JUOKSIJA, MUSTA AROHEVONEN

Jo Calone heitti satulansa maahan, päästi hevosensa irti ja astui kolistellen paimenmajaan.

— Onko kohta ruoka-aika? hän kysyi.

— Seitsemäntoista minuutin päästä, vastasi kokki katsahtaen kelloon; hän vaikutti täsmälliseltä kuin junanlähettäjä, vaikka todellisuudessa päivällinen useinkin valmistui miten sattui.

— Mitä uutisia Pericosta? kysyi eräs Jon toveri.

— Siinähän tuo menee, Jo sanoi. — Karjaa näkyy viljalti; runsaasti vasikoita.

— Minäpä olen nähnyt tuon arohevoslauman, joka käy juomassa Antilooppilähteellä, hän jatkoi. — Laumassa on koko joukko varsoja; niistä on yksi tumma, kaunis kuin peijakas, synnynnäinen juoksija! Ajoin niitä pari kilometriä; tämä juoksi etumaisena eikä rikkonut raviaan kertaakaan.

— Ei kai sinulla ollut virvoitusjuomia matkassa?

— Kaikki on totta, Scarth. Tai jos tahdot lyödä vetoa, niin olkoon menneeksi, mutta muista miten viime kerralla kävi!

— Päivällinen, huusi kokki ja asia jäi kesken. Seuraavana päivänä paimenet muuttivat leiriä, ja arohevoset unohdettiin.

Vuotta myöhemmin paimenkunta oleskeli taas samassa osassa Uutta Meksikoa, ja taas nähtiin tuo villihevoslauma. Tummasta varsasta oli kehittynyt musta nuori ori, jolla oli sirot virheettömät jalat ja kiiltävät kupeet. Useampi kuin yksi karjanpaimen näki tämän kumman — se oli synnynnäinen juoksija.

Jo oli mukana, ja hänen päähänsä juolahti tuuma, että varsa kannatti ottaa kiinni. Vieraasta ajatus ei tuntune hämmästyttävältä tai kummalliselta, mutta Lännessä, missä opettamaton hevonen maksaa viisi dollaria ja hyvä ratsuhevonen viisitoista tai kaksikymmentä dollaria, ei kenen tahansa cowboyn päähän pälkähdä, että villiä arohevosta kannattaisi toivoa omakseen. Arohevosta on nimittäin vaikea pyydystää, ja jos sen saakin kiinni, se on vain vangittu villieläin, aivan hyödytön semmoisenaan ja useinkin mahdoton kesyttää. Moni karjanomistaja pitääkin sääntönä, että milloin arohevonen tulee näkyviin, se on ammuttava, sillä nämä eläimet eivät ainoastaan ole hyödyttömiä laitumen kuluttajia, vaan ne lisäksi usein viekoittelevat seuraansa kesyjä hevosia; nämä mieltyvät pian vapaaseen elämään ja ovat mennyttä kalua.

Jo Calone sanoi tuntevansa arohevoset perin pohjin. — Valkoiset ovat aina lauhkeita ja ruskeat levottomia. Voikosta saa hyvän jos oikein opettaa, mutta musta on aina vihainen ja kovasuinen. Jos mustalla villihevosella olisi kynnet, niin se karkottaisi vaikka jalopeurat Danielin luolasta!

Koska arohevonen on yleensä arvoton vahinkoeläin ja musta arohevonen vielä kymmenen kertaa pahempi, Jon kumppanit eivät nähneet mitään järkeä tuossa hankkeessa, jonka hän nyt täydellä todella aikoi panna täytäntöön. Mutta Jo ei sinä vuonna päässyt koettamaankaan.

Hän oli vain lehmipaimen, joka ansaitsi kaksikymmentä viisi dollaria kuussa ja oli vailla vakinaista paikkaa. Kuten useimpien karjanpaimenten hänenkin tulevaisuudentoiveensa oli päästä itsenäiseksi karjanomistajaksi. Hän oli jo aikoja sitten hankkinut karjamerkilleen virallisen vahvistuksen, mutta merkki oli toistaiseksi vain yhdessä ainoassa nautaeläimessä, vanhassa lehmässä, joka tuotti hänelle laillisen oikeuden panna merkkinsä isännättömään eläimeen, jos sattuisi semmoisen löytämään.

Huolimatta tästä vakaasta aikeestaan Jo ei kuitenkaan palkanmaksun jälkeen milloinkaan voinut vastustaa kiusausta lähteä toisten poikien kanssa kaupunkiin pitämään hauskaa. Niinpä hänellä oli tuskin muuta omaisuutta kuin satulansa, vuoteensa ja vanha lehmänsä. Hän odotti jotakin onnenpotkausta, josta saisi varoja päästäkseen hyvään alkuun. Nyt Jo oli saanut päähänsä, että musta arohevonen oli häntä varten, ja hän odotti vain tilaisuutta milloin saisi yrittää.

Paimenet kiertelivät Canada-virran tienoilla ja palasivat syksymmällä
Don Carlos -vuoren ohi, mutta Jo ei nähnyt vilahdustakaan Juoksijasta.
Monessa leiripaikassa siitä kyllä puhuttiin, sillä tämä varsa, joka nyt
oli väkevä ja virma kolmivuotias, alkoi tulla kuuluisaksi.

Antilooppilähde on suuren tasangon keskellä. Tulvan aikana se paisuu pieneksi järveksi, jonka ympärillä on kaislikko; kuivana kautena taas paikalla on vain laaja mutakenttä, jossa siellä täällä on valkoisia alkalitäpliä ja keskellä lähde. Siitä ei käy näkyvää laskujokea, mutta kuitenkin lähteen vesi on varsin hyvää, eikä muuta juomapaikkaa ole monen kilometrin säteellä.

Tämä lakeus eli preeria, kuten sitä pohjoisempana sanottaisiin, oli mustan oriin mieluisin oleskelupaikka. Mutta täällä kävi laitumella myös paljon kesyjä hevosia ja nautoja. Suurimmalla osalla oli merkki "LF".

Tämän karjan hoitaja ja osittain omistaja Foster oli yritteliäs mies. Hän harrasti karja- ja hevosrodun parantamista ja oli muun muassa koetteeksi hankkinut kymmenen sekarotuista tammaa. Ne olivat suuria kaunisjalkaisia eläimiä, joiden rinnalla takkuiset paimenhevoset näyttivät nälkiintyneiltä ja johonkin aivan toiseen lajiin kuuluvilta eläimiltä.

Yhtä niistä pidettiin tallissa käyttöhevosena, mutta muut yhdeksän vietiin laitumelle, kun niiden varsat oli vieroitettu.

Hevosilla on erinomainen kyky etsiä parhaat laitumet. Niinpä nämä yhdeksän tammaa menivät suoraa päätä Antilooppilähteen tasangolle, yli kolmekymmentä kilometriä etelään. Kun Foster loppukesällä tuli hakemaan niitä, hän löysikin kaikki yhdeksän, mutta niiden joukossa oli kymmenentenä kiiltävän musta ori, joka ilmeisesti oli tammoihin läheisemmässä kuin hyvän toveruuden suhteessa. Se vartioi niitä, hyppi niiden ympärillä ja piti laumaa taitavasti koossa. Sen sysimusta väri erosi jyrkästi tammojen ruskeasta karvasta.

Tammat olivat lauhkeita, ja luultiin että ne saataisiin helposti kotiin. Mutta vielä mitä! Musta ori tuli raivoihinsa ja sen hurjuus näytti tarttuvan muihinkin. Se juoksi sinne tänne ja pakotti koko lauman laukkaamaan perässään. Hevoset menivät menojaan, eivätkä ajomiesten pienet ponit ensinkään kyenneet seuraamaan niitä.

Tämä oli harmillista, ja ajajat ottivat pian pyssynsä ja odottivat vain tilaisuutta tuon riivatun oriin ampumiseen. Mutta aina kun tilaisuus tuli, sattuivat tammat olemaan niin lähellä, että luoti olisi miltei varmasti sattunut myös johonkin niistä. Koko päivän miehet yrittivät turhaan. Juoksija, sillä se se oli, piti perheensä koossa ja hävisi tammojen kanssa eteläisten hiekkakukkulain taakse. Hakumiehet palasivat väsyneine hevosineen kotiin hautoen mielessään kostoa tuolle uljaalle hevoselle. Mutta siitä oli vähän lohdutusta.

Pahinta oli, että jos vielä tehtäisiin pari tällaista yritystä, niin tammat varmaankin tulisivat yhtä kesyttömiksi kuin arohevonen; eikä tätä näyttänyt mitenkään voivan välttääkään.

Tiedemiehet puhuvat kahdesta ominaisuudesta, joiden avulla koiraseläimet voittavat naaraiden ihailun: kauneudesta ja voimasta. Olipa syy sitten kumpi tahansa, varmaa on, että harvinaisen etevät villit eläimet ennen pitkää valloittavat seuralaisia kilpailijoidensa haaremista. Mustaharjainen ja vihreäsilmäinen Juoksija kulki tienoota ristiin rastiin ja vei mukaansa seuralaisia monesta laumasta, kunnes sen joukossa oli vähintään parikymmentä tammaa. Enimmät olivat vain tavallisia paimenhevosia, mutta joukossa olivat myös nuo yhdeksän kookasta tammaa, mikä jo sinänsä oli uljas joukko. Kaikkien kertomusten mukaan Juoksija vartioi laumaansa niin tarmokkaasti ja mustasukkaisesti, että tammaa, joka kerran oli joutunut tähän parveen, pidettiin omistajansa menettämänä. Arohevonen tuotti karjanomistajille yhtä paljon vahinkoa kuin kaikki muut onnettomuudet yhteensä.

Oli joulukuu vuonna 1893. Olin vasta tullut seudulle ja matkustin vaunuilla Piñavetitosin karjatalosta Canada-virralle. Lähtiessäni Foster viimeksi huomautti:

— Ja jos pääsette ampumaan tuota riivatun arohevosta, niin tähdätkääkin niin, että se jää!

Tuolloin kuulin ensi kertaa puhuttavan Juoksijasta, ja matkan varrella oppaani Burns kertoi sen, mitä edellä on mainittu. Olin tietenkin utelias näkemään tämän kuuluisan kolmivuotiaan ja tunsin syvästi pettyneeni, kun seuraavana päivänä Antilooppilähteen preerialle tullessamme emme tavanneet jälkeäkään Juoksijasta tai sen laumasta.

Mutta seuraavana päivänä kuljettuamme yli Alamosa Arroyon ja noustessamme taas aaltoilevalle ylätasangolle kärjessä ratsastava Jack Burns kumartui äkkiä hevosensa niskan yli ja käännähti vaunuihin päin sanoen minulle:

— Ottakaa pian pyssynne, tuolla se on — se ori! Sieppasin luodikon ja juoksin edelle. Sieltä minulle aukeni näköala yli preeriaselänteen. Edessäni olevassa notkossa oli hevoslauma ja sen etunenässä tuo suuri musta arohevonen. Jokin ääni oli ilmaissut tulomme ja se epäili vaaraa. Se seisoi pää pystyssä, häntä suorana ja sieraimet suurina; se oli hevosen kauneuden ja täydellisyyden perikuva, niin jalomuotoinen eläin, ettei sitä suurenmoisempi liene milloinkaan kiitänyt aroa. Jo pelkkä ajatuskin, että laukauksella muuttaisin tuon komean luontokappaleen kuolleeksi lihakasaksi, oli kauhistuttava. Huolimatta siitä, että Jack vieressä kehotti ampumaan pian, minä vitkastelin, kunnes hän, aina kuumaverinen ja hätäinen kun oli, noitui hitauttani ja mutisi:

— Antakaa pyssy minulle!

Kun hän tarttui siihen, minä käänsin piipun ylöspäin, ja ase laukesi vahingossa.

Samassa oli laaksossa seisova hevoslauma liikkeellä. Suuri musta ori juoksi matkoihinsa korskuen ja hirnuen. Tammat pysyivät koossa; kuului vain kavioiden töminää, kun hevoslauma kiiti tomupilvenä tiehensä. Ori juoksi milloin toisella, milloin toisella puolella, piti silmällä kaikkia, johti suuntaa ja vei muut matkassaan. Niin pitkälle kuin saatoin nähdä, se ei kertaakaan rikkonut raviaan.

Jack ivaili pyssyäni ja hitauttani, mutta minä olin niin ihastunut Juoksijan voimaan ja kauneuteen, etten olisi tahtonut vahingoittaa sen kiiltävää karvaa, vaikka olisin saanut omakseni koko hevoslauman.

Villihevosia pyydetään monilla eri tavoilla. Yksi tapa on "taittaminen": ammutaan huolellisesti tähdäten niin läheltä eläintä, että kuula hipaisee niskanikamia. Hevonen huumaantuu hetkeksi täräyksestä niin että sen jalat ehditään sitoa.

Tästä tavasta Jo arveli:

— Lorua! Olen nähnyt ammuttavan niskat poikki sadalta hevoselta tätä temppua yritettäessä, mutta en ole vielä koskaan nähnyt villihevosen taittamisen onnistuvan.

Jos seudun luonto on sopiva, hevoslauma joskus ajetaan aitaukseen; erityisen hyvillä ratsuilla se voidaan väsyttää, mutta yleisin väsyttämistäpä on, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, kävelyttäminen, hevosten pakottaminen alituiseen pieneen liikkeelläoloon.

Maine oriista, joka ei milloinkaan nelistänyt, levisi yhä laajemmalle. Sen käynnistä, nopeudesta ja kestävyydestä kerrottiin hurjia juttuja, ja kun vanha Montgomery, "kolmiokangella" merkityn karjan omistaja, tuli Wellin hotelliin Claytoniin ja lupasi todistajien kuullen tuhat dollaria sille, joka toisi hänelle Juoksijan elävänä laatikkovaunuissa — nimittäin siinä tapauksessa, että kertomukset olivat tosia —, niin kymmenkunta nuorta karjanpaimenta halusi koettaa onneaan heti palvelusaikansa päätyttyä. Mutta Jolla oli ollut sama aie jo vuosia takaperin. Ei ollut aikaa vitkasteluun: hän rikkoi kaikki sopimuksensa ja puuhasi yöt päivät saadakseen ajoon tarvittavat varustukset.

Kiristämällä vielä luottoaan ja turvautumalla jo ennestään liikaa verottamiinsa ystäviin hän sai kokoon retkikunnan, johon kuului kaksikymmentä hyvää ratsuhevosta, muonavaunut ja elintarvikkeita kahden viikon ajaksi kolmelle miehelle: hänelle itselleen, hänen toverilleen Charleylle ja kokille.

Sitten he lähtivät Claytonista mielessään luja päätös, että nyt he kävelyttämällä ottavat kiinni tuon ihmeellisen nopean villin hevosen. Kolmantena päivänä he saapuivat Antilooppilähteelle, ja kun päivä oli likimain puolessa, he eivät kovinkaan hämmästyneet nähdessään Juoksijan tulevan koko seurueineen juomaan. Jo pysytteli näkymättömissä, kunnes kaikki hevoset olivat sammuttaneet janonsa, sillä janoinen hevonen juoksee aina paremmin kuin kylläinen.

Sitten Jo ratsasti rauhallisesti eteenpäin. Juoksija lähti laumoineen liikkeelle puolen kilometrin päästä ja hävisi näkymättömiin kaakkoisille ylätasangoille. Jo seurasi jäljestä nelistäen, kunnes hän uudelleen sai lauman näkyviinsä. Sitten hän palasi antamaan kokille määräyksen että tämän tuli ajaa etelään päin Alamosa Arroyolle; kokin toimena oli myös muonavaunujen ajaminen. Sen jälkeen hän ratsasti kaakkoon villihevosten jäljessä. Parin kolmen kilometrin päässä hän näki ne jälleen kaukaa ja antoi hevosensa levollisesti käydä niitä niin lähelle, että ne taas lähtivät liikkeelle ja menivät kaartaen etelään päin. Tunnin ratsastettuaan, ei jälkiä myöten, vaan oikaisten sinne, mihin hevoslauman täytyi tulla, Jo pääsi uudelleen sitä lähelle. Taas hän ajoi käymäjalkaa rauhallisesti laumaa kohti, ja taas tämä lähti liikkeelle. Näin ajo jatkui kaiken iltapäivää kaartuen yhä eteläisempään suuntaan, ja illan tullen oltiin, kuten Jo oli arvannut, lähellä Alamosa Arroyoa. Täällä Jo vielä kerran ajoi lauman liikkeelle ja ratsasti sitten vaunuille. Charley joka tähän saakka oli levännyt, otti nyt hoitaakseen tämän hitaan ajon vereksellä hevosella.

Illallisen jälkeen muonavaunut siirtyivät Alamosan ylempään kahlaamoon, kuten oli sovittu, ja tänne leiriydyttiin yöksi.

Sillä välin Charley seurasi laumaa. Se ei enää juossut niin kauas kuin alussa, sillä ratsastaja ei ollut kertaakaan hyökännyt hevosten kimppuun, ja ne alkoivat tottua tämän seuraan. Hämärän tultuakin ne oli vielä helppo löytää erään laumaan kuuluvan lumivalkean tamman avulla. Uusikuu valaisi hiukan, ja maaten hevosen selässä erottaakseen tien Charley seurasi hitaasti hevoslaumaa; vain tuon aavemaisen valkean tamman saattoi nähdä, ja sitten sekin katosi pimeyteen. Silloin Charley hyppäsi maahan, riisui hevosensa, pani sen liekaan ja kääriytyi huopaansa nukkumaan.

Aamun sarastaessa hän oli jalkeilla ja erotti taas lauman puolen kilometrin päästä tuon valkean tamman avulla. Hänen lähetessään Juoksijan kimakka hirnunta sai lauman liikkeelle. Mutta se pysähtyi ensimmäiselle ylängölle ja kääntyi katsomaan, mikä tuo itsepäinen seuraaja oikein oli ja mitä se tahtoi. Hetken hevoset seisoivat taivasta vasten näkyvissä; sitten musta kiertolainen kai arveli nyt tuntevansa ahdistajan niin hyvin kuin halusikin: se huiskaisi harjallaan ja lähti matkaansa väsymätöntä raviaan, ja tammat seurasivat virtana jäljessä. Ne kaarsivat nyt yhä enemmän länteen. Monta kertaa uudistui sama näytelmä: pako, seuraaminen, saavutus ja taas pako, kunnes he lähes puolen päivän aikaan sivuuttivat Buffalo Bluffin, apassien vanhan tähystyspaikan. Charley näki ohuen savupatsaan kohoavan sieltä kiemurrellen ilmoihin. Siellä Jo sopimuksen mukaan antoi merkkiä, ja Charley vastasi taskupeilillä. Nyt vaihdettiin vuoroa. Jo jatkoi ajoa tuorein voimin, ja Charley meni leirille syömään ja lepäämään siirtyäkseen sitten ylöspäin pitkin virran vartta.

Kaiken päivää Jo ajoi ja pakotti tarvittaessa hevoslauman pysymään tuossa suuressa ympyrässä, josta muonavaunut leikkasivat pienen säteen. Auringon laskiessa hän tuli Verde Crossingiin. Siellä Charley jo odotti mukanaan ruokaa ja uusi hevonen. Jo jatkoi sitten samaan tapaan, rauhallisesti, mutta itsepintaisesti. Kaiken iltaa hän seurasi, vieläpä myöhäiseen yöhön, sillä villi lauma oli nyt jotenkin tottunut tuon vaarattoman vieraan seuraan ja sitä oli helppo pitää näkyvissä; sitä paitsi se alkoi väsyä ainaisesta kulkemisesta. Nyt ei oltu enää hyvällä ruohoalueella, eikä arohevosia ollut ruokittu jyvillä kuten ahdistajan ratsuja, ja ennen kaikkea vähäinen mutta alinomainen hermojen jännitys alkoi tuntua. Se hävitti hevosten ruokahalun, mutta teki ne hyvin janoisiksi. Niiden annettiin juoda joka tilaisuudessa, jopa niitä mikäli mahdollista rohkaistiinkin ahmimaan vettä mielin määrin, missä sitä vain oli saatavissa. Ylen määrin nautittu vesi vaikuttaa, kuten tunnettua, juoksevaan eläimeen veltostuttavasti: se herpaisee jäsenet ja tekee hengityksen vaikeaksi. Jo varoi huolellisesti juottamasta liikaa omia hevosiaan, ja sekä hän että hänen ratsunsa olivat hyvässä kunnossa, kun hän yöllä leiriytyi uupuneiden arohevosten läheisyyteen.

Aamuhämärässä hän löysi ne helposti läheltä, ja vaikka ne ensin lähtivät juosten, ei kulunut kauankaan, kun ne jo herkesivät käymätahtiin. Voitto näytti nyt miltei varmalta, sillä "kävelyttämisen" suurin vaikeus on pysyä lauman jäljillä kahtena tai kolmena ensimmäisenä päivänä, jolloin ajettavat ovat täysissä voimissaan.

Kaiken aamua hevoslauma oli Jon näkyvissä, tavallisesti aivan lähellä. Kello kymmenen tienoissa Charley vaihtoi vuoroa José Peakin luona. Sinä päivänä hevoset kävelivät vain lyhyen matkan ja paljon vastahakoisemmin kuin edellisenä päivänä sekä kaartoivat yhä pohjoisempaan suuntaan. Illalla Charley sai vereksen ratsun ja jatkoi entiseen tapaan.

Seuraavana päivänä arohevoset kävelivät pää riipuksissa, ja huolimatta mustan Juoksijan ponnistuksista ne jättäytyivät usein vain sadan metrin päähän ahdistajastaan.

Neljäs ja viides päivä kuluivat samalla tavalla, ja lauma oli jälleen Antilooppilähteen läheisyydessä. Siihen asti suunnitelma oli onnistunut. Ajo oli käynyt suuressa ympyrässä, ja muonavaunut olivat seuranneet pienemmässä. Lauma oli taas lähtöpaikallaan, nyt perin uupuneena; ajajat hevosineen olivat hyvissä voimissa. Lauman ei annettu juoda; vasta myöhään iltapäivällä se ajettiin Antilooppilähteelle, ja hevoset saivat ahmia vatsansa täyteen. Nyt oli tullut hetki, jolloin ajajat voivat jyvillä ruokittuine ratsuineen tehdä ryntäyksen ja käyttää taitavasti köysiä; äkillinen runsas juonti teki hevosten jäsenet ja keuhkot aivan heikoiksi, milteipä lamaantuneiksi. Oli ilmeisesti aivan helppoa panna ne yksitellen jaloista köysiin.

Suunnitelmassa oli ainoastaan yksi heikko kohta: Juoksija näytti olevan raudasta; sen joustava ravi oli yhtä notkeaa ja pirteää kuin ajon alussakin. Se kulki edestakaisin laumansa ympäri ja vaati sitä hirnumalla ja näyttämällä esimerkkiä pakenemaan joutuisammin. Mutta tammat olivat lopen väsyneet. Vanha valkoinen tamma, josta oli ollut niin paljon apua pimeässä, jäi jälkeen monta tuntia. Sekarotuiset suuret hevoset näyttivät kokonaan lakkaavan pelkäämästä hevosmiehiä ja joutuivat helposti Jon haltuun. Mutta ori, jota varten ajoon oli lähdetty, näytti yhtä tavoittamattomalta kuin ennenkin.

Tässä oli pulma. Apumiehet tunsivat Jon eivätkä olisi hämmästyneet, vaikka tämä olisi äkkiä raivoissaan ampunut mustan oriin. Mutta Jolla ei ollut sellaista aikomusta. Koko pitkän viikon hän oli joka päivä katsellut tuota hevosta sen kiitäessä edellä eikä ollut kertaakaan nähnyt sen rikkovan raviaan.

Hevosmiehen ihailu tätä jaloa eläintä kohtaan oli kasvamistaan kasvanut. Jo olisi nyt yhtä hyvin voinut tappaa parhaan ratsunsa kuin ampua tätä loistavaa olentoa. Hän oli myös kahden vaiheilla, ottaisiko tuon sievoisen summan, joka Juoksijasta oli tarjottu, vai pitäisikö itse hevosen. Sellainen eläin olisi sinänsä kokonainen omaisuus, ja sen jälkeläisistä tulisi varmaan erinomainen juoksijarotu.

Mutta sitä asiaa saattoi sitten tuumia — nyt oli ratkaisevan yrityksen aika. Jon nopein ratsu satuloitiin. Se oli tumma ja sukuisin itävaltioista mutta kasvanut preerialla. Se ei olisi joutunut Jon omaksi, ellei sillä olisi ollut eräs omituinen vika. Näillä seuduilla kasvaa myrkyllinen ruoho, jonka nimi on loco. Useimmat eläimet eivät siitä huoli, mutta joskus sattuu, että eläin maistaa sitä ja tottuu siihen. Se vaikuttaa suunnilleen samalla tavoin kuin morfiini. Eläin on pitkiä aikoja terve, mutta himoitsee aina tuota yrttiä ja tulee lopulta hulluksi. Ja Jon parhaan ratsun silmissä oli outo kiilto, josta tuntija heti saattoi arvata, että se oli saanut locoa.

Mutta tämä ratsu oli nopea ja väkevä, ja Jo valitsi sen ajon suureen loppuponnistukseen. Nyt olisi ollut helppo sitoa kaikki tammat, mutta se ei enää ollut tarpeellista. Ne saatiin erotetuiksi mustasta johtajastaan ja ajetuiksi kotiin aitaukseen. Mutta johtaja oli yhä lannistumattoman voimakkaan näköinen; arvokkaan kilpailijan kanssa Jo nyt lähti yrittämään. Suopunki heitettiin maahan ja sen annettiin laahata, jotta kaikki sykkyrät oikenisivat, ja sitten se käärittiin sievästi vyyhteen vasemman kämmenen varaan. Sitten Jo ensi kertaa tässä ajossa käytti kannuksia ratsastaen suoraan kohti Juoksijaa, joka oli tuskin puolen kilometrin päässä. Kiitäen tämä lähti pakenemaan, ja kiitäen ajoi Jo. Kumpikin pani parastaan uupuneiden tammojen hajaantuessa oikealle ja vasemmalle jättäen tietä näille kahdelle. Parasta neliään veres ratsu laukkasi kohti aukeata tasankoa, mutta ori pysyi alkuperäisen välimatkan päässä edellä juosten joustavaa, keinuvaa raviaan.

Tämä oli uskomatonta, ja Jo kannusti ja hoputti yhä kiivaammin hevostaan saamatta väliä pienenemään tuumaakaan. Musta arohevonen kiiti yli tasankojen ja ohi saippuaruohoa kasvavan ylätasangon, sitten poikki petollisen hiekka-aukean, sitten yli suuren ruohoaron, missä preeriakoirat haukkuivat ja pakenivat koloihinsa. Ja Jo ratsasti perässä. Ruohikolle tultuaan hän tuskin uskoi silmiään: väli oli vain pidentynyt! Jo alkoi sadatella sekä vaatia ja kannustaa ratsuaan, kunnes tämä pillastui niin, että sen silmät alkoivat pyöriä; se heilutti hurjasti päätään eikä enää välittänyt tiestä. Niinpä se pian astui etujalkansa mäyränkoloon ja kaatui. Jo suistui maahan ja sai melkoisia mustelmia, mutta pääsi kumminkin kohta jaloilleen ja koetti nostaa uupunutta ratsuaan. Mutta tämä oli mennyttä kalua — sen jalka oli poikki.

Ei voitu muuta kuin päästää hevonen tuskistaan. Jo kantoi satulansa takaisin leiriin, ja Juoksija meni menojaan häviten pian näkyvistä.

Tämä ajo ei kuitenkaan ollut mennyt hukkaan, sillä kaikki tammat oli nyt taltutettu. Jo ja Charley ajoivat ne LF-karjakunnan aitaukseen ja vaativat kelpo palkkion. Mutta Jo oli entistäkin halukkaampi saamaan oriin omakseen. Hän oli nähnyt, millaista ainesta tämä aron juoksija oli; hän ylisteli sitä enemmän ja enemmän ja hautoi vain mielessään uutta ja parempaa suunnitelmaa.

Tämän retkikunnan kokki oli nimeltään Bates — herra Thomas Bates, kuten hän nimitti itseään käydessään säännöllisesti postikonttorissa kysymässä kirjeitä ja rahalähetyksiä; niitä ei milloinkaan tullut. Karjanpaimenet nimittivät häntä Tom Kalkkunanvarpaaksi hänen karjamerkkinsä mukaan; sen hän sanoi olevan kirjoihin pantuna Denverissä. Hänen kertomustensa mukaan tämä merkki oli lukemattomilla naudoilla ja hevosilla jossain kaukana pohjoisessa.

Kun häntä kehotettiin yhtymään osakkaaksi karjakuntaan, hän huomautti halveksivasti, että hevoset tuottivat vain kaksitoista dollaria tusina — mikä sinä vuonna oli aivan totta —, ja sanoi mieluummin tyytyvänsä huonoon palkkaan. Mutta kaikki, jotka kerran olivat nähneet Juoksijan ravaavan, joutuivat jonkinlaisen huumauksen valtaan, ja Tom Kalkkunanvarvaskin sai tämän kokea. Hänkin alkoi haluta arohevosta omakseen. Hän ei ollut selvillä pyyntisuunnitelmasta ennen kuin karjatalolle eräänä päivänä tuli muuan Bill Smith, yleisemmin tunnettu karjamerkkinsä mukaan nimellä Hevosenkenkä-Billy. Koolla oli koko joukko karjanpaimenia, ja miehiä kestittiin mainiolla tuoreella häränlihalla, leivällä, huonolla kahvilla, kuivilla herneillä ja sokerisiirapilla. Hevosenkenkä-Billy sanoi suu täynnä leipää:

— Näin tänään Juoksijan ja olin niin lähellä, että olisin saattanut palmikoida sen hännän.

— Mitä, ammuitko?

— En, mutta vähältä piti.

— Älkää tehkö sitä tyhmyyttä, sanoi pöydän toisesta päästä muuan paimen, jonka karjamerkkinä oli "kaksiviivainen H". — Minun laskuni mukaan tuolla isännättömällä on ennen kuun vaihetta minun merkkini.

— Kyllä saat olla vikkelä, tai muuten sillä on siihen mennessä kyljessään 'kolmiopiste'.

— Missä sen tapasit?

— Kas, kävi tällä tavoin. Olin ratsastamassa Antilooppilähteen tasangolla ja näin mudassa kaislikon sisäpuolella jonkin kasan. En muistanut nähneeni sitä ennen. Ratsastin lähelle, koska arvelin sen ehkä olevan meidän eläimiämme, ja se olikin makaava hevonen. Tuuli oli edullinen — siitä minuun päin — ja niin pääsin aivan lähelle ja näin, että se oli Juoksija itse, kuolleena kuin makrilli. Ei se sentään näyttänyt turvonneelta tai avatulta, eikä tuntunut hajuakaan. En tiennyt mitä ajatella, mutta sitten näin sen liikauttavan korvaansa huiskaisten pois kärpäsen ja silloin tiesin, että se nukkui. Otin nuorani ja käärin sen vyyhteen, mutta huomasin, että se oli vanha ja paikoin heikonlainen; satulanikin oli huono ja hevoseni vain kolmensadan kilon poni viiden ja puolen sadan kilon oritta vastaan, ja minä tuumin itsekseni: "Ei tule mitään, minä vain särjen satulani." Sitten kalistin torvella satulan nuppia vasten. Olisittepa nyt nähneet tuon arohevosen! Se hyppäsi miehen mitan suoraan ilmaan ja korskui hirmuisesti. Ja kun se lähti, sen olisi luullut viilettävän suoraa päätä aina Kaliforniaan saakka, ja siellä se varmaan jo olisikin, jos olisi alkuvauhtinsa pitänyt — ja vannon ettei se rikkonut kertaakaan.

Kertomus ei ollut aivan niin yhtäjaksoinen kuin tässä, vaan sen keskeyttivät tuon tuostakin uudet annokset, ja alusta loppuun puhe suodattui ruoan läpi, sillä Billyllä oli vankka terveys eikä turhaa häveliäisyyttä. Mutta kertomus oli silti kokonaisuus, ja sen uskoi jokainen, sillä Billy tunnettiin luotettavaksi. Kaikista kuulijoista Kalkkunanvarvas oli silloin vähäpuheisin, mutta hän luultavasti ajatteli enimmän, sillä hän keksi nyt uuden tuuman.

Poltellessaan päivällisen jälkeen piippuaan hän mietti suunnitelmansa valmiiksi, mutta huomasi, ettei kyennyt yksin panemaan sitä toimeen. Sen vuoksi hän uskoi aikeensa Hevosenkenkä-Billylle, ja niin he yhdessä lähtivät uudella keinolla pyytämään Juoksijaa, so. viittätuhatta dollaria, mikä summa oli kuuleman mukaan nyt luvattu sille, joka toisi sen elävänä laatikkovaunuissa.

Antilooppilähde oli yhä vieläkin Juoksijan vakituisena juomapaikkana. Vesi oli matalalla, ja lähteen ja kaislikon välillä oli leveä mutainen kaistale. Kahdesta paikasta sen poikki kävi selvä polku, jonka juomassa käyvät eläimet olivat tallanneet. Hevoset ja villit eläimet tulivat tavallisesti tätä polkua, mutta sarvikarja meni aina epäröimättä suorinta tietä läpi kaislikon. Enimmän käytetylle polulle miehet ryhtyivät kaivamaan neljä ja puoli metriä pitkää, metrin levyistä ja kahden syvyistä kuoppaa. Siitä tuli ankara kahdenkymmenen tunnin työ, sillä kuoppa oli saatava valmiiksi arohevosen kahden juontiajan välillä. Lopulta työ oli lisäksi sangen märkää. Hauta peitettiin siististi seipäillä, kaisloilla ja mullalla. Miehet menivät työnsä päätettyään vähän matkan päähän ja piiloutuivat varta vasten tehtyihin kuoppiin.

Puolen päivän aikaan Juoksija tuli, yksin, kuten aina sen jälkeen kun sen lauma oli vangittu. Vastakkaisella puolella oleva polku oli vähän käytetty, ja Tom oli heittänyt sille tuoreita kaisloja; näin hän toivoi kokonaan poistavansa sen mahdollisuuden, että arohepo tulisi tätä tietä, jos se vastoin luuloa ensinkään aikoisi tulla muuta kuin päätietään.

Mutta mikä lieneekään se valpas enkeli, joka vartioi ja suojelee villejä eläimiä? Kaikesta päättäen olisi luullut Juoksijan käyttävän tavallista tietään, mutta sepä tulikin tuota toista. Epäilyttävän näköiset kaislat eivät sitä pysäyttäneet; se käveli rauhallisesti veden partaalle juomaan. Vain yhtä keinoa voi vielä koettaa. Eläimen kumartuessa juomaan toista siemausta, kuten hevoset aina tekevät, Bates ja Smith lähtivät kuopistaan ja juoksivat nopeasti polulle sen taakse, ja kun se kohotti ylpeän päänsä, Smith ampui revolverilla maahan sen taakse.

Nyt juoksi arohevonen raviaan suoraan kohti kuoppaa. Sekunti vielä, ja se olisi siinä. Yhä se seurasi polkua, ja miehet pitivät sitä jo omanaan. Mutta villien eläinten enkeli ei sitä jättänyt: se sai käsittämättömän varoituksen ja lensi mahtavalla harppauksella yli neljä ja puoli metriä pitkän salahaudan, polki sitten taas lujaa maata ja hävisi näkyvistä. Sen jälkeen se ei milloinkaan tullut lähteelle kumpaakaan entistä polkua myöten.

Jon tarmoa ei mikään masentanut. Hän oli päättänyt vangita arohevosen, ja kun hän kuuli muiden olevan samoissa hankkeissa, hän ryhtyi heti toteuttamaan parasta vielä koettamatonta suunnitelmaa minkä tunsi. Se oli sama keino, jolla kojootti pyytää itseään nopeamman urosjäniksen ja intiaani ratsuineen paljon nopeajalkaisemman antiloopin, nimittäin vaihtoajo.

Canada-virta etelässä, sen lisäjoki Piñavetitos Arroyo koillisessa ja Don Carlos -kukkulat ynnä Ute Creek -kanjoni lännessä muodostavat kolmion, joka on sata kilometriä kultakin sivulta. Tämä oli Juoksijan laidunalue. Luultiin ettei se milloinkaan mennyt tämän piirin ulkopuolelle ja että Antilooppilähteen seutu oli sen vakituisin oleskelupaikka. Jo tunsi hyvin koko tämän alueen, kaikki vesipaikat ja rotkojen ylimenopaikat sekä myös Juoksijan tavallisimmat kulkutiet.

Jos hän olisi saanut käytettäväkseen viisikymmentä hyvää hevosta, niin hän olisi osannut asettaa ne niin edullisesti, että kaikkiin tärkeisiin paikkoihin olisi tullut yksi, mutta kaksikymmentä hevosta ja viisi hyvää ratsastajaa näytti jo sekin riittävän.

Hevoset lähetettiin edeltä; niitä oli jo kaksi viikkoa ruokittu jyvillä. Kukin mies sai tarkat ohjeet ja lähetettiin vartiopaikalleen päivää ennen ajoa. Määräpäivänä Jo tuli vaunuineen Antilooppilähteen tasangolle ja leiriytyi pitkän matkan päähän lähteestä odottamaan.

Lopulta tuo sysimusta hevonen tuli taas näkyviin eteläisten hiekkakumpujen välistä, yksin niin kuin nyttemmin aina. Se käveli rauhallisesti lähdettä kohti ja kiersi kerran sen ympäri tähystellen jossain mahdollisesti piilevää vihollista. Sitten se meni aivan jäljetöntä kohtaa pitkin veden partaalle ja joi.

Jo odotti toivoen sen juovan niin paljon kuin suinkin. Samalla hetkellä, jolloin se kääntyi ja alkoi syödä ruohoa, hän kannusti ratsunsa juoksuun. Ori kuuli kavioiden kapseen, näki sitten juoksevan hevosen eikä tarvinnut muuta kehotusta, vaan kiiti matkaansa. Se meni etelään päin poikki tasangon juosten mainiota raviaan niin nopeaan, että väli piteni. Sitten se tuli lentohiekka-aukeille ja pääsi tasaisella kevyellä juoksullaan yhä enemmän edelle, sillä Jon ratsu, jolla oli mies selässä painamassa, vajosi joka harppauksella syvälle hiekkaan. Seurasi tasainen alue, jolla ajaja näytti saavuttavan; sitten pitkä myötärinne, missä Jon hevonen ei uskaltanut laukata täyttä vauhtia ja jäi taas joka askelella.

Jo seurasi kuitenkin itsepintaisesti säästämättä ruoskaa sen paremmin kuin kannuksiakaan. Kilometri toisen perästä taittui, ja edestäpäin häämöttivät Arriban etäiset kukkulat.

Siellä Jo tiesi vereksen ratsun odottavan ja pani parastaan, mutta tuulessa suorana liehuva harja pääsi yhä enemmän edelle.

Arriba-kanjoni saavutettiin vihdoin. Vahdissa olija pysyi syrjässä, sillä nyt ei ollut tarkoitus vaihtaa ajajaa, ja Juoksija meni rotkon yli — meni rinnettä alas ja toista ylös yhä vain katkeamatonta raviaan, ainoata juoksutapaa, minkä se tunsi.

Jo tuli ajaen neliä vaahtoavalla hevosellaan ja hyppäsi odottavan ratsun selkään, pakotti sen alas rotkoon ja ylös toista rinnettä pitkin jälkiä, sitten halki ylätasangon yhä seuraten jälkiä. Näin hän ajoi ajamistaan, mutta ei päässyt tuumaakaan lähemmäksi.

Säännöllisesti, tasaisesti iskivät maata laukkaavan ratsun kaviot, tunti tunnilta, yhtä mittaa. Alamosa Arroyo ei enää ollut kaukana, siellä oli tuoreita voimia, ja Jo kirkui hevoselleen ja hoputti sitä lakkaamatta. Arohevonen juoksi suoraan määräpaikkaa kohti, mutta parilla viimeisellä kilometrillä jokin outo aavistus sai sen kääntymään vasemmalle. Jo näki, että se voisi päästä pakoon, ja tätä estääkseen hän pakotti väsyneen ratsunsa äärimmäisiin ponnistuksiin. Vinhaa oli ajo ollut alusta pitäen, mutta nyt se oli vielä vinhempaa. Jo voitti jonkin verran oikaisemalla eräässä kohden suorinta tietä; sitten hän ampui laukauksen toisensa perästä maahan Juoksijan vasemmalle puolelle nostaen siten ilmaan tomua ja sai näin oriin kääntymään oikealle.

Näin tultiin virralle. Ori meni ylitse, Jo hyppäsi maahan. Hevonen oli mennyttä kalua, sillä viimeinen väli oli ollut viisikymmentä kilometriä. Jo itse oli nääntymäisillään. Lentävä pöly oli polttanut hänen silmänsä niin, että hän oli puolisokea. Nyt Jon kumppani Charley sai jatkaa ajoa. Jo oli käskenyt hänen pakottaa Juoksijan Alamosan kahlaamolle.

Ratsastaja läksi vereksellä hevosella matkaan, ja taas jatkui ajo ylös ja alas pitkin aaltomaista tasankoa. Mustan arohevosen kyljet olivat nyt valkeina vaahdosta. Sen kohoilevista kylkiluista ja äänekkäästä hengityksestä saattoi päätellä mitä se tunsi, mutta sen vauhti ei ollut hiljentynyt.

Väliin Charley näytti pääsevän lähemmäksi, sitten taas jäämistään jäävän, kun tunnin kuluttua alkoi Alamosan pitkälti kalteva laakson rinne. Täällä oli taas toinen ratsastaja odottamassa, muuan nuorukainen, joka jatkoi ajoa länteen kaartaen. Mentiin yli kokonaisten preeriakoira-kaupunkien, läpi saippuaruohoalueiden ja kaktuspensaikkojen, jotka pistelivät ja naarmuttivat hevosten jalkoja. Musta juoksija oli nyt pölystä ja hiestä ruskean pilkullinen, mutta yhä se ravasi entiseen tapaan. Nuori Carrington, ajaja, väsytti ratsunsa pakottamalla sen pysymään koko matkan yhtä lähellä Juoksijaa ja kannusti sen sitten hyppäämään yli rotkon, jota arohevonen oli väistänyt. Yksi harha-askel, ja molemmat syöksyivät rotkoon.

Poika pääsi hengissä, mutta hevonen makaa siellä vielä tänäkin päivänä.
Villihevonen meni matkoihinsa.

Tämä sattui lähellä Gallegon karjataloa, minne Jo itse oli levättyään tullut suoraa tietä jatkaakseen ajoa. Puolen tunnin kuluttua hän oli taas ratsastamassa Juoksijan perässä.

Kaukana lännessä siintivät Carlos-kukkulat, joiden luona Jo tiesi vereksien miesten ja hevosten odottavan; sinne tämä lannistumaton ajaja koetti ohjata kulkua. Mutta äkillisestä oikusta — tai ehkä pikemmin jostain sisäisestä varoituksesta — Juoksija kääntyi. Se meni suoraan kohti pohjoista, ja Jo, yhtä taitava juonittelija, karjui ja tuprutti tomua laukauksilla, mutta tuo musta meteori syöksyi vain alas kohti erästä rotkoa eikä Jon auttanut muu kuin seurata, sillä hän ei saanut sitä kääntymään. Sitten seurasi ajon hurjin vaihe. Ankarasti Jo rääkkäsi arohevosta, mutta vielä enemmän omaa hevostaan ja itseään. Päivänpaiste oli paahtava, helteinen aro kuumuudesta autereinen, ja silmiä polttivat hiekka ja suola, mutta hän vain kiirehti ratsuaan. Ainoa voiton mahdollisuus oli saada arohevonen ajetuksi takaisin Alamosa Arroyon suurelle ylimenopaikalle. Nyt mustassa Juoksijassa näkyi ensimmäistä kertaa väsymien merkkejä. Sen häntä ja harja eivät olleet aivan yhtä korkealla, ja alkuaan kolmen neljänneskilometrin välimatka oli nyt tuskin puoltakaan siitä, mutta antautua se ei aikonut. Se vain juoksemistaan juoksi.

Tunti tunnin perästä kului, ja yhä mentiin samaa menoa. Ilta oli jo lähellä, kun saavuttiin Arroyon suurelle kahlaamolle. Mutta Jo oli uskalias: hän hyppäsi odottavan hevosen selkään. Se jonka hän jätti, meni läähättäen joelle ja ahmi sisäänsä vettä, kunnes kaatui kuoliaana maahan.

Jo pidätti uutta ratsuaan toivoen, että vaahtoava Juoksijakin joisi. Mutta tämä oli viisas, nielaisi vain yhden kulauksen, kahlasi virran poikki ja jatkoi matkaansa. Jo seurasi ratsuineen kintereillä. Kun menijät viimeisen kerran nähtiin kahlaamolta, Jo oli tavoittamaisillaan Juoksijan ja hänen ratsunsa laukkasi hurjaa vauhtia.

Aamulla Jo palasi leiriin jalkaisin. Hänen kertomuksensa oli lyhyt: kahdeksan hevosta kuollut, viisi miestä lopen väsyneinä ja verraton Juoksija vapaana ja eheänä!

— Ei ole mahdollista, ei käy päinsä! Se vain harmittaa, kun en lävistänyt sen helvetillistä ruumista silloin kun olisin voinut, Jo sanoi.

Tämän jälkeen hän ei enää yrittänyt.

Vanha Kalkkunanvarvas oli taas retkikunnan kokkina. Hän oli seurannut ajoa yhtä kiinnostuneena kuin kuka tahansa, ja kun se epäonnistui, hän irvisteli pataansa ja sanoi:

— Tuo arohevonen on minun, ellen minä ole tyhmä kuin saapas! Sitten hän tapansa mukaan otti esikuvia Raamatusta:

— Muistatteko, kuinka filistealaiset turhaan vainosivat Simsonia, ja turhaksi olisi jäänytkin heidän puuhansa, ellei miehellä olisi ollut erästä luonnollista heikkoutta. Ja Aadam-ukko paistattelisi päivää Eedenissään vielä nytkin, ellei hänellekin olisi tullut pieni erehdys, jommoista sattuu kelle tahansa. Ja viisituhatta dollaria ovat minun, se on varma se!

Ankara vainoaminen oli saanut Juoksijan aremmaksi kuin milloinkaan. Mutta se ei luopunut Antilooppilähteestä. Tämä oli ainoa juontipaikka, jonka ympärillä ei parin kilometrin säteellä ollut minkäänlaista suojaa vihollisen kätkeytyä. Tänne se tuli miltei joka puolenpäivän aikaan ja lähestyi lähdettä vasta tutkittuaan tarkoin koko seudun.

Se oli elänyt leskenä koko talven siitä pitäen kun sen haaremi vangittiin, ja tähän Kalkkunanvarpaan suunnitelma perustui. Kokin huonekumppanilla oli sievä pieni tamma, jonka hän arveli tarkoitukseen sopivaksi. Hän otti mukaansa pari paksua ketjua, lapion, suopungin ja vankan pylvään ja ratsasti tammallaan tuon kuuluisan lähteen luo.

Muutamia antilooppeja vilisi aamunkoitteessa hänen edellään tasangon yli. Karjaryhmiä makasi siellä täällä, ja aroleivosen äänekäs, viehättävä liverrys kuului joka puolelta, sillä ylätasangon lumeton talvi oli loppunut ja kevät tullut. Ruoho viheriöi, ja koko luonto näytti olevan lemmenpuuhissa.

Lempeä oli ilmassa, ja kun pieni ruskea tamma oli pantu liekaan syömään nurmea, se tuon tuostakin kohotti turpansa ja päästi pitkän, kimeän hirnunnan, joka varmaan oli sen lemmenlaulu — sikäli kuin sen ääntä nyt voi lauluksi sanoa.

Kalkkunanvarvas tutki tuulta ja maanpinnan muotoa. Hänen tekemänsä kuoppa oli nyt avoimena ja täynnä vettä ja siihen oli hukkunut lukuisia preeriakoiria ja hiiriä. Eläimet olivat tehneet uuden polun kuopan ohitse. Kalkkunanvarvas valitsi pienen kaislaryhmän, jonka vieressä oli hiukan sileätä, ruohon peittämää maata; hän pystytti ensin paalun tanakasti maahan, kaivoi sitten kuopan, joka oli kyllin iso piilopaikaksi, ja levitti siihen loimensa. Hän lyhensi tamman liekaköyttä niin että tämä tuskin saattoi liikkua, levitti sitten suopunkinsa avattuna hevosen ja paalun väliin ja kiinnitti sen pitkän pään itse paaluun. Peitettyään vielä nuoran mutaan ja ruohoihin hän kätkeytyi piiloonsa.

Puolenpäivän aikaan, pitkän odotuksen perästä, tuli tamman lemmekkääseen hirnuntaan vastaus lännestä päin etäisiltä ylänkömailta, ja mustana taivasta vasten näkyi siellä kuuluisa Juoksija.

Se laskeutui kulkien joustavaa raviaan, mutta vainoamisesta varuillaan se pysähtyi usein katselemaan ja hirnumaan saaden vastauksia, jotka varmasti koskivat sen sydämeen. Se tuli lähemmäksi, äänsi taas, lähti sitten liikkeelle ja ravasi suuressa kaaressa tamman ympäri koetellen tuulta ja näytti epäröivältä. Enkeli kuiskasi: "Älä mene!" Mutta ruskea tamma kutsui taas. Ori kierteli lähemmäksi ja hirnui. Se sai vastauksen, joka näytti poistavan pelon ja panevan sen sydämen hehkumaan.

Lähemmäksi tuli Juoksija hyppien, kunnes se kosketti tamman turpaa omallaan. Huomatessaan tämän niin vastaanottavaksi kuin se suinkin saattoi toivoa se unohti kaikki vaaran ajatukset ja antautui valloituksen huumaukseen, kunnes sen hyppiessä takajalat hetkeksi tulivat väijyvän suopungin sisään. Ketterä tempaus vain, ja silmukka juoksi kiinni. Ori oli vankina.

Se korskui säikähdyksestä ja hyppeli ilmaan, ja Tom saattoi heittää toisen suopungin. Silmukka luisti notkeasti pitkin nuoraa ja kietoutui käärmeen tavoin noiden mahtavien kavioiden yläpuolelle.

Kauhu antoi hetkeksi oriille lisää voimaa, mutta pian se oli nuoran päässä ja kaatui maahan vangittuna, vihdoinkin toivottomana vankina. Tomin ruma kumara vartalo kohosi kuopasta. Hän nousi sitomaan vankiaan vielä lujemmin. Nyt se oli hänen vallassaan, tuo suuri, jalo olento, jonka suurenmoinen voima ei vetänyt vertoja pienen ukkorähjän viekkaudelle. Korskuen ja hyppien se ponnisteli pelottavalla voimallaan päästäkseen vapaaksi, mutta turhaan. Köysi oli kestävä.

Vielä heitettiin suopunki etujalkoihin, sitten vedettiin taitavalla liikkeellä jalat yhteen. Raivoava Juoksija kaatui ja makasi hetkeä myöhemmin lujasti köytettynä maassa. Siinä se reuhtoi itsensä uuvuksiin nyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti. Suuret kyynelet valuivat sen poskille.

Tom katseli vierestä. Mutta äkkiä vanhan lehmänteurastajan valtasi omituinen tunteen muutos. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, mitä ei ollut sattunut sen jälkeen kun hän oli köyttämässä ensimmäistä härkäänsä. Hetken ajan hän ei osannut muuta kuin katsella mahtavaa vankiaan. Mutta pian tämä tunne hävisi. Hän satuloi Delilansa ja ottaen toisen suopungin köytti oriin niskasta ja antoi tamman kannattaa sen päätä sillä välin kun pani ketjut. Tämä oli pian tehty, ja nyt varmana vangistaan hän oli jo irrottamaisillaan köydet, mutta pysähtyi, sillä hänelle muistui äkkiä mieleen jotain. Hän oli unohtanut erään tärkeän seikan ja lähtenyt matkalle siihen valmistautumatta. Lännen lain mukaan arohevonen oli sen oma, joka ensimmäiseksi merkitsi sen polttomerkillään. Miten tämä oli nyt tehtävä, kun lähin poltinrauta oli kolmenkymmenen kilometrin päässä?

Tom meni tammansa luo, nosti sen kaviot yhden kerrallaan ja tarkasti joka kenkää. Aivan oikein, yksi oli vähän irrallaan; hän väänsi ja työnsi sitä lapiolla ja sai sen irti. Puhvelin luita ja muita samantapaisia polttoaineita oli runsaasti ympäristössä, ja pian oli tuli palamassa. Hän kuumensi siinä hevosenkengän toisen haaran hehkuvaksi, kääri toisen haaran ympärille sukkansa ja piirsi avuttoman Juoksijan vasempaan hartiaan kömpelösti merkkinsä, kalkkunanvarpaan, joka todella nyt ensi kerran tuli käytäntöön. Ori värisi tuskasta, kun kuuma rauta syöpyi sen lihaan, mutta pian merkki oli valmis. Kuuluisa Juoksija, musta arohevonen, ei enää ollut isännätön.

Nyt ei ollut muuta tehtävää kuin viedä se kotiin. Köydet päästettiin. Arohevonen tunsi niiden irtautuvan ja luuli olevansa vapaa. Se hyppäsi jaloilleen, mutta kaatui taas heti yrittäessään astua. Etujalat olivat lujasti sidotut yhteen. Se ei voinut kulkea muulla tavoin kuin jotenkuten kompuroimalla tai työläästi hyppimällä eteenpäin jalat niin luonnottomassa asennossa, että se kaatui muutaman metrin päästä joka kerta kun se yritti lähteä. Tom ratsasti pienellä ponillaan ja nosti sitä päästä kerran toisensa jälkeen ja koetti iskuilla, uhkauksilla ja lukuisilla muilla keinoilla saada vaahtoavaa, hurjaa vankiaan pohjoiseen päin Piñavetitos-kanjonia kohti. Mutta villihevonen ei tahtonut taipua eikä antautunut kuljetettavaksi. Se koetti vain yhä vapautua. Koko matka oli yhtä julmaa taistelua. Oriin kiiltävät kyljet olivat paksulta tummassa vaahdossa, ja vaahto oli verensekaista. Lukemattomat kolaukset ja uupumus, jollaista koko päivän ajo ei ollut kyennyt aikaansaamaan, olivat jättäneet merkkinsä. Hyppäykset eivät enää olleet niin voimakkaita kuin alussa, ja vaahto, jota se korskutti huohottaessaan, oli verivaahtoa. Mutta taitava vangitsija pakotti sitä heltymättömänä ja kylmäverisenä yhä eteenpäin. Jokilaakson rinteelle oli jo ehditty, joka metri taistellen, ja nyt piti laskeutua sitä ainoata polkua, joka vei poikki joen rotkon, Juoksijan entisen laidunalueen pohjoisrajan.

Tästä ensimmäinen aitaus ja paimentalo olivat jo näkyvissä. Mies riemuitsi, mutta arohevonen kokosi ehtyneet voimansa viimeiseen epätoivon ponnistukseen. Se lähti ylöspäin, pitkin ruohoista rinnettä, pois polulta, välittämättä viiltävästä köydestä ja ilmaan ammutuista pyssynlaukauksista, joilla Tom turhaan koetti kääntää sitä väärältä suunnalta. Ylöspäin se pyrki, aina korkeimmalle kukkulalle, jyrkimmän seinämän reunalle. Sieltä se hyppäsi tyhjään ilmaan, kuusikymmentä metriä suoraan alaspäin, ja putosi jyrkänteen alla olevaan louhikkoon, hengettömänä — mutta vapaana.