HOPEATÄPLÄ, KERTOMUS VARIKSESTA

Harva ihminen lienee tuntenut kesyttömän eläimen. En tarkoita satunnaista tapaamista enkä häkissä pitämistä, vaan pitkäaikaista tuttavuutta eläimen ollessa vapaana, sen elintapojen ja vaiheiden tuntemista. Tämä onkin useimmiten vaikeata, sillä eläimet ovat niin samanlaisia, ettei niitä saata erottaa toisistaan. Toinen varis on niin toisen näköinen, ettei kerran sen tavattuaan saata seuraavalla kerralla olla varma, onko se todella sama. Mutta silloin tällöin tapaa eläimen, joka on kumppaneitaan voimakkaampi tai älykkäämpi ja kohoaa niiden johtajaksi. Tällaisesta eläinyksilöstä voi käyttää sanaa nero. Jos se samalla on muita kookkaampi tai jos siinä on jokin merkki, josta ihmiset saattavat sen tuntea, se tulee ennen pitkää seudullaan kuuluisaksi. Villin eläimen elämä saattaa olla paljon kiinnostavampaa ja vaiheikkaampaa kuin monen ihmisen.

Tämmöisiä eläimiä tunnetaan lukuisia. Niihin kuului Courtant, tynkähäntäinen susi, joka kymmenen vuoden ajan piti koko Pariisin kaupunkia kauhun vallassa neljännentoista vuosisadan alkupuolella; samoin Clubfoot, ontuva harmaakarhu, joka eli San Joaquinin laaksossa Kaliforniassa ja saavutti siellä pelottavan maineen. Samaan luokkaan on luettava Lobo, Uuden Meksikon kuningassusi, joka viiden vuoden aikana tappoi lehmän päivässä, sekä Seonee, pantteri, joka parissa vuodessa surmasi lähes kolmesataa ihmistä. Näihin kuuluu myös Hopeatäplä, jonka tarinaa käyn kertomaan.

Hopeatäplä oli vanha ja viisas varis; nimensä se oli saanut metallinhohtoisesta, hopearahaa muistuttavasta täplästä, joka sillä oli oikealla puolella silmän ja nokan välissä. Tästä saatoin erottaa sen muista variksista ja yhdistää ne sen vaiheiden osat, jotka tulivat tietooni.

Varikset ovat, kuten kai jokainen tietää, linnuista älykkäimpiä. "Viisas kuin vanha varis" ei ole syyttä tullut sananparreksi. Varikset tuntevat järjestäytymisen arvon ja ovat kuriin tottuneita kuin sotamiehet — vieläpä tottuneempia kuin nämä, sillä varikset ovat alituiseen palveluksessa, aina sotajalalla ja aina riippuvaisia toisistaan. Niiden päälliköt eivät ole ainoastaan parven vanhimpia ja viisaimpia, vaan myös voimakkaimpia ja urhoollisimpia, sillä niiden täytyy milloin tahansa kyetä mieskohtaisella voimallaan kukistamaan epäjärjestyksiä ja kapinoita. Päälliköillä on apunaan alipäälliköt. Tavallisina sotamiehinä ovat poikaset ja sellaiset varikset, joilla ei ole erityisiä kykyjä.

Hopeatäplä johti suurta varisparvea, joka piti päämajaansa Kanadassa, Castle Frank -nimisellä mäntymetsää kasvavalla mäellä Toronton kaupungin koillispuolella. Tähän parveen kuului pari sataa varista, eikä se, kumma kyllä, kasvanut milloinkaan sen suuremmaksi. Leutoina vuosina se talvehti Niagaran virran tienoilla, mutta kylminä talvina parvi muutti paljon etelämmäksi. Huhtikuun viimeisellä viikolla vanha Hopeatäplä aina kokosi joukkonsa ja toi sen rohkeasti yli kuusikymmentä viisi kilometriä leveän avoveden, joka on Toronton ja Niagaran välillä. Mutta se ei välittänyt suorimmasta tiestä, vaan teki säännöllisesti kaaren länteen pitäen näkyvissään Dundas-vuorien tutut ääriviivat, kunnes itse männikköinen kotikumpu tuli näkyviin. Joka kevät se asettui tähän metsikköön noin kuuden viikon ajaksi. Niiden aikana varikset menivät aamuisin kolmena parvena ruoan hakuun. Yksi parvi lensi kaakkoon päin Ashbridgen lahdelle, toinen pohjoiseen Don-joelle ja kolmas, suurin parvi, luoteeseen erästä vuorensolaa pitkin. Viimeksi mainittua johti Hopeatäplä itse; toisten parvien päällikköjä en milloinkaan tullut tuntemaan.

Tyyninä aamuina varikset lensivät korkealla suoraan kohden päämääräänsä. Mutta tuulisina päivinä parvi pysytteli lähellä maata solan seinien suojassa. Ikkunoistani oli vapaa näköala tähän vuorensolaan, ja niistä katsellessani tulin ensi kerran huomanneeksi tämän varispäällikön. Tämä tapahtui vuonna 1885. Olin vasta tullut paikkakunnalle, mutta eräs seudun entinen asukas tiesi kertoa, että tuo vanha varis oli lennellyt vuorensolaa edestakaisin yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Aloin tarkastella läheltä varisten matkoja ja lopulta opin sangen hyvin tuntemaan Hopeatäplän. Se piti yhä vanhan kulkutiensä, vaikka solaan oli viime aikoina ahdettu taloja ja sen yli tehty siltoja. Maaliskuussa ja huhtikuun alkupuolella sekä loppukesällä ja syksyllä se kulki parvineen tuota tietä joka päivä edestakaisin. Sain nähdä sen liikkeet ja kuulla sen komennushuudot. Monta kertaa näin esimerkkejä varisten erinomaisesta älystä. Huomasin että niillä on oma kielensä ja yhteiskunnallinen järjestys, joka monessa pääkohdassa on ihmeteltävän samanlainen kuin ihmisten, vieläpä eräissä suhteissa täydellisempikin.

Eräänä tuulisena päivänä seisoin korkealla sillalla, joka kulkee solan ylitse. Silloin tuo vanha varis tuli lentäen pitkän ja laajalle hajaantuneen parvensa etunenässä, menossa kotiin päin. Jo kilometrin päästä saatoin erottaa sen tavan takaa toistuvan huudon:

N:o 1

kvaa' kvaa'

eli: "Kaikki hyvin! Eteenpäin vain!" kuten me sanoisimme. Alipäällikkö toisti aina saman huudon joukon jälkipäässä. Parvi lensi sangen matalalla ollakseen suojassa tuulelta. Nyt sen oli hiukan kohottava päästäkseen yli sillan, jolla seisoin. Hopeatäplä huomasi minut, juuri kun olin sitä tarkasti tähystämässä. Siitä se ei oikein pitänyt. Sen vauhti hiljeni, ja samassa kuului huuto: "Olkaa varuillanne!" eli hänen kielellään:

N:o 2

kva-a'

Se kohosi heti paljon korkeammalle, mutta huomattuaan, ettei minulla ollut asetta, se lensi ylitseni noin kymmenen metrin korkeudessa. Sen kumppanit seurasivat jäljestä ja laskeutuivat entiselle tasolle heti päästyään sillan ohi.

Seuraavana päivänä olin samassa paikassa. Varisten lähestyessä kohotin keppini ja tähtäsin niitä sillä. Päällikkö huusi heti paikalla: "Vaara!"

N:o 3

kva'

ja kohosi parikymmentä metriä. Nähdessään ettei keppini ollutkaan pyssy, kumminkin rohkeni lentää ylitseni. Mutta kolmantena päivänä minulla oli pyssy, ja silloin se huusi jo kaukaa minut huomattuaan: "Suuri vaara! Pyssy!"

N:o 4

kva' kva' kva' kva' kvaa'

Alipäällikkö toisti huudon, ja varikset hajaantuivat kohta ja kohosivat korkeammalle, kunnes olivat koko joukon pyssynkantamaa ylempänä. Sitten ne lensivät ylitseni ja laskeutuivat laakson suojaan vasta päästyään niin kauas, että arvelivat olevansa turvassa. Toisella kertaa kun sama parvi oli tulossa alaspäin solaa pitkin, haukka istuutui puuhun aivan lähelle varisten reittiä. Päällikkö huusi: "Haukka! Haukka!"

N:o 5

kva-a' kva-a'

ja hiljensi vauhtia. Samoin tekivät muut tullessaan sen kohdalle, kunnes kaikki olivat tiheänä ryhmänä. Nyt ne eivät enää pelänneet haukkaa, vaan lensivät aivan sen ohi. Mutta vähän matkaa edempänä tuli näkyviin pyssymies. Silloin kaikui taas huuto: "Suuri vaara — pyssy, pyssy! Hajotkaa henkenne tähden!"

N:o 6

kva' kva' kva' kva' kvaa'

ja varikset kiiruhtivat hajaantumaan joka taholle sekä kohoamaan korkealle. Monta muuta niiden komennussanaa opin tuntemaan. Huomasin, että joskus sangen pieni äänen erilaisuus muutti merkityksen aivan toiseksi. Niinpä merkitsi n:o 5 haukkaa eli suurta, vaarallista lintua, kun taas tämä merkitsee: "Kääntykää ympäri!"

N:o 7

kva-a' kva-a' kva' kva' kva' kva'

Se on ilmeisesti yhdistelmä n:o 5:tä, jonka perusajatus on vaara, ja n:o 4:ää, joka taas tarkoittaa peräytymistä. Seuraava merkitsee vain: "Hyvää päivää!"

N:0 8

kva-a' kva-a'

Niin varis huutaa nähdessään kaukaa kumppanin. Päällikön kaikkein useimmin toistuva komennushuuto on: "Valmiit!"

N:o 9

kvaa' kvaa' kvaa'

Huhtikuussa varikset alkoivat olla kovin touhuissaan. Jokin uusi kiihotin näytti saaneen ne kokonaan valtaansa. Ennen ne olivat aamusta iltaan ruoan haussa, nyt niiltä kului puoli päivää männikössä. Usein näin niiden parittain tai kolmittain ajelevan toisiaan; välistä ne suorittivat lentonäytteitä tehden mikä minkinlaisia temppuja ilmassa. Etenkin niitä näytti huvittavan syöksyminen vinhaa vauhtia hyvin korkealta puussa istuvaa varista kohti: ihan viime hetkellä ne äkkiä kääntyivät ja lensivät uudelleen ylöspäin niin että siivet suhisivat. Toisinaan taas variksen pää kurottautui alaspäin, höyhenet nousivat pystyyn, ja lintu päästi pitkän äänen, esimerkiksi tällaisen:

kr — — — raa'

Mitä tämä kaikki merkitsi? Sen sain hyvin pian tietää. Varikset kosiskelivat ja pariutuivat. Urokset näyttivät naaraille siipiensä voimaa ja antoivat niiden kuulla ääntään. Ja jälkimmäiset olivat varmaan kosijoihinsa hyvin mieltyneitä, sillä huhtikuun puolivälissä kaikki olivat saaneet parinsa ja hajaantuneet eri tahoille kuherrusaikaansa viettämään. Castle Frankin männikkö jäi taas asumattomaksi ja äänettömäksi.

Don-joen laaksossa on kumpu nimeltä Sugar Loaf. Se on tuskin puolen kilometrin päässä Castle Frankista, ja sen puut ovat samaa metsikköä kuin tämä. Näiden kahden kummun välisessä notkossa on vanha petäjä, jonka latvassa on hylätty haukanpesä. Tämän pesän tiesi jokainen Toronton koulupoika, mutta kukaan ei ollut milloinkaan huomannut siinä liikettä, ellei oteta lukuun sitä, että minä kerran olin ampunut sen reunalta mustan oravan. Pesä oli ollut siinä monta vuotta vanhana ja ränsistyneenä ja näytti olevan hajoamaisillaan. Mutta mikä kummallisinta, se ei sittenkään hajonnut ja tippunut maahan kuten muut vanhat pesät.

Eräänä toukokuun aamuna olin päivän sarastaessa ulkona. Astuin hiljaa läpi metsikön. Varisseet lehdet olivat märkiä, eikä askeleistani kuulunut risahdustakaan. Satuin kulkemaan vanhan haukanpesän alitse ja huomasin ihmeekseni mustan pyrstön pistävän näkyviin sen laidalta. Iskin kepilläni puun runkoa, ja pesästä lensi varis. Salaisuus oli paljastunut. Olin kauan epäillyt, että tässä männikössä pesi varispari, mutta nyt huomasin, että sen asukkaana oli itse Hopeatäplä puolisoineen. Vanha pesä oli niiden, ja ne olivat viisaasti kylläkin jättäneet tekemättä talossaan kevätsiivouksen ja korjanneet näkyvistä kaikki taloudenpidon merkit. Siinä ne olivat pesineet vuoden toisensa perästä, vaikka niiden kodin alitse oli joka päivä kulkenut poikia ja miehiä pyssyt mukanaan variksien varalta. Sen kerran perästä en enää päässyt yllättämään Hopeatäplää pesässään, vaikka monta kertaa näin sen kaukoputkellani. Sen puolisoa en milloinkaan oppinut tuntemaan.

Eräänä päivänä ollessani tarkkailemassa variksia näin yhden lentävän Don-laakson yli kantaen nokassaan jotain valkoista. Se lensi Rosedalen puron suulle, mutta siirtyi pian vähän ylempänä olevan lähteen luo, pudotti maahan sen, mitä sillä oli nokassaan, ja katseli sitten vähän aikaa tarkasti ympärilleen. Nyt huomasin, että se oli vanha ystäväni Hopeatäplä. Hetken perästä se sieppasi taas tuomansa kappaleen nokkaansa — se oli simpukan kuori —, käveli sitten lähteen ohi ja veti ruohikosta koko kasan näkinkenkiä ja muita valkoisia, kiiltäviä esineitä. Se levitteli ne päivänpaisteeseen, käänteli niitä, nosti yhden kerrallaan nokallaan, pudotti taas, hautoi niitä kuin munia ja tuijotti niihin kuten saituri aarteisiinsa. Tämä oli Hopeatäplän intohimo, sen heikkous. Se ei itsekään tietänyt, miksi iloitsi niistä, samaten kuin koulupoika ei osaa sanoa, miksi hän kerää postimerkkejä. Mutta ilmeisesti sen nautinto oli sangen aito. Puolen tunnin päästä se taas kätki omaisuutensa ruohikkoon, myös vasta tuomansa lisän, ja lensi pois. Menin heti tutkimaan sen kätköä. Siinä oli ehkä hatullinen tavaraa, enimmäkseen valkoisia piikiviä, näkinkenkiä ja muutamia tinapaloja sekä kahvikupin korva, joka varmaankin oli kokoelman merkillisyys. Toista kertaa en niitä nähnyt, sillä Hopeatäplä huomasi heti, että hänen aarteitaan oli liikuteltu, ja vei ne toiseen piilopaikkaan. Sitä en milloinkaan löytänyt.

Sinä aikana kun pidin silmällä Hopeatäplän elämää ja toimia, sillä oli monta pientä seikkailua. Kerran sitä pahoinpiteli varpushaukka, ja kärpässiepot ahdistelivat sitä vähän väliä. Nämä tosin eivät sitä voittaneet, mutta olivat kumminkin sangen kiusallisia härnääjiä, ja se koetti aina päästä niistä eroon niin pian kuin suinkin, aivan samoin kuin täysikasvuinen mies ei viitsi kiistellä vallattomien pojannulikoiden kanssa. Mutta Hopeatäplä oli itsekin usein pahanteossa. Aamuisin se kävi pikkulintujen pesillä syömässä niiden vastamunittuja munia ja suoritti nämä kierroksensa yhtä säännöllisesti kuin lääkäri sairaskäyntinsä. Mutta meidän ei sovi sitä moittia, sillä mehän kohtelemme samoin kanojamme.

Sen älykkyys tuli usein näkyviin. Kerran näin sen lentävän vuorensolaa alaspäin kantaen nokassaan suurta leivänpalaa. Solan puroa oltiin tähän aikaan muuraamassa umpeen lokaviemäriksi, ja muurausta oli jo valmiina noin pari sataa metriä. Kun varis juuri oli muurauksen yläjuoksunpuolen avoveden kohdalla, siltä putosi leivänpala, ja virta vei sen tunneliin. Lintu laskeutui maahan ja tirkisteli turhaan pimeään onkaloon. Mutta sitten sen päähän juolahti onnellinen tuuma: se lensi tunnelin alapäähän ja odotti siellä, kunnes virta toi leivänpalan taas näkyviin. Silloin se koppasi sen nokkaansa ja lensi voitonriemuisena tiehensä.

Hopeatäplä oli hienon maailman varis, ja sillä oli ollut menestystä. Se eli seudussa, jossa ruokaa oli yltä kyllin, joskin siellä oli vaarojakin. Vanhassa korjaamattomassa pesässä se oli puolisoineen joka vuosi kasvattanut poikueen, ja kun varikset kokoontuivat, se oli niiden itsestään selvä johtaja.

Kesäkuun lopulla ne jo kokoontuvat, ja vanhemmat tuovat nyt seurapiiriin tylppäpyrstöiset, pehmeäsiipiset ja falsettiääniset poikasensa, jotka jo ovat miltei täysikasvuisten kokoisia. Männikössä alkaa taas vilkas elämä. Täällä on variksilla samalla linnoituksensa ja koulunsa. Tuuheiden oksien kätkössä nuoret tulokkaat ovat turvassa, ja siellä alkaa niiden opetus. Niille opetetaan kaikki variksenelämän salaisuudet ja menestymisen ehdot — ja tässä elämässä saattaa pieninkin hairahdus olla turmiollinen.

Ensimmäinen viikko kuluu nuorten tutustuessa toisiinsa ja entiseen parveen, sillä kunkin variksen täytyy olla tuttu parven kaikkien muiden varisten kanssa. Vanhemmilla on sillä välin aikaa hiukkasen levähtää rasittavan pesimisajan jälkeen, sillä poikaset kykenevät nyt itse hakemaan ruokansa ja istumaan rivissä oksalla aivan kuin isotkin varikset.

Pian sen jälkeen alkaa sulkasadon aika. Vanhat varikset ovat silloin tavallisesti hyvin ärtyisiä ja hermostuneita. Kumminkin ne juuri nyt alkavat harjoittaa poikasia. Nämä ovat tietenkin alussa hyvin kummissaan kurituksesta ja nalkutuksesta, koska ovat vasta äsken olleet emon lempilapsia. Mutta hyvää se vain niille tekee, niin kuin entinen akka sanoi, kun ankeriaita nylki. Ja Hopeatäplä oli mainio opettaja. Toisinaan se näytti pitävän oppilailleen puhetta. Ei ole helppo tietää, mitä se niille sanoi, mutta päättäen niiden tarkkaavaisuudesta opetus mahtoi olla erittäin viisasta. Joka aamu on kullakin luokalla harjoitus — sillä tietenkin variksenpoikaset jakaantuvat ikänsä ja taitonsa mukaan eri luokkiin. Muu osa päivää kuluu sitten ruoan haussa vanhempien seurassa.

Kun vihdoin tullaan syyskuuhun, variksenpoikaset ovat jo monessa suhteessa toisenlaisia kuin kesällä. Tuhmat ja meluavat pikkuvarikset ovat oppineet tapoja. Niiden silmäterän hento sininen väri — poikasen tuntomerkki — on muuttunut tummanruskeaksi kuten vanhoilla variksilla. Ne osaavat nyt kaikki, mitä niille on opetettu, vieläpä kykenevät pitämään vahtiakin. Ne tuntevat pyssyn ja satimet ja ovat saaneet erikoiskurssin toukkien ja jyvien poimimisessa. Ne tietävät, että maanviljelijän lihava emäntä on koostaan huolimatta paljon vähemmän vaarallinen kuin hänen viisitoistavuotias poikansa, ja ne saattavat erottaa pojan tämän sisaresta. Ne tietävät myös, ettei sateenvarjo ole pyssy, sekä osaavat laskea kuuteen, mikä riittää nuorille variksille, vaikka Hopeatäplä pääseekin lähelle kolmeakymmentä. Ne tuntevat ruudin hajun ja alkavat sukia höyheniään kuten ainakin sivistyneet varikset. Lennosta laskeutuessaan ne aina painavat siipensä kokoon kolmasti ollakseen varmoja siitä, että ne asettuvat sievästi. Ne osaavat puijata ketun jättämään puolet ateriastaan ja tietävät myös, että kun kärpässieppo tai pääskynen ahdistaa, on paras kätkeytyä pensaikkoon; noiden pienten kiusanhenkien kanssa ei käy tappeleminen: eihän lihava omenaeukkokaan saa kiinni pikkupoikia, jotka ovat näpistelleet hänen koristaan. Kaiken tämän osaavat nuoret varikset. Mutta ne eivät vielä ole saaneet oppia munien varastamista, sillä nyt ei ole sopiva aika. Ne eivät vielä tunne simpukoita eivätkä ole maistaneet hevosen silmää tai oraan itua, eikä niillä vielä ole käsitystä siitä, mitä ovat muuttomatkat, parhaat kaikista opettajista. Matkalle lähtöä ne kuitenkin jo maltittomina odottavat, mutta ne saavat olla kärsivällisiä, kunnes vanhat ehtivät valmiiksi.

Syyskuussa tapahtuu täysikasvuisissakin variksissa suuri muutos. Niiden sulkasato on nyt päättynyt. Ne ovat taas täysissä tamineissaan ja ylpeilevät komeasta puvustaan. Terveys on parantunut, ja samalla ärtyisyys on poissa. Vanha Hopeatäpläkin, tuo ankara opettaja, käy vallan leikkisäksi, ja nuoret varikset, jotka aikoja sitten ovat oppineet sitä kunnioittamaan, alkavat nyt todella pitää siitä.

Se on päntännyt niiden päähän kaikki käytössä olevat merkit ja komentosanat, ja nytkös on soma nähdä niitä varhaisena aamuhetkenä!

— Ensimmäinen luokka! — esimerkiksi tähän tapaan vanha päällikkö huutaa varisten kielellä, ja ensimmäinen luokka vastaa äänekkäästi.

— Lentoon! ja heti ovat kaikki ilmassa, päällikkö edellä, muut perässä.

— Ylöspäin! ja samalla hetkellä kaikki ovat kohoamassa korkeammalle.

— Kokoon! ja kaikki sulloutuvat yhteen ryhmään.

— Hajalle! ja ne hajoavat kuin lehdet tuulessa.

— Riviin! ja ne muodostavat heti pitkän rivin, jollaisena ne tavallisesti lentävät.

— Alas! ja kaikki painuvat lähelle maata.

— Ruoan hakuun! ja varisparvi laskeutuu lennosta ja hajaantuu eri tahoille syömään parin vartijan pitäessä vahtia — toisen puussa oikealla, toisen kauempana aidalla vasemmalla puolella. Hetken päästä saattaa Hopeatäplä huutaa: "Pyssymies!" Vartijat toistavat huudon, ja koko parvi lentää minkä siivistä lähtee kauas metsään. Täällä ne muodostavat uuden rivin ja palaavat kotikummulleen.

Vahtina eivät toimi vuorotellen kaikki varikset, vaan eräät erityisen valppaiksi havaitut ovat vakinaisia vahteja. Niiden täytyy pitää vahtia ja hakea ruokansa samalla kertaa. Meistä tuntuu ehkä, ettei tämä ole oikeudenmukaista, mutta varikset ovat varmaan huomanneet, että vahdinpito tällä tavalla käy parhaiten. Ja varisten omaksuma järjestely on paras mahdollinen, sen myöntävät kaikki linnut.

Marraskuussa parvi vihdoin liitelee vanhan ja viisaan Hopeatäplän johdolla etelään päin oppimaan uusia elämäntapoja ja tutustumaan toisenlaisiin ruokiin ja toisiin seutuihin.

Varis ei yleensä päiväsaikaan joudu pulaan, mutta yöllä se on avuton. Ja linnuista pöllö on ainoa, jota se pelkää. Kun varis pimeän tultua kuulee pöllön äänen, vaikka kaukaakin, se joutuu ihan suunniltaan kauhusta eikä tohdi pistää päätään siipien suojaan, vaan istuu vavisten ja surkeana aamuun asti. Pakkasella moni varis on tästä syystä palelluttanut toisen tai molemmat silmänsä ja tullut sokeaksi sekä lopulta menettänyt henkensä. Sillä sokeille variksille ei ole turvakoteja.

Mutta aamun valjetessa ne kohta saavat entisen rohkeutensa ja hakevat lähiseudun ristiin rastiin, kunnes löytävät pöllön. Elleivät ne saa sitä tapetuksi, ne ainakin rääkkäävät sen puolikuoliaaksi ja ajavat monen peninkulman päähän.

Kevättalvella 1893 varikset olivat tavallisuuden mukaan tulleet Castle Frankiin. Pari päivää niiden tulon jälkeen olin kävelemässä metsässä ja tapasin lumessa jäniksen jäljet. Jänis oli juossut täyttä laukkaa ja hypellyt puiden välitse, ikään kuin sitä olisi ahdistettu. Mutta takaa-ajajan jälkiä en ihmeekseni nähnyt missään. Seurasin jälkiä ja näin ennen pitkää hangella verta sekä vähän matkan päässä siitä puoliksi syödyn ruskean kaniinin. Aluksi en käsittänyt, mikä oli saattanut sen surmata, mutta tarkasti haettuani löysin vihdoin suuret parivarpaiset jäljet ja sievän ruskean höyhenen. Asia oli nyt selvä — surmaaja oli ollut sarvipöllö. Palatessani puoli tuntia myöhemmin samaa tietä näin tosiaankin itse tuikeasilmäisen pöllön istumassa puussa aivan lähellä raatoa. Murhaaja oleskeli yhä rikospaikalla. Lähestyessäni se päästi omituisen "grrr — oo"-äännähdyksensä ja lähti lentämään matalalla liidellen syrjäistä, synkkää metsää kohden.

Pari päivää sen jälkeen kuulin iltahämärässä varisten pitävän harvinaisen kovaa ääntä. Aamulla varhain menin katsomaan ja löysin hangelta mustia höyheniä. Kuljin niistä vastatuuleen, sinne päin mistä ne tulivat, ja pian löysin variksen veriset jäännökset sekä suuren parivarpaisen jäljen; se ilmaisi, että murhaaja taaskin oli ollut pöllö. Ympärillä oli kamppailun merkkejä, mutta petolintu oli ollut voimakkaampi. Varisparka oli temmattu oksaltaan illalla, jolloin pimeys oli tehnyt sen aseman toivottoman epäedulliseksi.

Tarkastelin jäännöksiä ja sain näkyviini pään — silloin en voinut olla surusta huudahtamatta. Se oli vanhan Hopeatäplän pää! Sen pitkä ja hyödyllinen elämä oli päättynyt. Sen surmaksi oli lopulta koitunut pöllö, jota varomaan se oli opettanut niin monta sataa nuorta varista.

Sugar Loafin vanha pesä on nyt hylättynä. Vieläkin tulee keväisin variksia Castle Frankiin, mutta ilman mainiota johtajaansa ne eivät oikein menesty. Niiden lukumäärä on vähenemässä, ja pian kai niitä ei enää nähdä koko vanhan mäntymetsän tienoilla, missä ne ja niiden esi-isät ennen oppivat ja elivät.

RlSAKORVA, NUORI JÄNIS

Risakorva oli nuori jänis. Nimensä se sai siitä, että sen toinen korva oli aivan repaleinen — muisto sen ensimmäisestä seikkailusta. Risakorva eli emoineen Olifantin rämeikössä, ja siellä minäkin opin sen tuntemaan. Siellä tulin satoja kertoja tehneeksi havaintoja sen elämästä ja vähitellen sain kokoon niin paljon tietoja, että saatan kirjoittaa tämän pikkujäniksen elämäkerran.

Se, joka ei hyvin tunne eläimiä, arvelee luultavasti, että olen kuvannut niitä liian ihmisen kaltaisiksi. Mutta näin ei ajattele se, joka on elänyt niitä kyllin lähellä tutustuakseen niiden tapoihin ja kykyihin. Jäniksillä tosin ei ole kieltä siinä merkityksessä, kuin me käsitämme; mutta ne käyttävät ajatusten vaihtoon ääniä, merkkejä, vainuaan, liikkeitä ja esimerkkejä sekä koskettamista pitkillä viiksikarvoillaan, ja tämä kaikki täyttää saman tarkoituksen kuin kieli. Minä vain liioittelematta käännän ihmisten kielelle, mitä jänikset ovat puhuneet omallaan.

Rehevän suoheinän kätkössä oli soma pieni pesä. Siinä Risakorva oli kolme viikkoa sitten nähnyt päivänvalon. Jänöemo oli piilottanut sen ruohoihin ja tapansa mukaan kehottanut sitä monta kertaa makaamaan kyyryllään ja olemaan ääneti, vaikka mitä tapahtuisi. Mutta vaikka jäniksenpoikanen oli noin kahlehdittuna vuoteeseensa, se oli kuitenkin ihan valveillaan ja tähysteli kirkkailla silmillään uteliaana sitä pientä vihreää maailmaa, joka oli suoraan sen yläpuolella. Siellä oli paraikaa sininärhi ja orava, kaksi tunnettua varasta, syyttämässä toisiaan varastamisesta; kerran ne toraillessaan tulivat aivan Risakorvan kotipensaaseen. Keltakerttu tavoitti sinisen perhon miltei sen kuonon vieressä, ja tulipunaisen ja mustan kirjava leppäkerttu käveli rauhallisesti tuntosarviaan liikutellen heinänkortta ylös, toista alas ja sitten seuraavaa suoraan yli pikku pupun naaman, mutta tämä ei kertaakaan liikahtanut eikä räpäyttänyt silmäänsäkään.

Hetken päästä Risakorva kuuli lehtien kahinaa läheisestä pensaikosta. Se oli omituista, yhtäjaksoista ääntä ja tuntui liikkuvan sinne tänne tullen yhä lähemmäksi, mutta siinä ei saattanut erottaa jalkojen kapsetta. Risakorva oli elänyt koko pienen ikänsä tässä rämeikössä, mutta ei ollut vielä milloinkaan kuullut mokomaa ääntä. Tämä kiihotti suuresti sen uteliaisuutta. Emo oli kyllä käskenyt makaamaan kyyryllään, mutta olihan ymmärrettävää, että se oli tarpeen vain vaaran uhatessa, ja tuo outo ääni, johon ei liittynyt jalkojen kapsetta, ei kai saattanut merkitä vaaraa.

Sillä välin hiljainen kahina läheni, kääntyi sitten oikealle ja tuntui etääntyvän. Risakorva rohkaisi mielensä. Eihän hän ollut enää mikään vauva, hänen velvollisuutensa oli mennä tutkimaan, mitä se oli! Palleroinen ruumis kohosi vaappuvien jalkojen varaan, ja pieni pyöreä pää tuli näkyviin pesää verhoavien lehtien alta. Se tirkisteli nyt eteensä, mutta ääntä ei enää kuulunutkaan. Kahina oli vaiennut heti, kun pikku jänis liikahti, eikä mitään näkynyt. Risakorva astui askelen eteenpäin ja tuli aukealle paikalle. Nyt se huomasi aivan edessään suuren mustan käärmeen.

Hirviö syöksähti heti paikalla pikkupupun kimppuun, ja tämä lähti pakenemaan minkä hennoista sääristä lähti huutaa piipittäen emoa apuun. Samassa käärme kuitenkin jo sai sitä korvasta kiinni ja kietoutui renkaaksi sen ympärille. Matelija alkoi hitaasti puristaa uhriaan kuoliaaksi; se aikoi kohta syödä sen yhtenä suupalana. Pikku raukka huusi yhä vieläkin emoaan, mutta pian sen piipitys olisi vaiennut. Mutta silloin tulikin emo laukaten suoraan kuin nuoli läpi metsän. Jänöemo ei nyt ensinkään ollut sellainen pelkuri, joka pakenee varjoansakin; äidinrakkaus oli voittanut arkuuden. Kuullessaan pienokaisensa avunhuudon se hyppäsi suoraan tuon pelottavan matelijan yli potkaisten sitä ohi mennessään terävillä takakynsillään niin, että käärme kiemurteli tuskissaan ja sähisi vihasta.

Poikanen alkoi taas piipittää kovemmin, ja emo laukkasi kerran toisensa perästä käärmeen yli potkien yhä kovemmin ja rohkeammin, kunnes tämä hellitti poikasen korvasta ja yritti purra isoa jänistä sen hypätessä yli. Mutta käärme ei kertaakaan saanut kuin suun täyden karvoja, ja sen selkään alkoi ilmestyä pitkiä punaisia naarmuja, joita Jänöemon voimakkaat potkut jättivät.

Nyt käärmeen asema alkoi näyttää arveluttavalta. Vihdoin sen täytyi ruveta väistämään iskuja, ja siten se menetti lujan otteensa poikasesta. Tämä livahti sukkelaan kierteestä ja piiloutui pensaiden alle hengästyneenä ja kauhean säikähtyneenä. Mutta mitään vammaa se ei ollut saanut, lukuun ottamatta sitä, että käärmeen hampaat olivat pahasti raadelleet sen korvaa.

Jänöemo oli nyt saavuttanut tarkoituksensa. Jänis ei tappele kunnian eikä koston vuoksi. Se laukkasi heti matkoihinsa, ja pikku pupu seurasi jäljestä pitäen osviittanaan emon lumivalkeata hännännypykkää, kunnes molemmat olivat päässeet turvalliseen paikkaan.

Olifantin räme on epätasaista, kitukasvuista näreikköä, ja sen keskellä on heterantainen suolampi, jonka lävitse virtaa pieni joki. Muinoin täällä on kasvanut metsää. Vieläkin seistä törröttää rämeikössä muutamia vanhoja puita, ja vielä vanhempia kaatuneita runkoja on siellä täällä varvikossa. Rimmen ympäristö oli pajukkoista sarasuota, jota kissat ja hevoset kiertävät, mutta jota sarvikarja ei pelkää. Kuivemmissa osissa kasvoi orjanruusupensaita ja nuoria puita. Uloinna rämeen ympärillä, lähinnä peltoja, taas versoi rehevää ja pihkaista nuorta mäntyä. Männyn neulasista levisi suloista tuoksua ohikulkijan sieraimiin, mutta sama tuoksu oli kuolettavaa niille nuorille vesoille, jotka alkoivat kilpailla mäntyjen kanssa kasvupaikasta.

Ympärillä oli kaikilla puolilla lakeita peltoja. Niiden yli ei kulkenut mikään muu metsänelävä kuin Springfieldin mahdottoman ilkeä ja tunnoton kettu. Tämä elikin aivan liian lähellä suota.

Risakorva ja Jänöemo olivat rämeikön huomattavimmat asukkaat. Naapureita niillä ei ollut lähitienoilla, ja kaikki niiden sukulaiset olivat kuolleet. Täällä ne elivät kahden, ja täällä Risakorva sai suorittaa oppikurssinsa. Sillä oli hyvä emo, joka kasvatti sitä mahdollisimman huolellisesti. Kaikkein ensimmäiseksi se sai oppia painautumaan maahan ja pysymään hiljaa. Käärmeseikkailu osoitti selvästi, miten viisas tapa tämä oli, eikä Risakorva unohtanut tätä läksyä milloinkaan. Tästä se myös oppi aina tekemään niin kuin käskettiin, ja siksi se helposti oppi kaikki muutkin asiat.

Toiseksi se opetettiin jähmettymään liikkumattomaksi. Tämä oli vain jatkoa edelliseen, ja Risakorva sai oppia taidon heti kun osasi juosta. Kun jänis huomaa vihollisen olevan lähellä, se paikalla pysähtyy ja käy liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, se 'kivettyy'. Näin tekee jokainen hyvin opetettu jänis, ja tämä on ilmeisesti viisas tapa. Metsänotukset ovat saman värisiä kuin ympäristönsä ja pistävät silmään vain liikkuessaan. Kun kaksi vihollista sattuu yhteen, niin se niistä, joka ensin huomaa toisen, kivettyy heti ja saattaa toisen huomaamatta joko hyökätä sen kimppuun tai pelastua. Tämän tietää jokainen, joka on oleskellut metsässä. Metsästäjän on opittava tämä taito yhtä hyvin kuin otustenkin. Kaikki sen osaavatkin, mutta ei yksikään niin hyvin kuin Jänöemo. Tämä opetti taidon poikaselleen näyttämällä esimerkkejä. Kun emon valkea hännäntypykkä näkyi hyppien kulkevan eteenpäin halki metsän, Risakorva teki parhaansa pysyäkseen mukana, mutta kun emo pysähtyi ja kivettyi, luonnollinen matkimisen halu sai poikasen tekemään samoin.

Mutta parasta, mitä Risakorva sai oppia, oli kuitenkin orjanruusupensaan salaisuus. Se on jo sangen vanha salaisuus. Pystyäkseni selittämään sen oikein minun on kerrottava tarina siitä, miten orjanruusu rupesi sotimaan eläimiä vastaan.

Ennen muinoin orjanruusupensaissa ei ollut piikkejä. Mutta oravat ja hiiret kiipeilivät poimimaan niistä ruusuja, lehmät riipivät niitä sarvillaan, opossumit taittelivat niitä pitkällä hännällään ja hirvet sotkivat niitä maahan. Silloin orjanruusupensas kasvatti piikit suojellakseen ruusujaan ja julisti ainaisen sodan kaikkia eläimiä vastaan, jotka kiipeilevät puissa tai joilla on pitkät sarvet, sorkat tai häntä. Ainoastaan yhden eläimen kanssa orjanruusu oli sen jälkeen sovinnossa, nimittäin jäniksen; jänis ei osannut kiivetä, sillä ei ollut sarvia eikä sorkkia eikä juuri häntääkään.

Jänis ei todellakaan ollut milloinkaan tehnyt pahaa orjanruusulle. Ruusupensaasta ja jäniksestä tuli sen tähden erittäin hyvät ystävät. Kun vaara uhkasi pupuraukkaa, se pakeni lähimpään ruusupensaaseen, ja tämä oli aina valmis suojelemaan sitä tuhansilla terävillä piikeillään.

Orjanruusupensaan salaisuutena Risakorva siis oppi emoltaan: —
Orjanruusupensas on paras ystäväsi.

Jäniksenpoikasen on opittava tarkkaan tuntemaan asuinseutunsa maanlaatu sekä pensaikkojen väliset sokkelotiet. Tähän Risakorvalta kului paljon aikaa. Mutta lopulta se tunsi seudun niin tarkkaan, että saattoi moneen kertaan kulkea kotirämeikön ristiin rastiin menemättä kuin viisi askelta suojaavien orjanruusupensaiden ulkopuolelle.

Muutamia vuosia sitten jänisten viholliset saivat harmikseen huomata, että ihmiset olivat laittaneet uudenlaisia väkäpensaita ja istuttaneet niitä pitkiin riveihin peltojen ympärille. Ne olivat niin vahvoja, ettei mikään eläin voinut niitä murtaa, ja niiden piikit olivat niin teräviä, että ne haavoittivat paksunahkaistakin. Vuosi vuodelta niitä karttui enemmän, ja yhä enemmän ne vaivasivat metsäneläimiä. Niiden piikit haavoittivat kettuja, koiria, lehmiä ja lampaita, vieläpä joskus ihmistä itseäänkin, mutta jänikselle niistä ei ollut mitään haittaa; sehän oli kaiken ikänsä tottunut oleskelemaan orjanruusupensaikoissa. Päinvastoin tuommoisten piikkiköynnösten ympäröimä maa oli jänisten turvallisin olopaikka. Nämä uudet väkäpensaat olivat piikkilanka-aitoja.

Risakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen huolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas sekä samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti. Koko kesän se sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai syödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään emo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat asiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta kokemuksestaan oli tullut tietämään.

Usein Risakorva istui emoineen apilapellolla tai pensaikossa. Toisinaan saattoi nähdä emon liikuttelevan turpalihaksiaan "pitääkseen hajuaistinsa selvänä", ja pikku jänis teki tarkalleen samoin; toisinaan poikanen taas otti ruokapalan emon suusta tai kosketteli sen huulia ollakseen varma siitä, että sai samanlaista ruokaa kuin emokin. Samaten se matkimalla emoaan oppi kaapimaan korviaan käpälillään ja sukimaan turkkiaan sekä nyhtämään takiaisia, joita usein takertui karvoihin. Se oppi, ettei jäniksen sovi juoda muuta vettä kuin kirkkaita kastepisaroita orjanruusupensaan lehdeltä; maassa ollut vesi olisi varmasti aina sisältänyt jotain likaa.

Heti kun Risakorva oli niin iso, että se kykeni juoksemaan yksin metsässä, emo opetti sille jänisten merkkikielen. Jänikset lennättävät toisilleen tietoja polkemalla maata takajaloillaan. Maata pitkin ääni kuuluu kauas; töminä, joka pari metriä maan pinnasta kuuluu vain parinkymmenen metrin päähän, kuuluu vähintään sadan metrin päähän, jos kuuntelijan korva on lähellä maata. Jäniksen kuulo on erittäin tarkka, ja se saattaa kuulla saman töminän kahdensadan metrin päähän, eli Olifantin suon toisesta päästä toiseen. Yksi tömähdys merkitsee: "Ole varuillasi!" eli "Painaudu maahan!" Kaksi hiljaista tömähdystä merkitsee: "Tule!" Kaksi kovaa tömähdystä taas tietää vaaraa, ja kolme hyvin kovaa tömähdystä merkitsee: "Juokse henkesi edestä!"

Kerran kun ilma oli kaunis ja sininärhit torailivat keskenään, mikä oli varma merkki siitä, ettei mitään vaaraa ollut lähellä, Risakorva sai aloittaa jonkin uuden oppimisen. Emo antoi korviaan ravistamalla sille kyyristymismerkin ja juoksi sitten viidakkoon; sieltä se tömistämällä lennätti sanoman: "Tule!" Risakorva pinkaisi heti juoksemaan sinne, missä oli viimeksi nähnyt emon; mutta se ei löytänytkään tätä. Se tömisti, mutta vastausta ei kuulunut. Nyt se alkoi tarkasti etsiä ja löysikin pian emon jälkien hajun. Se seurasi tätä varmaa opasta, jonka kaikki eläimet tuntevat; ihmisellä yksin ei ole siitä aavistustakaan. Vähän matkan päässä se tapasi emon ruohoihin piiloutuneena. Tämä oli sen ensimmäinen harjoitus jälkien seuraamisessa, ja tällä tavalla leikkien piilosilla oloa se harjaantui perin pohjin tähän taitoon, jota se sittemmin tarvitsi monessa vakavassa seikkailussa.

Ennen ensimmäisen oppikauden päättymistä Risakorva oli oppinut kaikki tärkeimmät jäniksen taidot. Ja se oli suorittanut monta koetta ja osoittautunut niissä erittäin älykkääksi.

Se osasi piiloutua puun juureen ja tarpeen tullen syöksyä äkkiä pakoon sekä painautua maahan ja "istua pökkelönä". Se osasi tehdä kierroksia ja sivuloikkauksia sekä kulkea omia jälkiään takaperin niin taitavasti, että se harvoin tarvitsi muita temppuja. Se ei vielä ollut kokeillut piikkilanka-aidan keinoa, joka on erittäin sukkela temppu, mutta se tiesi tarkoin, miten tämä on tehtävä. Se oli erityisesti tutkinut hiekkaa, jossa jälkien haju kokonaan häviää, ja perin pohjin tutustunut "jälkien vaihtoon", "kiertelyyn" ja "kaksoisjälkiin" sekä myös "piilokoloon", minkä käyttö edellytti pitkäaikaista harjaantumista. Ja lopuksi: se ei milloinkaan unohtanut painautumisen taitoa, joka on kaiken viisauden alku, eikä orjanruusupensasta, ainoata turvapaikkaa, joka on luotettava.

Se oppi monien vihollistensa tuntomerkit ja erilaiset menettelytavat, millä kutakin saattaa vetää nenästä. Sillä haukat, pöllöt, ketut, koirat, minkit, näädät, kissat, haisunäädät, pesukarhut ja ihmiset vainoavat pupua kukin omalla tavallaan, ja kaikilta näiltä sen täytyy osata suojella henkeään.

Huomatakseen ajoissa vihollisen lähestymisen jäniksen on aina oltava varuillaan. Risakorva oppi siinä suhteessa luottamaan etupäässä itseensä ja emoonsa, mutta sitä lähinnä sininärhiin. — Ota aina vaari sininärhin varoituksesta, sanoi Jänöemo. — Se on sietämätön rettelöitsijä ja juorukello ja varastaa minkä ehtii, mutta siltä ei jää mikään huomaamatta. Se kyllä tekisi pahaa meillekin, mutta ei voi, ja sen viholliset ovat meidänkin vihollisiamme; sen tähden on parasta käyttää sen neuvoja hyväkseen. Jos tikka päästää varoitushuudon, siihen voi aina luottaa, sillä tikka on rehellinen; mutta se on typerä sininärhin rinnalla, ja vaikka sininärhi usein ilkeydestä valehteleekin, on kuitenkin varminta aina luottaa siihen, kun sillä on tiedossa huonoja uutisia.

Piikkilanka-aidan keino koettelee kovasti hermoja ja vielä enemmän jalkoja. Pitkään aikaan Risakorva ei uskaltanut yrittää sitä, mutta myöhemmin se oikein innostui tähän urheiluun.

Se on soma leikki sille, joka sen osaa, sanoi Jänöemo. — Ensin annat koiran lämmetä: juokset suoraan vähän matkaa ja lasket sen lähelle. Annat sen päästä aivan taaksesi juuri kun tiedät miehenkorkuisen piikkilanka-aidan olevan edessä; itse pujahdat raosta, koira törmää päin aitaa. Monen koiran ja ketun olen nähnyt näin repivän itsensä raajarikoksi; muuan suuri koira menetti kerran henkensäkin. Mutta olen nähnyt myös monen jäniksen joutuvan surman suuhun sitä yrittäessään.

Risakorva oppi jo varhain sen, mitä moni jänis ei opi milloinkaan: "piilokolo" ei ole ollenkaan niin varma pakokeino, kuin ensin näyttää. Viisas jänis saattaa sen avulla pelastua, mutta tyhmä menee ennen pitkää ansaan yrittäessään. Nuori jänis turvautuu siihen aina ensiksi, vanha jänis vasta viime tingassa, kun kaikki muut keinot pettävät. Se onnistuu, jos ahdistaja on ihminen, koira, kettu tai petolintu, mutta tietää äkkikuolemaa, jos hätyyttäjänä on kärppä, minkki, haisunäätä tai näätä.

Olifantin suossa oli vain kaksi maakoloa. Toinen oli Päivänpaisteen penkerellä suon eteläpäässä, pienellä suojaisella hietakummulla. Penger oli etelään päin viettävä, ja täällä jänöperhe kauniina päivänä otti aurinkokylpyjä. Emo ja poikanen piehtaroivat tuoksuvien männynneulasien seassa, vääntelivät itseään hullunkurisiin asentoihin kuten kissat ja käänsivät hitaasti kylkeä, aivan kuin ne olisivat paistaneet itseään. Väliin ne räpyttelivät silmiään, huohottivat ja kiemurtelivat kuin kovissa tuskissa. Tämä oli niiden hupaisimpia leikkejä.

Kummun rinteellä oli suuri petäjänkanto. Sen kummallisen muotoiset juuret luikertelivat hiekassa kuin käärmeet, ja näiden suojelevien haarojen alle oli vanha ja jörö murmelieläin kauan sitten kaivanut pesänsä. Tämä eläin tuli vuosi vuodelta yhä äreämmäksi ja pahansisuisemmaksi, kunnes se eräänä päivänä rupesi rakentamaan riitaa Olifantin koiran kanssa eikä paennutkaan luolaansa kuten tavallisesti. Murmelieläimelle kävi tappelussa huonosti, ja tuntia myöhemmin Jänöemo otti maakolon haltuunsa.

Tämän petäjänjuuren kolon anasti pian sen jälkeen varsin häpeämättömästi muuan nuori, itsetietoinen haisunäätä, joka varmaankin olisi saavuttanut pitemmän iän, ellei olisi ollut niin tyhmän koppava. Se näet kuvitteli, että pyssyllä varustautunut ihminenkin pakenisi sitä. Jänöemo ei siis menettänytkään luolaa ainaiseksi; anastaja kukistui jo seitsemän päivän perästä kuten muinoin muuan hebrealainen kuningas.

Toinen kolo oli tiheässä saniaispensastossa lähellä apilapeltoa. Tämä oli pieni ja kostea eikä kelvannut kuin viimeiseksi turvapaikaksi. Senkin oli tehnyt muuan murmelieläin. Tämä oli ollut jänöperheelle hyvää tarkoittava ja ystävällinen naapuri, mutta kovin varomaton itsensä suhteen. Sen tähden sille oli käynyt niin hullusti, että sen nahasta oli tehty ruoskansiima, jolla nyt lisättiin vauhtia Olifantin parivaljakkoon. — Se oli sille oikein, arveli vanha Olifant. — Se oli kasvattanut nahkansa varastetulla ruoalla. Kyllä parivaljakon täytyy siitä ryöväristä jollakin tavalla hyötyä!

Jänöperhe oli nyt yksin kummankin kolon omistajana. Jänikset eivät kumminkaan menneet niitä lähellekään muulloin kuin tarpeen vaatiessa, jottei syntyisi polun tapaista, joka ilmaisisi vihollisille nämä viimeiset turvapaikat.

Sitä paitsi rämeikössä oli vielä ontto hikkoripuu; se vihersi yhä, vaikka oli melkein kumossa. Sen kolo oli mainio turvapaikka, ja sillä oli lisäksi se suuri etu, että se oli kummastakin päästä avonainen. Tässä oli kauan asustanut yksinäinen vanha pesukarhu, jonka pääelinkeinona todennäköisesti oli sammakonpyynti. Näiden eläimien, samoin kuin entisajan munkkien, on arveltu olevan yksinomaan kasvissyöjiä; mutta hyvällä syyllä saattaa epäillä, että ne tilaisuuden tullen pistävät halukkaasti poskeensa vaikkapa kuolleen jäniksen. Sen tähden jänikset kammosivat tätä naapuria, ja kun se eräänä päivänä tapettiin sen ollessa ryöstöretkellä Olifantin kanaparvessa, Jänöemo tunsi tietenkin kaikkea muuta kuin surua ja otti heti riemuiten haltuunsa sen mukavan pesän.

Heleä elokuun päivänpaiste tulvi rämeikköön varhaisena aamuhetkenä. Luonto näytti ahmivan sen lämmintä säteilyä. Pieni ruskea suovarpunen tikitti rimmen pitkällä kaislalla. Sen ympärillä oli hiukan avonaista, sameaa vettä. Tähän kuvastui sinisen taivaan kaistaleita, ja ne ja ruskea vesiruoho muodostivat hienon mosaiikin, jossa keskellä oli pienen varpusen ylösalainen kuva.

Läheisellä rantatörmällä kasvoi hyvin rehevää kullanvihreätä skunkinkaalia, jonka synkkä varjo lankesi ruskeille suomättäille.

Suovarpusen silmät eivät olleet harjaantuneet nauttimaan luonnon väriloistosta. Mutta se näki jotakin muuta, mitä me emme olisi huomanneet: skunkinkaalin leveiden lehtien alla ruskeiden mättäiden seassa oli kaksi elävää olentoa, joiden kuono alati liikkui ylös alas, vaikka kaikki muu oli hiljaa.

Siellä olivat Jänöemo ja Risakorva. Ne eivät olleet menneet makaamaan skunkinkaalien alle sen takia, että olisivat pitäneet niiden väkevästä hajusta, vaan siksi, etteivät hyttyset voineet ollenkaan sietää tätä hajua ja antoivat jänisten siellä olla rauhassa.

Jäniksillä ei ole määrättyjä harjoitustunteja, ne ovat aina oppimassa. Mutta oppiaine riippuu siitä, mikä vaara kulloinkin ahdistaa, ja tätä ei voi tietää, ennen kuin vaara on lähellä. Jänöperhe oli tullut tänne lepäämään, mutta se ei saanut kauan olla rauhassa, sillä äkkiä kuului aina valppaan sininärhin varoitushuuto. Jänöemon turpa ja korvat kohosivat, sen häntä tiivistyi lujemmalle. Olifantin mustan ja valkean kirjava ajokoira lähestyi parhaillaan suon poikki suoraan niitä kohti.

— Kuulehan, sanoi Jänöemo, pysyttele sinä tässä matalana sillä välin kun minä menen estämään tuota koirahupakkoa pahanteosta. Samassa se jo loikki koiraa kohti ja harppasi uhkarohkeasti suoraan sen tien poikki.

Koira ryntäsi vimmatusti haukkuen Jänöemon jälkeen. Mutta tämä pysytteli juuri sen verran edellä, ettei ajaja saavuttanut sitä, ja juoksi orjanruusupensaikkoon; täällä miljoonat piikit iskivät koiraan lujasti ja syvään, kunnes sillä oli korvat verissä. Lopulta jänis houkutteli sen juoksemaan päin näkymättömissä olevaa piikkilanka-aitaa. Koira sai semmoisen tärähdyksen, että juoksi kotiin tuskasta ulvoen. Jänöemo teki kaksoisjäljet sekä lyhyen kierroksen siltä varalta, että koira palaisi. Sitten se tuli takaisin Risakorvan luo ja näki, että tämä oli innoissaan noussut seisaalleen ja kurotti päätään nähdäkseen, miten emo leikki koiran kanssa. Tällainen tottelemattomuus suututti kovasti Jänöemoa. Se potkaisi Risakorvaa takajalallaan niin, että tämä lensi nurin niskoin mutaan.

Kerran jänisten syödessä apilapellolla niitä kohti iski punapyrstöinen haukka. Jänöemo heitti takajalkansa ilmaan osoittaakseen halveksimistaan tätä vihollista kohtaan ja vilisti erästä vanhaa tuttua polkuaan orjanruusupensaikkoon; sinne haukka ei tietenkään päässyt seuraamaan. Polku oli jänisten pääteitä, se, joka vei Aidanmutkasta Ison pensaan luo. Useita köynnöskasveja oli versonut sen poikki, ja Jänöemo alkoi jyrsiä niitä poikki pitäen samalla silmällä haukkaa. Risakorva odotti takana, mutta juoksi sitten edelle ja katkaisi vielä lisää polun poikki kasvaneita köynnöksiä.

— Se on oikein, sanoi Jänöemo, pidä aina polut selvinä, niitä saattaa todella usein tarvita! Ei leveinä, mutta selvinä! Pure poikki kaikki, mikä köynnöskasvien tavoin on niitä sulkemassa. Saatpa nähdä, että kerran vielä tulet katkaisseeksi paulan.

— Mikä se on? kysyi Risakorva raapaisten oikeata korvaansa vasemmalla takajalallaan.

— Paula muistuttaa köynnöskasvia, mutta ei kasva, ja se on pahempi kuin kaikki maailman haukat, sanoi Jänöemo katsahtaen haukkaa, joka nyt oli kaukana. — Yöt päivät se piilee polullasi odottamassa kunnes tulet, ja silloin olet hukassa.

— Enpä usko, että minä tarttuisin siihen, sanoi Risakorva ylpeästi kuten ainakin nuoret ja kohosi samalla kantapäilleen hieroakseen kuonoaan ja viiksiään nuoren puun sileätä runkoa vasten. Risakorva ei itse kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki, mutta emo pani sen kyllä merkille. Jäniksillä tämän tavan ilmestyminen tarkoittaa samaa kuin äänenmurros pojilla, ja Jänöemo tiesi nyt, että sen poikanen oli tulossa täysikasvuiseksi.

Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen tietää ja tuntee jokainen. Rautatienrakentaja tekee huoletta ratapenkeren poikki lammen tai järven, vieläpä merenkin, mutta juoksevaa vettä kohtaan hän tuntee suurta kunnioitusta, vaikka tämä olisi vain pieni puropahanen. Hän tutkii huolellisesti, mihin suuntaan se pyrkii, ja antaa sen kaikessa noudattaa omaa mieltään. Janoinen aavikon matkustaja karttaa inhoten myrkyllisiä suolajärviä, kunnes löytää rotkon, jonka pohjalla luikertelee kirkas juova, juoksevan veden merkki, ja iloissaan hän juo siitä janoonsa.

Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen poikki vainueläin ei saata seurata jälkiä. Metsäneläin, jota verivihollinen uupumatta seuraa, huomaa loppunsa lähenevän ja tuntee jo kuoleman kauhua. Sen voimat ovat lopussa, sen kaikki pelastuskeinot ovat pettäneet. Silloin jokin hyvä enkeli johtaa sen veden, juoksevan, elävän veden luo. Se heittäytyy siihen, seuraa vilvoittavaa virtaa ja juoksee taas uusin voimin metsien turviin.

Vielä toisellakin tavoin juokseva vesi suojelee ahdistettua metsänotusta: hilpeän puron lähellä vainu ei ole yhtä tarkka kuin muualla. Kun takaa-ajaja tulee siihen kohtaan, missä otus on lähtenyt veden luota, se pysähtyy ja kääntyy ympäri kerta kerran perästä, mutta ei osaa seurata. Otus on pelastunut.

Tämä oli yksi niitä monia salaisuuksia, joita Risakorva oppi emoltaan; siis: orjanruusupensaan jälkeen vesi on paras ystäväsi.

Eräänä kuumana ja kosteana elokuun yönä Jänöemo ja Risakorva olivat juoksemassa metsän läpi. Emon valkea häntätöyhtö vilkkui edellä ja oli Risakorvalle tiennäyttäjänä, vaikka se katosikin vähän väliä emon istuutuessa kuuntelemaan. Näin vuoroin laukaten ja pysähtyen ne pian tulivat rimmen luo. Korkealla rannan puussa lauloi satakieli, ja pulleavatsainen urossammakko istui uponneella puun rungolla leukaansa myöten vedessä kurnuttaen vanhaa nuottiaan.

— Seuraa minua yhä, Jänöemo sanoi jänisten kielellä. Loiskis, se oli vedessä ja ui kohti vajonnutta runkoa, joka oli rimmen keskellä. Nuorta jänistä arvelutti, mutta se hyppäsi kumminkin veteen ja alkoi molskia läähättäen ja puristaen nenäänsä lujasti kiinni, mutta yhä jäljitellen emoa. Tekemällä samoja liikkeitä kuin maallakin se pääsi eteenpäin, ja näin se pulikoi, kunnes oli puunrungolla. Se huomasi osaavansa uida. Nyt se kömpi emon viereen puunrungon koholla olevaan, kuivaan päähän, ja siinä ne sitten istuivat, ympärillään suojaava kaislikko ja vesi, joka ei kerro tietojaan. Sittemmin, kun Springfieldin vanha kettu lämpöisinä ja pimeinä öinä osui rosvoretkillään rämeikköön, Risakorva saattoi tuntea tämän paikan sammakon kurnutuksesta; se oli hädän tullen oppaana varmaan suojapaikkaan. Risakorvasta tuntui, että sammakko lauloi: "Tule, tule, vaaran tullen tule!"

Tämä oli viimeinen oppikurssi, jonka Risakorva sai emoltaan. Oikeastaan se oli jo ylimääräinen kurssi, sillä moni pikku jänis elää ikänsä kaiken oppimatta milloinkaan näitä asioita.

Villi eläin ei milloinkaan kuole vanhuuttaan. Sen elämä päättyy aina, ennemmin tai myöhemmin, väkivaltaisesti. On vain ajan kysymys, miten kauan se saattaa suojata itseään vihollisiltaan.

Mutta Risakorvan elämä on esimerkki siitä, että kun jänis kerran pääsee ohi nuoruusikänsä, se kykenee säilyttämään henkensä niin kauan kuin se on täysissä voimissaan ja saa surmansa vasta sinä ikäkautena, jota nimitetään vanhuudeksi.

Jänöperheellä oli vihollisia joka puolella. Niiden jokapäiväinen elämä oli täynnä seikkailuja. Sillä koirat, ketut, kissat, haisunäädät, pesukarhut, kärpät, minkit, käärmeet, haukat, pöllöt ja ihmiset, vieläpä hyönteisetkin, olivat kaikki liittoutuneet pupuja vastaan. Vähintään kerran päivässä ne saivat juosta henkensä edestä ja pelastua miten saattoivat, älynsä tai säärtensä avulla.

Useammin kuin kerran tuo vihattu Springfieldin kettu pakotti jänöperheen pakenemaan lähteen luona olevan vanhan piikkilankakasan alle; piikkilanka oli ennen ollut sikotarhan aitana. Mutta kerran päästyään sinne ne saattoivat rauhallisina katsella, miten kettu haavoitti jalkojaan koettaessaan turhaan tavoittaa niitä.

Muutaman kerran Risakorva oli saanut johdetuksi koiran haisunäädän kimppuun; tämä oli pupujen kannalta aivan yhtä vaarallinen kuin edellinenkin.

Kerran Risakorvan sai kiinni metsästäjä, jolla oli apunaan koira ja kesy, opetettu hilleri. Mutta sen onnistui paeta seuraavana päivänä. Sen jälkeen se luotti maakoloihin entistäkin vähemmän. Monta kertaa sen täytyi juosta veteen kissan ahdistaessa. Myös haukat ja pöllöt ajoivat sitä usein, mutta kaikenlaisia vaaroja vastaan sillä oli pelastuskeinoja. Emon opettamia temppuja se paransi ja keksi vanhemmaksi tultuaan monta uutta. Ja mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi se tuli, sitä vähemmän se luotti sääriinsä ja sitä enemmän älyynsä. Lähiseudulla oli nuori koira nimeltä Ranger. Tämän isännällä oli tapana viedä se jäniksen jäljille harjoittaakseen sitä ajoon. Tavallisesti se tällöin tuli ajamaan Risakorvaa, sillä ajo huvitti tätä nuorta urosjänistä yhtä paljon kuin koiraakin. Vaaran hitunen vain lisäsi viehätystä. Toisinaan se saattoi sanoa emolleen:

— Kas, äiti, tuossa se koira taas tulee. Pitää lähteä juoksemaan!

— Olet liian rohkea, Risakorva-poikaseni, saattoi emo vastata. —
Etköhän juokse liian usein.

— Mutta, äiti, on niin äärettömän hauskaa, kun saa härnätä tuota koirahupakkoa, ja onhan se sentään hyvää harjoitusta. Tömistän apua, jos se liiaksi ahdistaa, ja yhden kierroksen jälkeen vaihdetaan osia.

Sitten se saattoi mennä koiran tielle ihan tahallaan. Ranger tietenkin innostuu hirmuisesti ja jatkaa ajoa, kunnes Risakorva väsyy leikkiin. Silloin se joko lähettää tömistäen avunpyyntisanoman, jolloin Jänöemo tulee houkuttelemaan koiran omille jäljilleen, tai sitten se pelastuu koirasta jollain sukkelalla tempulla. Kerron vain yhden esimerkiksi siitä, miten hyvin Risakorva oli oppinut suurten metsien taidot.

Se tiesi, että jälkien haju säilyy parhaiten maassa ja on selvin silloin, kun jänis on juoksusta lämmin. Kun se pääsi maata ylemmäksi ja sai olla puolen tuntia rauhassa, jäljet vanhentuivat, ja se tiesi olevansa turvassa. Se menetteli näin: väsyttyään juoksuun se johti ajon Aidanmutkan tiheään orjanruusupensaikkoon; täällä se "kierteli", so. juoksi ristiin rastiin jättäen niin mutkaiset jäljet, että koiran täytyi olla hyvin paljon perässäpäin päästyään selville tuosta vyyhdestä. Sitten se juoksi läpi metsän suoraan D:hen kulkien yhden loikkauksen verran tuulen puolelta kaatunutta puun runkoa E. Pysähtyen sitten D:n luona se palasi omia jälkiään F:ään, mistä se loikkasi syrjään ja juoksi G:hen. Sitten se taas palasi samoja jälkiä J:hin ja odotti siinä, kunnes koira oli mennyt ohi I:n. Nyt se meni H:sta entisille jäljilleen, kulki niitä E:hen ja teki siitä pitkän sivuloikkauksen rungolle, jonka yläpäähän se pysähtyi ja jäi istumaan kuin pökkelö.

Ranger kulutti kauan aikaa orjanruususokkeloissa, ja jälkien haju oli hyvin kehno, kun se vihdoin tuli D:hen. Täällä se alkoi kiertää kehää löytääkseen uudelleen hävinneet jäljet. Pitkän ajan perästä se löysi ne ja tuli sitten G:hen, missä jäljet uudelleen äkisti päättyivät. Koira joutui taas ymmälle ja alkoi tehdä kierroksia. Kierrokset kävivät yhä suuremmiksi, kunnes koira kulki lopulta aivan sen rungon alta, millä Risakorva oli. Mutta kylmä jäljenhaju ei kylmänä päivänä maata ylempänä hevin tunnu. Eikä Risakorva värähtänytkään koiran mennessä ohi.

Pian koira tuli seuraavaa kierrostaan. Tällä kertaa se osui puunrungon alapäähän ja pysähtyi nuuskimaan. Todellakin, se haisi jänikseltä! Mutta se oli nyt vanha haju. Kuitenkin se alkoi nousta runkoa pitkin.

Mikä hermoja koetteleva hetki, kun tuo suuri koira tuli nuuskien pitkin puunrunkoa! Mutta Risakorvan mielenmaltti ei pettänyt. Tuuli oli suotuisa; se oli päättänyt loikata matkaansa heti kun Ranger ehtisi puoliväliin runkoa. Mutta tämä ei tullutkaan. Rakkikoira olisi jo nähnyt jäniksen, mutta jäniskoira ei nähnyt. Haju tuntui olevan vanha; takaa-ajaja hyppäsi rungolta. Pupu oli voittanut.

Risakorva ei ollut milloinkaan nähnyt muuta jänistä kuin emonsa. Tuskinpa se oli tullut ajatelleeksi, että toisia oli olemassakaan. Emostakin se oli alkanut yhä enemmän vieraantua, mutta se ei koskaan tuntenut ikävää, sillä jänikset eivät kaipaa seuraa. Mutta kerran joulukuun päivänä Risakorvan ollessa kuusamapensaikossa aukaisemassa uutta polkua Aidanmutkan suureen tiheikköön sen silmään osui outo näky: läheisellä Päivänpaisteen kummulla erottuivat taivasta vasten suuren jäniksen pää ja korvat. Tulokas vaikutti hyvin tyytyväiseltä löytöretkensä tuloksiin ja tuli loikkien pitkin Risakorvan polkua. Se käytti todella Risakorvan omaa polkua ja tuli sen omaan rämeikköön! Uusi tunne valtasi nuoren jäniksen: osaksi katkeruus, osaksi viha, tuo sekava tunne, jota nimitetään kateudeksi.

Vieras pysähtyi erään Risakorvan hankauspuun luokse. Viimeksi mainitulla oli ollut tapana nousta tämän puun nojaan kantapäilleen ja hangata leukaansa puun kylkeen niin korkealta kuin suinkin ulottui. Se arveli tekevänsä näin vain huvikseen, mutta kaikki urosjänikset tekevät samalla tavoin, ja tällä tempulla on useitakin tarkoituksia. Puuhun jää siten jäniksen haju, ja vieraat jänikset tietävät siitä, että seutu jo kuuluu jänisperheelle eikä enää ole kenen tahansa valittavissa. Lisäksi seuraava tulija saattaa hajusta päätellä, onko viimeksi käynyt ollut tuttu; hankauskohdan korkeudesta näkee myös, kuinka iso käyjä on ollut.

Risakorva huomasi harmikseen, että tulokas oli sitä päätä pitempi ja muutenkin vankempi urosjänis. Tämä oli sille aivan uutta, ja se tunsi vastustamatonta halua tuon tunkeilijan tappamiseen. Se puri kovasti hampaitaan, vaikka sillä ei ollut mitään suussa, juoksi sitten tasaiselle paikalle ja tömisti hitaasti kolme kertaa; se merkitsi: "Lähde pois alueeltani tai taistele!"

Tulokas pani korvansa suuren V:n muotoisiksi, istui vähän aikaa suorana ja laskeutui sitten sekin etujalkojensa varaan tömistämään kolmesti; mutta se tömisti kovemmin.

Sota oli julistettu.

Jänikset tulivat yhteen juostuaan kumpikin lyhyen kierroksen koettaen päästä toisistaan tuulen alapuolelle ja odottaen sopivaa hyökkäyshetkeä. Vieras oli suuri ja vahvalihaksinen, mutta parista pikkuseikasta saattoi päättää, ettei se ollut kovinkaan taitava. Se teki varomattomia käännöksiä ja laiminlöi sopivan hyökkäyshetken, sen jolloin Risakorva oli sitä alempana. Mutta nähtävästi se luottikin etupäässä voimaansa. Lopulta se sitten hyökkäsi, ja Risakorva puolestaan rynnisti raivoisasti vastaan. Kumpikin hyppäsi pystyyn ponnistaen takajaloillaan, mutta heikompi joutui jo ensi ottelussa alle. Voittaja oli heti sen päällä, puri pahanpäiväisesti Risakorva-poloista ja nyhti siitä karvatukon toisensa perästä. Mutta tämä oli vikkelä jaloistaan ja pääsi pian vapaaksi. Alkoi uusi yritys. Taas joutui Risakorva alle ja sai kovasti selkäänsä. Se ei ollut ollenkaan vastustajansa kanssa tasaväkinen, ja pian sen oli pakko turvautua jalkoihinsa pelastaakseen henkensä.

Vieras lähti ajamaan takaa. Nähtävästi sen tarkoituksena oli joko Risakorvan tappaminen tai sen karkottaminen kotirämeiköstään. Mutta tämä oli nopsajalkainen ja kestävä. Vieras taas oli suuri ja raskas, ja pian sen piti luopua ajosta. Se olikin onneksi pakenijalle, sillä se oli kangistumaisillaan haavoistaan ja jo uupunutkin. — Nyt alkoi Risakorvalle hirveä aika. Se oli tottunut suojelemaan itseään pöllöiltä, koirilta, näädiltä, ihmisiltä ja sen tapaisilta, mutta ei tietänyt mitä tehdä, kun ahdistaja oli toinen jänis. Se ei keksinyt muuta keinoa kuin maata kyyryllään, kunnes se löydettiin, ja sitten juosta.

Jänöemo oli aivan suunniltaan pelosta ja koetti vain pysytellä piilossa. Mutta iso urosjänis löysi sen pian. Jänöemo koetti juosta pakoon, mutta se ei ollut yhtä nopea kuin Risakorva. Urosjäniksellä ei ollut aikomustakaan tappaa sitä, vaan se alkoi kosiskella.

Mutta Jänöemo vihasi tulokasta yhtä paljon kuin Risakorvakin ja koetti joka tilanteessa päästä siitä eroon. Sen tähden urosjänis kohteli sitä varsin raakamaisesti. Joka päivä se ahdisti Jänöemoa kosimisellaan ja oli niin raivoissaan tämän taipumattomuudesta, että saattoi survaista sen kumoon ja repiä suun täydet karvoja sen hienosta turkista. Saatuaan vihansa tyydytetyksi vainooja päästi Jänöemon taas vähäksi aikaa rauhaan. Mutta yhä sillä oli vakaa aikomus tappaa Risakorva, ja tämän pelastuminen näytti mahdottomalta. Lähellä ei ollut muuta rämeikköä mihin paeta, ja milloin hyvänsä se hetkeksikin nukahti, se tiesi saavansa vihollisen kimppuunsa. Vähintään kymmenen kertaa päivässä vieras hiipi Risakorvan makuupaikalle. Tämä oli kuitenkin siksi valpas, että ennätti aina ajoissa pakoon. Mutta vain sillä kertaa. Henkensä se tosin säilytti, mutta kurjaksi sen elämä oli tullut. Oli kovin masentavaa olla noin avuton, nähdä emoraukkaa purtavan ja revittävän, nähdä tuon vihatun rosvon riistävän mieluisat ruokapaikat, tutut kotisokkelot ja vaivoin tehdyt polut. Se vihasi voittajaansa enemmän kuin kettua tai kärppää.

Miten tämä päättyisi? Risakorva oli nääntymäisillään juoksusta, vartioimisesta ja huonosta ruoasta. Jänöemokin alkoi lannistua pitkästä vainoamisesta. Tunkeilija ei kaihtanut mitään keinoja koettaessaan saada Risakorvan tuhotuksi, ja lopuksi se turvautui pahimpaan rikokseen, minkä jänikset tuntevat. Miten hyvänsä jänikset vihaavatkin toisiaan, kunnon jänis unohtaa kuitenkin riitansa, kun ilmestyy yhteinen vihollinen. Mutta eräänä päivänä suuren kyyhkyshaukan liidellessä yli rämeikön urosjänis itse piiloutui hyvin pensaikkoon, mutta koetti kerran toisensa jälkeen karkottaa Risakorvaa aukealle paikalle. Pari kertaa haukka oli saamaisillaan tämän, mutta ruusupensas pelasti sen viime tingassa. Se lähti pensaasta vasta kun vieras jänis itse oli joutumaisillaan haukan saaliiksi. Risakorva pääsi siis tälläkin kertaa hengissä, mutta sen tila näytti toivottomalta. Se alkoi jo hautoa mielessään uutta tuumaa: olisiko emon ja sen mahdollista lähteä yöllä muille tienoille etsimään toista asuinpaikkaa. Mutta eräänä päivänä tuli rämeikön laitaan vanha Thounder, jäniskoira, nuuskien jälkiä. Nyt Risakorva päätti ryhtyä epätoivoiseen yritykseen. Se meni tahallaan koiran tielle, ja heti alkoi hurja ajo; se kävi kolmeen kertaan suon ympäri, kunnes Risakorva tiesi emonsa olevan turvassa ja vihollisensa tavallisessa makuupaikassaan. Sitten se meni suoraan tätä paikkaa kohti ja hyppäsi ison jäniksen yli potkaisten sitä mennessään päähän.

— Kurja raukka! Nyt minä sinut tapan, huusi vieras ja hyppäsi ylös, mutta huomasi samassa olevansa juuri Risakorvan ja koiran välissä. Se oli saanut osakseen ajon kaikkine kauhuineen. Koira oli miltei kintereillä ja haukkui kovasti seuratessaan suoraan käyviä, tuoreita jälkiä. Urosjäniksen suuri ruumiinpaino oli kyllä hyvin edullinen tappelussa toisen jäniksen kanssa, mutta tässä leikissä päinvastoin haitaksi. Se ei tuntenut monta temppua, vain kaikkein yksinkertaisimmat, kuten "kaksoisjäljet", "kiertelyn" ja "piilokolon", jotka jokainen pupunpoikanenkin osaa. Koira oli kuitenkin liian lähellä, jotta olisi saattanut turvautua kaksoisjälkiin tai kiertelyyn, ja maakoloja se ei tietänyt.

Ajo kävi suoraan eteenpäin. Orjanruusupensas, kaikkien jänisten puolueeton ystävä, teki parastaan, mutta siitä ei ollut apua. Koiran haukunta oli kiinteä ja keskeytymätön. Pensaiden ratina ja koiran kiljuminen, aina kun piikit haavoittivat sen korvia, kuuluivat hyvin Aidanmutkan isoon pensaikkoon, missä Risakorva emoineen kyykki piilossaan. Mutta äkkiä nämä äänet taukosivat; kuului ottelun töminää ja sitten äänekästä hirveätä rääkynää.

Risakorva tiesi mitä se merkitsi, ja sitä pöyristytti. Mutta pian ääni vaikeni. Rauhanhäiritsijä oli poissa ja jänöperhe huoahti helpotuksesta. He olivat taas yksin rakkaan vanhan suon isäntinä.

Olifant menetteli epäilemättä viisaasti polttaessaan kaikki orjanruusupensaat rämeikön itä- ja eteläpäästä ja korjatessaan pois vanhan piikkilangasta tehdyn sikoaitauksen jäännöksen lähteen luota, mutta jänöperheelle tämä puhdistus oli kova kolaus. Edelliset olivat olleet sen vakinaisena olinpaikkana ja etuvarustuksena; piikkilankakasa taas oli ollut sen lujin linnoitus ja varmin turvapaikka.

Ne olivat tottuneet pitämään rämeikköä ja sen ympäristöä — Olifantin pellot ja rakennukset siihen luettuina — niin omanaan, että olisivat mielestään kärsineet vääryyttä, jos jokin toinen jänis olisi ilmestynyt vaikkapa karjapihaan. Heidän omistusoikeutensa perustui pitkäaikaiseen ja menestykselliseen hallussapitoon — se siis oli aivan sama oikeus, millä useimmat kansat pitävät maitaan ominaan, ja vaikea olisikin löytää parempaa.

Tammikuun suojailmoilla Olifant hakkautti jäljellä olevat suuret puut rimmen ympäriltä ja supisti siten jänisten aluetta kaikilta puolin. Mutta ne pysyivät kuitenkin yhä pienenevässä rämeikössään, sillä siellä oli niiden koti, ja ne olivat varsin vastahakoisia muuttamaan toisille tienoille. Elämä kävi niille yhä seikkailukkaammaksi, mutta ne olivat vielä yhtä nopsajalkaisia, tarkkavainuisia ja älykkäitä kuin ennenkin. Viime aikoina oli muuan minkki tehnyt niiden elämän tavallistakin levottomammaksi; se oli tullut jokea ylöspäin jänisten asuinsijoille. Viisaasti menettelemällä nämä saivat käännetyksi tunkeilijan huomion Olifantin kanatarhaan. Mutta sittenkään ne eivät tunteneet olevansa aivan suojassa tältä viholliselta. Ne olivat sen tähden toistaiseksi kokonaan lakanneet käyttämästä maakoloja, jotka minkin vuoksi olivat erityisen vaarallisia, ja turvautuivat entistä enemmän jäljellä oleviin ruusupensaikkoihin.

Ensimmäinen lumi oli sulanut; ilma oli kauan ollut kirkas ja lämmin. Jänöemo, joka oli alkanut tuntea reumatismia, oli matalassa pensaikossa hakemassa joitakin lääkeyrttejä. Risakorva istui heleässä päivänpaisteessa rämeen idänpuoleisella penkerellä. Olifantin talon tutusta savupiipusta nousi savua; sinistä taivasta vasten se näytti ruskealta, ja oikulliset tuulenpuuskat painoivat sitä ajoittain sinertävinä hattaroina pensaikkoon. Talon viereisestä karjapihasta kuului ääniä, ja sieltäpäin tuli savun mukana miellyttävää hajua: jänis saattoi päätellä, että lehmille annettiin kaalia. Sille tuli vesi suuhun, kun se ajatteli, mikä juhla siellä olisi tarjolla. Haluisasti se ahmi sisäänsä tuota viettelevää hajua; se piti kovasti kaalista. Mutta se oli ollut karjapihassa edellisenä yönä hakemassa muutamia kehnoja apilanpäitä, eikä viisas jänis milloinkaan mene kahtena peräkkäisenä yönä samaan paikkaan.

Sen tähden se ei antanutkaan valtaa mielihalulleen, vaan siirtyi toiseen paikkaan, johon kaalin haju ei tuntunut, ja söi iltasekseen tukon heiniä, jotka tuuli oli karistanut suovasta. Myöhemmin, maatamenon aikaan, se tapasi Jänöemon; tämä oli ottanut lääkkeensä ja sitten jyrsinyt ateriakseen nuoren koivun makeita virpoja. Sillä välin päivä oli mennyt mailleen, ja suuri tumma verho oli kohoamassa idästä ylemmäksi ja ylemmäksi. Se levisi koko taivaalle ja kätki maan pimeyteen. Sitten tuli ilkeä tuuli käyttäen hyväkseen auringon poissaoloa ja sai aikaan suurta hämminkiä. Ilma kävi kylmäksi; tuntui vielä paljon epämiellyttävämmältä kuin silloin, kun maa oli ollut lumen peitossa.

— Eikö olekin pelottavan kylmä? Ollapa meillä nyt edes Aidanmutkan suuri pensaikko! sanoi Risakorva.

— Hyvä olisi yöpyä petäjänjuuren koloonkin, arveli emo. — Mutta minkki ei ole vielä mennyt kanatarhaan, ja ennen ei ole hyvä ryömiä koloon.

Itse asiassa majaili pelätty minkki juuri tällä hetkellä ontossa hikkoripuun rungossa Olifantin puuvajassa; tämäkin jänisten turvapaikka oli siis hiljakkoin viety. Jänikset menivät nyt rämeen eteläpäähän ja valitsivat yösijakseen lehdeskasan; ne ryömivät sen alle tunnustellen kuonollaan eri suuntiin löytääkseen useampia pakoteitä siltä varalta, että vaara uhkaisi. Tuuli yltyi yhä ja kävi kylmemmäksi, mitä pitemmälle tunnit kuluivat, ja puoliyön aikaan alkoi sataa kovaa, raemaista lunta, joka rapisi lakastuneille lehdille ja varisi kerppujen välitse jänisten päälle.

Tällaisen yön luulisi olevan kaikkea muuta kuin sovelias metsästykseen, mutta Springfieldin kettu oli kumminkin liikkeellä. Se tuli vastatuuleen Olifantin suolle ja osui tuulen alapuolelle sitä kasaa, jonka alla jänikset nukkuivat. Se vainusi ne heti ja hiipi hajun suuntaan vastatuuleen lehdeskasaa kohden. Tuulen viuhina ja lumiräntä helpottivat lähestymistä, ja vasta kun kettu oli aivan pensaan luona, Jänöemo heräsi siihen, että kuiva lehti risahti tulijan käpälän alla. Se kosketti Risakorvan viiksiin, ja molemmat olivat täysin valveilla juuri kun kettu oli hyppäämässä niiden päälle. Mutta jäniksellä on nukkuessakin jalat aina valmiina loikkaamaan. Jänöemo syöksyi myrskyyn, ja ketun hyppäys jäi tekemättä, mutta se lähti heti perässä. Risakorva katosi toiselle puolen.

Jänöemolla oli vain yksi tie valittavana, ja se kävi suoraan vastatuuleen. Henkensä edestä ponnistaen se pääsi vähän edelle juostessaan yli vetelän mudan, joka ei kannattanut kettua. Sitten se tuli rimmen rannalle. Ei ollut kääntymisen mahdollisuutta, täytyi mennä veteen.

Se kahlasi läpi ruohojen ja tuli syvään veteen; kettu perässä. Mutta tämä oli sittenkin liikaa Repolaiselle semmoisena yönä. Se kääntyi takaisin, ja Jänöemo ponnisteli yhä samaan suuntaan läpi kaislikon ja ui sitten avovettä toista rantaa kohti. Vastatuuli oli kova. Pienet aallot löivät jäätävän kylminä yli sen pään, ja vesi oli täynnä lumisohjoa, joka esti uintia. Toinen ranta häämötti mustana viivana kaukaa, kaukaa, ja kenties kettu jo oli siellä odottamassa.

Mutta Jänöemo laski korvansa lerpalleen, jottei vastatuuli tarttuisi niihin, ja taisteli sitten kaikin voimin kylmässä vedessä tuulta ja aaltoja vastaan. Pitkän ja vaivalloisen uinnin jälkeen se oli pääsemäisillään toisen rannan uloimpien kaislojen luo, mutta silloin lumisohjo tukki siltä tien kokonaan; tuuli viuhui rantapenkeressä synnyttäen ketun ääntä muistuttavan ulinan, ja tämä kauhistutti jänistä niin, että se menetti kaiken voimansa ja alkoi ajelehtia takaperin myötätuuleen, ennen kuin se pääsi vapaaksi kelluvasta sohjosta.

Se ponnisteli nyt takaisinpäin, mutta hyvin hitaasti. Ja kun se raukka lopulta pääsi vastarannan suurien kaislojen suojaan, sen jäsenet olivat kangistuneet ja voimat lopussa; se ei enää välittänyt, oliko kettu rannalla vai ei. Kaislikon läpi se vielä pääsee, mutta jo rannan ruohikossa uinti käy epävarmaksi ja hitaaksi. Heikot vedot eivät enää vie sitä rantaa kohti, ympärille muodostuva jää pysäyttää sen kokonaan. Kohta lakkaavat kylmenneet jäsenet liikkumasta. Pikku Jänöemon hieno kuononpää ei enää värähtele; sen kauniit ruskeat silmät ovat ummistuneet iäksi.

Mutta saaliinhimoinen kettu ei enää ollutkaan rannalla odottamassa. Risakorva oli päässyt ehein nahoin vihollisen ensi hyökkäyksestä ja toinnuttuaan säikähdyksestään se juoksi takaisin "vaihtamaan" emon kanssa ja siten auttamaan tätä. Se tapasi ketun kiertämässä rimpeä silloin kun Jänöemo oli kääntynyt takaisin, sai sen johdetuksi omille jäljilleen ja vei sen kauas niillä mailta. Lopulta se käytti piikkilanka-aidan temppua ja pääsi siten ketusta eroon. Sitten se palasi penkerelle hakemaan emoaan, tömisti ja juoksi, mutta turhaan. Se ei löytänyt emoaan milloinkaan eikä saanut tietää, minne tämä oli joutunut, sillä Jänöemo nukkui ystävänsä veden hyisessä sylissä. Eikä vesi kerro tietojaan.

Pieni Jänöemo-parka oli sankari, mutta kuitenkin vain yksi niistä lukemattomista miljoonista, jotka ovat eläneet ja tehneet parhaansa pienessä maailmassaan ajattelemattakaan sankaruuden saavuttamista — ja sitten kuolleet. Se oli urhoollinen soturi elämän taistelussa. Se oli hyvää ainesta, sitä joka ei milloinkaan kuole. Sen jäntevyys ja älykkyys jäivät perinnöksi Risakorvalle. Emo eli jälkeläisessä, ja tämän kautta periytyi lajiin hienompaa verta.

Risakorva elää yhä rämeikössä. Vanha Olifant kuoli sinä talvena, eivätkä hänen leväperäiset poikansa viitsineet muokata rämeikköä eivätkä korjata piikkilanka-aitoja. Yhdessä vuodessa seutu oli villiytynyt entistäkin enemmän; nuoria puunvesoja ja orjanruusupensaita kasvoi kaikkialla, ja kaatuneista piikkilanka-aidoista tuli jäniksille mainioita turvapaikkoja, joihin koirat ja ketut eivät uskaltaneet tunkeutua. Siellä elää Risakorva vielä tänäkin päivänä. Se on nyt suuri ja voimakas urosjänis eikä pelkää kilpailijoita. Sillä on itsellään iso perhe ja komea ruskea puoliso, jonka se on saanut ties mistä. Epäilemättä sen lapset ja jälkeläiset tulevat elämään ja lisääntymään rämeikössä vielä monta vuotta. Siellä saattaa nähdä niitä aurinkoisina kesäiltoina, jos on oppinut niiden merkkikielen ja tietää tarkalleen, millaiseen paikkaan ja millä tavalla tömistää.