II.
On jo kulunut paljon vuosia siitä, kun viisas hallitus erotti Yellowstonen latvavedet ainaiseksi luonnon pyhätöksi. Tämän suuren ihmemaan rajoissa oli toteutettava runoilijakuninkaan ihanne, eikä kenenkään pitänyt siellä tehdä pahaa eikä pelottaa. Ei linnuille eikä maaeläimille saa tehdä väkivaltaa, kirvestä ei saa kuljettaa näihin aarniometsiin ja joet saakoot ainiaan juosta tehtailta ja kaivoksilta rauhassa. Kaikkien tulee siellä todistaa, että semmoista oli Länsi ennen valkoisen miehen saapumista.
Luonnon varassa elävät eläimet sangen pian keksivät tämän kaiken. Ne pian oppivat tietämään tämän aitaamattoman puiston rajat, ja ne esiintyvät, kuten jokainen tietää, aivan toisen luontoisina sen pyhitetyllä alueella. Ne eivät enää karta ihmisen kasvoja, ne eivät häntä pelkää eivätkä käy hänen kimppuunsa, ja toisiaankin kohtaan ne ovat suvaitsevaisempia tässä suojan maassa.
Rauha ja runsaus ovat maallisen hyvyyden kukka; löydettyään ne täältä luonnonvaraiset eläimet joukolla keräytyvät ympärysmaasta tähän puistoon, eikä niitä missään muualla näe niin kosolta.
Karhuja on runsaasti varsinkin Lähdehotellin seuduilla. Metsässä on neljännesmailin päässä tasainen avopaikka, johon hotellin taloudenhoitaja joka päivä toimittaa karhuille kaikki ruuanjätteet, ja se mies, jonka tehtävänä tämä on, on karhupitojen edeskäypä. Joka päivä nämä pidot pidetään, ja joka vuosi tulee yhä enemmän karhuja pitovieraiksi — Nykyään on tavallista, että siellä samalla haavaa näkee kaksikintoista karhua herkuttelemassa. Niitä on joka lajia — mustia, ruskeita, kanelinkarvaisia, harmaita, hopearipsiä, könköselkiä, isoja ja pieniä, perheitä ja yksin kulkijoita, ympärillä olevan laajan maan kaikista osista. Kaikki näyttävät olevan selvillä siitä, ettei väkivalta minkäänlainen ole puistossa luvallista, ja julmimmatkin niistä ovat siellä ottaneet uudet tavat. Vaikka tämän valitun tyyssijan alueella vaeltelee kymmenittäin karhuja ja vaikka ne toisinaan keskenään tappelevat, niin ei ainoakaan ole vielä ihmiselle pahaa tehnyt.
Vuosi vuodelta ne ovat tulleet ja menneet. Ohi kulkevat matkailijat näkevät ne. Hotellin väki tuntee hyvin monta niistä. He tietävät niiden ilmestyvän joka kesä sillä lyhyellä ajalla, minkä hotelli on avoinna, ja taas katoavan, eikä kukaan tiedä, mistä ne ovat tulleet, minne menevät.
Eräänä päivänä Palette Ranshin omistaja kulki puiston läpi. Oleskellessaan Lähdehotellissa hän kävi karhujen pitosalissa parhaana ruoka-aikana. Siellä oli monta mustaa karhua mässäämässä, mutta kaikki ne väistyivät valtavan hopearipsen harmaan karhun tieltä, joka auringonlaskun aikaan ilmestyi paikalle.
"Tuo", sanoi se mies, joka oli oppaana, "on puiston suurin harmaa karhu; mutta se on rauhallista lajia, Herra tiesi, miten muutoin kävisikään".
"Tuoko!" sanoi karjakartanon omistaja hämmästyneenä harmaan karhun astua löntystäessä lähemmäksi ja haahmoutuessa heinäkuormana pitosalin honkapylväikössä. "Tuoko! Ellei tuo ole Meteetseen Vahb, niin en ole ikänäni karhua nähnyt! Kyllä kai, ei ole sen pahempaa harmaata hirsiä vieritellyt Big Hornin rinteillä."
"Se ei ole mahdollista", sanoi toinen, "sillä se on täällä joka kesä heinäkuussa ja elokuussa, enkä minä luule sen asuvan niin kaukana".
"Eihän vain, juuri se vahvistaa asian", sanoi karjakartanon omistaja; "heinäkuu ja elokuu ovat juuri se aika, jolloin sitä ei näy meidän maillamme; ja näettehän itsekin, että se on takajalaltaan vähän rampa ja on menettänyt vasemmasta etukämmenestään kynnen. Nyt minä tiedän, missä se kesät kuhnustelee; mutta en minä luullut sitä vanhaa junkkaria niin viisaaksi, että se ymmärtää olla siivolla vieraissa käydessään".
Tämä suuri harmaa karhu tuli hotellissa sangen hyvin tunnetuksi seuraavina kesäkausina. Vain yhden kerran se käyttäytyi todella huonosti ja sekin tapahtui samana kesänä, jona se ensi kerran ilmestyi, ennenkuin se vielä oli puiston tapoihin perehtynyt.
Se astua tallusti eräänä päivänä hotelliin ja kiipesi pääovesta sisään. Salissa se kohotti pystyyn koko kahdeksan jalan vartalonsa vieraitten kauhistuneina paetessa; sitten se käveli hotellin konttorihuoneeseen. Konttoristi sanoi: "All right; jos te tarvitsette tätä huonetta enemmän kuin minä, niin saatte kai sen", hyppäsi tiskin yli ja sulkeutui sähkölennätyshuoneeseen lennättääkseen puiston ylitarkastajalle: "Vanha harmaa paraillaan konttorissa, aikoo ruveta hotellia pitämään; saammeko ampua?"
Vastaukseksi tuli: "Ampuminen kielletty puistossa; käyttäkää ruiskua." Se tehtiinkin ja se oli karhulle niin täydellinen yllätys, että sekin loikkasi tiskin yli ja kapaisi takatietä käpälämäkeen kalisevin kynsin ja raskaasti lönskyvin askelin. Se meni kyökin kautta ja mennessään koppasi lehmän puoliskosta paremman puolen eväikseen.
Tämä oli ainoa kerta, jolloin Vahbin tiedettiin olleen pahanteossa, vaikka toinen karhu kerran houkutteli hänet rauhan rikkomaan. Se toinen oli kookas musta karhu, naaras, joka oli ilkitöistään tunnettu. Tällä naaraalla oli kurja kivulloinen penikka, josta se oli kovin ylpeä — niin ylpeä, että se unohti omat tapansa ja haki rettelöitä sen vuoksi. Ja samoin kuin kaikki hemmotellut lapset, tämäkin oli syypää paljoon vihamielisyyteen. Emo oli niin iso ja vihainen, että se teki mitä tahtoi kaikille muille mustille karhuille, mutta kun se yritti ajaa pois vanhan Vahbinkin, niin se sai tämän kämmenestä läimäyksen moisen, että kieri maassa kuin jalkapallo. Vahb lähti perään ja olisi muijan tappanut, tämä kun oli rikkonut puiston rauhan, mutta se pääsi pakenemaan puuhun, jonka latvasta sen surkea pieni penikka hädissään parkui täyttä kurkkua. Siihen se juttu päättyi; sen koommin ei musta karhu mennyt Vahbin tielle, ja tämä sai rauhallisen ja mallikelpoisen karhun maineen. Useimmat ihmiset luulivat hänen tulleen joltain etäiseltä vuorelta, jolla ei ollut pyssyjä eikä ansoja tylyä mieltä ja kostonhimoa kehittämään.