju oli pettämätön varotus, etenkin erään tapauksen jälkeen, joka sattui hänen kuudentena ikävuotenaan.
Hänen aina luotettava nenänsä kertoi, että alaalla hirsimetsässä oli hirven raato.
Hän kulki vastatuuleen ja sieltä toden totta löytyikin suuri herkullinen haaska, kaikkein paras paikka jo auki revittynä. Tosin kyllä siellä tuntui sitä kamalaa ihmis- ja rautahaisuakin, mutta se oli niin heikkoa ja herkut olivat niin houkuttelevat, että hän, ympäri kierrettyään ja raatoa tutkittuaan kahdeksan jalan korkeudesta, joka oli hänen mittansa kahdella jalalla seisten, varovasti lähestyi ja paikalla tarttui vasemmasta kämmenestään suunnattomiin karhunrautoihin. Hän tuskasta karjui ja raivoisena pieksi ympärilleen. Mutta nämä eivät olleetkaan majavanraudat; ne olivat suuret neljänkymmenen naulan karhunraudat, ja hän oli nyt varmassa tallessa.
Vahb aivan kuohui raivosta ja vimmatusti puri rautoja hampaillaan. Sitten hän muisti entiset kokemuksensa. Hän asetti raudat takajalkainsa väliin, toisen takakämmenen toiselle, toisen toiselle sangalle, ja painoi niitä alas koko voimallaan. Mutta se ei riittänyt. Hän raastoi mukaansa raudat pölkkyineen ja kalistellen astui vuorta kohti. Kerran toisensa perästä hän koetti saada jalkansa irti, mutta turhaan, kunnes tuli erääseen paikkaan, jossa oli polun poikki suuri puu, runko muutaman jalan maasta kohollaan. Sattumako lienee ollut, vaiko sukkela päähänpisto, hän seisahtui sen alle ja teki uuden yrityksen. Takakäpälä kummallakin sangalla ja mahtavat hartiat puuta vastaan ponnistaen hän jättiläis-voimalla rutisti kojetta: jykevät teräsjouset antoivat perään, sangat aukenivat ja hän repäisi ulos jalkansa. Vahb oli jälleen vapaa, vaikka jäikin isovarvas, jonka raudat ensi iskulla olivat melkein poikki puraisseet.
Jälleen oli Vahbilla kipeä haava hoidettavana, ja kun hän oli vasenkätinen karhu — se on, kun hän tahtoi kääntää paaden kyljelleen, niin hän kannatti itseään oikealla kämmenellä ja vasemmalla väänsi — niin seurasi tästä vammasta, että hänen täytyi joksikin ajaksi luopua kaikista niistä herkkumuruista, joita on kaatuneitten puitten ja kivien alla. Haava lopulta parani, mutta hän ei milloinkaan unhottanut tätä kokemusta, ja siitä pitäen ihmisen ja raudan kitkerä haju, ilmankin pyssyn hajua, aina sai hänet raivoihinsa.
Hän oli monesta kokemuksesta oppinut, että oli parempi lähteä käpälämäkeen, milloin metsämiehestä vain hajua tunsi, taikka kuuli hänen matkan päässä tulevan, mutta tapella henkensä edestä, jos hän oli lähellä. Ja pian lehmipaimenet saivat kokea, että Ylä-Meteetsee oli semmoisen karhun maata, joka oli paras jättää rauhaan.