WULLY, KELTAINEN LAMMASKOIRA

Wully oli yaller-koira. Kaikki yaller-koirat ovat keltaisia, mutta silti yaller-koira ei välttämättä merkitse samaa kuin keltainen koira, sillä sen ainoa tuntomerkki ei ole karvapeitteessä runsaasti esiintyvä keltainen pigmenttiaine. Yaller-rotu on sekarotu, mutta oikeastaan se on vielä enemmän kuin sekarotu: se on kaikkien koirarotujen yhdistelmä, kaikkien rotujen jälkeläisetön jälkeläinen. Sen esi-isät ovat tuntemattomia, sen jälkeläiset eivät tule isiinsä. Mutta vaikka sillä ei ole sukuperää ensinkään, se on kumminkin vanhempaa ja parempaa sukua kuin yksikään sen aristokraattinen heimolainen, sillä luonto on siinä tahtonut palauttaa eloon kaikkien koirien yhteisen sakaali-esi-isän.

Sakaalin tieteellinen nimi Canis aureus merkitsee "keltainen koira", ja useimmat tämän eläimen luonteenomaiset tuntomerkit ovat todella tavattavissa myös sen kesyssä sukulaisessa. Sillä tavallinen maatiaisrakki on häijy, vilkas, rohkea sekä paljon paremmin varustettu todelliseen elämäntaisteluun kuin sen "puhdasveriset" serkut.

Jos jätettäisiin yaller-koira, vinttikoira ja verikoira autiolle saarelle, niin mikä niistä olisi kuuden kuukauden perästä hengissä ja hyvissä voimissa? Epäilemättä tuo halveksittu maatiaiskoira. Se ei ole niin nopea kuin vinttikoira, mutta sillä ei myöskään ole taipumusta keuhkojen ja ihon tauteihin. Sillä ei ole verikoiran voimaa eikä pelottomuutta, mutta sillä on jotain, jota saattaisi nimittää terveeksi järjeksi, ja tämä on verrattomasti hyödyllisempää, sillä eivät edes terveys ja oppi ole yksin riittävät varusteet elämän taistelussa.

Silloin tällöin tuo alkuperäinen sakaalityyppi palautuu melkoisen täydellisenä: yaller-koira on pystykorvainen. Se on viekas ja uskalias ja osaa purra kuin susi. Sen luonteessa on vieras, kesytön piirre, joka huonon kohtelun tai pitkäaikaisen kurjuuden vaikutuksesta saattaa kehittyä mitä kavalimmaksi petomaisuudeksi huolimatta niistä paremmista ominaisuuksista, joihin ihmisen koiraa kohtaan tuntema rakkaus perustuu.

Ainoastaan Wully ynnä yksi sen veli saivat pitää henkensä koko suuresta penikkaparvesta. Viimeksi mainittu sen vuoksi, että se oli paikkakunnan parhaan koiran näköinen; Wully taas vain siksi, että se oli kaunis, keltainen pentu.

Wully vietti nuoruutensa synnyinseudullaan, Cheviotissa. Niin kuin yleensä lammaskoirat sekin sai kulkea erään harjaantuneen koiran ja vanhan lammaspaimenen seurassa; jälkimmäinen tuskin oli älyltään koiria etevämpi. Kaksivuotiaana Wully oli täysikasvuinen ja täysin perehtynyt lampaiden paimentamiseen. Se tunsi laumansa perin pohjin, ja sen isäntä, vanha Robin, alkoi ennen pitkää siinä määrin luottaa sen valppauteen, että jäi useinkin koko yöksi kapakkaan Wullyn vartioidessa ulkona noita älyttömiä luontokappaleita. Se oli viisaasti kasvatettu ja monessa suhteessa oikein terävä nuori koira. Sitä odotti lupaava tulevaisuus. Se ei milloinkaan ruvennut halveksimaan hölmöä Robinia. Tämä vanha lammaspaimen oli kaikista vioistaan huolimatta harvoin raaka Wullya kohtaan, vaikka hänen alituisena pyrkimyksenään oli päästä ihannetilaansa — humalaan — ja hän muutenkin vietti järkeä tylsistävää elämää. Wully palkitsi hyvän kohtelun rajattomalla ihailulla, jollaista maan mahtavin ja viisain turhaan olisi saanut tavoitella.

Wully ei osannut kuvitella korkeampaa olentoa kuin Robin, ja kuitenkin tämä viiden shillingin viikkopalkasta uhrasi koko työvoimansa ja henkisen tarmonsa toisen miehen hyväksi. Tämä piti pienenpuoleista nautaeläinten ja lampaiden kauppaa ja oli Wullynkin lampaiden todellinen omistaja. Hän määräsi kerran Robinin kiireimmän kaupalla viemään koko laumansa Yorkshiren nevoille. Tämä määräys sai kolmesataa seitsemänkymmentä kuusi olentoa lähtemään liikkeelle, ja kaikkien lähtijöiden joukosta oli asiasta kiinnostunein Wully.

Läpi Northumberlandin edettiin seikkailuitta. Tyne-virralla lampaat ajettiin lautalle ja vietiin onnellisesti joen yli savuisen South Shieldin puolelle. Suuret tehtaat alkoivat juuri päivän työnsä, ja niiden piiput työnsivät ukkospilven näköisiä, läpikuultamattomia savumassoja. Ne pimittivät ilman ja painuivat yli katujen. Lampaat luulivat tuntevansa Cheviotin rajumyrskyn tuoman pölypilven. Ne kävivät levottomiksi ja hajaantuivat paimenistaan välittämättä kolmeensataan seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan ympäri kaupunkia.

Robin oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti tylsästi lampaiden jälkeen puolisen minuuttia, sitten antoi koiralle käskyn:

— Nouda lampaat!

Tämän henkisen ponnistuksen jälkeen hän istuutui, sytytti piippunsa ja otti esille kutimensa.

Wullylle Robinin ääni oli Jumalan ääni. Se juoksi lampaiden perässä kolmeensataan seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan, palautti ja kokosi kaikki kolmesataa seitsemänkymmentä neljä eksynyttä ja toi ne takaisin lauttatuvan luo Robinin eteen. Tämä katseli hommaa välinpitämättömänä pantuaan keskentekoisen kutimen taskuunsa.

Lopulta Wully — ei Robin — antoi merkin, että kaikki olivat perillä.
Vanha lammaspaimen ryhtyi lukemaan niitä — 370, 371, 372, 373.

— Wully, hän sanoi moittivasti, ei ole kaikki. Mene takaisin hakemaan!

Ja Wully lähti perin häpeissään kiertämään kaupunkia etsiäkseen tuota yhtä kadonnutta lammasta. Se ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, kun muuan poika huomautti Robinille, että lampaat olivatkin kaikki laumassa: niitä oli kolmesataa seitsemänkymmentä neljä. Nyt vasta Robin oli ymmällä. Hänen oli määrä kiirehtiä Yorkshireen, mutta hän tunsi Wullyn siksi ylpeäksi, ettei se tulisi takaisin ilman lammasta, vaikka sen pitäisi varastaa. Sellaista oli tapahtunut ennenkin, ja siitä oli ollut harmillisia selkkauksia. Mitä tehdä? Hänen viiden shillingin viikkopalkkansa oli vaarassa. Wully oli hyvä koira, vahinko oli sitä menettää, mutta toiselta puolen isännän määräys! Ja lisäksi, jos Wully varastaisi lampaan saadakseen luvun täydeksi, niin mitä siitä seuraisikaan, vieraassa seudussa kaupanpäälliseksi! Hän jätti kuin jättikin Wullyn oman onnensa nojaan ja jatkoi matkaa lampaineen. Miten hän pääsi perille, sitä ei tiedä yksikään — eikä siitä kukaan välitäkään.

Sillä välin Wully laukkasi kilometreittäin katuja turhaan etsien kadonnutta lammasta. Kaiken päivää se etsi ja illan tullen se hiipi nälkäisenä ja uupuneena häpeissään takaisin lautalle, mutta huomasikin siellä, että sekä isäntä että lampaat olivat poissa. Sen suru oli kerrassaan liikuttava. Se juoksenteli vinkuen edestakaisin, meni lautan mukana toiselle rannalle, palasi taas South Shieldin puolelle etsien kaikkialta Robinia. Koko yön se haki puolihullua epäjumalaansa ja jatkoi seuraavana päivänä samaan tapaan. Se tarkasteli ja nuuski jokaista ylikulkijaa. Tuntien hyvin isäntänsä se jopa urkki kaikki lähiseudun kapakat. Seuraavana päivänä se ryhtyi järjestelmällisesti nuuskimaan jokaista lautalla tulijaa.

Lautta kulki joen yli viisikymmentä kertaa päivässä vieden keskimäärin sata henkilöä kerrallaan. Wully oli joka kerralla ihmisiä vastassa maallenoususillalla ja nuuski jokaisen tulijan jalkoja — viisituhatta paria, kymmenentuhatta jalkaa se sinä päivänä tarkasti omalla tavallaan. Myös seuraavana päivänä ja sitä seuraavina koko viikon se pysyi paikallaan eikä näyttänyt pitävän väliä omasta ravinnostaan. Nälkä alkoi jo näkyä sen ulkomuodosta. Se laihtui ja kävi äkäiseksi. Kukaan ei saanut koskea siihen, ja jos yritettiin estää sitä toimestaan, jalkojen nuuskimisesta, se joutui ihan epätoivoon.

Päivä päivältä, viikko viikolta Wully vartioi ja odotti isäntäänsä, joka ei milloinkaan tullut. Lauttamiehet oppivat kunnioittamaan Wullyn uskollisuutta. Alussa se murisi, kun he tarjosivat ruokaa ja suojaa — se oli elänyt ties mistä — mutta lopulta pitkällinen nälkä taivutti sen ottamaan vastaan antimet sekä sietämään antajia. Maailmaa kohtaan se oli katkeroitunut, mutta verrattomalle isännälleen se pysyi uskollisena.

Neljätoista kuukautta Robinin häviämisen jälkeen minä tutustuin Wullyyn. Se oli yhä toimessaan lautan luona, mutta oli taas lihonnut entiselleen. Sen älykäs, rohkea naama, valkea kaula ja pystyt korvat tekivät sen varsin huomiota herättäväksi missä tahansa. Mutta huomattuaan, etteivät minun sääreni olleet ne joita se etsi, se ei vilkaissutkaan enää minuun. Kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen koetin lähestyä Wullya sen yhä pysyessä uskollisena toimessaan, mutta en saavuttanut sen luottamusta enempää kuin kukaan muukaan vieras.

Kokonaista kaksi vuotta tuo kummallinen olento vartioi lauttaa. Ei matka tai eksymisen pelko estänyt sitä palaamasta kotikummuilleen; sitä pidätti vain se luulo, että Robin, tuo jumalainen Robin, tahtoi sen pysyvän lautan luona.

Virran yli se kulki niin usein kuin vain katsoi asialleen tarpeelliseksi. Ylimenomaksu koiralta oli yksi penny, ja Wullyn laskettiin olevan lauttayhtiölle velkaa monta sataa puntaa, ennen kuin sen matkat päättyivät. Koko ajan se nuuski jalkoja kuten alussakin — arviolta kuusi miljoonaa säärtä joutui tämän asiantuntijan tarkastettavaksi. Mutta kaikki oli turhaa. Koiran uskollisuus ei pettänyt, mutta sen luonne kävi ilmeisesti yhä kiukkuisemmaksi pitkän jännityksen kestäessä.

Emme milloinkaan saaneet tietää, miten Robinille oli käynyt, mutta eräänä päivänä ilmestyi lautalle muuan jykevä karjanajaja, joka aiheutti muutoksen Wullyn elämässä. Aluksi tämä tutki konemaisesti tuota uutta henkilöä kuten tuhansia aikaisemmin, mutta äkkiä se hytkähti, sen niskakarvat tärisivät, koko ruumis vapisi ja se murisi hiljaa tähystäen karjanajajaa kaikki aistit valppaina.

Yksi lauttamiehistä, joka ei tätä ymmärtänyt, puhutteli vierasta:

— Mies hoi, äläpä lähentele meidän koiraa!

— Kuka lähentelee, sinä hupsu? Minusta näyttää pikemmin siltä kuin se lähentelisi minua.

Lisäselitykset eivät olleet tarpeen. Wullyn käyttäytyminen oli vallan muuttunut. Se liehakoi tulijan jaloissa ja sen häntä heilui ankarasti ensi kerran vuosikausiin.

Muutamat sanat selittivät koko asian. Dorley, karjanajaja, oli tuntenut Robinin; hänen rukkasensa ja kaulahuivinsa olivat Robinin tekemät ja olivat kerran kuuluneet tämän pukuvarastoon. Wully tunsi jälkiä isäntänsä hajusta, ja kun se ei enää uskonut milloinkaan saavansa takaisin kadotettua epäjumalaa itseään, se luopui nyt vartiotoimestaan ja osoitti selvästi haluavansa siirtyä rukkasten omistajan palvelukseen. Tämä otti varsin halukkaasti Wullyn mukaansa Derbyshiren mäkimaille, missä siitä taas tuli laumaa paimentava lammaskoira.

Monsaldale on Derbyshiren tunnetuimpia laaksoja. Sen ainoan, mutta kuuluisan majatalon omistaja Jo Greatorex oli älykäs ja vankka Yorkshiren mies. Luonto oli tarkoittanut hänestä uudisasukasta, mutta olosuhteet olivat tehneet hänestä kapakanisännän. Synnynnäiset lahjat vaativat kumminkin oikeutensa, ja niinpä hän lienee ollut paras mies salametsästyksessä, jota seudulla harjoitettiin koko lailla.

Wullyn uusi koti oli ylängöllä Jon majatalosta vähän itään päin, ja tämä seikka se lähinnä aiheutti minun tuloni Monsaldaleen. Koiran isännällä Dorleyllä oli pieni maatila alangolla ja suuri lammaslauma, joka kävi laitumella nummella. Wully vahti lampaita yhtä valppaasti kuin entisaikaan vartioiden niitä päivisin laitumella ja tuoden ne yöksi lammastarhaan. Se oli umpimielinen koira ja miltei liian kärkäs näyttämään hampaitaan vieraille, mutta niin tarkka vahdinpidossaan se oli, ettei Dorley sinä vuonna menettänyt ainoatakaan lammasta, vaikka naapurit tavallisuuden mukaan saivat maksaa veroa ketuille ja kotkille.

Nämä laaksot ovat huonoja ketunajomaita. Kallioiset selänteet, korkeat, kiviset harjut ja jyrkänteet ovat ratsastajille ylen vaikeita, ja piilopaikoiksi sopivia kallionkoloja on niin runsaasti, että olisi luullut Monsaldalessa vilisemällä vilisevän kettuja. Niin ei kumminkaan ollut laita. Aina vuoteen 1881 oli ollut sangen vähän valittamista, mutta silloin muuan kavala vanha kettu majoittui tähän viljavaan ympäristöön kuten hiiri juustoon ja välitti yhtä vähän metsästäjien ajokoirista kuin talonpoikien sekaverisistä piskeistäkään.

Monta kertaa sitä koirat ajoivat, mutta se pelastui aina, tavallisimmin ns. Pirun luolaan. Päästyään tähän luolaan, jonka onkalot ulottuvat tuntemattoman pitkälle, se oli aina turvassa. Seudun rahvas alkoi ajatella, ettei se vain sattumalta aina pelastunut juuri Pirun luolaan, ja kun kerran muuan ajokoira, joka oli ollut saavuttamaisillaan tämän Pirun ketun, sai pian sen jälkeen vesikauhun, ei enää ollut epäilystäkään siitä, minkä herran suojeluksessa tämä kettu oli.

Kettu jatkoi ryöstöjään tehden monesti uskaliaita hyökkäyksiä, joista se töin tuskin pelastui. Lopulta se — kuten usein vanhat ketut — alkoi tappaa pelkästään tappamisen vuoksi. Niinpä Digby menetti kymmenen lammasta yhtenä yönä, Carol seuraavana seitsemän. Myöhemmin ryöstettiin pappilan ankkalammikko putipuhtaaksi, ja tuskin yötä kului, ettei joltakin seudun asukkaalta tapettu siipikarjaa tai lampaita, jopa lopulta vasikoitakin.

Tietenkin pantiin kaikki rosvoukset ja murhat Pirun ketun niskoille. Muuten siitä tiedettiin vain, että se oli hyvin iso kettu tai että se ainakin teki suuria jälkiä. Milloinkaan eivät edes metsästäjät olleet sitä selvästi nähneet. Oli jopa huomattu, etteivät seudun parhaat ajokoirat Thunder ja Bell tahtoneet sitä ajettaessa haukkua tai edes seurata jälkiä.

Huhu, että kettu oli noiduttu, sai metsästäjät kokonaan välttämään seutua. Monsaldalen talonpojat sopivat sen sijaan keskenään Jon aloitteesta, että heti kun tulisi lunta maahan, lähdettäisiin yksissä tuumin haravoimaan koko tienoota. He aikoivat välittää viis tavallisista metsästystavoista, kunhan vain saisivat käsiinsä tuon noidutun ketun. Mutta lumentulo myöhästyi, ja punatakkinen herrasmies sai elää rauhassa. Vaikka olikin noiduttu, se osasi silti toimia erittäin järkiperäisesti. Se ei milloinkaan tullut kahtena yönä peräkkäin samaan paikkaan, ei syönyt koskaan siinä missä tappoi, eikä jättänyt jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet sen piilopaikan. Tavallisesti sen yöjäljet päättyivät maantielle tai muuhun vaikeasti jäljitettävään paikkaan.

Kerran minä näin sen. Olin kävelemässä Bakervellista Monsaldaleen myöhään illalla kovassa ukonilmassa, ja kääntyessäni Steadin lammasaitauksen kulman ympäri salama leimahti yli taivaan. Sen valossa kiintyi silmääni kuva, joka sai minut hätkähtämään. Hyvin iso kettu istui lonkallaan tien vieressä katsellen minua ilkeästi ja nuoleksien kuonoaan. Tämän kaiken näin mutta en enempää, ja olisin unohtanut koko asian tai luullut erehtyneeni, ellei lammastarhasta olisi seuraavana aamuna löydetty kuolleena kaksikymmentä kolme lammasta ja karitsaa sekä varmoja merkkejä siitä, että rikos oli taas tuon suurrosvon tekemä.

Dorley yksin pääsi vahingoitta. Tämä oli sitä merkillisempää, kun hän asui keskellä sitä aluetta, jolla ryöstöjä tapahtui, ja tuskin puolentoista kilometrin päässä Pirun luolasta. Uskollinen Wully osoittautui koko seudun koirien arvoiseksi. Joka ilta se toi kotiin lampaansa eikä niistä milloinkaan puuttunut ainoatakaan. Noiduttu kettu saattoi risteillä Dorleyn talon ympärillä, mutta Wullylle se ei mahtanut mitään. Koira ei ainoastaan suojellut isäntänsä lampaita, vaan pääsi lisäksi itsekin ehein nahoin. Kaikki tunsivat kunnioitusta sitä kohtaan, ja se olisi päässyt yleiseen suosioon, ellei sen ennestäänkin äkäinen luonne olisi käynyt yhä katkerammaksi. Ainoat ihmiset, joista se näytti pitävän, olivat Dorley ja hänen vanhin tyttärensä, älykäs ja sievä Hulda. Viimeksi mainittu olikin Wullyn varsinainen hoitaja, sillä perheen taloudenhoito oli hänen hartioillaan. Myös toisia perheen jäseniä Wully oppi sietämään, mutta muuta maailmaa, sekä eläimiä että ihmisiä, se näytti vihaavan.

Viimeisen kerran tavatessamme se osoitti äreän suhtautumistapansa hyvin selvästi. Kävelin polkua myöten Dorleyn talon takana olevan suon poikki. Wully makasi ovella. Lähelle tullessani se nousi ja juoksi edelleni polulle eikä näyttänyt minua huomaavankaan, mutta asettui seisomaan poikkipuolin polulle tuskin kymmenen metrin päähän minusta. Se seisoi ääneti ja katseli kauas suolle, ainoastaan niskakarvat hiukan värisivät. Se ei liikahtanutkaan minun tullessani, ja kun en halunnut rakentaa riitaa, astuin ympäri sen etupuolelta ja jatkoin matkaani, Wully lähti nyt paikaltaan ja juoksi, yhä yhtä äänettömänä, kymmenkunta metriä edelle ja asettui taas polulle. Toistamiseen tulin sen luo ja väistyin ruohikkoon sen kuonon sivuitse. Äkkiä, mutta ääntä päästämättä, se tarttui vasempaan jalkaani. Potkaisin toisella jalallani, mutta se väisti. Kun minulla ei ollut keppiä, paiskasin sitä suurella kivellä. Koira juoksi edellä, ja kivi sattui sen lonkkaan niin voimakkaasti, että se kaatui ojaan. Silloin se kerran ärjähti vihaisesti, mutta ryömi sitten ojasta ja nilkutti ääneti matkaansa.

Niin pahansisuinen kuin se olikin vierasta kohtaan, Dorleyn lampaille se oli mitä ystävällisin. Usealla tavalla sen kerrottiin niitä pelastaneen. Moni lammas oli pudonnut rimpiin tai kuoppiin ja olisi hukkunut, ellei koira ajoissa olisi rohkeasti mennyt apuun. Monta selälleen jäänyttä emälammasta se käänsi oikein päin. Rohkeasti se karkotti jokaisen kotkan tai muun lampaiden vihollisen, joka sen aikana ilmestyi laitumelle.

Noiduttu kettu rasitti yhä rosvouksillaan Monsaldalen talollisia, kun vihdoin ensi lumi tuli maahan myöhään joulukuussa. Köyhä Geltin leski menetti koko laumansa, kaksikymmentä lammasta, juuri sen päivän edellisenä yönä, jolloin pyyntijoukon piti kokoontua. Miehet lähtivät liikkeelle varhain aamulla pyssyt mukanaan; ja aikomuksena oli seurata loppuun asti jälkiä, jotka veivät tappopaikalta. Ne olivat hyvin suuret ketunjäljet; epäilemättä kulkija oli ollut juuri tuo petomainen joukkomurhaaja. Alussa jäljet olivat vallan selvät ja veivät joelle, mutta täällä eläimen tunnettu viekkaus tuli näkyviin. Se oli tullut joen rantaa pitkin niemen kohdalle, jonka kärki on myötävirtaan, ja hypännyt matalaan, sulaan koskeen. Mutta toisella rannalla ei ollut pois vieviä jälkiä, ja vasta pitkän etsimisen jälkeen löydettiin lähes puoli kilometriä ylempää joelta poistuvat jäljet. Sitten jäljet veivät Heuleyn korkean kivikkoharjun huipulle, missä ei ollut lunta, ei jälkiä. Ajomiehet etsivät kärsivällisesti, ja lopulta löydettiin jäljet tasaisesta hangesta, jota oli kiviharjun ja tien välillä. Mutta tässä syntyi erimielisyyttä, toiset kun väittivät jälkien vievän ylöspäin, toiset alaspäin tielle. Jo ratkaisi riidan jälkimmäisen mielipiteen hyväksi, ja taas pitkän etsimisen perästä löydettiin samat jäljet — vaikka jotkut sanoivat, että nämä olivat isommat. Ne poikkesivat tieltä ja veivät erääseen lammastarhaan. Eläin oli kuitenkin lähtenyt täältä vahingoittamatta lampaita ja kulkenut sitten pitkin miehen jälkiä tullen suon poikki vievälle polulle. Sitä myöten se oli juossut suoraan Dorleyn taloa kohti.

Lampaat olivat sinä päivänä lumen takia sisällä, ja Wully, jolla nyt oli vapaapäivä, makasi lankkuläjän päällä päivänpaisteessa. Metsästäjien lähestyessä se murisi vihaisesti ja hiipi lampaiden luo. Kävellessään ohi siitä, mistä Wully juuri oli juossut yli koskemattoman lumen, Jo Greatorex sattui katsahtamaan sen jälkiä. Hän katsoi ja katsoi ällistyneenä, viittasi sitten hitaasti astelevaan lammaskoiraan ja sanoi painokkaasti:

— Pojat, me olemme ketun jäljillä. Tuossa on lesken lampaiden surmaaja!

Toiset yhtyivät Jon mielipiteeseen, toiset taas muistuttivat, että jäljistä oli oltu epävarmoja eräässä kohden, ja aikoivat mennä takaisin seuratakseen niitä uudestaan. Tällä kannalla olivat asiat, kun Dorley itse tuli pihalle.

— Tom, sanoi Jo, tuo sinun koirasi on tappanut Geltin lesken lampaat viime yönä. Montako lienee jo ennen tappanut.

— Mitä riivattua, sinähän olet järjiltäsi, sanoi Tom. — Minulla ei milloinkaan ole ollut parempaa lammaskoiraa. Sehän hoitaa lampaat kuin silmäteränsä.

— Hyvinpä tuo näkyy niistä huolehtivan, ainakin mikäli sen viime yön työstä saattaa päätellä, tuumi Jo.

Turhaan seurue kertoi aamuisen retkensä. Tom vannoi, että naapurit olivat vain kateudesta tehneet häntä vastaan tämän salaliiton riistääkseen häneltä Wullyn.

— Wully makaa keittiössä kaiket yöt. Se ei milloinkaan käy ulkona ennen kuin se lähetetään lampaineen paimeneen. Miten ihmeessä se tappaisi lampaita! Sehän on vuodet läpeensä minun lampaideni seurassa, enkä ole koskaan menettänyt sorkkaakaan!

Tom kiihtyi kovin tästä ilkeästä juonesta, joka muka oli viritetty Wullyn mainetta ja henkeä vastaan. Jo puoluelaisineen alkoi myös suuttua, mutta sitten Hulda keksi viisaan tuuman, johon kaikki suostuivat.

— Isä, hän sanoi, minä makaan tästä lähtien keittiössä. Jos Wully tavalla tai toisella pääsee ulos, niin minä näen sen, ja ellei se käy ulkona, mutta lampaita sittenkin pitäjällä surmataan, niin onhan selvää, ettei Wully sitten ole niitä tappanut.

Seuraavaksi yöksi Hulda valmisti vuoteensa keittiön lavitsalle ja Wully makasi pöydän alla kuten tavallisesti. Yön tullessa koira kävi heti levottomaksi. Se kääntelihe tilallaan ja nousi kerran pari ylöskin, katsahti Huldaan ja paneutui taas maata. Kello kahden aikaan se ei enää näyttänyt voivan hillitä haluaan. Se nousi levollisesti, katsahti matalaan ikkunaan päin ja sitten tyttöön. Hulda makasi liikkumatta ja hengitti nukkuneen tavoin. Wully lähestyi varovasti, nuuski ja hengitti koiranhengitystään hänen kasvoihinsa. Hän ei liikahtanut. Se sysäsi häntä hiljaa kuonollaan ja katseli sitten pää kallellaan ja terävät korvat eteenpäin kurotettuina hänen rauhallisia kasvojaan. Ei värähdystäkään. Silloin se käveli tyynesti ikkunan luo, kohosi äänettömästi pöydälle, pisti kuononsa nostoikkunan alle ja kohotti keveitä puitteita, kunnes sai käpälänsä alle. Sitten se nosti ikkunaa enemmän, pisti taas kuononsa alle ja pujottautui ulos laskien puitteet peräpäällään takaisin niin taitavasti, ettei se saattanut olla ensi kertaa siinä hommassa. Sitten se katosi pimeyteen.

Hulda katseli hämmästyneenä vuoteestaan. Odotettuaan hetkisen ollakseen varma siitä, että koira oli mennyt, hän nousi aikoen heti herättää isänsä. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän päätti odottaa vielä varmempaa todistusta. Hän tuijotti pimeyteen, mutta ei nähnyt merkkiäkään Wullystä. Hän pani lisää puita takkaan ja laskeutui uudelleen makaamaan. Yli tunnin hän makasi valveilla kuunnellen keittiön kellon naksutusta ja säpsähtäen pienintäkin ääntä. Hän mietti, millä asioilla koira nyt saattoi liikkua. Oliko se todellakin tappanut lesken lampaat? Hän muisti taas, miten ystävällinen se oli ollut omille lampaille, eikä tiennyt mitä ajatella.

Toinen tunti oli jo kulumassa. Hän kuuli ikkunalta heikkoa ääntä, joka sai hänen sydämensä sykkimään. Kohta kohosi nostoikkuna, ja ennen pitkää Wully oli taas keittiössä ja ikkuna kiinni.

Loimuavan takkatulen valossa Hulda saattoi nähdä, että koiran silmissä oli outo, hurja kiilto ja että sen kuono ja luminen rinta olivat tuoreessa veressä. Se lakkasi hetkiseksi huohottamasta tarkastaakseen tyttöä; kun se näki, ettei tämä liikahtanut, se paneutui makaamaan ja alkoi nuoleksia käpäliään ja huuliaan muristen hiljaa, ikään kuin tyytyväisenä muistellen jotain hiljan tapahtunutta seikkailua.

Hulda oli nähnyt tarpeeksi. Nyt ei enää ollut epäilystäkään. Jo oli oikeassa, ja vieläpä… Samassa uusi ajatus välähti hänen vilkkaisiin aivoihinsa: hän älysi, että Monsaldalen lumottu kettu makasi hänen edessään. Nousten seisaalleen hän katsoi Wullyyn kiinteästi ja huudahti:

— Wully! Wully! Se on siis totta — Wully, sinä kauhea hirviö!

Hänen kiihkeä, syyttävä äänensä kaikui hiljaisessa keittiössä kuin tuomion jyrinä, ja Wully hypähti kuin pyssyn laukauksesta. Se loi epätoivoisen katseen suljettuun ikkunaan. Sen silmät kiiluivat ja niskakarvat värisivät. Mutta se lyykistyi tytön katseen edessä ja ryömi pitkin lattiaa ikään kuin rukoillen armoa. Hitaasti se tuli yhä lähemmäksi ja näytti tahtovan nuolla Huldan jalkoja, mutta päästyään aivan likelle se ääntä päästämättä, raivokkaasti kuin tiikeri hyppäsi hänen kurkkuaan kohti.

Tämä hyökkäys oli tytölle aivan äkkiarvaamaton, mutta hän ehti kuitenkin ajoissa kohottaa kätensä, ja Wullyn pitkät kulmahampaat painuivat narskuen käsivarteen, läpi lihan ja luun.

— Apua! Apua! Apua! Isä! hän huusi.

Wully oli keveä, ja sillä kerralla Hulda sai sen viskatuksi luotaan. Mutta sen tarkoituksesta ei saattanut olla epäilystäkään. Kysymys oli joko koiran tai tytön hengestä.

Se hyppäsi uudelleen, pureksi ja repi noita suojattomia käsiä, jotka niin usein olivat sitä ruokkineet. Tyttö huusi epätoivoisesti apua. Turhaan hän koetti pitää koiraa erillään itsestään. Pian tämä olisi päässyt käsiksi hänen kurkkuunsa, ellei Dorley olisi tullut.

Nyt Wully hyökkäsi tätä kohti yhä yhtä kammottavan äänettömänä ja iski monta kertaa hampaansa häneen, kunnes lopulta kuolettava vesurin isku kaatoi sen lattiaan. Siinä se huohotti ja kiemurteli kuoleman kielissä, mutta viimeiseen asti rohkeana ja uhkaavana. Toisesta iskusta sen aivot pirskahtivat vasten lieden kiviä — ja Wully, hilpeä ja vihainen, uskollinen ja kavala Wully, sätkytteli hetkisen ja raukesi sitten iäksi.