IV.
Löydettiin sitten hyvää kultaa Ylä-Meteetseen varrelta. Kullankaivajia tuli ja kaksittain kulki vuorenkukkulain keskellä maata tonkien ja pienet purot pilaten — harmaapartoja vanhoja miehiä enimmäkseen, jotka olivat eläneet elämänsä vuoristossa ja itse hitaasti muuttuivat harmaiksi karhuiksi. Kaikkialla he kaivoivat ja kuopivat, eivät hyviä ravitsevia juuria, vaan tuota hohtavaa keltaista hiekkaa, joka ei kelvannut syödä; eläen harmaakarhun elämää, pyytämättä muuta kuin saada rauhassa kaivaa.
He näyttivät ymmärtävän harmaan Vahbin. Kun ensi kerran tavattiin, niin Vahb nousi takajaloilleen ja ilkeät viheriät tulet alkoivat vilkkua hänen pienissä silmissään. Vanhempi miehistä sanoi toverilleen.
"Anna sen olla, niin se ei tee mitään."
"Voi kuin on kamalan suuri!" vastasi toinen hermostuneesti.
Vahb oli hyökkäämäisillään, mutta mikä lienee pidättänyt — se oli jotain, joka ei kuulunut hänen aistimiinsa, joka tuntui vain niiden alallaan ollessa; se oli jotain, joka miehessä ja karhussa on hänen viisauttaan viisaampaa ja joka viittaa tietä hämärän ja mutkailevan tien jokaisessa epätietoisessa haarassa.
Vahb ei tietenkään ymmärtänyt, mitä miehet sanoivat, mutta hän tunsi, että tässä oli jotain erilaista. Ihmisen ja raudan oli haju, mutta se ei ollut samaa raivostuttavaa laatua, ja tästä puuttui se pistävä haju, joka aina vaan johti hänen mieleensä penikka-ajan synkät päivät.
Miehet eivät liikkuneet, jonka vuoksi Vahb vain mörähti maanalaisen mörähdyksen, laskeutui taas neljälle jalalle ja meni menojaan.
Myöhään samana vuonna Vahb taas sattui kohtaamaan sen ruskeakuonon mustan karhun. Kuinka se karhu aina vaan pieneni! Vahb olisi nyt voinut yhdellä läimäyksellä nakata sen Graybullin toiselle rannalle.
Mutta musta karhu ei jäänyt sitä voimankoetusta odottamaan. Se kiikutti lihavan typykän ruumiinsa puuhun niin sukkelaan, että ähkä pääsi. Vahb ulottui nyt maasta yhdeksän jalkaa korkealle ja yhdellä raapauksella hän valtavilla kynsillään repäisi pois kaarnan aina hohtavaa valkoista puuta myöden ja melkein maahan saakka; ja musta karhu kauhusta värisi ja uikutti, kun niitten kamalien kynsien raavinta kiiti puuta pitkin ja siitä sen selkärankaan hirvittävän sanomansa keralla.
Mitä tämän mustan karhun näkeminen Vahbissa herätti? Ylä-Pineynkö kauan unhotettuja muistoja; ruokaisen metsämaanko mietteitä?
Musta oli kavunnut niin korkealle kuin pääsi ja Vahb jätti sen sinne värisemään, ja ilman sen selvempää tarkotusta hän itse samosi Ylä-Meteetseen äyräitä alas Graybullille, Rimrock vuoren lievettä kiertäen; ja yhä edelleen vain, kunnes hän monta tuntia myöhemmin huomasi olevansa Ala-Pineyn hirsimurroksessa ja muinoisten marjain ja muurahaisten keskellä.
Hän oli aivan unohtanut, kuinka mainio maa tämä Piney oli: yllin kyllin ruokaa, ei kullankaivajia missään jokia turmelemassa, ei metsämiehiä, mitä silmällä pitää, ei sääskiä eikä kärpäsiä, vaan runsaasti aukeita päivärinteitä ja suojaisia metsiä, takana korkeita jyrkkiä kallioita kylmempiä tuulia pois kääntämässä.
Eikä siellä ollut vakinaista harmaata karhuakaan asukkaana, ei edes maata kiertävistä merkkiä, ja ne mustat karhut taas, jotka maan omistivat, eivät tulleet lukuun.
Vahb oli vallan hyvillään. Hän kieritteli mahtavaa ruhoaan vanhassa puhvelin piehtaroimakuopassa ja kohoten kahdelle jalalle puuta vastaan siinä paikassa, missä Piney kanjoni eroo Graybull kanjonista, pani siihen merkkinsä runsaat kahdeksan jalkaa maasta.
Seuraavina päivinä hän kuljeskeli yhä kauemmaksi ja kauemmaksi Shoshonien rosoisten kukkulain keskelle ja sitä myöden kuin kulki, sitä myöden maata anasti. Monen mustan karhun merkkipuita hän löysi, ja jos ne olivat pieniä kuivaneita puita, niin hän yhdellä valtavan kämmenensä läimäyksellä mursi ne rytisten maahan. Jos ne olivat tuoreita, niin hän pani omat merkkinsä entisten merkkien päälle ja paremmaksi vakuudeksi vielä repi kuoren varpaittensakin suurilla kynsikuokilla.
Ylä-Piney oli niin kauan ollut mustien karhujen aluetta, että oravat olivat lakanneet tallettamasta varastojaan onttoihin puihin, ne käyttivät nyt laakojen paasien alustiloja, josta mustat karhut eivät voineet niitä saada; Vahbille tämä sen vuoksi oli runsauden maa: mäntymetsässä joka neljäs tai viides paasi oli oravan tai maaoravan, tsipmunkin, vilja-aitan katto, ja jos pikku omistaja sattui siellä olemaan, kun hän käänsi paaden kyljelleen, niin tuntoaan vaivaamatta Vahb litisti sen kämmenellään ja pisti poskeensa omain varastojensa herkulliseksi palan painimeksi.
Ja minne Vahb meni, sinne se teki merkkipaalunsakin:
Syrjäisiltä pääsy kielletty!
Se oli puihin kirjotettu niin korkealle, kuin hän ulottui, ja jokainen, joka siihen tuli, ymmärsi hajun ja karvain olevan suuren harmaan Vahbin.
Jos emo olisi kyllin kauan elänyt häntä opettaakseen, niin Vahb olisi tiennyt, että semmoinen maa, joka keväällä on hyvä, voi kesällä olla huono. Vahb vasta vuosien kokemuksen kautta sai selville, että on parasta kerrassaan muuttaa maata vuodenaikain mukaan. Aikaisin keväällä Cattle ja Elk vuoristot talven tappamine raatoineen tarjoavat runsaat juhla-ateriat. Alkukesästä paras laidun on lämpimillä mäenrinteillä, joilla kasvaa kamassiaa ja intiaaninaurista. Loppukesästä ovat jokilaakson marjapensaat hedelmiä täynnään ja syksyllä oli ketrimetsissä hyvä tilaisuus lihottautua talveksi. Siten hän joka vuosi levitti aluettaan. Hän ei tyytynyt siihen, että karkotti mustat karhut Pineyn ja Meteetseen varsilta, vaan vieläpä kulki vedenjakajankin poikki ja tappoi sen vanhan junkkarin, joka kerran oli karkottanut hänet Kauppapuoti-laaksosta. Ja hän myös piti, mitä oli vallannut, kerrankin hajotti kokonaisen siirtolais-leirin, joka Keski-Meteetseen varsilta haki karjatalon paikkaa; hän säikytti hevoset karkuun ja käänsi mullin mallin koko leirin. Ja siten kaikki eläimet, ihminen niitten mukana, tulivat tietämään, että koko matka Frank's Peakista Shoshonen vuorenpolvekkeihin saakka oli semmoisen kuninkaan maata, joka hyvin kykeni sitä puolustamaankin, ja että tämän kuninkaan nimi oli Meteetseen Vahb.
Jokainen Jumalan luoma, jonka voimat ovat niin suuret, ettei sen tarvitse pelätä julkihyökkäystä, helposti unohtaa, mitä on oppinut. Mutta Vahb ei koskaan unohtanut niitä varhaisia kokemuksia, joita hänellä oli raudoista ollut. Hän piti ohjeenaan, ettei koskaan lähestyisi tuota ihmisen ja raudan hajua, ja siinä syy, miks' ei hän koskaan enää tarttunut.
Niin hän eli yksinäistä elämäänsä ja samoili vuorilla, nakellen paasia ympärilleen kuin kiven mukuloita ja valtavia puurunkoja kuin kalikoita jokapäiväistä ruokaansa etsiessään. Ja vuorilla ja laaksoissa joka eläin oppi pian tuntemaan Vahbin ja häntä pelkäämään, tuota aikanaan takaa ajettua vainottua penikkaa. Ja useampi kuin yksi musta karhu sai hengellään maksaa tuon toisen ammoiset pahat teot. Ja moni häjy ilves sen edellä paeten nousi puuhun, ja jos puu oli kuivanut, niin Vahb raastoi sen maahan, ja puu ja ilves ruhjoutuivat mäsäksi. Sankakaulainen orikin, villihevoslauman johtaja, näki kerrankin viisaimmaksi antaa tietä. Suuret harmaat metsäsudet ja vuoripantterit niinikään heittivät äsken kaatamansa otuksen ja synkän pelon valtaamina hiipivät syrjään Vahbin ilmestyessä. Ja jos hänen astua löntystäessään marunaa kasvavan jokilakean poikki ja pelottaessaan antiloopit kuin lintukarjan edellään pakenemaan, sattui tielle ilmestymään jäntterä sonnimullikka, joka oli viisaaksi liian nuori ja pelkuriksi liian iso, niin Vahb mäsäsi sen kallon jättiläiskäpälänsä yhdellä läimäyksellä ja teki sille saman, mitä silloin jo monta aikaa takaperin lehmä oli aikonut hänelle tehdä.
Harvoin maaemo unohtaa omilleen varata kahdet maljat, toisen katkeran, toisen metisen. Juokoot niistä vähän tai paljon, mutta tasan on juotava molempia. Helppo on vuorelta alas laskea, mutta sama matka on sen päälle taas kiivettävä. Nuoren iän kolhivat koetukset olivat rakentaneet Vahbin mahtavan rungon. Häneltä oli kielletty kaikki harmaankarhun tavalliset elämänilot, mutta voimaa annettu enemmän kuin kahdenkertainen osa.
Siten hän eli vuoden toisensa jälkeen, puolison tai kumppanin lauhduttamatta, synkkänä mitään pelkäämättä, valmiina tappelemaan, mutta muuta pyytämättä, kuin saada olla rauhassa — aivan rauhassa. Hänellä oli synkässä elämässään yksi ainoa kiihkeä ilo — verrattoman voiman pysyvä riemutunne — tuo pieni, mutta koskaan pettämätön ilon sykähdys, kun vihollinen kaatui ruhjottuna ja hervottomana, taikka halkeilevat paadet iskivät tulta ja poukkuivat hänen niitä vastaan kääntäessään ihmeellisen voimansa täyden mitan.