I.
Vuoret vierivät. Vahb ei enää kasvanut isommaksi — ei ollut tarvettakaan, — mutta hän muuttui valkoisemmaksi, äreämmäksi ja vaarallisemmaksi. Hänen lääninsä oli nyt suunnattoman laaja. Joka kevät, talvimyrskyjen kaadettua ilmotustaulut, hän kiersi ja uudisti ne. Se tapahtui luonnostaan, sillä ravinnon niukkuus ennen kaikkea pakotti häntä kulkemaan kautta alueensa. Siihen aikaan vuotta oli paljon savilätäköitä, ja nahkan syyhyessä talviturkin aljettua karvaansa luoda tuntui viileä märkä savi sangen hyvältä, ja hyvän kyhninnän suloinen syyhy oli erinomaisimpia nautinnoita, mitä hän tiesi. Mikä siis syy lieneekin ollut, tulos oli aina sama; merkit uudistettiin joka kevät.
Lopulta Palette Ranshin väki karjoineen saapui Ala-Pineyllekin ja miehet tutustuivat sen "vanhaan rumaan vaariin". Lehmäin merkitsijät hänet nähdessään sanoivat, "ettei heiltä ollut karhuja hukassa ja että oli parasta väistyä tämän tieltä ja antaa sen hoitaa omat asiansa."
Ne eivät häntä usein nähneet, vaikka hänen polkujaan ja merkkitaulujaan oli kaikkialla. Mutta tämän karjaleirin omistajan, synnynnäisen metsämiehen Eversti Pickett hänelle kertoi jonkun verran vanhan karhun elämänvaiheita ja harrasta mielenkiintoa Vahb herätti, itse hän sai selville enemmän, kuin eversti milloinkaan tiesi.
Hän sai selville, että Vahbin lääni etelää kohti ulottui aina Ylä-Wigginsin haaraan saakka, pohjoista kohti Haisevalle vedelle ja Meteetseestä Shoshoneihin. Hän huomasi Vahbin tietävän karhunpyydyksistä enemmän kuin useimmat pyytäjät; että hän joko kulki niiden sivu, taikka repäisi auki täkytarhan toisen pään ja veti täyn pois rautain lähelle menemättä, ja että Vahb toisinaan joko sattumalta tai tahallaan laukaisi ansan yhdellä niistä paaluista, joista täkytarha oli rakennettu. Tämä karjakartanon omistaja niinikään sai selville, että Vahb katosi hänen mailtaan joka vuosi kesäkuumaksi yhtä olemattomiin kuin joka talvikin makuuajakseen.