V.
Kaikella on omituinen hajunsa, jos vain on nenää haistaa. Vahb oli opiskellut hajuja koko elämänsä ja vuoristossa tunsi useimpien merkityksen. Jokainen haju oli kuin ääni, joka hänelle puhui; ja se oli vielä paljon parempikin kuin ääni, sillä tietäähän vaikka kuka, että hyvä nenä on etevämpi kuin silmät ja korvat yhteensä. Ja jokainen näistä lukemattomista äänistä yhtä mittaa huuti, "täällä ja tämmöinen minä olen".
Katajanmarjoilla, kiulukoilla, mansikoilla, kullakin oli lempeä vieno pikkuäänensä, joka kutsui, "täällä me — marjat, marjat".
Suurilla ketrimetsillä oli vahva kauas kantava ääni, "täällä me, ketrimännyt", mutta tullessaan aivan niiden keskelle Vahb kuuli ketrikäpyjen vienon houkutuksen, "täällä me, ketrikävyt".
Ja toukokuussa kamassiapientaret tuulen tullessa oikealta taholta lauloivat kuin lauluseura: "kamassiapientaria, kamassiapientaria."
Ja niiden sekaan tullessaan hän erotti kunkin äänen erikseen. Kullakin juurella oli oma pieni sanansa kuiskattavana hänen nokkaansa: "Tässä minä, iso kamassia, mehevä ja kypsä", tai kimakka pikkuääni: "Tässä minä, nahkea pikku mukula, kehno, kelvoton."
Ja syksyllä leveät mehevät ruskosienet isoon ääneen kutsuivat, "minä olen lihava terveellinen tatti", ja myrkyllinen kärpässieni luikkasi, "minä olen kärpässieni. Jätä minut rauhaan, taikka kellistyt kipuvuoteelle". Ja lauloivathan laulunsa kanjonin partaan keijumaiset kellokukatkin, yhtä hienon kuin niiden rihmavarsi oli ja yhtä vienon kuin niiden sulokin; mutta hajujen vartija oli oppinut jättämään ne omaan arvoonsa, sillä ne ja miljoona muita samankaltaisia olivat Vahbille yhdentekevät.
Ja näin jokainen elävä olento, joka liikkui, ja joka kukka, joka kasvi, ja joka kallio ja kivi ja maanpäällinen muoto kertoi tarinansa ja kuiskasi vähät viestinsä hänen nokkaansa. Päivällä ja yöllä, sumussa ja selkeällä iso kostea kuono kertoi hänelle enimmät siitä, mitä hän tahtoi tietää, taikka sivuutti joutavina semmoiset, jotka eivät mitään merkinneet, ja yhä enemmän ja enemmän hän kävi siitä riippuvaiseksi. Vaikka hänen silmänsä ja korvansa yhdessä ilmottivat niin ja niin, niin ei hän sittenkään uskonut, ennenkuin nenäkin sanoi, että "niin, aivan oikein".
Mutta näitä ihminen ei käsitä, sillä nenänsä esikoisoikeuden hän on myynyt saadakseen asua kaupungeissa.
Satoja hajuja oli Vahbille mieluisia, tuhansia joutavanpäiväisiä, sangen monta oli vastenmielistä ja jotkut saivat hänet vallan raivostumaan.
Hän oli usein huomannut, että jos kävi länsituuli hänen ollessaan Pineyn kanjonin yläpäässä, niin tuntui omituista uutta hajua. Toisina päivinä hän ei välittänyt siitä, toisina se häntä iljetti; mutta hän ei koskaan lähtenyt sitä peräämään. Toisina päivinä kantoi pohjatuuli ylävedenjakajalta mitä kamalinta hajua, toisenlaista kuin kaikki muut, hajua, josta hän vain tahtoi päästä pois.
Vahbin alkoi nuoruus jo olla kaukana takana, ja takajalassa, joka oli niin usein vammoja saanut, alkoi tuntua kipuja. Kylmän yön taikka pitkällisten kosteitten säitten jälkeen hän tuskin saattoi käyttää sitä jalkaa ja eräänä päivänä hänen tuntiessaan tämmöistä särkyä länsituuli kantoi syvälle kanjoniin hänen nokkaansa kumman sanoman. Vahb ei kyennyt selvään lukemaan tätä sanomaa, mutta se näytti sanovan, "tule", ja hänen sisässään tuntui sanovan "mene".
Ravinnon haju houkuttelee puoleensa nälkäistä luontokappaletta ja kylläistä tympäisee. Me emme tiedä miksi, ja kaikki mitä siitä voi selville saada on himon synty ruumiin tarpeesta. Niinpä Vahbia nyt houkutteli puoleensa se, joka oli kauan ollut hänelle vastenmielistä, ja hän astua löntysteli polkuaan pitkin vuoreen, itsekseen möristen ja vihaisesti läimäyttäen oksia, jotka sattuivat hänen naamaansa pyyhkäisemään.
Se kumma haju kävi hyvin väkeväksi; se johti häntä paikkaan, jossa hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt — pitkin valkoista hiekkarinnettä saman väriselle pengermälle, jolla pahan näköistä vettä juosta liritti ja muutamasta kuopasta nousi jonkinlaista usvaa. Vahb kohotti epäluuloisen näköisenä kuonoaan — semmoista ihmeellistä hajua! Hän kiipesi pengermän päälle.
Käärme kiemurteli hänen edessään tien poikki. Vahb mäsäsi sen iskulla, joka sai läheiset puut huojumaan ja kiikkerän paaden alas vierähtämään, ja hän päästi möräyksen, joka järähti laaksossa kuin etäinen ukkonen. Sitten hän tuli sille usvakuopalle. Se oli täynnään vettä, joka liikuskeli hiljalleen ja höyrysi. Vahb pisti siihen kämmenensä ja se oli aivan lämmintä ja nahkaan se tuntui miellyttävältä. Hän pisti veteen molemmat jalkansa ja vähin erin sujui sinne yhä syvemmälle, niin että allikko joka puolelta vuoti reunainsa yli, ja lopulta hän pitkin pituuttaan makasi lämpöisessä, melkein kuumassa rikkilähteessä, rypi vihertävässä vedessä, tuulen kuljetellessa ilmassa höyryä sinne tänne.
Kalliovuorissa on paljon näitä rikkilähteitä, mutta tämä sattui olemaan ainoa, mitä oli Vahbin läänissä. Enemmän kuin tunnin hän siinä makasi; sitten tuntien kyllin saaneensa veti rannalle mahtavan ruhonsa ja huomasi tuntuvan merkillisen hyvältä ja nuortealta. Vasemman takajalan kankeus oli aivan kadonnut.
Hän ravisti veden pörhöisestä turkistaan. Leveä kallionpykälä, johon päivä täydeltä terältään paistoi, kehotti häntä pitkäkseen rupeamaan ja itseänsä kuivaamaan. Mutta ensin hän kohosi pystyyn lähintä puuta vastaan ja jätti siihen merkin, jonka piti olla jokaiselle selvän. Oli siihen tosin merkkinsä jättänyt moni muukin eläin, joka oli rikkisaunassa vaivojansa parannellut; mutta mitä niistä? Siitä pitäen oli tähän puuhun kuralla, karvoilla ja hajulla kirjotettu niin selvin sanoin, että jokainen vuoriston eläin taisi sen lukea:
Tämä on minun saunani. Karttakaa sitä!
(Puumerkki) Vahb.
Vahb makasi vatsallaan, kunnes selkä oli kuiva, sitten kääntyi leveälle selälleen ja piehtaroi ja väänteli itseään voimallisesti, kunnes paahtava päiväliekkonen oli hänet kokonaan kuivannut. Hän päätteli voivansa tämän kaiken jälkeen sangen paksusti. Ei hän itselleen sanonut näin, "minua vaivaa se ilkeä tauti, jota sanotaan luuvaloksi, ja rikkikylvyt ovat sen parantamiseksi oikea hoito". Vaan hän päätteli näin, "minulla on kamalat tuskat; tuntuu paremmalta, kun olen tässä löyhkävässä lätäkössä." Sen jälkeen hän siis palasi takaisin, aina kun kivut alkoivat tuntua, ja joka kerta hän sai parannuksen.