BINGO, KERTOMUS KOIRASTANI

Ilma oli käynyt kylmäksi. Lumi oli maassa, vaikka oltiin vasta alkupuolella marraskuuta. Vuosi oli 1882. Manitoban talvi oli alkanut. Istuin mukavasti tuolissani aikoen laiskotella muutamia hetkiä aamiaisen jälkeen. Katselin joutessani vuoroin tuvan ikkunasta, josta näkyi kappale preeriaa ja navettamme pääty, vuoroin seinähirsiin leikattua runonpätkää, jonka sisällyksenä oli, että "Frankelynin koiran nimeksi pantiin Bingo". Runon loppusoinnut olivat yhtä nukuttavia kuin äänetön lumimaisemakin. Mutta yksitoikkoisuus keskeytyi äkkiä; näkyviin tuli suuri harmaa eläin, joka laukkasi preerian yli navettaa kohden, ja sen kintereillä juoksi mustan ja valkean kirjava pienempi eläin.

— Susi! huudahdin siepaten pyssyn seinältä ja juoksin ulos auttamaan koiraa. Mutta päästyäni navetan luo eläimet olivat jo jättäneet sen jälkeensä ja juosseet preerialle vähän matkan päähän. Susi oli kääntynyt vastarintaan ja ahdistaja, naapurimme paimenkoira, kierteli sen ympärillä odottaen puraisemistilaisuutta.

Ammuin kaukaa useita laukauksia niitä kohti, mutta ne vain lähtivät taas viilettämään yli preerian. Hetken juoksun perästä tämä verraton koira saavutti suden ja tarttui hampaillaan sen lonkkaan, mutta peräytyi sitten välttääkseen suden raivokasta vastasyöksähdystä. Juostiin uudelleen kappale matkaa, kunnes koira taas pysäytti ajettavansa. Sama temppu toistui lähes joka sadan metrin päästä. Koira koetti saada ajon suuntautumaan uudistaloa kohden, susi taas yritti turhaan päästä lähemmäksi itäisellä taivaanrannalla siintävää metsää. Saavutin ne noin parin kilometrin päässä, ja kun koira näki avun lähestyvän, se iski vastustajaansa tehdäkseen siitä lopun.

Hetkisen tappelevat eläimet pyörivät yhtenä rykelmänä, mutta pian saattoi mylläkästä erottaa selällään makaavan suden, jonka kurkussa reuhtoi verta vuotava koira. Minun oli nyt helppo saavuttaa ne. Ammuin kuulan läpi suden pääkallon.

Kun koira näki vihollisensa kuolleen, se ei enää katsahtanutkaan siihen, vaan lähti juoksemaan suoraan yli hangen kohden taloa; se oli kuuden kilometrin päässä ja sinne se oli jättänyt isäntänsä suden ilmestyessä. Ihmeellinen koira! Vaikka en olisi ennättänytkään apuun, se olisi ihan varmaan yksinkin ottanut suden hengiltä; niin sen kerrottiin tehneen monesti ennenkin.

Olin aivan ihmeissäni Frankin urotöistä ja tahdoin ostaa sen hinnasta mistä tahansa. Mutta omistaja oli taipumaton. — Miksette osta sen jälkeläistä? hän sanoi ynseästi.

Kun tämä koira ei ollut kaupan, minun täytyi tosiaankin tyytyä penikkaan, jonka isän vakuutettiin olevan Frank. Tämä oli pyöreä, mustaturkkinen palleroinen ja muistutti enemmän pitkähäntäistä karhunpentua kuin koiran alkua. Mutta siinä oli keltaisia laikkuja kuten Frankin turkissa ja lisäksi hyvin luonteenomainen valkea rengas kuononpäässä. Nämä merkit olivat — niin ainakin toivoin — takeina koiran tulevasta suuruudesta.

Saatuani penikan omakseni oli keksittävä sille nimi. Tästä huolesta päästiin hyvin pian. Seinähirsiin kaiverrettu runonpätkä "Frankelynin koirasta" liittyi läheisesti siihen tapaukseen, jonka tuloksena penikka oli joutunut minulle, ja siksi nyt asianmukaisen komeasti "pantiin sen nimeksi Bingo".

Lopun talvea Bingo vietti majassamme ja eleli kuten ainakin laiska ja lihava, hyvää tarkoittava ja pahaa tekevä koiranpenikka. Sen ruokahalu oli suurenmoinen. Päivä päivältä se kasvoi isommaksi ja kömpelömmäksi. Vakavallakaan opetuksella sitä ei saanut olemaan pistämättä kuonoaan rotanpyydykseen. Se koetti mitä ystävällisimmin lähestyä kissaa, mutta tämä ymmärsi koiran temput aivan väärin. Lopulta niiden välille syntyi aseellinen rauha; mutta se keskeytyi vähän väliä, kun Bingo pyrki pitämään oman päänsä. Silloin se aina sai livistää tuvasta ja maata yönsä navetassa.

Kevään tultua ryhdyin täydellä todella kasvattamaan sitä. Molemminpuolisen suuren vaivan jälkeen se oppi käskystä noutamaan lehmämme, joka kävi laitumella aitaamattomalla preerialla.

Kerran opittuaan tehtävänsä se innostui siihen kovasti. Se hyppi korkealle ja haukkui ilosta, kun sitä käskettiin lehmän hakuun. Ja pian Bingo palasi ajaen vanhaa Dunnaa täyttä laukkaa edellään, haukkui ja murisi eikä antanut lehmälle rauhaa ennen kuin tämä oli läävän perimmäisessä sopessa.

Vaikkakin tehtävässä olisi ollut paremmin paikallaan vähäisempi tarmokkuus, koiran ajotapaa siedettiin kuitenkin jonkin aikaa. Mutta sitten se innostui näihin karjannoutoajoihin niin, että lähti aivan omin päin lehmän hakuun. Lopulta tämä virkaintoinen lehmäpaimen ei tyytynyt ajamaan vanhaa Dunnaa kotiin vain kerran tai pari, vaan kaksikintoista kertaa päivässä.

Viimein sen into meni niin pitkälle, että se pujahti preerialle ja ajoi lehmäpoloisen täyttä laukkaa kotiin, milloin vain sen mieleen juolahti tai milloin sillä oli hetkinenkin vapaa-aikaa.

Aluksi tämä ei näyttänyt niinkään pahalta, sillä nythän lehmä ei päässyt menemään liian kauas. Mutta kohta sillä ei enää ollut aikaa syömiseen. Se laihtui ja ehtyi. Alituinen koiran varominen vaivasi nähtävästi sitä kovin, ja aamuisin se ei ollut uskaltaa lähteä navetasta, kun se tiesi saman vainon alkavan heti ulkona.

Tämä meni toki liian pitkälle. Kun koiran intoa ei millään saatu hillityksi, paimenen virka piti ottaa siltä kokonaan pois. Sen jälkeen Bingo ei enää uskaltanut ajaa Dunnaa kotiin, mutta se osoitti kuitenkin mielenkiintoaan lehmää kohtaan siten, että asettui aina lypsämisen ajaksi makaamaan navetan oven edustalle.

Sitten tuli kesä, ja moskiitot alkoivat kiusata. Lypsäminen kävi vaikeaksi, kun lehmä pyrki alituiseen huiskimaan hännällään. Veljeni Fred, jonka tehtäviin lypsäminen kuului, oli luonteeltaan yhtä kekseliäs kuin kärsimätön; hän turvautui hyvin yksinkertaiseen keinoon estääkseen huiskimisen: hän sitoi lehmän häntään tiiliskiven. Sitten hän ryhtyi iloisesti työhönsä meidän muiden katsellessa epäilevinä syrjästä.

Äkkiä kuului sääskiparven keskeltä kumea läimähdys ja voimasanaryöppy. Fred oli saanut tiiliskivestä korvalleen niin että keikahti kumoon, ja lehmä käveli rauhallisena matkaansa, kunnes Fred pääsi jaloilleen ja hyökkäsi sen kimppuun lypsyjakkara aseenaan. Oli kyllin harmillista saada tiiliskivestä korvalleen, varsinkin kun korvapuustin antaja oli vanha lehmä, mutta vielä enemmän sapetti ympärillä seisovien nauru ja hilpeys.

Kun Bingo kuuli hälinän, se arveli häntäkin tarvittavan ja hyökkäsi Dunnan kimppuun toiselta puolelta. Ennen kuin leikki oli lopussa, maito oli kaatunut, kiulu ja jakkara särkyneet ja sekä lehmä että koira saaneet pistoja.

Bingo-rukka ei ymmärtänyt tätä ollenkaan ja pani koko metelin lehmän syyksi. Se oli jo kauan tuntenut tätä kohtaan vastenmielisyyttä, ja nyt se luopui kokonaan vartijantoimestaan navetan ovella ja lyöttäytyi yksinomaan hevosten seuraan.

Lehmä oli minun, hevoset taas olivat veljeni. Ruvetessaan suosimaan viimeksi mainittuja Bingo näytti samalla hylkäävän minutkin, ja meidän alinomainen yhdessä olomme keskeytyi. Kuitenkin se aina liittyi minuun, jos tapahtui jotain odottamatonta. Koiran yhdistää isäntäänsä side, joka ei katkea, ja me tunsimme sen kumpainenkin.

Yhden ainoan kerran sen jälkeen Bingo sai esiintyä lehmäpaimenena, nimittäin saman vuoden syksyllä Carberryn vuosimarkkinoilla. Saadakseen väkeä kerääntymään kauppansa luo muuan kauppias oli pannut toimeen paimenkoirakilpailun; parhaalle luvattiin "kunniakirja ynnä kahden dollarin rahapalkinto".

Erään petollisen ystävän viekoituksesta minä ilmoitin Bingon kilpailuun, ja varhain määräpäivänä tuotiin Dunna preerialle aivan kylän edustalle. Kun meidän vuoromme tuli, osoitettiin lehmää Bingolle ja annettiin komennushuuto: — Mene noutamaan lehmä! Tarkoitus oli tietenkin, että sen piti tuoda lehmä minun luokseni palkintotuomarien lavan edustalle.

Mutta eläimillä oli omat tuumansa. Kun Dunna näki Bingon tulevan laukaten, se tiesi, ettei se nyt ollut turvassa muualla kuin omassa navetassaan, ja Bingo oli yhtä varma siitä, että sen ainoa tehtävä oli lisätä lehmän vauhtia. Palkintotuomarit eivät sen koommin nähneet lehmää eivätkä koiraakaan, sillä molemmat kiitivät yli preerian pysähtymättä ennen kuin kotona, jonne oli yli kolmen kilometrin matka. Palkinto annettiin kilpailun toiselle osanottajalle, sillä muita ei ollut.

Bingon kiintymys hevosiin oli ihmeellinen. Päivät se juoksenteli niiden mukana, yöt makasi tallin ovella. Minne parivaljakko meni, sinne Bingonkin piti päästä, eikä mikään voinut sitä estää. Vain kerran se poikkesi tavastaan, ja tämä oli varsin omituinen juttu.

Minä en ollut taikauskoinen enkä ollut siihen hetkeen saakka piitannut enteistä; mutta täytyy myöntää, että minuun teki syvän vaikutuksen seuraava harvinainen tapaus, jossa Bingolla oli pääosa. Meitä oli vain kaksi asukasta De Wintonin farmilla. Eräänä aamuna veljeni lähti noutamaan heiniä Boggy Creekistä. Edestakainen matka oli pitkä yhden päivän matkaksi, ja hän lähti varhain liikkeelle. Bingo ei tällä kertaa seurannut parivaljakkoa, ei edes veljeni käskystä, mikä oli aivan ennen kuulumatonta; se seisoi vain vähän matkan päässä liikkumattomana. Äkkiä se kohotti kuononsa ilmaan ja päästi pitkän, valittavan ulvonnan. Se odotti, kunnes ajoneuvot olivat ehtineet näkyvistä, ja seurasikin niitä parisensataa metriä tuon tuostakin ulvahtaen. Kaiken päivää se sitten pysytteli karjapihan seutuvilla ja ulvoi vähän väliä oikeita hautajaisvirsiä. Olin yksin. Koiran omituinen käyttäytyminen sai minut aavistamaan jotain vaaraa, ja mitä pitemmälle tunnit kuluivat, sitä levottomammaksi tulin.

Kello kuuden aikaan Bingon ulvonta kävi sietämättömäksi. Kun en muutakaan osannut, heitin sille jotain ja ajoin sen pois. Mutta mikä kauhun tunne minut oli vallannut! Miksi olinkaan antanut veljeni mennä yksin! Olisihan minun pitänyt koiran käytöksestä ymmärtää, että jokin onnettomuus oli uhkaamassa.

Vihdoin tuli veljeni paluun aika, ja — siinäpä Fred jo olikin kurkkimassa kuorman päältä! Riisuin hevoset ja kysyin näköjään huolettomana:

— Ovatko asiat kunnossa?

— Kunnossa ovat, hän vastasi lakonisesti.

Kukapa osaa sanoa, onko enteissä perää?

* * * * *

Kauan tämän jälkeen kerroin tapauksen eräälle salatieteisiin perehtyneelle henkilölle. Hän näytti vakavalta ja kysyi: — Tuliko Bingo sittemmin aina luoksenne, kun olitte vaarassa?

— Tuli.

— Älkää sitten hymyilkö! Se pelasti teidät itsenne sinä päivänä; se pysyi luonanne ja pelasti henkenne, vaikka ette milloinkaan saa tietää mistä vaarasta.

Varhain keväällä olin alkanut opettaa Bingoa. Pian sen jälkeen se alkoi opettaa minua.

Puolivälissä sitä kolmen kilometrin pituista matkaa, joka oli meidän majastamme Carberryn kylään, oli farmien rajapyykki. Se oli tanakka, matalalle kummulle pystytetty paalu ja näkyi hyvin pitkälle.

Pian huomasin, ettei Bingo kertaakaan kulkenut ohi tarkoin tutkimatta tuota salaperäistä paalua. Kohta sain nähdä, että myös arosudet ja kaikki muut lähiseudun koirat kävivät paalulla. Ajan pitkään tein kaukoputkella joukon havaintoja; opin ymmärtämään asian oikean laidan ja sain luoda silmäyksen Bingon yksityiselämään.

Paalu oli koiraheimon yhteinen, sovittu merkkipaikka. Tarkan hajuaistinsa avulla jokainen koiransukuinen eläin saattaa jäljistä päätellä, keitä muita on hiljakkoin ollut paalulla. Lumen tultua sain tietää vielä paljon muuta. Huomasin että tämä paalu oli vain yksi rengas suuressa järjestelmässä, johon kuului lukuisia muita merkkipaikkoja laajalla alueella. Toisin sanoen: koko seutu oli jaettu piireihin, joilla kullakin oli merkkinsä. Tämmöisenä oli aina jokin näkyvä pylväs, kivi, puhvelinkallo tai muu esine, joka sattui olemaan sopivalla paikalla. Seikkaperäiset havaintoni selvittivät, että seudulla toimi saneen täydellinen uutistenvälitysjärjestelmä.

Jokainen susi tai koira poikkeaa sille merkkiasemalle, joka on lähinnä sen matkasuuntaa; se menee tiedustelemaan, keitä viimeksi on ollut siellä, aivan kuten me käymme matkalta palattuamme klubilla vilkaisemassa vieraskirjaa.

Olen nähnyt Bingon tulevan paalulle, nuuskivan, tarkastavan ympäristöä ja murisevan niskakarvat pystyssä ja silmät palavina; sitten se raapii takajaloillaan innokkaasti ja ylenkatseellisesti ja poistuu lopulta sangen hitaasti katsahtaen vähän väliä taakseen. Tämä kaikki merkitsee:

— Grrh! vuuf! McCarthyn likainen rakki vain? Vuuf! Pidänpä silmällä sitä tänä iltana. Vuuf! Vuuf!

Toisella kertaa se alkutoimitusten jälkeen näkyi tulevan erityisen tarkkaavaiseksi ja tutki huolellisesti paikalla käyneen kojootin jälkiä. Jälkeenpäin sain tietää, että se puheli itsekseen:

— Kojootin jäljet, tulevat pohjoisesta, haisevat kuolleelle lehmälle.
Todellakin! Pollworthin vanha Kirjo on kai vihdoinkin kuollut.
Kannattaa käydä katsomassa.

Toisella kertaa se heiluttaa häntäänsä, juoksee pieniä kierroksia ja tulee yhä uudelleen takaisin tehdäkseen omat jälkensä selvemmiksi. Tämän kaiken se tekee veljensä Billin varalta, joka juuri on isäntineen palannut matkalta ja on jo ehtinyt käydä paalulla ilmoittamassa tulostaan. Ei siis ollut sattuma, että Bill eräänä yönä tuli Bingoa noutamaan ja molemmat yhdessä menivät läheiselle kummulle ja juhlivat siellä olevalla hevosenraadolla jälleennäkemistä.

Toisinaan Bingo innostui saamistaan tiedoista niin, että se lähti jälkiä myöten viilettämään seuraavalle merkkiasemalle saamaan tarkempia uutisia.

Toisinaan taas tarkastuksesta oli tuloksena vain se, että Bingo jäi vakavasti aprikoimaan, ikään kuin se olisi tuuminut itsekseen: "Mutta mitä hittoa tämä on?" tai: "Enköhän vain tavannut tuota veikkoa viime kesänä!"

Eräänä aamuna tullessaan paalulle Bingo näytti kovasti pelästyvän. Kaikki karvat kohosivat pystyyn, häntä painui riipuksiin ja vavahteli ja vatsa tuli äkkiä kipeäksi; varma merkki siitä, että se oli kauhun vallassa. Se ei osoittanut halua seurata jälkiä tai tiedustella enempää, vaan palasi kotiin. Puoli tuntia sen jälkeen sen häntä yhä vapisi ja sen ilmeestä näkyi joko vihaa tai pelkoa.

Tarkastin noita jälkiä ja sain selville, että Bingon kielellä tuo puolipelokas kurkkuääninen "grrr-uff" merkitsee isoa sutta.

Tällaisia asioita opin Bingolta. Kun sittemmin satuin näkemään, miten se nousi kylmästä makuupaikastaan tallin oven luota, venytteli jäseniään, pudisteli lunta pörröisestä turkistaan ja katosi pimeään, ajattelin usein:

— Ahaa, vanha koira! Tiedänpä, minne aiot ja miksi kartat majan suojaa. Tiedän, miten osaat tehdä öiset retkesi niin sopivaan aikaan ja tiedät minne mennä, miten ja mistä hakea.

Syksyllä 1884 jätimme De Wintonin farmin autioksi ja Bingo sai muuttaa lähimmän naapurimme Gordon Wrightin taloon, so. talliin, ei sisälle.

Penikka-ajastaan saakka se oli ollut vastahakoinen tulemaan sisään muulloin kuin ukonilmalla. Ukkosta ja pyssyä se pelkäsi kovin — epäilemättä jälkimmäinen pelko oli myöhäisempi ja johtui jostain epämiellyttävästä pyssyihin liittyvästä kokemuksesta. Pian näemme, mikä näihin saattoi olla aiheena. Kylmimmälläkin säällä se nukkui yönsä ulkona tavanomaisella paikallaan tallin luona. Ilmeisesti Bingosta oli mitä suurin nautinto olla öisin aivan vapaana, ja se kulki yöretkillään monen kilometrin päähän kotoaan. Selvä todistus tästä oli esimerkiksi se, että eräät meistä sangen etäällä asuvat farmarit lähettivät Gordonille sanan, että ellei hän pidä koiraansa sisällä öisin, niin he turvautuvat haulikkoon. Bingon pyssyn pelosta saattoi päätellä, ettei uhkauksia ollut sanottu leikillä. Muuan mies, joka asui hyvin kaukana, sanoi eräänä talvi-iltana nähneensä suuren mustan suden tappavan kojootin lumihangella, mutta perästäpäin hän muutti mieltään ja arveli, että sen onkin täytynyt olla "Wrightin koira". Mihin tahansa ilmestyi talvella hevosen tai lehmän haaska, sinne Bingo varmasti löysi tien. Se karkotti paikalta arosudet ja aterioi mielin määrin.

Toisinaan Bingon yöretkien päämääränä oli vain vierailu jonkun etäisen naapurin koiran luona, ja huolimatta kostonhimoisista uhkauksista ei näyttänyt olevan ensinkään pelättävissä, että Bingon suku loppuisi. Vieläpä muuan mies vakuutti nähneensä naarasarosuden, jolla oli kolme muuten emonsa näköistä pentua, mutta ne olivat tavallista suurempia ja mustia, ja kuonon ympärillä oli valkea rengas.

Olipa tämä totta tai ei, ainakin näin itse seuraavan tapauksen. Maaliskuun loppupuolella ajaessamme reellä yli preerian ja Bingon juostessa perässä näin arosuden nousevan eräästä maakolosta. Se lähti pakenemaan, ja Bingo kävi heti takaa-ajoon. Susi ei näyttänyt pitävän pakoon pääsyä kovin tärkeänä, ja pian Bingo oli saavuttanut sen. Mutta ihme ja kumma, tappelua ei syntynytkään! Bingo juoksenteli hyväillen suden rinnalla ja nuoleksi sen kuonoa.

Olimme aivan hämmästyneitä ja usutimme Bingoa käymään kiinni. Huutomme ja viittailumme pelotti monta kertaa suden matkaansa, ja Bingo juoksi taas sen luo, mutta oli joka kerralla yhtä ystävällinen.

— Ainoa selitys tähän oli se, että susi oli naaras ja Bingon rakastettu. Kutsuimme nyt koiraa ja jatkoimme matkaamme. Bingo seurasi, joskin vastahakoisesti.

Viikkokausia sen jälkeen kävi farmilla tuon tuostakin eräs arosusi rosvoilemassa. Se tappoi kananpojat, varasti sianlihaa talon luota ja pelotti useita kertoja lapsia. Se näet oli niin uskalias, että se tirkisti tuvan ikkunasta sisään miesten ollessa poissa. Tätä eläintä vastaan Bingosta ei näyttänyt olevan mitään turvaa. Lopulta naarassusi tapettiin, ja Bingon suhde kävi ilmi siitä, että se pitkät ajat sen jälkeen osoitti vihamielisyyttä Oliveria, ampujaa, kohtaan.

On merkillistä, miten koira ja ihminen saattavat kiintyä toisiinsa koko eliniäksi. Butler kertoo eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta intiaaniheimosta, joka oli joutumaisillaan perikatoon sisällissodan takia. Eripuraisuuden syynä oli vain se, että muuan mies oli tappanut naapurinsa koiran. Ja syntyyhän meilläkin usein koirista käräjäjuttuja, riitoja ja tappeluita. Vanha sananlasku sanoo: "Jos rakastat minua, rakastat koiraani."

Eräällä naapurillani oli erinomainen koira, jota hän piti maailman parhaana. Koska pidin miehestä, pidin hänen koirastaankin. Kun sitten eräänä päivänä Ton tuli kotiin kauheasti runneltuna ja kuoli oven edustalle, minä olin yhtä suutukassani kuin sen isäntäkin ja koetin kaikin keinoin päästä ilkityöntekijän jäljille. Lupasin palkintoja ja kokosin todisteita. Lopulta epäluulo kohdistui etupäässä kolmeen etelässä asuvaan mieheen. Todisteita kertyi yhä enemmän, ja kohta luulimme jo saavamme oikeuden käsiin sen heittiön, joka oli surmannut Tonin.

Mutta sitten sattui niin, että minun mielipiteeni asiasta muuttui kokonaan. Minusta tuntui "tarkemmin tuumittuani", ettei tuon vanhan koiran silpominen oikeastaan ollutkaan niin kauhea rikos, vaan päinvastoin pikemmin puolustettava kuin moitittava teko.

Gordon Wrightin farmi oli asunnostani etelään päin, ja eräänä päivänä ollessani siellä minut vei syrjään nuorempi Gordon, joka tiesi minun etsivän Tonin surmaajaa; hän vilkuili varkain ympärilleen ja sanoi sitten juhlallisesti:

— Se oli Bingo.

Siihen asia lopahti. Sillä minun täytyy tunnustaa, että tästä hetkestä lähtien olin yhtä innokas saamaan jutun unohduksiin kuin siihen asti vetämään sen julkisuuteen.

Bingo ei silloin enää ollut minun, mutta yhteistunto ei ollut väliltämme loppunut. Myös seuraava tapaus, jossa Bingo oli osallisena, on kuvaava esimerkki koiran ja ihmisen toveruudesta.

Gordon ja Oliver olivat läheisiä naapureita ja hyviä ystäviä. He tekivät yhteisen metsäkaupan ja hakkasivat sekä vedättivät yhdessä puita koko talven täydessä sovussa. Mutta kevättalvella Oliverin hevonen kuoli. Koettaen hyötyä siitä viimeiseen asti hän vei sen raadon pellolle ja pani siihen myrkkypaloja susien varalta. Mutta tämä oli vaarallista Bingolle, joka eli susien tavalla ja joutui tuon tuostakin susille varattuihin onnettomuuksiin.

Se oli yhtä perso syömään hevosen lihaa kuin sen kesyttömät esi-isätkin. Heti ensimmäisenä yönä se Wrightin oman koiran Curleyn kanssa lähti käymään haaskalla. Bingon tehtävänä näkyi etupäässä olleen pitää tunkeilevat sudet loitolla, mutta Curley ahmi kohtuuttomasti. Jäljistä saattoi päätellä, miten niiden juhla-ateria oli loppunut: kun myrkky alkoi vaikuttaa, syöminen keskeytyi, ja koirat palasivat horjuen ja saaden tuon tuostakin suonenvetokohtauksia. Curley sai heti kotiin päästyään kouristuksen ja kuoli Gordonin jalkoihin kärsittyään hirmuisia tuskia.

"Jos rakastat minua, rakastat koiraani." Selitykset ja puolustelut eivät kelvanneet; ei voinut väittää, että oli tapahtunut vahinko. Bingon ja Oliverin pitkäaikainen viha muistettiin nyt, ja sitä pidettiin viimeksi mainitulle raskauttavana asianhaarana. Metsäkauppaa koskeva sopimus purettiin, ja kaikki ystävälliset suhteet katkesivat. Nyt ei alue ollut kyllin suuri, jotta naapurukset olisivat voineet tulla toimeen rinnakkain, ja kaiken tämän eripuraisuuden oli aiheuttanut Curleyn kuolemankarjunta.

Kului monta kuukautta, ennen kuin Bingo täysin toipui myrkyn vaikutuksesta. Luulimme ettei siitä enää milloinkaan tulisi entistä tomeraa Bingoa. Mutta kevään tullen se alkoi tointua. Kun ruoho rupesi kasvamaan, se virkistyi nopeasti ja oli muutaman viikon perästä taas täysissä voimissaan, kotiväen iloksi ja naapurien harmiksi.

Olosuhteet veivät minut kauas Manitobasta. Palatessani vuonna 1886 Bingo oli yhä Wrightin talossa. Luulin sen jo unohtaneet minut kun olin kaksi vuotta ollut poissa, mutta eikö mitä! Eräänä päivänä syystalvella se tuli ryömien kotiin oltuaan poissa pari vuorokautta; se laahasi toisessa jalassaan sudenrautoja ja raskasta pölkkyä, ja jalka oli paleltunut jääpuikoksi. Ei kukaan uskaltanut lähestyä sitä auttaakseen, niin vihainen se oli. Kun sitten minä, nyt vieras, tartuin toisella kädelläni rautoihin ja toisella sen jalkaan, se karkasi heti paikalla hampain kiinni ranteeseeni. Katsomatta siihen minä sanoin:

— Bingo, etkö tunne minua?

Sen hampaat eivät olleet vielä rikkoneet ihoa, ja nyt se heti hellitti kädestäni eikä tehnyt enää vastarintaa, joskin ulisi kovaa, kun raudat irrotettiin. Se tunnusti yhä minut isännäkseen, vaikka oli muuttanut asuinpaikkaa ja vaikka minä olin ollut niin kauan poissa. Ja minusta tuntui myös, että se yhä oli minun koirani.

Bingo kannettiin vasten tahtoaan huoneeseen, ja sen jäätynyt jalka sulatettiin. Lopun talvea se kävi kolmella jalalla. Kaksi varvasta putosi, mutta lämpimien ilmojen palatessa sen terveys ja voimat taas olivat entisellään, eikä siinä ensi silmäyksellä saattanut huomata jälkeäkään tästä ankarasta seikkailusta.

Samana talvena minä pyysin raudoilla monta sutta ja kettua; niillä ei ollut yhtä hyvää onnea kuin Bingolla. Pidin rautoja vireessä aina kevääseen saakka. Eläinten turkki oli tosin silloin kelpaamaton, mutta niistä maksettiin tapporahoja.

Kennedyn tasanko on sopiva raudoilla pyytämiseen, se kun on harvaan asuttu suurten metsien ja erään siirtokunnan välinen alue. Pyyntini oli onnistunutkin hyvin. Huhtikuun lopulla ratsastin taas kerran tavanmukaiselle kiertomatkalleni katsomaan rautojani.

Sudenraudat tehdään jykevästä teräksestä, ja niissä on kaksi kaarta, jotka puristavat toisiaan sadan kilon voimalla. Ne asetetaan nelittäin maahan kätketyn syötin ympärille ja kiinnitetään piilotettuun pölkkyyn sekä peitetään huolellisesti puuvillalla, jonka päälle pannaan hienoa hietaa, niin että ne ovat aivan näkymättömissä.

Tällä kertaa oli yksiin rautoihin mennyt arosusi. Tapoin sen nuijalla ja heitin syrjään sekä ryhdyin virittämään rautoja uudestaan, kuten olin tehnyt satoja kertoja ennen. Kaikki oli pian kunnossa. Heitin avaimen, jolla raudat väännetään auki, hevosen luo ja kurottauduin vielä viimeiseksi voiteluksi ottamaan kourallisen hienoa hiekkaa, jota näin lähelläni.

Mutta tämä oli onneton ajatus! Tuo hieno hiekka oli juuri lähimpien sudenrautojen päällä, ja samassa olin vankina. En tosin haavoittunut, sillä raudoissa ei ollut piikkejä ja minulla oli kädessä paksut, suojelevat kintaat, mutta lujasti ne puristivat rannenivelen yläpuolelta. En tuosta aluksi pahoin säikähtänyt. Koetin vetää rautojen avainta luokseni oikealla jalallani. Venytin itseni sitä kohti pitkin pituuttani, kasvot maahan päin ja kurottaen vapaata kättäni niin pitkälle kuin mahdollista. En saattanut nähdä ja kurottaa samalla kertaa, vaan luotin siihen, että jalallani tuntisin, milloin kosketin tuota pientä rautaesinettä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, vaikka ryömin niin pitkälle kuin rautojen vitjat sallivat. Kiersin hitaasti ankkurini ympäri, mutta en sittenkään löytänyt avainta. Tarkastin, millä kohdalla se saattoi olla, ja huomasin olevani siitä liian paljon länteen päin. Aloin taas kiertää oikeaan suuntaan haparoiden umpimähkään jalallani. Siinä vimmatusti hapuillessani unohdin kaiken muun, kunnes kuului kirahtava loksahdus, ja kolmansien rautojen leuat iskivät lujasti vasempaan jalkaani. Alkuun en täysin käsittänyt asemani kauheutta. Mutta pian huomasin, etten millään ponnistuksella saattanut päästä vapaaksi. En saanut irrotetuksi kumpiakaan rautoja enkä voinut liikuttaa molempia yhtaikaa. Siinä makasin nyt suorana, täydellä todella maahan naulittuna.

Mikä nyt tulisi kohtalokseni? Paleltumisen vaaraa ei ollut, sillä kylmät ilmat olivat ohitse, mutta Kennedyn tasangolla ei kulje ihmisiä, paitsi halonhakkaajia talvella. Kukaan ei tiennyt mihin olin mennyt. Ellen itse päässyt irti, ei ollut odotettavissa kuin nälkäkuolema tai raatelevat sudet.

Siinä maatessani aurinko laski punaisena lännenpuoleisen näreikön taakse; tunturikiuru visersi iltalauluaan vieressäni mättäällä aivan kuin edellisenä iltana majani ovella. Vaikka kättäni pakotti ja vilun väreet kävivät lävitseni, panin kuitenkin merkille, kuinka pitkät linnun korvallistöyhdöt olivat. Sitten ajatukseni siirtyivät houkuttelevaan päivällispöytään, jota varmaankin juuri sillä hetkellä katettiin Wrightin majassa. Ehkäpä siellä nyt oltiin käristämässä sianlihaa päivälliseksi tai ehkä tuttiin jo syömässä. Hevoseni seisoi yhä suitset vieressään siinä mihin olin sen jättänyt, kärsivällisesti odottaen, että nousisin sen selkään. Se ei ymmärtänyt viipymisen syytä, ja kun huusin sille, se lakkasi pureksimasta ruohoa ja katsoi minuun kysyvästi, avuttomana. Jos se edes olisi mennyt kotiin, niin tyhjä satula olisi ilmaissut asian ja pannut tuomaan apua. Mutta se vain odotti uskollisesti tunti tunnilta, ja minä olin nääntymäisilläni viluun ja nälkään.

Silloin muistin, miten vanha Girou, raudoilla pyytäjä, hävisi tietymättömiin, ja seuraavana keväänä toverit löysivät hänen luurankonsa, joka oli säärestä kiinni karhunraudoissa. Tuumiskelin, minkä kappaleen nojalla minun luurankoni tunnettaisiin. Sitten lensi mieleeni uusi ajatus: tältä tuntunee rautoihin joutuminen susistakin. Mitä tuskia olinkaan niille tuottanut! Nyt sain rangaistuksen siitä.

Yö teki hitaasti tuloaan. Arosusi ulvoi. Hevonen heristi korviaan, tuli lähemmäksi minua ja seisoi pää riipuksissa. Sitten kuului toisen arosuden ulvonta, sitten yhä useampien. Saatoin päätellä niiden parhaillaan kokoontuvan lähistölle. Siinä makasin avuttomana ja odotin vain hetkeä, jolloin ne tulisivat repimään minut palasiksi. Kauan jo olin kuullut niiden ulvontaa, ja vihdoin ilmestyi hämäriä haamuja, jotka hiipivät minua kohti. Säikähtyneen hevosen hirnunta karkotti ne alkuun, mutta ne tulivat kerta kerralta yhä lähemmäksi ja juoksentelivat joka puolella. Pian eräs muita rohkeampi susi ryömi aivan lähelle ja iski hampaansa kuolleeseen kumppaniinsa. Huutaessani se peräytyi muristen. Hevonen pakeni kauas, ja susi palasi pian. Muutamia kertoja sain sen vielä perääntymään, mutta sitten se raastoi kuolleen suden mukaansa, ja toiset sudet söivät sen muutamassa hetkessä.

Tämän jälkeen ne kokoontuivat lähemmäksi ja istuutuivat katselemaan. Rohkein susi haisteli pyssyäni ja irvisti näyttäen hampaitaan. Se peräytyi, kun minä potkaisin sitä kohti vapaalla jalallani ja huusin, mutta palasi heti käyden sitä rohkeammaksi, mitä enemmän minä lannistuin, ja murisi aivan edessäni. Silloin useat muutkin sudet tulivat muristen lähemmäksi. Nyt saattoi odottaa, että ne milloin tahansa iskisivät kiinni minuun. Juuri silloin kuului pimeydestä kumea karjunta, ja lauman keskelle loikkasi suuri musta eläin. Arosudet hajaantuivat kuin akanat tuuleen. Vain eräs rohkea susi hyökkäsi vastatulijan kimppuun, mutta se oli muutamassa hetkessä hengetönnä. Sitten tuo voitokas peto hyökkäsi minua kohti, ja — siinä Bingo, mainio Bingo, hieroi takkuista, sykkivää kylkeään minua vasten ja nuoleksi kylmiä kasvojani.

— Bingo, Bingo, vanha ystävä — tuo minulle rautojen avain! Se meni ja palasi vetäen perässään pyssyä; se ymmärsi vain, että minä kaipasin jotain.

— Ei, Bingo, rautojen avain! Tällä kertaa se löysi vyöni, mutta lopulta se toi kuin toikin avaimen ja heilutti iloisena häntäänsä nähdessään, että oli osunut oikeaan. Suurella vaivalla sain vapaalla kädelläni aukaistuksi raudat. Saatuani käteni vapaiksi olin muutamassa hetkessä irti jalkaraudastakin. Bingo toi hevosen luokseni. Vähän matkaa kävelin saadakseni puutuneet jäseneni notkistumaan, sitten kykenin nousemaan hevosen selkään. Aluksi kuljettiin hitaasti, mutta pian me täyttä laukkaa, Bingo haukkuen edellä, kirmasimme kotia kohti. Siellä sain tietää, että Bingo illalla oli käynyt kovin levottomaksi, vinkunut ja tähystänyt pitkin ajotietä. Ja vihdoin yön tultua se oli kielloista huolimatta syöksynyt pimeyteen ehtiäkseen parahiksi pelastamaan minut. Ja kuitenkaan se ei ollut milloinkaan ollut mukanani pyyntiretkillä. Sitä johti tieto, jota meillä ihmisillä ei ole.

Uskollinen Bingo oli omituinen koira. Vaikka se oli kiintynyt minuun tuolla tavoin, se kuitenkin meni seuraavana päivänä ohitseni vilkaisemattakaan minuun, mutta vastasi riemuisasti, kun pikku Gordon kutsui sitä mukaansa metsään. Semmoinen se oli loppuun asti — ja loppuun asti se myös vietti rakastamaansa suden elämää. Talvella tapettuja hevosia se ei laiminlyönyt milloinkaan ja joutui vihdoin toistamiseen myrkytetylle haaskalle. Se ahmi sitä suden tavalla ja lähti kipua tuntiessaan, ei Wrightin luo, vaan minun asunnolleni. En kuitenkaan silloin ollut siellä. Tullessani sinne seuraavana päivänä löysin sen kuolleena hangelta, pää kynnyksellä, sen majan luota, missä se oli viettänyt lapsuutensa. Minulle kuului sen uskollinen sydän, ja minun apuani se oli kuolinkamppailussaan etsinyt — ja etsinyt turhaan.