II.
Vanha eversti Pickett, karjakuningas, ratsasti maillaan. Edellisenä yönä hän oli nähnyt uudenkuun laskevan Pickets' Peakin valkoisen keilan taa.
"Viime kuun näin Frank's Peakin päällä", hän sanoi, "ja koko kuukauden oli minulla huono onni; mutta nyt kaiketi onni muuttui."
Seuraavana aamuna hänen onnensa alkoikin. Washingtonista tuli kirje ja suostumus hänen pyyntöönsä, että ranshille perustettaisiin postitoimisto, ja siinä vielä oli kohtelias kysymys, "minkä ehdotatte uuden postitoimiston nimeksi?"
Eversti otti naulasta uuden rihlansa, 45-90 repeterin. "Entäs tämä sitten", hän sanoi; "olihan nyt minun kuuni!" ja hän nousi Graybullin vartta ylöspäin katsomaan, miten karja jaksoi.
Kulkiessaan Rimrock vuoren lievettä hän kuuli etäistä mölyä, niinkuin olisi sonneja tapellut, mutta hän ei siitä sen enempää välittänyt, ennenkuin oli kiertänyt vuoren nokan ja näki alhaalla lakeudella karjansa kuopivan, niin että maa pöllysi, ja kuuli sen ammuvan siihen laatuun, kuin se oman heimonsa verta haistaessaan ammuu. Hän huomasi pian, että suuri sonni, itse pääpomo, oli ylt'yleensä verissään. Selkä ja kyljet olivat kuin pantterin repimät ja pää kuin toisen sonnin ruhjoma.
"Harmaa karhu", morahti eversti, sillä hän tunsi vuoriston. Sukkelaan hän jäljistä katsoi, mistä sonni oli tullut, ja ratsasti sitten korkeaa törmää kohti, josta näki kauemmaksikin. Välillä oli, lähellä Pineyn suuta, Graybullin sorainen kaalamo. Hevonen sotki kylmää kuohuvaa vettä ja alkoi nytkäyksin kavuta toiselle äyräälle.
Tuskin oli ratsumiehen pää noussut penkan päälle, kun käsi tapasi pyssyä, sillä siellä oli täydesti näkyvissä viisi harmaata karhua, yksi iso ja neljä penikkaa.
"Juoskaa metsään," rähähti karhu muori, sillä se tiesi, että ihmisillä on pyssyt. Ei siksi, että se olisi omasta puolestaan pelännyt; mutta se ajatus oli niin kamala, että moiset kojeet pääsisivät hänen sydänkäpyjensä joukkoon. Se karkasi opastamaan niitä Ala-Pineyn hirsimurrokkoon. Mutta kamala murhaava ammunta alkoi.
Piu! Ja karhu emo tunsi kuolon pistoksen.
Piu! jo mukelsi Karvarulli, pikku raukka, nurin niskoin tuskasta rääkäisten ja siihen jäi.
Vihasta ja raivosta ärjyen karhu emo kääntyi vihollista vastaan.
Piu! jo tunsi hervahtavansa ja kuolevansa, olkapää läpi ammuttuna. Ja ne kolme pientä penikkaa, tietämättä mitä tehdä, juoksivat takaisin emonsa luo.
Piu! pau! ja Rasavilli ja Käherikkö vaipuivat kuolonkouristuksissa sen viereen ja Vahb, kauhistuneena ja ymmällään, juoksi piiriä niiden ympäri. Sitten se, tuskin itsekään tietäen miksi, pyörsi ympäri ja hyökkäsi hirsimurrokkoon ja katosi, kun vielä viimeinen pau viuhautti hänellekin pistävän tuskan ja ruhjoi takakäpälän kelvottomaksi.
Tästä sai postitoimisto nimekseen "Neljä-Karhua". Eversti näytti olevan hyvillään siitä, mitä oli tehnyt; ja taisipa hän sitä kehaistakin.
Mutta kaukana Anderson's Peakin metsissä olisi samana yönä voitu nähdä pienen ramman karhun poikasen vaeltavan, ontuen ja jälkeensä jättäen veritahran joka kerta, kun yritti laskea alas takatassunsa; itkien ja vikisten, "moamo! moamo! voih, moamo, missä sinä olet?" sillä sen oli kylmä ja nälkä, ja jalkaan koski niin kipeästi. Mutta ei ollut emoa tulemaan hänen luokseen, eikä hän uskaltanut palata sinne, mihin oli hänet jättänyt, ilman päämäärää hän vain hongikossa harhaili.
Sitten hän vainusi outoa eläinhajua ja kuuli raskaita askelia; ja kun hän ei tiennyt mitä muuta tehdä, niin hän kiipesi puuhun. Samalla tuli puun alle joukko isoja, pitkäkaulaisia, hoikkakoipisia eläimiä, jotka olivat vielä moamoakin korkeampia. Kerran ennen hän oli niitä sen näköisiä nähnyt, eikä hän niitä silloin pelännyt, sillä olihan moamo mukana. Mutta nyt hän pysyi puussa hyvin hiljaa, ja isot eläimet lähelle tultuaan pysähtyivät ruohoa poimimaan ja sitten sieraimiinsa puhaltaen juoksivat pois näkyvistä.
Hän pysyi puussa melkein aamuun saakka ja oli silloin niin kankeana, että tuskin pääsi maahan kapuamaan. Mutta sitten nousi lämmittävä aurinko, ja etsiessään marjoja ja muurahaisia hän alkoi jaksaa paremmin, sillä hänen oli kovin nälkä. Sitten hän palasi takaisin Pineyn rannalle ja pisti haavotetun jalkansa jääkylmään veteen.
Hän aikoi palata takaisin vuorille, mutta täytyihän sitä vielä käydä sillä paikalla, johon moamo ja veljet olivat jääneet. Kun iltapäivä lämpeni, niin hän astua nilkutti hongikkoa virran suuntaan ja sitten Graybullin rantoja alaspäin, kunnes tuli sille paikalle, jossa eiliset kalakestit oli pidetty; ahnaasti hän purra rouskutteli päitä ja muita tähteitä, mitä löysi. Mutta tuuli kantoi siihen outoa kamalaa hajua. Tämä pelotti häntä, ja kun hän kulki alas sinne päin, päin, missä oli viimeksi emonsa nähnyt, niin haju kävi pahemmaksi. Hän tirkisteli varovaisesti sitä paikkaa ja näki siellä lauman kojootteja jotain repimässä. Mitä ne repivät, sitä hän ei tiennyt; mutta emoa ei näkynyt, ei kuulunut, ja se löyhkä, joka teki niin pahaa ja pelotti häntä, oli vielä entistäkin kamalampi, hän sen vuoksi rauhallisesti kääntyi takaisin Ala-Pineyn hirsimurrokkoa kohti eikä enää milloinkaan palannut takaisin kadonneita omaisiaan etsimään. Emoansa hän kaipasi enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta mikä lienee korvaan kuiskannut, että se oli suotta.
Kun yökylmä vaipui maille, niin hän kaipasi emoaan yhä enemmän ja enemmän ja liikutteli sinne tänne onnahdellessaan, yksinäinen pikkuinen orpo raukka. Ei se ole eksynyt, jolla ei kotoa ole, mitä etsiä, hän oli vielä eksynyttä kurjempi ja yksinäisempi, jalkoja pakotti ja vatsa vaati sitä juomaa, jota ei enää milloinkaan saisi. Yöllä hän löysi onton puun ja sen sisään ryömien koetti nähdä unta, että moamon suuret karvaiset käsivarret häntä syleilivät, ja sitä hän hönötteli nenäänsä, kunnes vaipui uneen.