III.
Sehän on kaikille tunnettu asia, että Bitter-root vuorien harmaa karhu on paha karhu. Bitter-root jono on vuoriston rotkoisin osa. Kaikkialla repivät maata syvät rotkot ja taaja takkuinen aluspensaisto peittää rinteitä.
Se on hevoselle mahdotonta maata, pyssymiehelle vaikeata, ja siellä on vaikka kuinka paljon hyvää karhun laidunta. Sen vuoksi siellä on paljon karhuja ja paljon ansamiehiä.
Könköselät, jolla nimellä Bitter-rootin harmaat karhut tunnetaan, ovat vilkasta ja hurjaluontoista rotua. Vanha könköselkä tietää ansoista enemmän kuin puolenkymmentä tavallista ansamiestä; se tietää enemmän kasveista ja juurista kuin luokka kasvintutkijoita. Se osaa prikulleen sanoa koska ja juuri mistä kutakin lajia toukkaa tai matoa on etsittävä, ja yhdestä haiskahduksesta se tietää, pyytääkö mailin päässä jälkiä seuraava metsästäjä pyssyillä, myrkyllä, koirilla, raudoilla, vaiko kaikilla näillä neuvoilla. Ja sillä on yksi yleinen ojennusnuora, joka on metsämiehelle ainaisten yllätysten syy: "Mitä päättänetkin tehdä, se tee nopeaan ja perusteellisesti." Kun siis ansamies ja könköselkä kohtaavat toisensa, niin karhu joko paikalla päättää juosta tiehensä niin kovaa kuin pääsee, taikka hyökätä miehen kimppuun ja tapella, kunnes voitto on ratkaistu.
"Pahain maitten" karhut eivät tehneet niin: niiden tapana oli pitää kiinni kunniastaan ja möristä kuin ukkosilma, ja näin metsämiehellä oli aikaa sinkauttaa murhaava vasamansa; ja vasama on koska tahansa ukkosta pahempi. Mies voi tottua karjauksiin, jotka maata järistäen ja sääriä vavistaen kiipeävät siihen pikkuiseen kammioon, jossa hänen rohkeutensa asuu; mutta karhu ei voi tottua 45-90 rihlan pehmeänokkaiseen luotiin, ja siinä syy, miksi "Pahain maitten" kaikki harmaat tapettiin sukupuuttoon.
Metsämiehet ovat siitä oppineet, että ei koskaan voi arvata, mitä könköselkä tekee; sen he vain tietävät, että minkä se tekee, sen se tekee äkkiä.
Nämä Bitter-rootin harmaat karhut kaiken kaikkiaan ovat sangen hyvin ratkaisseet elämän arvotuksen valkoisesta miehestä huolimatta, ja sen vuoksi ne omissa jylhissä vuoristoissaan yhä lisääntyvät.
Tietysti ei millekään alueelle mahdu kuin oma määränsä karhuja ja liiat tungetaan pois; ja niinpä erään nuoren heikonlaisen paljasnaamaisen könköselän kävi vaikeaksi pysyä sillä maalla, jota se harrasti, ja sen oli pakosta lähteminen maailmalle onneaan etsimään.
Se ei ollut mikään iso karhu, muutoin sitä ei olisikaan pois tungettu; mutta se oli ollut hyvässä opissa, niin että se pystyi sangen hyvin muualla toimeen tulemaan. Kuinka se vaelsi alas Salmon River vuorille, eikä niistä pitänyt; kuinka se kuljeskeli, kunnes joutui Snake lakeitten okalanka-aitain joukkoon, eikä tietysti voinut sinne jäädä; kuinka sula sattuma käänsi sen idän suunnalta, jossa puisto olisi ollut ja tyyssijan tarjonnut; kuinka se päätti kulkea Snake River vuoristoon ja siellä tapasi enemmän metsästäjiä kuin marjoja, kuinka se kulki niiden poikki Teton vuorille ja inholla näki allaan Jackson's Hole'n siirtokunnan, se ei kuulu Vahbin elämäkertaan. Mutta kun tämä paljasnaama könköselkä kulki Gros Ventre jonon poikki ja Wind Riverin veden jakajan yli Graybullin latvoille, niin se joutuu juttuumme, aivan samoin kuin se joutui Meteetseen harmaan karhun maille ja hänen elämäkertaansa.
Könköselkä ei ollut tavannut ainoatakaan ihmisen merkkiä siitä pitäen, kuin Jackson's Hole jäi selän taa, ja täällä se oli runsauden maassa. Se herkutteli kaikkia vuodenajan herkkuja ja ilomielin katseli helppoa pensaatonta maata, kunnes sattui vastaan Vahbin merkkipuu.
"Syrjäisiltä pääsy kielletty!" tämä sanoi niin selvään kuin taisi.
Könköselkä nousi pystyyn sitä vastaan.
"Tuli ja leimaus! onpas jymy karhu!" Kuonon merkki oli päätä ja kaulaa korkeammalla Paljasnaaman korkeinta ulottumista. No niin, tavallinen yksinkertainen karhu tietysti olisi hiljaa hiipinyt pois tämän keksinnön jälkeen; mutta Paljasnaama tunsi, että vuoret olivat velvolliset häntä elättämään, eikä toimeentuloa parempaa kuin tämä, jos vain osasi väistää tuota isoa junkkaria. Se nuuski paikat, piti tarkoin silmällä, oliko oikea omistaja tulossa, ja söi yhä edelleenkin, missä vain jonkun herkun tapasi.
Askeleen tai parin päässä tästä pelottavasta puusta oli vanha petäjän kanto. Bitter-root vuorilla semmoisten kantojen alla usein on hiirenpesiä, ja Paljasnaama väänsi sen kyljelleen katsoakseen. Ei siellä ollut mitään. Juurakko vierähti merkkipuuta vastaan. Paljasnaama ei vielä ollut oikein selvillä, mitä tehdä; mutta sen kekseliääseen päähän juolahti uusi tuuma. Se käänsi päätään puoleen, käänsi toiseen. Se katsoa killisteli juurakkoa ja sitten merkkiä pienillä porsaan silmillään. Sitten se päättävästi nousi juurakolle seisomaan, selkä puuta vastaan, ja pisti sinne merkkinsä, ainakin pään verran Vahbin merkkiä korkeammalle. Se kyhni selkäänsä kauan ja kovasti ja kävi sitten ryvettämässä kurassa päätään ja olkiaan, palasi taas takaisin ja teki merkin niin isoksi ja väkeväksi, ja niin korkeaksi, ja painostaen sitä semmoisilla kaarnan raappeilla, ettei sitä ollut mahdollista lukea muuta kuin yhdellä tavalla — se oli kauhean suuren tunkeilijan tappeluvaatimus nykyiselle omistajalle, jonka kanssa hän oli valmis tappelemaan ratkaisuun saakka, jopa etsimällä etsi tilaisuutta tapellakseen tämän hyvän maan omistamisesta.
Lieneekö se ollut sattuma, vai lieneekö tarkotuksella tapahtunut, juurakko ainakin vierähti toiselle puolelle könköselän siltä pois hypätessä. Paljasnaama asteli kanjonia alaspäin vahtien mitä valppaimmin, oliko vihollista tulossa.
Ei kauaa viipynytkään, ennenkuin Vahb sattui tunkeilijan jäljille, ja paikalla sen koko puiston-ulkopuolisen luonnon raivo kiehahti.
Monet mailit se seurasi jälkiä useamman kuin yhden kerran. Mutta pieni karhu oli yhtä nopea jaloiltaan kuin älyltään sukkela, eikä näyttänytkään itseään. Se vietävä poikkesi vain joka merkkipaalulle, ja jos suinkin oli keinoa juonitella, niin että sai oman merkkinsä korkeammalle pistetyksi, niin se teki sen suurella uholla ja jätti suuret näkyisät tuntomerkit. Mutta ellei ollut tilaisuutta muuta kuin rehelliseen tiedonantoon, niin se ei ensinkään lähestynytkään semmoista puuta, vaan etsi läheltä toisen puun, jonka vieressä oli joko pölkky tai kivi, jolta kurkottaa.
Siten Vahb piankin huomasi tunkeilijan merkkien olevan hänen omiaan paljoa korkeammalla — se oli ilmeisesti hirveä karhu, jota ei edes hän voinut varmaan tietää voittavansa. Mutta Vahb ei ollut mikään pelkuri. Hän oli valmis tappelemaan, kunnes asia tuli ratkaistuksi, oli se mimmoinen tahansa; ja hän kulki maitaan puhki ja poikki tunkeilijaa etsien. Päivän toisensa jälkeen Vahb häntä haki ja varusteli itseään tappeluun. Joka päivä hän löysi tunkeilijan jället, ja yhä useammin ja useammin hän löysi nuo korkeat merkit paljoa yläpuolelta omia merkkejään. Usein tuuli kantoi hajua; mutta ei koskaan hän saanut sitä nähdäkseen, sillä ukon silmiä oli alkanut viime vuosina sangen pahasti hämärtää; vähänkin etäämmät esineet hämmentyivät pöperöksi. Tuo yhtämittainen uhka tietysti lopulta synnytti Vahbin mielessä levottomuutta, eipä hän enää ollut nuori, ja hänen hampaansa ja kyntensä olivat kuluneet ja tylsistyneet. Vanhoissa haavoissa tuntui kipuja vielä entistäkin enemmän, ja vaikka hän hetken totuudessa olisi voinut yltyä tappelemaan vaikka kuinka monta ja vaikka kuinka suuria harmaita karhuja vastaan, niin kuitenkin ainainen pelko, tieto siitä, että täytyi olla valmiina tappelemaan tuota nuorta hirviötä vastaan vaikka millä hetkellä, rasitti hänen mieltään ja alkoi jäytää hänen terveyttään.