III.
Eräänä päivänä Vahb pitkän poissaolon jälkeen saapui lääninsä alempiin osiin ja hämmästyksekseen näki senkaltaisen puisen pesän, joita ihmiset itselleen rakentelevat. Kiertäessään tuulen alle hän tunsi sen haisun, joka nykyään aina sai hänet raivostumaan, ja seuraavassa tuokiossa hän kuuli kovan paukauksen ja tunsi pistävän iskun vasemmassa takajalassaan, siinä samassa, joka oli vanhastaan kankea. Hän pyörsi ympäri ja paraiksi näki miehen juoksevan äsken rakennettua mökkiä kohti. Jos laukaus olisi sattunut olkaan, niin Vahb olisi ollut saatuna, mutta siihen se ei sentään sattunut.
Valtavat käsivarret, jotka paiskoivat hirsiä kuin luudanvarsia, kämmenet, jotka yhdellä kopauksella ruhjoivat seudun suurimmankin sonnin, kynnet, jotka vuoren kyljestä repivät mahtavia paasia — mitä ne huolivat murhaavasta rihlastakaan!
Kun kumppani illalla palasi kotiin, niin hän löysi sen miehen mökin punertavalta lattialta. Ulkoa tulevat veriset jället ja sanomalehdestä leikatun novellin taa vapisevalla kädellä kyhätty kirjotus kertoivat tapauksen.
Tämän teki Vahb. Minä näin sen lähteellä ja haavotin sitä. Minä koetin päästä katolle, mutta se sai kiinni. Hyvä Jumala kuinka minä kärsin! Jakk.
Sehän oli oikeus ja kohtuus. Ihminen oli tunkeutunut karhun maahan, oli koettanut tappaa karhun, ja olikin oman henkensä menettänyt. Mutta Jakin toveri vannoi tappavansa sen karhun.
Hän lähti jäljille ja seurasi niitä kanjonille ja kulki siellä ristiin rastiin ja metsästeli päivän toisensa jälkeen. Hän asetti täkyjä ja viritti rautoja ja kuuli vihdoin eräänä päivänä rojauksen, kalin-kolin, pupamm, kun valtava paasi poukkui rinnettä pitkin jonnekin metsään säikyttäen pari hirvieläintä, jotka liehuivat pois kuin takkiaisuntuva. Miller aluksi luuli sitä vuorenrepeämäksi; mutta pian hän älysi, että se oli Vahb, joka oli vierittänyt kiven saadakseen sen alta vain pari kolme muurahaista.
Tuuli ei ollut tietoa vienyt, ja Miller, pensaitten lomitse tähyten, näki ison karhun syövän, vasenta takajalkaansa säälitellen ja itsekseen äreästi möristen, kun sitä uuden kerran vihlaisi. Miller etsi tukea ja ajatteli, "nyt tulee kuolema, ellei mene aivan päin mäntyä." Hän vihelsi terävään, karhu jähmettyi liikkumattomaksi, ja sen seistessä korvat hörössä mies osuutti päähän ja laukaisi.
Mutta juuri sillä hetkellä liikahti iso pörhöinen pää, vimmastuttava naarmu vain tuli, savu ilmaisi miehen paikan ja harmaa töytäisi vihaisesti, kolmen jalan kiireellä tavottamaan vihollistaan.
Miller pudotti pyssynsä ja kiikutti itsensä keveästi puuhun, ainoaan, mitä oli suurta sillä paikalla. Vahb suotta raivosi runkoa vastaan. Se repi kaarnan hampaillaan ja kynsillään; mutta Miller oli turvassa, saamattomissa. Kokonaista neljä tuntia harmaa vahti, sitten heitti ja verkalleen poistui pensaihin, kunnes katosi näkyvistä. Miller piti sitä puusta silmällä ja vielä sen jälkeen odotti lähes tunnin ollakseen varma siitä, että karhu oli mennyt. Sitten hän laskeutui maahan, otti pyssynsä ja lähti mökilleen. Mutta Vahb oli viekas; hän oli vain ollut poistuvinaan ja sitten hiljaa hiipinyt takaisin väjymään. Heti kun mies oli poistunut puun luota siksi kauas, ettei voinut sen luo palata, niin Vahb hyökkäsi hänen jälkeensä. Haavoistaan huolimatta karhu liikkui nopeammin. Neljännesmailin päässä — no niin, Vahb teki miehelle juuri saman, mitä tämä oli vannonut hänelle tekevänsä.
Kauan aikaa perästä päin ystävät löysivät pyssyn ja asiaksi asti muutakin.
Meteetseen uudismökki sai lahota. Sitä ei käytetty koskaan sen jälkeen, sillä ei ketään haluttanut lähteä maahan, jossa oli vähän houkutuksia ilmeisen pahan onnen ja kirouksen vastapainoksi ja jossa niin hirveä harmaakarhu oli alati sotapolulla.