SPRINGFIELDIN KETTU

Tuon tuostakin pitkin kesää oli kanatarhasta hävinnyt kanoja. Tullessani kotiin Springfieldiin kesälomalle sain toimekseni etsiä syytä tähän. Se olikin pian tehty. Kanat vietiin yksitellen ja päiväsaikaan, joten ei ollut syytä epäillä kulkureita tai naapureita; pesukarhuja ja pöllöjä ei tarvinnut ottaa lukuun, koska kanoja ei viety korkeilta orsiltaan, ei liioin näätiä, haisunäätiä eikä minkkejäkään, koska kanoista ei milloinkaan jäänyt puoliksi syötyjä jäännöksiä. Oli siis jäljellä vain Repolainen.

Joen toisella rannalla oli Erindalen suuri mäntymetsä. Sinne pääsi joen yli vähän matkaa alempana olevan kahlaamon kautta, ja sieltä löysin ketunjälkiä sekä muutamia kanan höyheniä, jotka olivat peräisin Plymouth Rock -kanoistamme. Kahlasin joen toiselle puolen ja kiipesin rantatörmälle löytääkseni enemmän jälkiä. Silloin kuulin varisten raakuvan takanani ja kääntyessäni näin suuren varisparven tekevän syöksyjä kahlaamon kohdalla. Tarkemmin katsoessani näin ketun olevan tulossa keskellä virtaa; sillä oli suussaan jokin elävä — se oli taas ollut meidän kanatarhassamme. Tässä uudistui vanha totuus: varas varkaan ilmiantaa. Varikset ovat itse häpeämättömiä varkaita, mutta ne ovat aina ensimmäisinä huutamassa: "Ottakaa varas kiinni!" ja siitä huolimatta ne vaativat osan saaliista "vaitiolon palkkioksi".

Tällä kertaa ne saivat koko saaliin. Ketun piti ylittää joki tullakseen kotiinsa, ja kahlaamossa variksilla oli hyvä tilaisuus ahdistaa sitä. Se ei kuitenkaan olisi niistä suuriakaan välittänyt, ellen minäkin olisi yhtynyt rynnäkköön; mutta nyt se pudotti kanan, joka tuskin oli kuollut, ja hävisi metsään.

Ketulla oli ilmeisesti perhe, koska se tarvitsi noin paljon ja säännöllisiä ruokavaroja. Nyt oli tehtäväni löytää sen pesä.

Samana iltana menin koirani Rangerin kanssa virran yli Erindalen metsään. Heti kun koira alkoi hakea, kuului läheisestä, tiheätä viidakkoa kasvavasta rotkosta ketun lyhyttä, terävää haukuntaa. Ranger hyökkäsi sinne ja näkyi heti löytävän tuoreet jäljet. Ajo kävi suoraan eteenpäin, kunnes haukunta hävisi etäisiin ylämaihin.

Lähes tunnin kuluttua koira palasi huohottaen ja hikisenä, sillä oli lämmin elokuun päivä, ja paneutui makaamaan jalkoihini.

Mutta samassa kuului taas ketun "jap jurrr" aivan läheltä, ja koira hyökkäsi uudelleen ajamaan; se syöksyi suoraan kohti pohjoista mylvien kuin sumutorvi. Ensin kuului voimakas "vuv, vuv", sitten matalampi "uv, uv", sen jälkeen vain heikko "u, u", kunnes sekin lopulta hävisi. Ne olivat varmaan monen kilometrin päässä, sillä Rangerin vaskelta kaikuva ääni kuului yhden kilometrin matkalta varsin helposti.

Kauan istuin odottamassa pimeässä metsässä. Läheisessä tammessa lauloi sahanhiojapöllö viehättävää säveltään, joka muistuttaa putoilevien vesipisarain naksutusta: "Tink tank tenk tink, ta tink tank tenk tonk." Muuten vallitsi metsässä äänettömyys ja rauha.

Sen keskeytti äkkiä koiran huohottava hengitys ja lehtien kahina. Ranger oli palannut. Se oli aivan uuvuksissa. Kieli riippui miltei maahan asti, rinnassa ja kyljissä oli vaahtotäpliä. Se lakkasi hetkeksi huohottamasta nuollakseen kättäni kuuliaisuuden osoitukseksi; sitten se paneutui lehdille, ja kaikki muut äänet hävisivät sen huohotukseen.

Mutta taas kuului tuo kiusoittava "jap jurrr" vain muutaman metrin päästä. Nyt minulle selvisi sen tarkoitus. Olimme liian lähellä pesää, missä pikku ketut olivat, ja vanhemmat koettivat johtaa meitä muualle.

Oli jo myöhäinen ilta, ja menimme kotiin. Pidin kysymystä nyt miltei ratkaistuna.

Tiedettiin hyvin, että lähiseudulla asui muuan vanha kettu perheineen, mutta kukaan ei arvannut sen olevan niin lähellä. Tätä kettua oli nimitetty "Arpinaamaksi", koska sillä oli pitkä arpi silmästä poikki korvan. Luultavasti se oli saanut haavan piikkilanka-aidasta jänistä ajaessaan. Arven kohdalle kasvanut karva oli valkoista, ja tämä oli sen vuoksi hyvin silmäänpistävä tuntomerkki.

Edellisenä talvena olin tutustunut siihen ja saanut nähdä esimerkin sen viekkaudesta. Olin ollut metsästämässä lumisateen jälkeen ja tullut aukeilta pelloilta pensaikkoisen rotkon partaalle. Tullessani siksi lähelle, että saatoin nähdä rotkoon, huomasin vastakkaisella rinteellä pitkän pyssynkantaman päässä ketun juoksevan rinnettä alaspäin. Jäin seisomaan paikalleni enkä kumartunut alemmaksi, jottei se liikkuessani huomaisi minua, kunnes se oli hävinnyt näkyvistä rotkon pohjalla kasvavaan tiheikköön. Silloin kumarruin ja juoksin varovasti kettua vastaan siihen kohtaan, mistä sen piti tulla ulos tiheiköstä. Olin siellä hyvissä ajoin odottamassa, mutta kettuapa ei kuulunutkaan. Hakemalla löysin vihdoin tuoreet jäljet ja tähystäessäni niitä pitkin näin vanhan Arpinaaman kaukana takanani, pyssynkantaman ulkopuolella, istuvan lonkallaan ja irvistelevän ikään kuin se olisi ollut hyvin huvittunut.

Tarkastamalla jälkiä sain koko asian selville. Kettu oli nähnyt minut samalla hetkellä kun minä näin sen, mutta viisaan metsästäjän tapaan se ei tätä ilmaissut, vaan tekeytyi aivan huolettomaksi, kunnes pääsi näkyvistä. Silloin se oli heti lähtenyt täyttä laukkaa kiertämään minua ja katseli sitten huvikseen matkan päästä minun onnistumatonta sotajuontani.

Keväämmällä sain toisen näytteen Arpinaaman viekkaudesta. Olin erään ystäväni kanssa kävelemässä pitkin tietä halki ylänköisen laidunmaan. Kuljimme noin kymmenen metrin päästä harjusta, jonka rinne oli täynnä harmaita ja ruskeita mukulakiviä. Ollessamme lähinnä harjua sanoi ystäväni:

— Tuo kolmas kivi muistuttaa suuresti kettua, eikö totta?

Mutta minä en saattanut nähdä sitä, ja me jatkoimme kulkuamme. Emme olleet kävelleet monta metriä, kun tuulenpuuska puhalsi harjun rinnettä vasten, ja silloin tämä kivi näytti aivan turkilta, jonka karva liehui tuulessa.

— Ihan varmaan se on nukkuva kettu, sanoi ystäväni.

— Pianhan se nähdään, minä vastasin ja käännyin takaisin.

Mutta tuskin olin astunut askelen tieltä, kun Arpinaama karkasi ylös ja juoksi matkaansa. Kulovalkea oli joskus pyyhkäissyt yli laidunmaan jättäen mustan juovan. Sen yli kettu kiirehti ja katosi sitten toisella puolen olevaan keltaiseen ruohikkoon. Se oli koko ajan pitänyt meitä silmällä eikä olisi liikkunut, jos olisimme pysyneet tiellä. Kummallisinta tässä ei ole se, että kettu muistutti pyöreitä kiviä ja keltaista ruohoa, vaan että se tiesi tämän ja osasi käyttää sitä hyväkseen.

Pian huomasimme, että juuri Arpinaama ja Viksi, tämän puoliso, olivat ottaneet metsämme asunnokseen ja karjapihamme ruokavarastokseen.

Seuraavana aamuna löysin metsästä suuren kasan multaa, joka oli hiljakkoin kaivettu maasta. Se oli tietenkin otettu jostain kolosta, mutta paikkaa en voinut löytää. Tunnettu asia onkin, että tehdessään uuden pesän todella viekas kettu kantaa kaiken mullan ensin tehdystä reiästä, mutta kaivaa täältä tunnelin, jonka suu on matkan päässä jossain tiheikössä. Sitten se sulkee ainaiseksi ensimmäisen aukon ja käyttää vain piilossa olevaa sisäänkäytävää.

Vähän aikaa etsittyäni löysinkin kunnaan toiselta puolen todellisen luolansuun ja pääsin varmuuteen siitä, että sisässä oli pikku kettuja.

Mäen rinteellä oli pensaikkoa korkeampi ontto lehmus. Se oli melkoisesti kallistunut, ja siinä oli suuri reikä tyvessä ja pienempi ylhäällä. Poikasina olimme monesti olleet ontelossa piilosilla ja tehneet portaan tapaisia sen seiniin, joten onteloa saattoi helposti kavuta ylös ja alas. Sitä käytin nyt hyväkseni. Jo seuraavana päivänä auringon lämpimästi paistaessa olin puun kolossa ja sain sieltä nähdä tuon mielenkiintoisen perheen, joka asusti niin sanoakseni naapurin kellarissa. Siihen kuului neljä poikasta; ne olivat hullunkurisen näköisiä; melkein kuin pieniä karitsoita; karva villainen, raajat paksut ja katse viaton. Kuitenkin niiden leveästä, teräväkuonoisesta ja vilkassilmäisestä naamasta saattoi tarkemmin katsoen huomata, että ne olivat voimakkaan vanhan ketun jälkeläisiä.

Ne leikkivät luolan suun lähistöllä milloin maata lekotellen päivänpaisteessa, milloin kisaillen keskenään, kunnes hiljainen ääni sai ne pakenemaan maan alle. Mutta niiden säikähdys oli aiheeton, sillä tulossa oli niiden emo. Tällä oli jälleen suussaan kana — seitsemästoista meidän tarhastamme varastettu, mikäli muistan. Se kutsui tuskin kuuluvalla äännähdyksellä, ja pienokaiset tulla tupsahtivat heti piilostaan. Nyt alkoi leikki, joka minusta oli erittäin viehättävää katseltavaa, mutta josta setäni ei varmaankaan olisi ollut lainkaan mielissään.

Poikaset hyökkäsivät kanan kimppuun, reuhtoivat ja telmivät sen kanssa ja keskenään; emo katseli niiden leikkiä, mutta ei kuitenkaan unohtanut alati tarkkailla mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Kettuemon kasvojen ilme oli varsin merkillinen. Sen saattoi sanoa irvistelevän ihastuksesta, mutta ilmeessä voi silti nyt, kuten muulloinkin, huomata kesyttömyyttä ja viekkautta. Siinä piili myös julmuutta ja levottomuutta. Mutta ennen kaikkea katse kuvasti äidin ylpeyttä ja rakkautta.

Lehmuksen tyvi oli pensaiden suojassa ja paljon alempana kuin kumpu, jolla pesä oli. Siten saatoin tulla ja mennä vapaasti kettujen huomaamatta.

Monena päivänä hiivin sinne katselemaan repoperheen elämää. Erittäin huvittavaa oli nähdä, miten ketunpoikasia opetettiin. Jo varhain ne oppivat pysähtymään paikalleen kuin patsas kuullessaan jotakin outoa ääntä ja sitten, kuullessaan sen uudelleen tai huomatessaan muuta pelon syytä, juoksemaan turvapaikkaan.

Muutamien eläinten äidinrakkaus on niin suuri, että siitä riittää muillekin. Näin ei ollut Viksin laita. Se päinvastoin harjoitti muita kohtaan mitä suurinta julmuutta huvittaakseen poikasiaan. Usein se toi niille lintuja ja hiiriä elävinä, vahingoittamatta niitä sanottavasti, jotta poikaset saisivat kylläkseen nauttia niiden kiduttamisesta.

Mäen rinteellä olevassa hedelmätarhassa asusti murmelieläin. Tämä ei ollut juuri älykäs eikä muutenkaan mielenkiintoinen, mutta pystyi erittäin hyvin suojelemaan henkeään. Se oli kaivanut pesänsä vanhan petäjänkannon juurten väliin, jonne kettu ei voinut tunkeutua kaivamalla. Mutta kova työ ei olekaan repolaisen tapojen mukaista; viekkaudella se voittaa enemmän kuin raatamisella. Murmelilla oli tapana maata aamuisin kannolla päivänpaisteessa. Kun se näki ketun lähenevän, se hyppäsi maakolonsa suulle, tai jos vihollinen tuli hyvin lähelle, pujahti sisään ja oli siellä, kunnes vaara oli ohi.

Eräänä aamuna Viksi ja Arpinaama olivat nähtävästi päättäneet, että pienokaisten oli jo aika oppia tietämään jotain niinkin suuresta otuksesta kuin murmeli ja että tämä hedelmätarhan murmeli oli sopiva harjoitusyksilöksi. Ne hiipivät yhdessä tarhan aidalle kannollaan makaavan murmelin huomaamatta. Sitten Arpinaama näyttäytyi ja lähti rauhallisesti kävelemään läpi hedelmätarhan; se suuntasi kulkunsa kannon ohi jonkin matkan päästä vilkaisemattakaan sinne päin. Epäluuloinen murmeli ei siten saanut minkäänlaista aihetta luulla, että se oli huomattu. Ketun lähetessä se hyppäsi levollisena kannoltaan kolon suulle ja odotti siinä ketun mennessä ohi, mutta näytti sitten ajattelevan, ettei milloinkaan saata olla liian varovainen, ja kömpi koloon.

Tätä kettu oli odottanut. Viksi oli pysynyt piilossa tähän asti, mutta nyt se juoksi sukkelasti kannolle ja kätkeytyi sen taakse. Arpinaama jatkoi matkaansa suoraan kulkien hyvin hitaasti. Murmeli ei ollut säikähtynyt ja pisti pian taas päänsä näkyviin juurien välistä katsellen ympärilleen. Tuolla kettu oli vielä menossa, mutta jo hyvin kaukana. Sen hävittyä näkyvistä murmeli kävi rohkeaksi ja tuli kokonaan ulos. Mitään epäiltävää ei ollut näkyvissä; se kiipesi kannolle. Silloin Viksi oli yhdellä harppauksella sen kimpussa ja ravisteli sitä, kunnes se oli tunnoton. Arpinaama oli salavihkaa pitänyt silmällä asiain kulkua ja palasi nyt laukaten. Mutta Viksi otti saaliin hampaisiinsa ja vei sen pesälle; kun uroskettu näki, ettei sitä tarvittu, se juoksi omille asioilleen.

Viksi kantoi murmelia niin varovasti, että tämä kykeni perille tultua vielä hiukan tappelemaan. Hiljaisella "uuf"-huudolla emo kutsui poikaset ulos kuten koulupojat leikkimään. Se heitti niille haavoittuneen eläimen, ja pikku ketut ryntäsivät sen kimppuun raivokkaasti, kirkua piipittäen ja purren minkä pienet hampaat kestivät. Mutta murmeli taisteli henkensä edestä. Se sai puremalla vainoojat irtaantumaan ja pääsi vähitellen peräytymään pensaiden suojaan. Pikku ketut ahdistivat sitä kuin koirajoukkio, vetivät sitä milloin hännästä, milloin kyljestä, mutta eivät voineet pidättää sitä. Silloin Viksi vei sen taas avoimelle paikalle poikasten piinattavaksi. Tämä julma leikki uudistui monta kertaa, kunnes vainottu eläin sai pahoin purruksi yhtä poikasta. Vasta poikasen tuskanhuuto sai Viksin nopeasti lopettamaan murmelin kärsimykset.

Lähellä pesää oli karkeaa heinää kasvava kuoppa, jossa asusti runsaasti peltohiiriä. Tässä kuopassa ketunpoikaset saivat suorittaa ensimmäiset metsästysharjoituksensa. Hiirenpyynti olikin tähän sopivin, sillä se on kaikkein helpointa. Opetus perustui esimerkin voimaan, ja apuna oli eläimiin syvään juurtunut vaisto. Vanhalla ketulla oli myös muutamia merkkejä, kuten "maatkaa hiljaa ja tarkatkaa!" tai "seuratkaa ja tehkää kuten minä!" ym., joita ahkeraan käytettiin.

Niinpä tämä hilpeä seurue eräänä tyynenä iltana tuli kuopalle, ja emo pani poikaset makaamaan ruohikkoon. Jo näkyi ruoho hiljaa häälyvän, otus oli lähellä. Viksi nousi ja meni varpaisillaan ruohikkoon — ei hiipien, vaan kävellen niin korkeana kuin suinkin, väliin kohoten takajaloilleen nähdäkseen paremmin yli heinänkorsien. Hiirien tiet ovat ruohojen alla kätkössä, ja ainoastaan ruohon liikkumisesta voi nähdä, missä hiiri kulkee. Sen tähden ketut pyytävätkin hiiriä vain tyyninä päivinä.

Koko menetelmän ydin on siis siinä, että hiiri on saatava kiinni jo ennen kuin sen näkee. Kohta Viksi hyppäsi ja sai käpäliinsä ruohotukon, jonka sisässä pieni peltohiiri vinkaisi viimeisen äännähdyksensä.

Pian tämä hiiri oli syöty, ja kömpelöt pikku ketut yrittivät samaa temppua. Kun vihdoin vanhin niistä ensi kerran elämässään itse sai saaliin, se vapisi pyynti-innosta ja iski pienet valkeat maitohampaansa hiireen niin synnynnäisen hurjana, että se varmaan hämmästyi sitä itsekin.

Toinen kotiharjoitus suoritettiin oravalla. Nämä kiipeilijäthän ovat äänekkäitä ja huonosti käyttäytyviä eläimiä, ja muuan lähellä asuva oli ottanut jokapäiväiseksi työkseen kettujen herjaamisen joltain turvalliselta oksalta. Poikaset yrittivät turhaan tavoittaa sitä, kun se juoksi ahon yli puusta toiseen tai melusi ja lateli herjauksiaan istuen niin matalalla oksalla, että kettu oli ulottumaisillaan siihen. Mutta vanha Viksi osasi luonnontiedettä — se tunsi oravan luonteen ja otti sopivan ajan tullen asian hoitaakseen. Se piilotti poikaset ja paneutui pitkäkseen keskelle avonaista ahoa. Julkea orava alkoi tapansa mukaan herjauksensa. Mutta kettu ei värähdyttänyt karvaakaan. Orava tuli lähemmäksi, lopulta aivan sen yläpuolelle, ja rääkyi:

— Lurjus, lurjus!

Mutta Viksi makasi kuin kuollut. Tämä oli peräti kummallista. Orava tuli runkoa pitkin maahan ja juoksi hermostuneesti vinkuen ruohikon yli toiseen puuhun ja jatkoi herjaamistaan taas turvalliselta oksalta:

— Lurjus! Sinä katala lurrrjus! Skarrrr — skarrrrr!

Mutta Viksi makasi ruohikossa suorana ja liikkumattomana. Tämä kiusasi oravaa tavattomasti. Se oli luonnostaan utelias ja lisäksi uskalias; se tuli toistamiseen maahan ja vilisti ahon poikki, lähempää kettua kuin ensi kerralla.

Yhä vain Viksi makasi kuin kuolleena. Totisesti se oli kuollut! Ja pikku ketut alkoivat miettiä, oliko emo mahtanut nukahtaa.

Oravan uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen, ja se oli kokonaan menettänyt malttinsa. Se oli pudottanut Viksin päälle kaarnanpalasen, se oli käyttänyt koko haukkumasanavarastonsa ja tehnyt kaiken tämän moneen kertaan saamatta kettuun elonmerkkiäkään. Se vilisti vielä monta kertaa ahon poikki ja uskalsi lopulta tulla aivan ketun luo. Tämä oli koko ajan pitänyt oravaa silmällä; nyt se hyppäsi jaloilleen ja sieppasi sen silmänräpäyksessä suuhunsa.

Ja poikaset repivät sen palasiksi.

Näin niiden opetus oli pantu alulle. Sittemmin, hieman suurempina, ne vietiin pitemmille metsästysmatkoille ja ne saivat oppia vaikeampia taitoja, jälkien seuraamista ja vainuamista.

Kutakin otusta niiden piti oppia pyytämään eri tavalla. Sillä jokaisella eläimellä on jokin vahva puoli, jota ilman se ei voisi säilyä hengissä, ja jokin suuri heikkous, jonka turvin taas muut voivat säilyttää henkensä. Oravan heikko puoli on sen uteliaisuus; ketulla taas on se puute, ettei se osaa kiivetä puuhun. Pikku kettuja harjoitettiin juuri käyttämään hyväkseen muiden eläinten heikkouksia ja korvaamaan omia heikkouksiaan käyttämällä sitä ovelammin niitä ominaisuuksia, jotka niillä olivat hyvin kehittyneet.

Vanhemmiltaan ne oppivat kettumaailman tärkeimmät elämänohjeet. Ei ole helppo tietää, miten tämä tapahtui, mutta ilmeisesti ne oppivat ne vanhempiensa seurassa. Tässä on muutamia, joita ketut minulle opettivat, sanomatta sanaakaan:

Älä milloinkaan nuku suoralla jäljelläsi.

Kuono on silmiä edempänä; luota sen tähden siihen ensin.

Hullu juoksee myötätuuleen.

Vesi vanhin voitehista.

Älä kulje aukeata, jos voit päästä viidakkoa.

Varo kaikkea outoa.

Mutkikas tie paras.

Sumu ja vesi hävittävät hajun.

Ei pidä ajaa hiiriä silloin kun metsästää jäniksiä eikä jäniksiä kanatarhassa.

Älä tallaa ruohoa.

Nämä ohjeet alkoivat jo vähitellen, pikku kettujen itsensä huomaamatta, painua niiden mieleen. Tähän tapaan: "Älä milloinkaan aja, mitä et voi vainuta" oli viisas ohje, koska ne saattoivat havaita, että ellei voinut vainuta otusta, niin tuuli kävi siten, että otus vainusi pyytäjän itsensä.

Ne oppivat tuntemaan kotimetsän linnut ja nisäkkäät, yhden kerrallaan, ja tultuaan niin suuriksi, että pääsivät vanhempain mukana pitemmille retkille, ne oppivat tuntemaan uusia eläimiä. Ne luulivat jo tuntevansa hajusta kaikki, jotka liikkuivat. Mutta eräänä iltana emo vei ne pellolle, jossa oli outo, musta ja leveä esine maassa. Se antoi poikasten haistella sitä, mutta heti ensi vedolla niiden jokainen karva nousi pystyyn ja ne vapisivat tietämättä miksi — tuo haju tuntui tunkeutuvan niiden ytimiin asti ja täyttävän ne vaistomaisella vihalla ja kauhulla. Todettuaan sen täyden vaikutuksen emo kertoi:

— Tämä on ihmisen haju.

Tällä välin kanoja yhä hävisi. Minä en ollut ilmaissut ketunpesää. Itse asiassa pidin noista pikku veitikoista koko joukon enemmän kuin kanoista; mutta setä oli vimmoissaan ja puhui hyvin halventavasti metsästystaidostani. Hänen mielikseen otin eräänä päivänä koiran mukaani metsään, istuuduin kannolle avonaiselle mäenrinteelle ja käskin koiran hakea. Kolmen minuutin perästä kuului haukunta, jonka merkityksen kaikki metsästäjät hyvin tietävät: Kettu! Kettu! Kettu!

Hetken perästä kuulin niiden palaavan. Näinkin jo ketun — Arpinaaman — juoksevan jokea kohti. Se hyppäsi veteen, kahlasi pari sataa metriä matalaa rantavettä ja tuli sitten suoraan minuun päin. Vaikka olin ihan näkyvissä, se ei huomannut minua, vaan tuli rinnettä ylöspäin katsoen tuon tuostakin taaksensa koiraa. Viiden metrin päässä minusta se kääntyi ja istuutui selin minuun raapien niskaansa ja seurasi erittäin kiinnostuneena koiran hommia. Ranger tuli haukkuen pitkin jälkiä, kunnes ehti joen rantaan. Juokseva vesi hävitti hajun, ja koira hämmentyi. Sillä oli ainoastaan yksi keino valittavana, nimittäin kulkea ylös alas pitkin kumpaakin rantaa, kunnes löytyisi paikka, mistä kettu oli lähtenyt vedestä. Kettu siirtyi hiukan voidakseen nähdä paremmin ja tarkkaili merkillisen ihmismäisellä tavalla koiran etsimistä. Se oli niin lähellä minua, että näin karvojen värähtelevän sen hartioissa, kun koira tuli näkyviin. Saatoin nähdä sen sydämen sykinnän ja silmien kiillon. Havaitessaan että vesitemppu oli kokonaan eksyttänyt koiran, se oli perin koomillisen näköinen: se ei voinut istua paikoillaan, vaan heilutti iloissaan ruumistaan ylös ja alas ja kohotti takajalkojaan nähdäkseen paremmin koiran turhat ponnistelut. Suu auki miltei korvia myöten se huohotti hetkisen äänekkäästi, vaikkei ollut yhtään hengästynyt. Tämä oli sen ilonaurua.

Arpinaama kiemurteli ilosta, kun koira harhaili niin kauan, että jäljet lopulta löytyessään olivat ehtineet vanheta. Koira saattoi töin tuskin seurata niitä eikä katsonut olevan syytä haukkuakaan. Kun se oli tulossa mäenrinnettä ylöspäin, kettu lähti rauhallisesti juoksemaan metsään. Minä olin istunut tuskin viiden metrin päässä siitä, aivan näkyvissä, mutta kun olin tuulen alla ja pysyin paikallani, kettu ei milloinkaan saanut tietää, että sen henki oli kahdenkymmenen minuutin ajan ollut sen vihollisen vallassa, jota se eniten pelkäsi. Ranger olisi myös mennyt ohi, mutta minä puhuttelin sitä. Se heitti jäljet vähän hermostuneesti pyörähtäen ja laskeutui tottelevaisesti jalkoihini makaamaan.

Tämä pieni komedia näyteltiin sitten vähän vaihdellen monena päivänä peräkkäin, mutta se nähtiin joka kerta talosta, joka oli joen vastakkaisella puolella. Setäni oli kärsimätön kanojensa takia ja meni vihdoin itse istumaan avonaiselle mäenrinteelle. Kun vanha Arpinaama tuli näkyviin ja pysähtyi katselemaan alhaalla joessa molskivaa koiraa, hän ampui sitä tunnonvaivoitta selkään samalla hetkellä kun se irvisteli iloissaan uudesta voitosta.

Mutta sittenkin kanoja katosi yhä. Setäni oli vimmoissaan. Hän päätti ryhtyä itse johtamaan taistelua. Hän sirotteli metsään myrkkypaloja, vaikka omat koiratkin olisivat voineet syödä niitä. Hän laski leikkiä minun siihenastisen pyyntini kustannuksella ja meni itse iltaisin metsälle mukanaan pyssy ja molemmat koirat.

Viksi tunsi hyvin myrkkypalat; se meni niiden ohi tai osoitti niille ilmeistä halveksuntaansa. Yhden se pudotti vanhan vihollisensa haisunäädän luolaan, ja tätä ei sen jälkeen nähty milloinkaan.

Ennen Arpinaama oli ollut aina valmis ajattamaan koiria ja estämään niitä pääsemästä lähelle pesää. Mutta nyt Viksillä oli yksin kaikki huolet kannettavina. Se ei ehtinyt enää hävittää kaikkia kolon suulle vieviä jälkiä eikä ollut aina saapuvilla eksyttämässä liian lähelle tulevia vihollisia.

Oli sen vuoksi helppo arvata, miten lopulta kävi. Ranger seurasi tuoreita jälkiä pesälle, ja Spot, kettuterrieri, ilmoitti perheen olevan kotona ja teki sitten parhaansa päästäkseen itse sisään.

Salaisuus oli nyt tullut ilmi, ja koko perhe oli tuomittu. Setäni palkkasi miehen kaivamaan lapiolla poikaset esiin. Koirat ja me muut katselimme vierestä. Pian näyttäytyi Viksi läheisessä metsässä, ja koirat ryntäsivät ajamaan sitä jokivartta alas; siellä kettu pääsi koirista tekemällä sen yksinkertaisen tempun, että hyppäsi lampaan selkään. Eläin laukkasi säikähtyneenä monta sataa metriä, sitten Viksi hyppäsi pois; se tiesi että jäljissä nyt oli aukko, joka teki ajon toivottomaksi, ja palasi pesälle. Mutta hämmentyneet koirat tekivät pian samoin ja tapasivat taas Viksin, joka epätoivoisena koetti houkutella meitä lähtemään rakkaidensa luota.

Sillä välin Paddy käytteli taitavasti sekä kankea että lapiota. Keltaista karkeaa hiekkaa kasaantui kummallekin puolelle kuoppaa. Koirien vimmainen haukunta niiden ajaessa läheisessä metsässä risteilevää vanhaa kettua lisäsi kaivajan intoa, ja hänen tanakat hartiansa alkoivat jo laskeutua maanpintaa alemmaksi. Silloin hän huudahti:

— Täällä ne ovat, herra!

Pesä oli maakolon päässä, ja pienet villaiset poikaset olivat painautuneet sen äärimmäiseen soppeen.

Ennen kuin ennätin apuun, Paddyn lapio ja äkäisen terrierin hampaat olivat tappaneet niistä kolme. Neljännen ja pienimmän sain töin tuskin pelastetuksi nostamalla sen hännästä niin korkealle, etteivät koirat ulottuneet siihen.

Se päästi lyhyen kiljahduksen, ja emoraukka tuli huudon kuullessaan niin lähelle, että sen olisi voinut ampua, elleivät koirat aina olisi sattuneet väliin ja siten tahtomattaan suojelleet sitä. Sitten ne vielä kerran saivat tuloksettomasti ajaa Viksiä.

Eloon jäänyt ketunpoikanen pantiin säkkiin, ja se makasi siellä aivan liikkumatta. Sen onnettomat veljet heitettiin takaisin samalle makuusijalle, missä ne olivat syntyneet ja kasvaneet, ja niiden päälle viskattiin muutamia lapiollisia hiekkaa.

Me syylliset menimme sitten takaisin taloon ja pikku kettu pantiin vitjoihin pihamaalle. Kukaan ei osannut sanoa, miksi se oikeastaan säästettiin, mutta kaikkien tunteissa oli tapahtunut muutos, eikä sen tappaminen nyt tullut kysymykseenkään.

Se oli soma pikku otus, ikään kuin ketun ja lampaan välimuoto. Villainen pää oli hämmästyttävän lammasmainen ja viattoman näköinen, mutta keltaisissa silmissä saattoi välähtää viekas ja hurja katse, josta lammasmaisuus oli kaukana.

Kun joku tuli lähelle, se ryömi äreänä ja peloissaan koppiinsa ja rohkeni vilkaista ulos vasta saatuaan olla ainakin tunnin ajan rauhassa.

Ikkunani toimi nyt tähystysreikänä. Joitakin ketunpoikaselle ennestään hyvin tuttuun poikueeseen kuuluvia kanoja käveli sen ympärillä pihalla. Myöhään samana iltapäivänä, kanojen ollessa lähellä koppia, kuului äkkiä vitjojen helinää. Ketunpoikanen oli hyökännyt tavoittamaan lähintä kanaa ja olisi siepannutkin sen, elleivät kahleet olisi olleet liian lyhyet. Nyt se sai pahan täräyksen ja luikki takaisin koppiinsa. Sittemmin se hyökkäsi useita kertoja kanoja kohti, mutta se oli jo oppinut hyppynsä paremmin eikä pyrkinyt ulommaksi kuin vitjat ulottuivat.

Yön tultua ketunpoikanen kävi hyvin levottomaksi. Se hiipi kopistaan, mutta livahti takaisin heti pienintäkin melua kuullessaan ja pureskeli raivoisasti vitjojaan pitäen niitä etukäpäliensä välissä maata vasten. Äkkiä se keskittyi ikään kuin kuuntelemaan, kohotti kuonoaan ja päästi lyhyen väräjävän äänen.

Pari kertaa tämä uusiutui, ja väliaikoina se juoksenteli edestakaisin tai purki vimmaansa kahleisiin. Sitten tuli vastaukseksi etäältä vanhan ketun "jap jurrr". Hetken perästä ilmestyi varjomainen olento halkopinon päälle. Pikku kettu pujahti koppiinsa, mutta palasi heti ja juoksi emoa vastaan osoittaen kaikin tavoin iloaan. Leimauksena vanha kettu otti sen suuhunsa ja kääntyi viemään sitä pois samaa tietä, jota oli tullut. Mutta kun se tuli vitjojen päähän, poikanen tempautui äkkiä sen suusta, ja kun eräs ikkuna samassa avattiin, emo pakeni säikähtyneenä kiireesti yli halkopinon.

Tuntia myöhemmin poikanen oli taas lakannut juoksemasta ja kirkumasta. Katsahdin ulos ja näin kuun valossa kettuemon makaavan pitkällään poikasen edessä kaluten jotakin — raudan kalskeesta kuuli, että se koetti pureksia poikki noita julmia ketjuja. Ja Tip, poikanen, nautti samalla lämmintä äidinmaitoa.

Ulos mennessäni Viksi pakeni pimeään metsään. Kopissa oli kaksi vielä lämmintä ja veristä hiirtä; ne emo oli tuonut poikaselleen ruoaksi. Aamulla näin, että vitjat oli pureskeltu kiiltäviksi noin metrin pituudelta Tipin kaulahihnasta lähtien.

Mennessäni hävitetylle pesälle löysin taas jälkiä Viksin hommista.
Emorukka oli kaivanut esiin poikasiensa tahriintuneet jäännökset.

Kaikki kolme pikku kettua makasivat puhtaiksi nuoltuina hiekalla, ja niiden vieressä oli kaksi hiljan tapettua kanaa - taas meidän kanatarhastamme. Vastakaivettuun hiekkaan oli jäänyt merkkejä, joista näkyi, miten kettuemo oli täällä vahtinut omiensa ruumiiden ääressä. Se oli tuonut tänne niiden tavanmukaisen aterian, yöllisen metsästyksensä saaliin. Se oli paneutunut niiden viereen, tarjonnut niille niiden luonnollista juomaa ja tahtonut ruokkia ja lämmittää niitä kuten ennenkin. Mutta niiden hennon villaturkin alta oli tuntunut vain kylmä, kankea tomumaja, eivätkä pikku kuononpäät olleet vastanneet hyväilyyn.

Ketun rinta ja eturaajat olivat painaneet hiekkaan syvän jäljen. Siinä se oli maannut epätoivoissaan, vahtinut niitä kauan ja surrut, niin kuin villi äiti voi surra lapsiaan. Mutta sen jälkeen se ei enää tullut tuhotulle pesälle; se tiesi nyt varmasti, että sen poikaset olivat kuolleet.

Tip, pesäkunnan pienin, oli nyt saanut osakseen kettuemon kaiken rakkauden. Koirat oli laskettu irti vahtimaan kanoja. Apumiehen oli määrä ampua vanha kettu milloin vain sen näki — samoin oli minunkin, mutta selitin etten koskaan nähnyt sitä. Kananpäitä, joita ketut rakastavat mutta joista koirat eivät huoli, myrkytettiin joukoittain ja siroteltiin ympäri metsää. Ja kaikista muista vaaroista selviydyttyään kettuemon oli kuljettava pihaan halkopinon ylitse, sillä muuta tietä ei ollut. Kaikesta huolimatta Viksi kävi joka yö imettämässä poikastaan ja tuomassa sille vastatappamansa kanan tai muun otuksen. Näin sen kerran toisensa jälkeen, vaikka se nyt tulikin odottamatta vangin väräjävää huutoa.

Tipin ollessa toista yötään vankina kuulin vitjojen helinää. Sain selville, että vanha kettu oli siellä kovassa työssä: kaivamassa kuoppaa kopin edustalle. Kun kuoppa oli niin syvä, että kettu mahtui siihen puoliksi, se kokosi siihen ketjua niin paljon kuin sitä ulottui ja täytti kuopan mullalla. Se luuli nyt poistaneensa koko harmilliset vitjat, otti riemuiten poikasta niskasta ja lähti hyppäämään yli halkopinon, mutta taas tempasivat vitjat pienokaisen armottomasti emon suusta.

Tip-poloinen uikutti surkeasti kömpiessään takaisin koppiinsa. Puolen tunnin perästä koirat nostivat kovan metelin, ja niiden haukunnasta, joka eteni suoraan läpi metsän, tiesin niiden ajavan Viksiä. Ne menivät pohjoiseen kohti rautatietä, ja sinne häipyi koirien ääni. Ranger ei ollut vielä aamullakaan palannut. Pian saimme tietää syyn. Ketut ovat aikoja sitten oppineet tietämään mikä rautatie on, ja ne osaavat monin tavoin käyttää sitä hyödykseen. Yksi tapa on seuraava: koirien ahdistama kettu menee rautatielle juuri kun juna on tulossa ja juoksee pitkän matkan raidetta pitkin. Haju on muutenkin huono raudassa, mutta juna hävittää sen kokonaan, ja koira on aina vaarassa joutua veturin alle. Toinen vielä varmempi, mutta vaikeampi tapa on johtaa koirat junan lähestyessä korkealle rautatiesillalle, jossa ne varmasti joutuvat tuhon omiksi.

Tätä keinoa Viksi oli nyt taitavasti käyttänyt; Rangerin jäännökset löydettiin radan varrelta. Viksi oli alkanut kostaa.

Samana yönä se tuli pihaan ennen kuin väsynyt Spot ehti sitä karkottaa, tappoi taas kanan, toi sen Tipille ja paneutui huohottaen tämän viereen imettämään. Se näytti luulevan, ettei pikku kettu saanut muuta ruokaa kuin minkä se itse toi.

Tämä kana ilmaisi sedälleni sen öiset käynnit.

Minun myötätuntoni oli kokonaan Viksin puolella, enkä tahtonut osallistua uusien murhien suunnitteluun. Seuraavana yönä setäni vahti itse pyssy kädessä tunnin ajan. Mutta sitten tuli kylmä ja kuu peittyi pilveen; setä muisti, että hänellä oli tärkeää tekemistä muualla, ja jätti Paddyn sijaansa.

Mutta Paddy tuli leväperäiseksi, kun hiljaisuus ja vahdinpidon huoli alkoivat painaa hänen hermojaan. Tunnin päästä kuului laukaus, mutta kuten arvata sopii, siitä ei ollut mitään tulosta.

Aamulla näimme, ettei Viksi ollut hylännyt lastaan. Seuraavana yönä setä oli taas vahdissa, sillä jälleen oli kana kadonnut. Heti pimeän tultua kuului laukaus, mutta Viksi pudotti otuksen, jota oli tuomassa, ja pakeni. Vielä toisen kerran samana yönä setäni ampui osumatta, kun kettu yritti tulla. Mutta seuraavana aamuna nähtiin, että vitjat taas oli pureskeltu kiiltäviksi; kettuemo oli jyrsinyt tuntikausia kahleita.

Sellainen uskaliaisuus ja uskollisuus oli omansa herättämään ellei suvaitsevaisuutta, niin ainakin kunnioitusta. Seuraavana yönä ei ainakaan ollut pyssymiestä vahdissa. Kannattaisiko se enää? Kolmasti oli kettu pelotettu pois pyssynlaukauksella; vieläkö se yrittäisi ruokkia tai vapauttaa poikastaan?

Eikö se muka tulisi? Sinä yönä, neljäntenä, minä olin yksin näkemässä, kun poikasen värisevän vikinän kuuluttua varjomainen olento ilmestyi halkopinon päälle.

Mutta sillä ei nyt ollut mukanaan kanaa eikä muutakaan ruokaa, mikäli saattoi nähdä. Oliko sillä tällä kertaa ollut huono metsästysonni? Vai oliko se oppinut luottamaan siihen, että viholliset antoivat poikaselle kylliksi ravintoa?

Kaukana siitä! Villin metsänemon rakkaus ja viha olivat todellisia. Sen ainoa ajatus oli ollut poikasensa vapauttaminen. Kaikki keinot, mitkä se saattoi keksiä, se oli koetellut; kaikkia vaaroja se oli uhmaillut ravitakseen ainokaistaan ja pelastaakseen sen. Mutta kaikki oli ollut turhaa.

Se tuli kuin varjo ja poistui heti samalla lailla. Tip otti maasta jotakin, jonka emo oli pudottanut, ja alkoi halukkaasti narskuttaa sitä. Mutta äkkiä se kirkaisi tuskasta. Se oli saanut myrkkyä. Lyhyen kamppailun jälkeen pikku kettu oli kuollut.

Voimakas oli Viksin äidinrakkaus, mutta eräs toinen tunne oli vielä voimakkaampi. Se tunsi hyvin myrkyn vaikutuksen ja olisi opettanut poikasensakin sen tuntemaan ja sitä karttamaan, jos tämä olisi saanut elää. Mutta nyt emolla ei ollut lastaan varten muuta valittavana kuin joko kurja vangin elämä tai äkillinen kuolema; se tukahdutti äidintunteen ja vapautti pienokaisensa ainoalla mahdollisella tavalla.

* * * * *

Me ihmiset voimme arvailla metsäneläinten lukua vain silloin, kun lumi peittää maan. Talvi kertoi tullessaan, ettei Viksi enää samoillut Erindalen metsiä. Se ei kertonut, minne kettuemo oli siirtynyt; vain sen että se oli poissa.

Se oli kenties mennyt johonkin etäiseen piilopaikkaan unohtaakseen surmatun puolisonsa ja poikastensa raskaan muiston. Tai ehkä se oli poistunut tämän surujen raskauttaman elämän näyttämöltä ehdoin tahdoin. Moni villi metsänemo on niin tehnyt. Ehkä se oli käyttänyt samaa keinoa, jolla se oli vapauttanut pienokaisensa, poikueensa viimeisen.