IV.
Vahb ei koskaan ollut helläluontoinen, niinkuin hänen pikku sisarensa, ja monilukuisten vihollistensa vainon kautta hän kävi yhä jurommaksi ja jurommaksi. Miksi ne eivät voineet jättää häntä rauhaan omaan kurjuuteensa? Miksi oli jokainen häntä vastaan? Voi jos olisi saanut moamon takaisin! Voi jos olisi voinut tappaa sen mustan karhun, joka oli hänet kotometsistä karkottanut! Hänen mieleensä ei juolahtanut, että hänkin vielä kasvaisi isoksi. Ja se häjy ilves, joka oli ollut niin ylpeä voimiensa puolesta; ja entä se mies, joka oli yrittänyt hänet tappaa. Vahb ei unohtanut ainoatakaan ja hän vihasi heitä kaikkia.
Vahb huomasi uuden maansa sangen hyväksi, sillä oli hyvä käpyvuosi. Hän keksi juuri sen, mitä oravat olivat pelänneetkin, sillä nenä johti häntä niille pienille vilja-aitoille, joihin ne olivat talveksi koonneet suuret määrät käpyjä. Olihan se oraville suuri vääryys, mutta Vahbille se oli hyvä onni, sillä kävyt olivat herkullista ruokaa. Ja kun päivät lyhenivät ja öisin alkoi kylmätä, niin hän oli hyvissä lihoissa ja pulskan näköinen.
Hän vaelteli nyt kanjonin joka suuntaan, eläen enimmäkseen ylämetsissä, mutta tullen aina joskus ravintoa hankkimaan melkein aina joelle saakka. Hänen eräänä yönä vaeltaessaan syvän veden partaalla, kantoi nokkaan omituista hajua. Se oli sangen hyvää hajua ja hän kulki sitä kohti veden reunalle saakka. Se näytti tulevan uponneesta lie'osta. Kun hän kurotti sitä kohti, niin äkkiä näppis, toinen hänen käpälistään tarttui lujasti kiinni teräksisiin majavan rautoihin.
Vahb kiljui ja nyki taapäin koko voimallaan ja veti irti paalun, joka piti ansaa. Hän koetti ravistaa sitä irti ja juoksi sitten pois läpi pensaikon, vetäen sitä perässään. Hän repi sitä hampaillaan; mutta se vain piti kiinni, tyynenä, kylmänä, lujana ja liikkumatta. Aina vähän päästä hän repi sitä hampaillaan ja kynsillään, taikka hakkasi sitä maata vastaan. Hän kaivoi sen maahan ja sitten kiipesi matalaan puuhun, toivoen sen jäljelle jäävän; mutta yhä se vain piti kiinni, purren hänen lihaansa. Hän lähti omiin metsiinsä ja istui koettamaan, eikö olisi keinottelusta apua. Ei hän tiennyt, mikä se oli, mutta hänen pienistä viheriän ruskeista silmistään kiilui sekaisin tuskaa, pelkoa ja raivoa, hänen koettaessaan saada tämän uuden vihollisen salat selville.
Hän pani pensaitten alle maata, ja aikoen ehdoin tahdoin musertaa tämän vehkeen, hän piti sitä maassa toisella käpälällään ja toista päätä hampaillaan kiristi, ja hänen alas kuukahtaessaan, sen alta luiskahtaessa, sangat aukenivat ja jalka pääsi irti. Se oli tietysti sula sattuma, että hän sattui samalla kertaa puristamaan kumpaakin jousta. Hän ei sitä ymmärtänyt, mutta ei sitä unohtanutkaan, ja hän sai siitä seuraavan sekavanlaisen käsityksen: "Veden luona väjyy ja odottaa kamala pieni vihollinen. Sillä on kumma haju. Se puree käpälää, mutta itse se on liian kova purtavaksi. Mutta kun kovaa pusertaa, niin siitä pääsee."
Viikon tai enemmänkin pikku harmaa karhu taas sairasti käpäläänsä, mutta ei se ollut kovin pahana, kun hän ei vain kiipeillyt.
Nyt oli se aika vuodesta, kun hirvet toitottelivat vuorilla. Vahb kuuli niitä kaiket yöt ja kerran tai pari hänen täytyi kiivetä, väistääkseen isosarvista hirvihärkää. Ja se oli sama aika vuodesta, jona erämiehet ansoineen saapuivat vuorille ja villihanhet ilmassa soittelivat. Metsässä oli sitä paitsi monta aivan uutta hajua. Vahb kävi erästä kohti ja se johti hänet paikkaan, johon oli yhteen pinottu muutamia pieniä pölkkyjä; mutta siihen hajuun, joka oli häntä puoleensa vetänyt, sekaantui toinen, jota hän vihasi — hän muisti sen siltä ajalta, jolloin oli moamonsa menettänyt. Hän haisteli tarkkaan joka suunnan, sillä se haju ei ollut kovin väkevä, ja näin keksi, että se katala haju lähti edestäpäin eräästä pölkystä ja se makea haju taas, joka sai suun vettymään, risutukon alta sen takaa. Hän siis kiersi sinne, vetäisi pois risutukon, niin että sai syötin, joka oli lihan kappale, ja kun hän sen sieppasi, niin edessä oleva pölkky putosi alas raskaalla poksauksella.
Saipa se Vahbin hyppäämään; mutta hän pelasti nahkansa ja vielä lihakappaleenkin, sai uusia kokemuksia ja yksi vanha kokemus yhä vahvistui, se nimittäin, että "kun se katala haju on lähellä, niin ei ole vaara kaukana."
Säiden kylmetessä Vahbia alkoi vahvasti unettaa; pakkasilla hän nukkui koko päivän. Vakinaista makuupaikkaa hänellä ei ollut; hän tiesi joitakuita kuivia kalliopykäliä päivänpaisteen ja yhden tai pari suojaista kolkkaa pahan ilman varalle. Juurakon alla hänellä oli sangen mukava pesä, ja sinne hän eräänä päivänä ryömi, kun alkoi puhaltaa ja lunta tuiskia, ja koukistui nukkumaan. Ulkona ulvoi myrsky. Lunta satoi paksumpaan ja paksumpaan. Se kuormasi petäjät, kunnes ne notkuivat, ja niiden ravistettua itsensä puhtaiksi latoi uuden kuorman niiden kannettavaksi. Sitä tuiskui yli vuorien ja tuprusi torvimaisiin rotkoihin, huipuilta ja syrjiltä se puhalsi pois, syvänteet täytti reunoja myöten. Sitä kasaantui vahvalti Vahbin pesän päälle suojaksi talven kylmyyttä ja itseäänkin vastaan: ja Vahb uinui ja uinui.