V.
Hän uinui havahtumatta talven umpeensa, sillä se on karhujen tapa, mutta kun kevät tuli ja herätti, niin hän sentään tiesi, että oli nukkunut pitkän ajan. Hän ei ollut paljoakaan muuttunut — isommaksi oli kasvanut eikä kuitenkaan ollut paljoa laihempi. Hänen oli nyt kova nälkä, ja tunkeutuen paksun kinoksen läpi, joka yhä peitti pesää, hän lähti ulos ravintoa etsimään.
Siemenkäpyjä ei ollut, ei marjoja eikä muurahaisiakaan; mutta nenä johti Vahbin kanjonin yläpäähän talven tappaman hirven raadolle, ja siellä hän söi juhla-aterian ja loput hautasi maahan tulevaisuuden varalle.
Päivä päivältä hän siihen palasi, kunnes oli kaikki syönyt. Pari kuukautta oli nyt sangen niukalti ruokaa, ja kun hirvi oli syöty, niin Vahb menetti kaikki rasvat, mitä hänellä oli herätessään ollut. Eräänä päivänä hän kiipesi vedenjakajan poikki Kauppapuoti-laaksoon. Siellä oli lämmin ja päivä paistoi, kasvullisuus oli hyvin edistynyt ja hyvän hän löysi laitumen. Hän vaelsi alaspäin vankkaa hongikkoa kohti ja tuota pikaa vainusi toisen harmaan karhun hajun. Se kävi väkevämmäksi ja johti karhun jälkien viereen yksinäiselle puulle. Vahb nousi takajaloilleen haistelemaan tätä puuta. Se tuli kovin karhulle ja kuraa ja harmaan karvoja oli paljon korkeammalla kuin hän ulottuikaan; ja Vahb tiesi, että hyvin suuren täytyi sen karhun olla, joka oli siinä itseään hinkannut. Hän kävi levottomaksi. Hän oli usein ikävöinyt, että saisi kohdata jonkun omaa heimoaan, mutta nyt, kun siihen oli tilaisuus, hän oli paljasta pelkoa.
Ei kukaan ollut häntä kohtaan osottanut muuta kuin vihaa hänen yksinäisen turvattoman elämänsä varressa, eikä hän voinut tietää, mitä tämä vanhempi karhu tekisi. Seisoessaan siinä kahden vaiheilla hän sattui näkemään tuon vanhan harmaan itsensä, kun se astua löntysteli mäen rinnettä, pysähtyen silloin tällöin kaivamaan kamassijuuria [camassia esculenta, amerikkalainen kasvi. S. m.] ja metsänauriita.
Se oli hirviö. Vahb vaistomaisesti epäili sitä ja hiipi pois kautta metsän ja meni kallion nikamalle, josta sopi näkemään.
Se iso ukkeli tuli nyt Vahbin jäljille ja päästi syvän vihan mörähdyksen; se seurasi jälkiä puun luo ja kahdelle jalalle nousten repi kaarnaa kynsillään paljon korkeammalta kuin Vahb oli ulottunut. Sitten se alkoi nopeaan harpata Vahbin jälkiä. Mutta penikka oli nähnyt kylläkseen. Hän pakeni vedenjakajan poikki takaisin Meteetseen kanjoniin ja hämärään karhumaiseen tapaansa päätteli, että hän siellä oli turvassa, karhunlaidun kun oli niin huono.
Kesän tullessa hän loi karvansa. Nahka alkoi kovin syyhyä, ja nyt häntä huvitti rypeä kurassa ja hinkata selkäänsä johonkin mukavaan puuhun. Hän ei nykyään koskaan kiipeillyt: kynnet olivat liian pitkät, ja vaikka käsivarret kasvoivatkin isoiksi ja vankoiksi, niin menettivät ne samalla ranteen notkeuden, jonka ansiosta harmaan karhun penikat ja kaikki mustat karhut ovat niin hyviä kiipeämään. Hän yhtyi nyt luonnostaan karhujen tapaan ja aina koetti, kuinka korkealle kuonollaan ulottui, kun sattui hinkkuupuun ohi kulkemaan.
Hän ei sitä ehkä itse huomannut, mutta joka kerta kun hän, viikon tai pari poissa oltuaan, palasi saman puun luo, niin hän ulottui yhä korkeammalle, sillä Vahb kasvoi nopeaan ja alkoi päästä voimiinsa.
Toisinaan hän oli sen maan toisessa päässä, jonka omakseen tunsi, toisinaan toisessa, ja kun hän tarvitsi usein hinkkuupuuta ja siten tuli piirinsä rajat käyneeksi rajapaaluilla, joissa oli hänen oma puumerkkinsä.
Eräänä päivänä hän loppukesänä näki maallaan vieraan, kiiltävän mustan karhun, ja hän vihastui tunkeilijaan kovasti. Mustan karhun tullessa lähemmäksi Vahb pani merkille sen parkkiruskean naaman, valkoisen rintatäplän ja korvan, josta oli pala purtu, ja kaiken päälliseksi tuuli toi haiskahduksen. Ei saattanut enää olla epäilystä; se oli juuri sama haju: tämä oli se sama musta pelkuri, joka oli häntä takaa ajanut Pineyn varrella ennen vanhaan. Mutta kuinka se oli kutistunut! Ennenhän se näytti jättiläiseltä; nyt Vahb tunsi, että hän voisi ruhjoa sen toisella kämmenellään. Kosto on suloinen, Vahb tunsi, vaikk'ei juuri tainnut sitä sanoa, ja hän töytäisi ruskeakuonon kimppuun. Mutta musta kapusi kuin orava pieneen puuhun. Vahb koetti kiivetä perässä, niinkuin tuo toinen oli kerran hänen perässään kiivennyt, mutta miten ollakaan, hän ei voinutkaan. Hän ei enää tuntunut tietävän, miten piti kiinni ottaa, ja vähän ajan kuluttua hän heitti sikseen koko yrityksen ja lähti pois, vaikka musta karhu ilkun röhkinällään sai hänen toisenkin kerran takaisin pyörtämään. Kun harmaa myöhemmin samana päivänä taas kulki ohi, niin ruskeakuono oli mennyt menojaan.
Kesän loppuaan tehdessä ylemmät laidunmaat alkoivat olla syötyinä, ja Vahb lähti eräänä yönä kokeeksi alas Ala-Meteetseen laaksoon vakoilemaan. Tuulessa oli miellyttävää hajua ja sen johtoa kulkien Vahb tuli mullikkahärän raadolle. Hyvän matkan päässä siitä oli muutamia piskuisia kojootteja, oikein kääpiöitä niitten rinnalla, jotka hän muisti. Aivan raadon vieressä oli muudan, joka hullunkurisesti hyppeli kuutamossa. Joku kumma näytti estävän sitä pois pääsemästä. Vahbin vanha viha puhkesi valloilleen. Hän hyökkäsi paikalle. Kojootti yhdessä vilauksessa puraisi häntä monta kertaa, ennenkuin Vahb yhdellä suuren kämmenensä lyönnillä mäsäsi sen pehmoiseksi karvarääsyksi; sitten murti kaikki kylkiluut kerran tai pari leuoillaan puraisten. Ohhoh, mutta hyvältähän ne tuntuivat lämpimät veriset mehut hampaissa suihkumassa!
Kojootti oli tarttunut rautoihin. Vahb vihasi raudan hajua, hän sen vuoksi meni raadon toiselle puolelle, jossa se ei ollut yhtä väkevää, mutta ei ennättänyt paljoakaan syödä, ennenkuin kapsis, jalka tarttui sudenrautoihin, joita hän ei ollut huomannutkaan.
Mutta hän muisti, että oli kerran ennenkin tarttunut ja irti päässyt rautoja puristamalla. Hän laski toisen takajalan toiselle, toisen toiselle jouselle ja painoi, kunnes raudat aukenivat ja kämmen pääsi irti. Raadon ympärillä oli sitä hajua, jonka hän tiesi olevan ihmisestä, hän sen vuoksi heitti sen ja lähti kulkemaan myötävirtaan. Mutta yhä useammin ja useammin alkoi tuntua samoja katalia haiskahduksia, hän sen vuoksi kääntyi takaisin ja palasi rauhaisille ketririnteilleen.