III.
Vahb oli aina ollut synkkä pikku karhu; ja se onnettomuuksien paljous, joka hänet yllätti, juuri kun hänen mielensä oli muodostumassa, teki hänet vielä entistä jurommaksi ja tylymmäksi.
Ei näyttänyt olevan ketään, joka ei olisi ollut häntä vastaan. Hän koetti pysyä piilossa Pineyn ylisissä metsissä, etsien päivällä ravintoaan ja yöt leväten ontossa puussa. Mutta eräänä iltana kolon olikin anastanut piikkisika, joka oli yhtä suuri kuin hänkin ja häjy kuin kaktuspensas. Vahb ei voinut tehdä sille mitään. Hänen täytyi luopua kolostaan ja hakea toinen pesä.
Eräänä päivänä hän lähti alas Graybullin lakealle kaivamaan muutamia juuria, jotka hän emonsa neuvoista tiesi hyviksi. Mutta ennenkuin hän oli vielä kunnolla alkuunkaan päässyt, nousi maareiästä harmahtavan näköinen eläin, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa kähisten ja äristen. Vahb ei tiennyt, että se oli mäyrä, mutta hän näki, että se oli vihainen ja yhtä suuri kuin hän itsekin. Hän oli kipeä ja vielä rampakin, mitäpä muuta, hän liikkasi matkoihinsa eikä kertaakaan pysähtynyt, ennenkuin oli harjulla seuraavassa kanjonissa. Siellä hänet näki muuan kojootti ja tämä hyppi hänen perässään ja vielä kutsui toisenkin kumppanikseen lystiä pitämään. Vahb oli puun vieressä ja kiipesi oksain sekaan. Kojootit tulivat puun alle hyppien ja kiljuen, mutta niiden nenä sanoi, että tämä olikin nuori harmaa karhu, jota ne olivat ajaneet, ja hyvin pian ne päättivät, että penikka puussa tiesi emo harmaan läheisyyttä ja että oli parasta jättää se rauhaan.
Kun ne olivat pois pujahtaneet, tuli Vahb maahan ja palasi Pineylle. Graybullin varrella olisi ollut enemmän ruokaa, mutta siellä näytti nyt jokainen olevan häntä vastaan hänen menetettyään armaan vaalijansa, jota vastoin Pineyn rannoilla oli edes joskus rauhaa, ja siellä oli paljon puita, joihin sopi vihollisen tullessa kiivetä.
Kauan kesti taittuneen jalan parata; eikä se oikeastaan koskaan parantunut oikein hyväksi. Haava parani ja kivun tunto kului pois, mutta siihen jäi kankeus, jonka vuoksi hän vähän ontui, ja kämmenkänsät kasvoivat yhteen aivan toisenlaisiksi kuin toisen jalan. Siitä oli kiusaa varsinkin puuhun kiivetessä, taikka kun oli juostava nopeasti vihollisia pakoon; ja vihollisia oli loppumattomiin, eikä ainoatakaan ystävää sattunut hänen tielleen. Moamon menettäessään hän menetti parhaan ja ainoan ystävänsä. Moamo olisi opettanut paljon, mitä nyt täytyi oppia katkeran kokemuksen kautta, ja olisi varjellut häntä useimmista pahoista, jotka nyt kohtasivat penikka-aikana — niin monesta ja niin katkerasta pahasta, ettei hän olisi mitenkään niistä elävänä suoriutunut ilman synnynnäistä jäykkyyttään.
Ketrimännyissä oli tänä vuonna runsas sato ja tuulet alkoivat pudotella yllin kyllin kypsiä käpyjä. Vahbin elämä alkoi käydä vähän helpommaksi. Parani terveys, karttuivat voimat, ja ne eläimet, joita hän joka päivä tapasi, jättivät hänet nyt rauhaan. Mutta hänen herkutellessaan ketripuistossa eräänä aamuna myrskyn jälkeen, marssi mäkeä alas iso musta karhu. "Vastaantulija ei salolla ystävä", tämän sananparren oli Vahb jo oppinut. Hän kapusi lähimpään puuhun. Musta karhu ensinnä pelästyi, kun vainusi harmaan karhun hajun; mutta nähdessään, että se olikin vain penikka, se rohkaisi mielensä ja tuli möristen Vahbia kohti. Se osasi kiivetä yhtä hyvin kuin pieni harmaa karhu, paremminkin, ja vaikka Vahb olisi noussut kuinka korkealle, niin musta karhu tuli perässä, ja kun Vahb oli mennyt pienimmälle ja korkeimmalle oksalle, joka suinkin kantoi, niin musta karhu tylysti ravisti hänet irti, niin että hän putosi maahan tärskähtäen ja ruhjoutuen puolipökerryksiin. Voihkien hän liikkasi pois, ja ainoa syy, joka pidätti mustaa karhua häntä seuraamasta ja ehkä tappamasta, oli se pelko, että vanha harmaa ehkä oli lähettyvillä. Ja niin Vahb karkotettiin kaikista näistä hyvistä ketrimetsistä joen suupuoleen.
Graybullin rannoilla ei tähän aikaan ollut paljoa ruokaa. Marjat olivat melkein kaikki loppuneet; ei ollut kaloja eikä muurahaisia, ja pakottavin paikoin, yksinäisenä ja kurjana Vahb vaelsi ja vaelsi, kunnes oli jo Meteetseen puolessa myötämaissa.
Kojootti juosta loikki marunavarvukkoa hänen perässään. Vahb koetti juosta, mutta siitä ei tullut mitään. Kojootti pian sai hänet kiinni. Mutta sitten Vahb äkkiä epätoivoisen rohkeuden puuskauksessa kääntyi päin ja kävi päälle. Hämmästynyt kojootti killahti säikähdyksestä kerran tai pari ja pakeni häntä koipien välissä. Näin Vahb oppi, että sota on rauhan hinta.
Mutta huono oli ruuan saanti täällä; oli liian paljon karjaa; ja Vahb oli matkalla Meteetseen kanjonin etäisiä käpy-metsiä kohti, kun hän näki aivan samanlaisen miehen kuin se murheen päivänä nähty. Ja samassa hän kuuli paun ja marunan varret kahahtivat ja kaatuivat aivan hänen selkäänsä. Kaikki sen päivän kamalat hajut ja vaarat palasivat hänen mieleensä, ja Vahb juoksi, niin ettei ollut koskaan ennen sitä juoksua juossut.
Hän pääsi pian kuruun ja kulki sitä pitkin kanjoniin. Kahden kallion välissä oli aukko, joka näytti tarjoavan suojaa, mutta hänen laukatessaan sitä kohti juoksi väliin lehmä, joka pudisti päätään ja korskui uhkauksia hänen henkeään vastaan. Hän hyppäsi syrjään pitkälle, kaatuneelle puulle, joka johti törmän päälle, mutta äkkiä ilmestyi yläpäähän vihainen ilves ja ärhenteli, että viisainta kääntyä takaisin. Tässä ei ollut aikaa riitelemiseen. Katkerasti Vahb tunsi, että maailma oli täynnä vihollisia. Mutta hän kääntyi ja kapusi kalliorinnettä ylös niihin käpymetsiin, jotka paartavat Meteetseen äyräitä.
Oravat näyttivät harmittelevan hänen tuloaan ja haukkuivat vimmatusti. Ne ajattelivat käpyjään. Ne tiesivät, että tämä karhu tuli niiden varastoja rosvoamaan, ja seurasivat häntä ylhäällä puissa haukkuen ja sättien ja pitäen niin pahaa melua, että vihollinen olisi voinut saada tuosta metelistä johtoa, ja se juuri olikin niiden tarkotus.
Kukaan ei tosin ajanut takaa, mutta se teki Vahbin levottomaksi ja hermostuneeksi. Hän siis jatkoi matkaansa, kunnes saapui petäjämetsän ylärajalle, jossa sekä ravintoa että vihollisia oli niukasti, ja täällä, vuorioinaitten maitten rajoilla, hän vihdoinkin sai lomaa levätäkseen.