PUNAKAULA, DONIN LAAKSON PYY

Don-virtaan laskee hohtavan kirkas puro, jota ties mistä syystä on alettu nimittää Mutajoeksi. Tämän varrella on Taylorin mäki, ja sen metsäistä rinnettä pitkin tuli pyyemo poikueineen. Poikaset olivat yhden päivän ikäisiä, mutta jo varsin vikkeläjalkaisia. Emo vei niitä nyt ensi kertaa juomaan.

Se kulki kyyryssä, sillä metsä oli täynnä vihollisia, ja kutsui yhtä mittaa hiljaa kotkottamalla palleroisia, kirjavauntuvaisia pienokaisiaan; nämä tulla taapersivat perässä ja piipittivät valittavasti, jos jäivät muutaman tuumankin emostaan. Niiden sääret olivat ohuet kuin neula, ja ne itse olivat niin hentoja, että tiaisetkin niiden rinnalla näyttivät suurilta ja jykeviltä. Niitä oli kaksitoista, mutta siitä huolimatta pyyemo ehti vartioida niitä kaikkia. Se piti silmällä jokaista pensasta, puuta ja tiheikköä, koko metsää, vieläpä taivastakin. Kaikkialta se näytti etsivän vihollisia — ystäviä oli vähän, niihin ei tarvinnut kiinnittää huomiota. Pian ilmestyikin vihollinen. Puron tasaisella rantahiekalla asteli suuri kettuhirviö. Se oli tulossa heitä vastaan, ja muutamassa hetkessä se varmaan vainuaisi heidät tai löytäisi heidän jälkensä. Ei ollut vitkasteluaikaa.

— Krrr! Krrr! (Piiloutukaa, piiloutukaa!) huusi emo matalalla äänellä, ja nuo pienet olennot, tuskin tammen terhoa suuremmat ja vasta yhden päivän ikäiset, hajaantuivat kauas (muutaman tuuman päähän) piilopaikkoihin. Yksi pääsi lehden alle, toinen kahden juuren väliin, kolmas kömpi käpristyneen tuohen sisään, neljäs pieneen koloon jne., kunnes kaikki olivat piilossa; mutta yksi ei löytänyt piilopaikkaa, vaan paneutui leveälle keltaiselle lastulle ja makasi mahdollisimman litteänä, silmät lujasti kiinni. Se oli nyt varma siitä, ettei sitä voinut kukaan huomata. Kaikki lakkasivat piipittämästä, ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Pyyemo lensi suoraan kohti petoa, laskeutui rohkeasti muutaman metrin päähän siitä ja pudottautui maahan siivet riippuvina ikään kuin se olisi ollut raajarikko ja uikuttaen kuin nälkäinen koiranpentu. Rukoiliko se armoa — armoa verenjanoiselta, julmalta ketulta? Ei toki! Se ei ollut tyhmä. Usein kuulee puhuttavan repolaisen viekkaudesta. Mutta kohta nähdään, miten typerä kettu on pyyemon rinnalla. Ilostuneena siitä, että sai näin odottamatta saaliin ihan ulottuvilleen, se kääntyi hyökkäämään. Mutta se ei saanutkaan lintua, sillä tämä sattui juuri sillä hetkellä siirtymään puoli metriä sivulle päin. Kettu perässä, ja se olisi tällä kertaa ihan varmaan siepannut sen, mutta miten ollakaan, jokin vesa sattui väliin, ja pyy laahusti edellä ja kömpi kaatuneen rungon alitse. Kettu loikkasi hammasta purren rungon yli, ja lintu, joka ei enää näyttänytkään aivan yhtä vaivaiselta, hyppäsi taas kömpelösti eteenpäin ja kuppelehti rinnettä alas repolainen kintereillään. Joskus tämä miltei kosketti peltokanan pyrstöä, mutta miten vikkelästi se tekikin hyökkäyksensä, lintu oli kumminkin joka kerta pikkuista vikkelämpi. Tämäpä vasta kumma! Siipirikko pyy, ja hän, nopsajalkainen kettu, oli tuhlannut jo viisi minuuttia sen turhaan takaa-ajoon. Se oli todella häpeä!

Mutta pyy näytti voimistuvan sitä mukaa kuin kettu nolostui, ja puolen kilometrin ajon perästä, jolloin koko ajan oli kuljettu Taylorin mäestä poispäin, lintu äkkiarvaamatta näytti tulevan aivan terveeksi ja pyrähti lentoon räpistäen pilkallisesti siipiään. Kettu oli kuin puusta pudonnut. Lintu oli pitänyt sitä pilkkanaan, ja mikä pahinta, kettu muisti nyt, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun sille oli tehty tämä sama kepponen, vaikkei se koskaan ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli tarkoituksena.

Sillä välin pyyemo lensi suuressa kaaressa takaisin siihen paikkaan, mihin se oli piilottanut pikku palleroisensa.

Villeillä linnuilla on erinomainen paikallismuisti. Pyy tuli aivan samalle ruohonkorrelle, mille se viimeiseksi oli astunut, ja seisoi hetkisen paikallaan ihmetellen, miten hiljaa pienokaiset makasivat. Sen tullessakaan ne eivät liikahtaneet, ja lastulla makaava, joka todella ei ollut valinnut niinkään tyhmää piilopaikkaa, ei ollut siirtynyt emon tullessa; se vain puristi silmiään vähemmän tiukasti kiinni ja odotti, kunnes emo sanoi:

— K — riit (Tulkaa, lapset). Paikalla nousi kaikista koloista pyyvauvoja kuten satujen haltijoita maasta. Pieni lastulla makaaja aukaisi pullottavat silmänsä ja juoksi suojaan emon leveän pyrstön alle ääntäen vienosti: "piip piip". Vihollinen ei olisi kuullut ääntä metrin päästä, mutta emolta se ei olisi jäänyt kuulematta kolme kertaa niin pitkältä matkalta. Toiset poikaset yhtyivät samaan nuottiin ja olivat varmaan mielestään hyvin äänekkäitä, sillä ne olivat nyt verrattain iloisia.

Aurinko paistoi kuumasti. Lintuperheen oli mentävä avoimen paikan yli tullakseen veden luo, ja silmäiltyään tarkasti seutua emo kokosi poikasparven siipiensä suojaan. Tällä tavoin turvassa auringonpistolta poikaset kulkivat, kunnes tulivat puron rannan varjoisaan orjanruusupensaikkoon.

Täältä lähti laukkaamaan jänis ja säikäytti kovasti pyyperhettä. Mutta häiritsijän kohottama rauhanlippu (valkoinen häntä) vaikutti tyynnyttävästi. Jänis oli vanha ystävä; pienokaiset saivat tänään muun muassa oppia, että pupu aina purjehtii rauhanlippu ylhäällä ja elää sen mukaan.

Sitten alkoi juonti. Puhtainta elämän vettä oli juomavesi, vaikka typerät ihmiset olivat nimittäneet puron Mutajoeksi.

Aluksi nuo pikku rääpäleet eivät osanneet juoda, mutta ne matkivat emoaan ja pian ne oppivat juomaan kuten sekin ja sanomaan kiitoksia joka litkauksen jälkeen. Kaksitoista ruskean ja keltaisen kirjavaa palleroista seisoi rivissä veden partaalla kahdellakymmenellä neljällä punavarpaisella jalalla. Kaksitoista kullankeltaista somaa päätä kumartui juomaan ja sanomaan kiitoksia.

Sitten emo vei ne vähän väliä pysähtyen ja pysytellen varjossa ojan reunan nurmikon toiselle puolelle, missä oli suuri keko. Emo oli ennakolta pannut tämän keon merkille, sillä pyypoikueen kasvattamiseen tarvitaan monta sellaista. Siinä oli näet muurahaispesä. Emo hyppäsi sen päälle ja katseli hetkisen ympärilleen; sitten se raapaisi puolikymmentä kertaa varpaillaan. Löyhä pesä oli purettu, ja maahan kätketyt munavarastot hajallaan sen raunioissa. Muurahaiset hyörivät ympärillä ja riitelivät keskenään, kun eivät tienneet mitä muutakaan tehdä. Toiset juoksentelivat päättömästi sinne tänne, jotkut älykkäämmät alkoivat kantaa munia poispäin. Mutta vanha pyy tuli poikasten luo, noukkaisi muutamia noita mehevän näköisiä pusseja, pudotti taas ja kotkotti, sitten taas noukkaisi ja kotkotti, sitten nielaisi.

Poikaset seisoivat ympärillä. Sama keltainen, joka oli maannut lastulla, alkoi ensimmäisenä matkia emoa: noukkaisi muurahaisenmunan, pudotti sen useita kertoja, ja sitten — totellen äkillistä mielijohdetta — nielaisi sen. Näin se oli oppinut syömään. Kahdessakymmenessä minuutissa muutkin olivat oppineet tämän taidon, ja nytkös niillä oli lystiä tavoitellessaan noita herkullisia munia. Emo raapi niitä yhä enemmän keosta, kunnes pikku pyyt olivat sulloneet pienet kupunsa niin täyteen, että ne olivat aivan pullollaan eivätkä voineet syödä enempää.

Sitten ne kaikki menivät puron vartta ylöspäin ja pysähtyivät orjanruusupensaikon suojaamalle hiekkapenkerelle. Siinä ne viettivät koko iltapäivän. Pienokaiset oppivat, miten suloista oli tuntea kylmän, hienon hiedan juoksevan varpaiden välitse. Koska ne olivat erittäin matkimishaluisia, ne makasivat kyljellään kuten emokin, raapivat varpaillaan ja räpyttivät siivillään — vaikka niillä ei vielä ollut siipiä millä räpyttää, ainoastaan pieni tynkä kummallakin sivulla osoittamassa siipien tulevaa paikkaa. Yöksi emo vei ne sitten läheiseen pensaikkoon, missä kuivien lehtien kahina esti jalan kulkevaa vainolaista pääsemästä huomaamatta lähelle ja katoksi kietoutuneet orjanruusupensaat suojelivat kaikilta ilman vihollisilta. Täällä oli niiden lastenkamari. Tänne, untuvaiselle patjalle emo nyt asetti lapsensa levolle, iloiten niin kuin äiti ainakin näistä hennoista, toisiaan syleilevistä pikku olennoista, jotka piipittivät unessaan ja painautuivat luottavasti sen lämmintä ruumista vasten.

Kolmantena päivänä poikaset olivat jo paljon tanakampia jaloiltaan. Niiden ei enää tarvinnut kiertää terhoa, saattoivatpa ne astua männynkävynkin yli. Niiden siiventynkiin oli ilmestynyt riveittäin sinisiä kyniä.

Niiden turvana elämässä olivat hyvä emo, hyvät sääret, joitakin luotettavia vaistoja ja järjen hitunen. Vaisto, toisin sanoen peritty tapa, opetti ne piiloutumaan emon käskevän äänen kuuluessa, vaistonvaraisesti ne niin ikään seurasivat emoa. Mutta kun ne auringon kuumasti paahtaessa piiloutuivat emon pyrstön suojaan, siinä ilmeni jo järkeä, ja siitä pitäen järki sai yhä suuremman merkityksen niiden elämässä.

Seuraavana päivänä siipikynien päihin oli puhjennut sulanalkuja. Sitä seuraavana sulat olivat isoja, ja viikkoa myöhemmin koko poikue osasi lentää.

Eivät kuitenkaan kaikki — yksi oli ollut alun alkaen kivulloinen. Sillä oli ollut munankuoren puolikas selässään vielä monta tuntia sen jälkeen kun se oli tullut munasta ja se juoksi vähemmän ja vikisi enemmän kuin sen siskot. Kun sitten eräänä iltana haisunäädän hyökätessä emo päästi varoitushuudon: "Kvit! Kvit!" (Lentoon! Lentoon!) tämä Kuopus jäi jälkeen, ja kun poikue taas kokoontui emon kutsusta mäntykummulle, se oli poissa, eikä siitä sen perästä enää kuultu.

Sillä välin oli alkanut poikasten opetus. Ne tiesivät jo, että parhaimmat heinäsirkat asustivat puron varren korkeassa ruohikossa ja että viinimarjapensaissa oli yltä kyllin vihreitä, lihavia toukkia; ne tunsivat myös sen runsaan ruoka-aitan, joka niillä oli suuressa muurahaispesässä, ja tiesivät että mansikat, vaikka eivät olekaan hyönteisiä, ovat ainakin yhtä maukkaita kuin nämä. Vielä ne tiesivät, että suuria perhosiakin saattoi huoleti syödä, kun vain sai niitä kiinni, ja että niljakas neste, jota tippui mädänneen rungon kuoresta, sisälsi paljon ja monenlaista hyvää ainesta. Sitä paitsi ne olivat oppineet, että tietyt kovakuoriaiset, ampiaiset, karvaiset toukat ja tuhatjalkaiset oli paras jättää rauhaan.

Nyt oli heinäkuu, marjojen kuukausi. Poikaset olivat kasvaneet ja varttuneet uskomattomasti viimeisen kuukauden kuluessa. Ne olivat jo niin isoja, että koettaessaan peittää niitä emo sai seistä koko yön.

Ne ottivat joka päivä pölykylpynsä hiekkakummulla, mutta hiljakkoin ne olivat muuttaneet toiseen kohtaan. Tätä paikkaa käyttivät monet muutkin linnut samaan tarkoitukseen, ja alussa emo oli vastahakoinen rupeamaan kylpyyn paikassa, jossa ennen oli ollut muita. Mutta hiekka oli siinä niin verrattoman hienoa ja poikaset heittäytyivät niin ihastuneina siihen piehtaroimaan, että emokin unohti epäluulonsa.

Pari viikkoa sen jälkeen pienokaiset alkoivat voida huonosti, eikä emokaan tuntenut itseään vallan terveeksi. Ne olivat aina nälissään ja vaikka söivät suunnattomasti, kumminkin ne kaikki laihtumistaan laihtuivat. Emo sai taudin viimeiseksi, mutta sitten se tuli siihen yhtä ankarasti kuin poikasiinkin — kova nälkä, kuumeinen päänkipu ja uuvuttava väsymys. Se ei ymmärtänyt syytä tähän. Eihän se voinut tietää, että paljon käytetyn hiekkakylvyn pölyssä, jota sen vaisto alussa neuvoi epäilemään ja nyt kokonaan karttamaan, oli pieniä loismatoja. Niitä koko perhe oli nyt saanut ruumiiseensa.

Mikään luonnollinen mielijohde ei ole tarkoitukseton. Lintuemon lääkitystäkö oli vain luonnollisen mielijohteen seuraamista. Ankara, kuumeinen nälkä sai sen maistamaan kaikkea, mikä näytti syötävältä, sekä hakemaan viileitä paikkoja. Ja eräästä tällaisesta se löysi sumakkipensaan, joka oli täynnä myrkyllisiä marjoja. Kuukautta varhemmin se olisi mennyt tämän pensaan ohi, mutta nyt se maistoi noita epäilyttävän näköisiä marjoja. Kirpeä neste tuntui juuri vastaavan sen tarvetta; se söi ahmimalla marjoja, ja koko perhe samaten. Yksikään ihmislääkäri ei olisi keksinyt parempaa rohtoa, sillä tämä sai aikaan vatsan perinpohjaisen puhdistuksen, ja tuo salainen vihollinen oli voitettu, vaara ohi. Parantava luonto tuli kuitenkin liian myöhään avuksi kahdelle poikaselle. Heikommat sortuivat, kuten vaatii heltymätön luonnonlaki. Sairauden heikontamina ne eivät kestäneet tätä rajua lääkitystä. Ne joivat liikaa purosta eivätkä seuraavana aamuna toisten lähtiessä emon jäljessä liikkuneet paikaltaan. Sama haisunäätä, joka olisi osannut kertoa Kuopuksen kohtalon, löysi ja söi niiden ruumiit; mutta se sai ankaran rangaistuksen: se kuoli myrkystä, jota linnunpojat olivat syöneet.

Nyt oli seitsemän pikku pyytä tottelemassa emon kutsua. Niiden yksilölliset luonteet olivat jo varhain ilmenneet, ja nyt ne kehittyivät ja vakiintuivat. Heikot olivat jo poissa, mutta vielä oli jäljellä yksi tyhmä ja yksi laiska. Emo ei voinut sille mitään, että se välitti toisista enemmän kuin toisista. Sen suosikki oli suurin niistä, sama joka kerran makasi lastun päällä piilossa. Se ei ollut vain poikueen suurin, väkevin ja sievin, vaan mikä parasta, se oli myös tottelevaisin. Emon varoitus "r-rrr" (vaara) ei aina pysyttänyt toisia poissa vaaralliselta polulta tai epäilyttävästä ruoasta, mutta tästä totteleminen tuntui luonnolliselta, eikä se milloinkaan unohtanut vastata emon "K — riit!" (Tule!) huutoon. Sen tottelevaisuus tuli palkituksi, sillä se sai "kauan elää maan päällä" — kauemmin kuin yksikään sen sisaruksista.

Elokuu, sulkasadon kuukausi, oli tulossa. Poikaset olivat nyt miltei täysikasvuisia. Ne tiesivät juuri sen verran, että pitivät itseään hämmästyttävän viisaina. Pieninä ollessaan niiden oli pitänyt nukkua maassa, jotta emo saattoi suojata niitä, mutta nyt se ei enää ollut tarpeellista, ja emo alkoi opettaa niille aikuisten tapoja. Oli jo aika ruveta istumaan öitä puunoksalla. Nuoret kärpät, ketut, haisunäädät ja minkit alkoivat juosta. Maassa makaaminen kävi joka yö vaarallisemmaksi. Sen tähden pyyemo lensi auringon laskiessa tuuheaan, matalaan puuhun ja kutsui poikaset "K — riit"-huudolla luokseen.

Poikaset tottelivat, paitsi muuan itsepäinen pikku tomppeli, joka edelleenkin tahtoi nukkua maassa kuten ennen. Sillä kertaa ei sattunut onnettomuutta, mutta seuraavana yönä siskot heräsivät sen hätähuutoihin. Seurasi pieni ottelu; sitten tuli hiljaisuus, jota häiritsi vain narskuvien luiden kauhua herättävä ääni. Linnut silmäilivät pimeyteen. Maassa näkyi kaksi kiiluvaa, lähekkäin olevaa silmää, ja näistä sekä hyvin tuntuvasta tympeästä hajusta poikaset saattoivat päätellä, että heidän tuhman veljensä surmaaja oli minkki.

Kuusi pikku pyytä istui nyt öisin rivissä oksalla, emo keskellä. Tosin usein sattui niinkin, että jokin poikanen, jonka jalkoja paleli, kiipesi emon selkään.

Kasvatus edistyi yhtä mittaa. Tähän aikaan poikaset saivat oppia "pyristämään". Pyy osaa lähteä lentoon aivan äänettömästikin, jos se haluaa, mutta "pyristäminen" on joskus niin tärkeätä, että kaikille poikasille opetetaan tämä taito. Pyristämisestä saattaa olla montakin etua. Se varoittaa muita lähellä olevia pyitä vaarasta; se hermostuttaa pyssymiestä tai saa vihollisen huomion kiintymään yksinomaan pyristäjään, sillä välin kun muut hiipivät hiljaa pakoon tai liikkumattomaksi jähmettymällä pysyvät huomaamattomina.

Pyillä saattaisi hyvin olla sananlaskuna: "Kussakin kuussa eri viholliset ja eri ruoat." Nyt tuli syyskuu, ja marjojen ja muurahaisenmunien sijaan tulivat jyvät ja oraat, minkkien ja haisunäätien sijaan taas pyssymiehet.

Pyyt tunsivat ketun hyvin, mutta koiraa ne tuskin olivat nähneetkään. Ne tiesivät, että ketun saattoi helposti nolata vain lentämällä puuhun, mutta pyssymiesten kuussa tulikin vanha Cuddy pitkin puron laaksoa, ja edellä kierteli hänen lyhythäntäinen keltainen rakkinsa. Emo äkkäsi koiran ja kirkaisi "Kvit! Kvit!" (Pakoon! Pakoon!) Kaksi poikasta piti säälittävänä heikkouden merkkinä, että emo tuolla tavoin antoi kettupahasen säikyttää itseään, ja ne päättivät osoittaa, miten lujahermoisia ne olivat. Ne hyppäsivät läheiseen puuhun huolimatta siitä, että emo moneen kertaan mitä vakavimmalla äänellä toisti varoituksensa "Kvit! Kvit!" ja kiirehti matkaansa äänettömin siivin.

Sillä välin tuo kummallinen typpyhäntäinen kettu tuli puun alle ja haukkua räkytti poikasparille. Näitä huvitti sekä koira että emon ja siskojen pelko siinä määrin, etteivät ne huomanneetkaan pientä pensaiden ratinaa, kunnes kuului kaksi kovaa paukausta, ja maahan putosi kaksi veristä, räpyttelevää pyytä. Keltainen rakki oli heti niitä raatelemassa, kunnes pensaikosta tuli mies, joka korjasi jäännökset laukkuunsa.

Cuddy asui ränsistyneessä hökkelissään lähellä Don-jokea Toronton pohjoispuolella. Hänen elintapaansa muinaisajan kreikkalainen viisas olisi varmaan pitänyt ihanteellisena, sillä hänellä ei ollut kruununveroja, ei yhteiskunnallisia velvollisuuksia, ei mainittavasti omaisuuttakaan. Hänen elämässään oli vähän työtä ja paljon leikkiä, ja suurin osa siitä kului metsissä vetelehtimiseen. Hän piti itseään oikeana urheilumiehenä, koska hän oli "hanakka linnustaja" ja koska hänestä "oli lysti nähdä linnun pudota moksahtavan", kun hän laukaisi pyssynsä. Naapurit nimittivät häntä heittiöksi ja pitivät häntä vain toistaiseksi paikoilleen asettuneena kulkurina. Hän pyydysti pyssyillä ja satimilla vuodet läpeensä. Jonkin verran saalis tosin vaihteli vuodenaikojen mukaan, mutta hänen oli kuultu mainitsevan, että hän saattaisi pyyn lihan maun perusteella sanoa, mikä kuukausi oli kulumassa, jos muuten almanakka sattuisi unohtumaan. Epäilemättä tämä todisti terävää huomiokykyä, mutta samalla siitä kävi ilmi seikka, joka ei ollut omiaan herättämään luottamusta. Pyiden laillinen murhaamisaika alkoi syyskuun viidentenätoista päivänä, mutta ei ollut ensinkään outoa, että Cuddy oli liikkeellä pari viikkoa aikaisemmin. Hän vältti kuitenkin vuosi vuodelta lain kättä; vieläpä häntä omalaatuisena henkilönä haastateltiin sanomalehdissä.

Hän ampui harvoin lennosta; mieluummin hän antoi lintujen ensin asettua istumaan, ja tällainen metsästys taas ei ota oikein onnistuakseen ennen kuin puut ovat varistaneet lehtensä. Hän oli arvellut, että Mutajoen laakson poikue säästyisi siihen asti, mutta nyt hän kumminkin oli alkanut pelätä, että muut pyssymiehet löytäisivät sen; siksi hän oli päättänyt heti lähteä hakemaan "annoksen linnunlihaa". Hän oli kuullut emolinnun ja neljän eloon jääneen poikasen siipien suhinaa emon johdattaessa niitä pois paikalta, ja sen tähden hän vain pisti tapetut linnut laukkuunsa ja palasi mökkiinsä.

Näin poikaset oppivat, ettei koira ole kettu ja että se pitää eksyttää eri tavalla. Ja nyt niihin oli entistään syvempään juurtunut vanha viisaus: "Kuuliaisuus tuottaa pitkän iän."

Pitkin syyskuuta linnut saivat sitten harjoitella pyssymiesten eksyttämistä, ja lisäksi niiden oli suojeltava itseään eräiltä vanhoilta vihollisilta. Yhä ne istuivat yönsä pitkä- ja kapeaoksaisissa lehtipuissa tuuheimman lehvistön seassa, missä olivat turvassa ilman vihollisilta; maassa asuvat viholliset eivät myöskään päässeet sinne, ja kiipeävät saattoi aina huomata ajoissa, kun ne lähestyivät notkeita oksia pitkin. Mutta lehdet varisivat — kussakin kuussa eri viholliset ja eri ruoat. Nyt tuli pähkinäin, mutta samalla pöllöjen aika. Lumipöllöt, jotka olivat muuttomatkalla pohjoisesta päin, lisäsivät pöllöjen luvun kaksin- tai kolminkertaiseksi. Yöt kylmenivät, ja pesukarhut sekä muut kiipeävät viholliset tulivat vähemmän vaarallisiksi. Sen tähden emo muutti perheen yöorren hemlokkipuun tuuheimpaan oksistoon.

Yksi poikanen ei seurannut "kriit! Kriit!" -varoitusta, ja suuri keltasilmäinen pöllö raateli sen ennen aamua.

Nyt oli jäljellä enää emo ja kolme nuorta lintua, mutta viimeksi mainitut olivat yhtä isoja kuin emonsa. Vieläpä yksi — se jonka muistamme kerran maanneen lastulla — oli isompikin. Kaulatöyhdöt alkoivat näkyä. Pienet nipukat tosin vasta, niin että juuri saattoi nähdä, millaisia niistä tulisi. Kylläpä ne olivat niistä ylpeitä!

Kaulatöyhtö merkitsee röyhelöpyylle samaa kuin laahuspyrstö riikinkukolle: se on sen suurin kaunistus ja ylpeys. Naaraan kaulatöyhtö on musta, hiukan vihreän kimmeltävä. Uroksen on paljon suurempi ja mustempi, ja sen kimmellys on heleämmän vihreä. Aina silloin tällöin syntyy poikkeuksellisen iso ja vilkas pyy, jonka kaularöyhelö ei ole vain paljon suurempi, vaan myös väriltään voimakkaampi, vaskenpunainen, violetilta, vihreältä ja keltaiselta kimmeltävä. Tällainen lintu herättää aina ihmettelyä ja ihailua. Se nuori lintu, joka kerran oli painautunut lastulle ja aina tehnyt niin kuin käskettiin, oli ennen terhokuun vaihdetta saanut tuon kunniakkaan kultaisen-vaskisen kaulatöyhdön. Se oli Punakaula, Donin laakson kuuluisa röyhelöpyy.

Eräänä päivänä terhokuun loppupuolella, siis puolivälissä lokakuuta, pyyperhe oli syötyään kupunsa täyteen asettunut paistattamaan päivää puron luo lähelle suurta petäjänrunkoa. Kuului kaukainen pyssynlaukaus, ja Punakaula, totellen sisäistä mielijohdetta, hyppäsi rungolle ja keikisteli päätään muutamia kertoja ylös alas; sitten selkeä, suloinen ilma houkutteli sen pyristämään siipiään äänekkäästi ja vallattomasti. Se päästi kokonaan valloilleen nuorekkaan voimantuntonsa, aivan kuten varsa kirmailee pelkästä elämänilosta, ja päristi vielä äänekkäämmin, kunnes se äkkiä huomasi tietämättään soivansa. Mielissään tästä uudesta kyvystään se rummutti yhä uudelleen. Koko metsä kaikui juuri täysikasvuiseksi tulleen pyyn iltasoinnista. Siskot katselivat ja kuuntelivat ihmetellen, samaten emokin, vaikka se tästä lähtien alkoi vähän pelätä poikaansa.

Marraskuun alkupuolella alkaa erään kammottavan vihollisen kuukausi. Omituisen luonnonlain vaikutuksesta kaikki pyyt ensimmäisenä vuotenaan tulevat marraskuussa hulluiksi; onpa ihmisenkin suhteen huomattavissa jotain vastaavaa. Nuoren linnun valtaa hurja halu lähteä jonnekin, yhdentekevää minne. Ja viisaimmatkin pyyt tekevät tänä aikana kaikenmoisia hullutuksia. Ne lentelevät öisin ympäri seutua, iskevät itsensä kuoliaiksi lankoihin, lentävät liekkeihin tai päin veturin lyhtyjä. Päivällä niitä sitten saattaa löytää aivan merkillisistä paikoista, huoneista, avoimilta soilta, suurista kaupungeista, puhelinlangalta tai rannikkoaluksista. Tämä vimma näyttää johtuvan siitä, että pyiden esi-isät muinoin ovat olleet muuttolintuja; se on siis unohtuneen tavan jäännös. Mutta sillä on ainakin yksi hyvä puoli: perheet hajaantuvat, ja estyy alituinen sisarusten yhtyminen, millä, tietenkin olisi lajiin perin turmiollinen vaikutus. Pahimmin raivo valtaa edellisen kesän poikaset, ja ne saattavat saada tuon taudin vielä toisenakin syksynä, sillä se on hyvin tarttuva. Kolmantena vuonna ne saavat sen perin harvoin.

Punakaulan emo tiesi, että tauti tapaisi hänenkin poikasensa heti kun viinimarjat mustenisivat ja vaahterat varistaisivat purppurankeltaisen syyspukunsa. Sille ei mahtanut mitään; tuli vain pitää poikasia hyvissä voimissa ja pysyttää ne metsän rauhallisimmassa osassa.

Taudin ensimmäiset oireet näkyivät villihanhiparvien lentäessä kaakottaen etelään päin. Poikaset eivät milloinkaan olleet nähneet tuollaisia pitkäkaulaisia haukkoja ja pelkäsivät niitä. Mutta nähtyään ettei emo ollut millänsäkään, nekin rauhoittuivat ja katselivat niitä kiinnostuneina. Hanhien villi, kaikuva äänikö niihin vaikutti, vai puhkesiko samalla kertaa näkyviin niiden oma kaipuu? Jokaisen poikasen valtasi outo halu seurata tuota kaakottajien auraa. Ne seurasivat niitä katseellaan, kunnes parvi hävisi etelään, ja lensivät vielä sittenkin korkeimmille oksille nähdäkseen niistä vilauksen. Tästä lähtien asiat eivät olleet ennallaan. Marraskuu oli kasvamassa, ja kun se oli täysi, marraskuun raivokin oli pahimmillaan.

Perheen heikoimmat yksilöt joutuivat väkevimmin kiihkonsa valtaan. Koko perhe hajosi. Punakaulakin teki monena yönä pitkiä harharetkiä. Vaisto vei sitä etelään, mutta siellä oli vastassa Yläjärven rajaton selkä. Sen tähden se kääntyi ja oli raivokuun lopussa taas Mutajoen laaksossa, mutta ypöyksin.

Talven tullen ravinto kävi niukaksi. Punakaula pysytteli yhä synnyinlaaksossaan ja Taylorin mäen mäntyrinteillä. Mutta jokainen kuu toi ruokansa ja vihollisensa. Raivokuu toi matkavimman, yksinäisyyden ja viinimarjat. Sitten tuli lumikuu ynnä ruusunkiulukat; sitten myrskykuu. Tällä oli tarjottavana vain koivun urpuja ja lumimyrskyjä, jotka kattoivat metsän jäiseen kuoreen ja katkoivat jäätyneitä oksia, niin että oli vaikea pysyä orrella. Punakaulan nokka kului pelottavasti koivun varpujen pureskelemisesta, niin että siinä suljettunakin oli kärjen takana avonainen rako. Mutta luonto oli varustanut sen hyvin liukasta jalansijaakin varten. Sen jalat, vielä syyskuussa hintelät ja hennot, olivat työntäneet rivin teräviä sarveisliuskoja, jotka kasvoivat kylmien ilmojen alkaessa ja olivat ensi lumen tullessa kehittyneet käyttökelpoisiksi lumi- ja jääkengiksi. Pakkanen oli karkottanut ensimmäiset haukat, ja pöllöt, eivätkä nelijalkaisetkaan viholliset saattaneet nyt lähestyä huomaamatta. Elämä oli siis varsin laatuun käypää nytkin.

Ruokaa etsiessään se oli joka päivä vaeltanut yhä kauemmaksi, kunnes se oli löytänyt ja tutkinut koivikkotörmäisen Rosedalen puron, runsaasti viini- ja pihlajanmarjoja tarjoavan Castle Frankin sekä Chesterin metsän, jossa virginiaköynnös heilutti marjaterttujaan.

Pian se huomasi, että jostain käsittämättömästä syystä pyssymiehet eivät menneet Castle Frankin korkean aitauksen sisäpuolelle. Näillä seuduin se niin muodoin eleli, oppi tuntemaan uusia olinpaikkoja ja uusia ravintoaineita ja tuli päivä päivältä viisaammaksi ja kauniimmaksi.

Se oli aivan yksin mitä heimolaisiin tulee, mutta tämä seikka ei näkynyt sitä yhtään huolestuttavan. Kaikkialla se tapasi hilpeitä tiaisia, jotka iloisesti hyppivät oksillaan. Punakaula muisti sen ajan, jolloin tiaiset olivat näyttäneet sen rinnalla suurilta ja kunnioitusta herättäviltä. Ne olivat metsän iloisimpia olentoja. Ennen kuin syksy oli kunnolla ohi, ne alkoivat jo raksuttaa tunnettua säveltään "Kevät pian" ja jatkoivat hilpeästi samaa lauluaan läpi talven myrskyjen, kunnes lopulta nälkäkuun (meidän helmikuumme) vähetessä laulussa näytti todellakin alkavan olla hiukan perää. Silloin tiaisten optimistiset ennustukset kävivät kahta innokkaammiksi ja lauluun lisättiin uusi säe: "Johan sen sanoin." Aurinko näytti käyvän asiaan oikein toden teolla ja ryhtyi sulattamaan lunta. Castle Frankin mäen etelärinteelle ilmestyi päiviä, ja tuoksuvat gaultheria-ryhmät paljastivat mehukkaat marjansa; tämä oli Punakaulalle juhlaa, sillä nyt sen ei enää tarvinnut pureskella jäätyneitä urpuja, ja nokka sai kasvaa entiseen muotoonsa. Ennen pitkää tuli ensimmäinen sinikerttu liverrellen: "Kevät tulee! Kevät tulee!" Aurinko pääsi lopullisesti voitolle, ja ani varhain eräänä heräämiskuun (maaliskuun) aamuna kuului äänekäs "Kvaak, kvaak!" Vanha Hopeatäplä, kuningasvaris, oli tulossa etelästä joukkojensa etunenässä ja julisti virallisesti:

— Kevät on tullut.

Koko luonto näytti vastaavan tähän lintujen uuden vuoden juhlalliseen avaukseen, sillä kukin olento tunsi sen itsessään. Tiaiset kävivät vallan hurjiksi; ne lauloivat "Kevät jo, kevät jo, jo — kevät jo, jo" niin uutteraan, että täytyi ihmetellä, milloin ne ehtivät syödä.

Punakaulakin tunsi kevään oireita. Se hyppi pirteästi kannolta kannolle, ja vyörynä levisi tuon tuostakin laaksoon sen raikuva rummutus: "Trump, trump, trump, trumtrrrr rrrr." Se kiiriskeli puiden lomitse, kimmahteli kumeana kaikuna tiheiköistä ja ilmoitti kaikille metsän asukkaille sen ilon kevään tulosta.

Alempana samassa laaksossa oli Cuddyn tölli. Hän kuuli pyyn olevan soitimella hiljaisena aamuna, arveli että siellä oli "metsän viljaa saatavissa", ja lähti pyssyineen vaanien astumaan ylöspäin pitkin rotkoa. Mutta Punakaula pyyhkäisi ääneti tiehensä eikä levännyt ennen kuin Mutajoen laaksossa. Siellä se nousi samalle rungolle, jolta se oli ensi kerran rummuttanut, ja päästi taas aamusointinsa valloilleen. Muuan pikku poika, joka oli kävellyt oikotietä metsän läpi, juoksi pahoin säikähtyneenä kotiinsa ja kertoi äidilleen, että ihan varmaan nyt olivat intiaanit sotajalalla, sillä hän oli kuullut niiden sotarumpujen pärrytyksen laaksosta.

Mitä varten iloinen poika hoilaa? Miksi yksinäinen nuorukainen huokailee? He eivät osaa sitä sanoa, enempää kuin Punakaula osasi sanoa, miksi se nyt joka päivä nousi jollekin kaatuneelle puulle ja kaiutti metsää rummutuksellaan. Välillä se pöyhisteli ja ihaili komeita kaulatöyhtöjään niiden välkkyessä auringon paisteessa kuin jalokivet, sitten taas soi. Mistä nyt johtui, että Punakaula kaipasi kumppania ihailemaan sulkiaan? Ja miksi tuo tunne ei ollut tullut milloinkaan ennen kuin nyt, pajunkissojen kuussa?

— Trump, trump, trumtr — r — r — rr.

— Trump, trump, trumtr — r - r — r — rrrrr, se päästeli uudelleen ja uudelleen.

Joka päivä se haki tuon mielipuunsa, ja tällä välin kasvoi kummankin silmän päälle uusi koristus, ruusunpunainen kulmapoimu, ja kömpelöt lumikengät putosivat jaloista. Sen kaulatöyhdöt kävivät yhä komeammiksi, sen silmät yhä kirkkaammiksi ja koko sen asu uhkeammaksi. Mutta sillä oli nyt ikävä.

Se ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin odottaa ja pitää joka päivä soidinparaatinsa. Eräänä päivänä lemmekkään toukokuun alkupuolella se taas oli rungollaan, rummutti ja ikävöi, sitten taas rummutti. Silloin sen herkkä korva kuuli äänen, hiljaisen jalan laskeutumisen ruohikkoon. Punakaula kävi liikkumattomaksi, se tunsi että sitä pidettiin silmällä. Todellakin, tuolla se oli — lintu — kumppani — ujo pikkuinen tyttölintu, joka nyt kainostellen koetti piiloutua. Tuossa tuokiossa Punakaula oli sen rinnalla. Se oli kokonaan uuden, ihmeellisen tunteen vallassa: se oli kuin polttava jano, vilvoittava lähde. Kuinka se nyt levitteli ja pöyhistelikään upeita korujaan! Mistä saisi tietää, miellyttikö se vierasta? Se pullisteli sulkiaan ja koetti seistä niin, että auringonsäteet sattuisivat niihin, pöyhisteli taas ja kotkotti hiljaa, mikä varmaan täytti saman tarkoituksen kuin erään toisen luomakunnan lajin lemmenlorut, sillä ilmeisesti vieraan sydän nyt oli valloitettu. Oikeastaan se oli valloitettu jo päiviä sitten, jos vain Punakaula olisi sen tiennyt. Sillä jo kolmena päivänä naaraslintu oli tullut sen soitimelle ja ihaillut sitä kaukaa, jopa ollut vähän harmissaan, kun ei sitä huomattu, vaikka se oli niin lähellä. Punakaulan korviin osunut hiljainen jalanliike ei siis suinkaan ollut rapsahtanut sattumalta. Mutta nyt se suloisen alistuvasti kumarsi päätään — erämaa oli poissa, janoinen matkustaja oli löytänyt lähteen.

Ihania, iloisia päiviä elettiin nyt lemmekkäässä laaksossa. Päivänpaiste ei ollut milloinkaan ollut niin kirkas kuin nyt, ja mäntyjen tuoksu oli suloisempi kuin unelmat. Tuo suuri ja komea uroslintu tuli joka päivä soidinpuulleen, toisinaan puolisonsa kanssa, toisinaan yksin, ja rummutteli vain pelkästä olemassaolon ilosta. Mutta miksi toisinaan yksin? Miksei aina yhdessä ruskean morsiamensa kanssa? Miksi tämä saattoi tuntikausia leikittyään ja armasteltuaan jollain tekosyyllä pujahtaa tiehensä ja sitten viipyä monta tuntia poissa, vieläpä seuraavaan päivään, vaikka uroksen soiminen selvään ilmoitti, että se oli ikävissään ja odotti kumppaniaan pian palaavaksi? Siinä oli arvoitus, jota Punakaula ei osannut ratkaista. Miksi Ruskea viipyi hänen luonaan päivä päivältä lyhyemmän ajan, viimein vain muutamia minuutteja, ja lopulta ei tullut ollenkaan? Ei seuraavanakaan päivänä eikä sitä seuraavana, ja Punakaula lenteli hurjana ympäri metsää, rummutti vanhalla puulla, sitten toisella, pyyhkäisi mäen yli toiseen laaksoon ja rummutti taas. Mutta neljäntenä päivänä Punakaula kuuli taas äänekkäästi kutsuessaan ääntä pensaikosta, aivan kuten heidän ensi kerran tavatessaan, ja siellä olikin hänen kadonnut Ruskeansa perässään kymmenen piipittävää pikku pyytä.

Punakaula kiiruhti sen luo kovasti säikyttäen poikasia. Se oli alussa vähän nolostunut huomatessaan, että poikueella nyt oli monin verroin suuremmat oikeudet kuin hänellä. Mutta se tyytyi pian muutokseen ja lyöttäytyi poikueen seuraan huolehtien siitä enemmän kuin sen isä milloinkaan oli siitä huolehtinut.

Kanalintujen piirissä hyvät isät ovat harvinaisia. Naaraat tekevät pesän ja hautovat munat ilman apua. Vieläpä ne piilottavat pesän isältä ja kohtaavat tämän vain soidinpuulla ja ravinnon haussa tai mahdollisesti hiekkakylpykummulla, joka on lajin yhteinen klubipaikka.

Siitä pitäen kun Ruskean pienokaiset kuoriutuivat munasta, ne täyttivät emon jokaisen ajatuksen ja tunteen; olipa tämä kokonaan unohtaa niiden komean isän. Kolmantena päivänä se kuitenkin vei ne isän luo.

Toiset isät eivät välitä poikasistaan vähääkään, mutta Punakaula ryhtyi heti Ruskean apuna hoitamaan niitä. Ne olivat jo oppineet syömään ja juomaan aivan samoin kuin isänsä aikoinaan ja osasivat käydä taapertaa emon jäljessä; Punakaula seurasi vähän matkan päässä takana.

Seuraavana päivänä ne olivat menossa mäkeä alaspäin puroa kohti jokseenkin pitkänä helminauhaa muistuttavana jonona, jossa oli isompi helmi kummassakin päässä. Katsoessaan poikuetta orava näki Kuopuksen laahustavan viimeisenä. Punakaula oli siitä vielä monta metriä takanapäin sukimassa sulkiaan puuta vasten, mutta orava ei huomannut sitä ensinkään. Nähdessään helpolta saaliilta tuntuvan avuttoman poikasen orava joutui luonnottoman verenhimon valtaan ja hyökkäsi. Ruskea ei olisi sitä ajoissa huomannut, mutta Punakaula huomasi ja lensi päin tuota punatakkista salamurhaajaa. Sen aseina olivat nyrkit, so. siipien nivelet, ja aimo iskuja se niillä osasikin antaa! Heti ensi iskulla orava sai vasten suutaan arimpaan kohtaansa, niin että se peräytyi hoiperrellen. Se pakeni nolona risukasan alle, jonne se oli aikonut viedä pyynpoikasen. Sinne se jäi makaamaan, ja sen kuonon päästä tippui veripisaroita. Pyyperhe ei sen koommin kuullut, miten sille oli käynyt, mutta heitä se ainakaan ei toista kertaa hätyyttänyt.

Perhe meni puron luo. Hiekkaisessa lietteessä oli syviä lehmän jälkiä. Tämmöiseen putosi yksi poikanen ja piipitti hädissään huomatessaan, ettei päässyt pois.

Tämäpä oli pulma. Kumpikaan vanhemmista ei tiennyt mitä tehdä, mutta niiden juostessa neuvottomina kuopan ympäri sen hiekkainen syrjä luhistui ja sijaan muodostui kalteva rinne, jota myöten poikanen pääsi ylös ja yhtyi siskojensa seuraan emon leveän pyrstön alle.

Ruskea oli oiva emo, pienikasvuinen, mutta sukkelaälyinen ja tarkka. Se vartioi poikuettaan valppaasti yöt päivät. Miten ylpeästi se asteli ja kotkottikaan kulkiessaan metsän läpi hentoine poikasineen! Ja miten se kurotti pientä pyrstöään vähintään puoliympyräksi antaakseen niille leveämmän suojakatoksen! Minkään vihollisen hyökätessä se ei joutunut ymmälle, vaan oli aina valmis joko taistelemaan tai pakenemaan, mikä vain kulloinkin oli pienokaisille edullisinta.

Ne joutuivat tekemisiin Cuddyn kanssa ennen kuin poikaset osasivat lentää. Vaikka elettiin kesäkuuta, tämä "urheilija" oli kuitenkin metsässä pyssyineen. Hän suuntasi kulkunsa Mutajoen laaksoon, ja hänen koiransa Tike kierteli nuuskien edellä. Se tuli niin pelottavan lähelle Ruskean poikuetta, että Punakaula lähti eksyttämään sitä ja johti sen vanhalla, mutta aina varmalla tempulla takaisin kohti Donin laaksoa.

Mutta Cuddy tuli sattumalta suoraan kohti poikuetta. Ruskea antoi poikasille "Krrr! Krrr" (Piiloutukaa! Piiloutukaa!) -merkin ja juoksi miestä kohti aikoen eksyttää tämän samalla tempulla, jolla Punakaula johti koiran matkan päähän. Se juoksi ääneti aivan lähelle, hyppäsi sitten siipiään päristäen miltei vasten miehen kasvoja, tuli kuperkeikkaa maahan ja tekeytyi raajarikoksi niin taitavasti, että salametsästäjäkin alussa erehtyi. Mutta kun lintu laahusti toista siipeään ja vikisi hänen jaloissaan ja sitten ryömi poispäin, niin hän älysi, että tarkoituksena oli vain johtaa hänet pois poikasten läheisyydestä, ja iski lintua vimmatusti kepillä. Mutta pikku Ruskea oli sukkela; se vältti iskun ja nilkutti erään puun taimen taakse tullakseen sieltä taas näkyviin niin perin raajarikon näköisenä, että Cuddy yritti toisen kerran lyödä sitä kuoliaaksi. Mutta se liikahti ajoissa iskun tieltä ja, yhä yhtä rohkeasti koettaen johtaa vihollista loitolle, heittäytyi miehen eteen, puristi soman rintansa maata vasten ja vaikeroi ikään kuin armoa pyytäen. Cuddy ei enää koettanut iskeä kepillä, vaan kohotti pyssynsä ja laukaisi lintupoloiseen panoksen, joka olisi riittänyt tappamaan karhun. Onneton pyyemopoloinen hajosi aivan riekaleiksi.

Petomainen pyssymies tiesi poikasten olevan piilossa lähellä ja ryhtyi hakemaan niitä, mutta yksikään ei liikkunut eikä piipittänyt. Hän ei löytänyt ainoatakaan, mutta hakiessaan hän monta kertaa käveli niiden piilopaikkojen yli ja polki kuoliaaksi useamman kuin yhden pienen orpopoloisen, joista kukaan ei tietänyt eikä välittänyt.

Punakaula oli vienyt koiran kauas alaspäin pitkin virran vartta ja palasi nyt sille paikalle, mihin puoliso oli jäänyt. Murhamies oli mennyt ottaen mukaansa linnun jäännökset koiralle heitettäviksi. Punakaula etsi ja tuli pian veriselle paikalle, jossa oli höyheniä hajallaan, Ruskean höyheniä. Nyt Punakaula ymmärsi, mitä tuo laukaus oli merkinnyt.

Kuka saattaa kuvata linnun kauhun ja surun? Ulkoiset merkit olivat niukat. Muutamia minuutteja se tuijotti surmapaikkaan pää riipuksissa, katse jäykkänä. Sitten ajatus siirtyi avuttomiin poikasiin. Se meni niiden piilopaikalle ja päästi tuon tutun "Kriit! Kriit" -äännähdyksen. Mutta nyt tämä taikasana ei saanutkaan joka kolon asukasta juoksemaan piilostaan. Vain kuusi kirkassilmäistä palleroista tuli kutsujaa kohti. Punakaula kutsui yhä uudelleen, kunnes se tiesi varmaan, että kaikki ne olivat tulleet, jotka saattoivat tulla. Sitten se vei poikaset pois tuosta hirmuisesta paikasta kauas puron vartta ylöspäin. Ne asettuivat seutuun, jossa piikkilanka-aidat ja orjanruusupensaikot soivat varmemman, joskin vähemmän miellyttävän turvapaikan.

Täällä poikue kasvoi ja sai opetuksensa isältään aivan samoin kuin tämän emo oli sitä opettanut. Laajempi tieto ja kokemus antoivat kuitenkin Punakaulalle monta etua. Se tunsi niin hyvin seudun ja sen ruokapaikat ja tiesi, miten on vältettävä pyitä uhkaavia vaaroja, ettei kesän kuluessa ainoakaan poikanen joutunut turmioon. Ne kasvoivat ja varttuivat, ja pyssymiesten kuun alkaessa niistä oli tullut komea pyyparvi, jossa oli kuusi täysikasvuista lintua ja komea vaskenpunahöyheninen Punakaula päällikkönä. Puolisonsa kuoleman jälkeen se oli lakannut soimasta, mutta soiminen on pyylle samaa kuin leivoselle laulaminen: samalla kun se on lemmenlaulu, se on myös uhkuvan voiman ja terveyden ilmaus. Kun sulkasato oli ohi ja syyskuun voimakas ravinto ja viileä ilma olivat uudistaneet sen komean höyhenpuvun ja palauttaneet sen terveyden ennalleen, palasi myös reipas mieli. Eräänä päivänä huomatessaan olevansa lähellä vanhaa soidinpuutaan se nousi vaistomaisesti ja rummutti kerran toisensa perästä.

Sen jälkeen se usein soi poikasten istuessa ympärillä. Toisinaan yksi näistä, jolla oli isän veri, rummutti toiselta kannolta, ja ilma kaikui lintujen äänekkäästä iltasoinnista.

Nyt tulivat mustat viinimarjat ja raivokuu. Mutta Punakaulan poikue oli voimakasta lajia; vahva terveys merkitsi vahvaa älyä, ja vaikka ne saivatkin vaelluskiihkon, se meni ohi viikossa, ja vain kolme oli ainaiseksi eksynyt toisista.

Punakaula oli ensi lumen tullessa kolmen jäljelle jääneen kanssa puron laaksossa. Lumi putoili suurina valkeina hiutaleina, ja kun ilma ei ollut kylmä, perhe kyyrötti yönsä matalan katajapensaan alla. Mutta seuraavana päivänä myrskyä jatkui, ilma muuttui pakkaseksi ja kinokset vahvenivat kaiken päivää. Yön tullessa lumipyry taukosi, mutta pakkanen kävi entistä ankarammaksi. Sen tähden Punakaula vei perheensä erään koivun luo syvän kinoksen päälle, sukelsi lumeen, ja toiset tekivät samoin. Tuuli tuiskutti sitten kolojen suulle lunta — laittoi linnuille puhtaan valkeat vuodepeitteet —, ja siellä ne nukkuivat makeasti, sillä luminen peite on lämmin, ja ilmaa pääsee sen läpi kylliksi, jotta voi hengittää. Aamulla jokaisen pyyn edessä oli jäinen seinä, joka oli muodostunut hengityksestä, mutta niiden oli helppo päästä pois sivulta päin, kun kuului Punakaulan "Kriit! Kriit! Kvit!" (Tulkaa lapset! Tulkaa lapset! Lentoon!)

Tämä oli nuorten ensimmäinen yö lumihangessa; Punakaulalle se ei kyllä ollut uutta. Seuraavana iltana ne taas iloisesti sukelsivat lumivuoteisiin, ja pohjatuuli peitti ne kuten edelliselläkin kerralla. Mutta nyt oli tulossa säänmuutos. Tuuli kääntyi yöllä itään. Hilpeän lumipyryn sijaan tuli räntäsade, ja lopulta puhdasta vettä. Lumihankien päälle muodostui jäinen kuori, ja kun pyyt aamulla aikoivat lähteä vuoteistaan, ne huomasivat olevansa vankeina laajan, aukottoman jäävaipan alla.

Syvemmällä lumi oli yhä pehmeää, ja Punakaula aukaisi itselleen tien sen läpi, mutta kovaa, valkeata kuorta se ei voinut puhkaista. Se vasaroi ja ponnisteli kaikin voimin, mutta siitä ei ollut apua; turhaan se kolhi päätään ja siipiään. Onnen päivät ja vastoinkäymiset olivat sen elämässä usein vuorotelleet, ja monesti se oli joutunut epätoivoisiin vaaroihin, mutta tämä näytti pahimmalta kaikista. Tunnit vierivät hitaasti, ja lintu kävi ponnistuksista yhä heikommaksi, mutta ei päässyt hitustakaan lähemmäksi vapautusta. Se saattoi kuulla nuorten lintujen ponnistelevan tahollaan tai toisinaan kutsuvan häntä, suojelijaansa, apuun pitkäveteisellä, valittavalla "p-i-i-i-i-t, piit-i-i-i-t" -huudolla.

Ne olivat suojassa monelta viholliseltaan, mutta eivät nälältä, ja illan tullessa nälästä ja hyödyttömistä ponnistuksista uupuneet vangit olivat aivan epätoivoissaan. Alussa ne olivat pelänneet, että kettu löytäisi ne lumen alle salvattuina, mutta kun toinen yö teki tuloaan, ne eivät enää välittäneet siitä vaarasta, vaan vieläpä toivoivatkin, että kettu murtaisi lumikuoren ja ne saisivat ainakin yrittää äkkirynnäköllä päästä vapauteen.

Mutta kun kettu tosiaankin juosta jolkotteli yli jäätyneen hangen, niin pääsikin syvään juurtunut elämän vietti voitolle, ja linnut kyyröttivät kuopissaan hiljaa kuin hiiret, kunnes kettu oli mennyt ohi. Seuraavana päivänä raivosi ankara myrsky. Pohjoistuuli valjasti lumihevosensa, ja sihisten nämä kiisivät yli valkean maanpinnan, viskoen ja heiluttaen valkoista harjaansa ja kasaten vanhaa lunta enemmän kuin tuoden uutta. Rakeisen lumen hankauksesta jääkuori näytti ohenevan, sillä lintujen piilopaikka kävi valoisammaksi. Punakaula nakutti koko päivän alta päin niin että päätä kivisti ja nokka alkoi tylsyä, mutta sittenkin vapautuminen näytti auringon laskiessa yhtä mahdottomalta kuin ennenkin. Yö kului kuten edellisetkin, paitsi ettei kettu nyt juossut ylitse. Aamulla Punakaula ryhtyi taas nokkimaan, vaikka voimat jo alkoivat pettää. Toisista ei enää kuulunut minkäänlaista ääntä. Päivän valjetessa se saattoi nähdä, että se pitkällisillä ponnistuksillaan oli saanut tehdyksi valoisamman täplän lumikuoreen, ja se jatkoi nakuttamistaan. Ulkopuolella myrsky riehui kaiken päivää, ja kuori alkoi tosiaankin ohentua.

Myöhään iltapäivällä syntyi kuoreen reikä. Lintu sai uutta intoa, ja auringon laskun aikaan reikä oli sen verran suurentunut, että se saattoi pistää ulos päänsä, kaulansa ja kauniin kaulatöyhtönsä. Suuret ja leveät hartiat eivät vielä mahtuneet, mutta se saattoi nyt nokkia alaspäin, mikä teki iskut paljon tehokkaammiksi, ja hetken perästä se hyppäsi ulos jäisestä vankilastaan, vapaana taas. Mutta entä nuoret linnut? Punakaula lensi lähimmälle kumpareelle ja ahmi kiireesti muutamia punaisia kiulukoita pahimpaan nälkäänsä, palasi sitten makuupaikan luo, kotkotti ja tömisti jalkaa. Vain yksi heikko "piit, piit" kuului vastaukseksi. Terävillä kynsillään raapien Punakaula sai pian ohueksi käyneen kuoren särjetyksi, ja kolosta kömpi Harmaapyrstö. Mutta muista ei kuulunut hiiskaustakaan; Punakaula ei tiennyt tarkalleen, missä paikassa niiden makuusija oli, eivätkä ne osoittaneet minkäänlaista elonmerkkiä. Pelastuneiden piti jättää kumppaninsa. Lumen sulettua keväällä näiden jäännökset tulivat näkyviin: luita, nahkaa ja höyheniä — siinä kaikki.

Kesti kauan ennen kuin Punakaula ja Harmaapyrstö täysin toipuivat, mutta runsas ravinto ja lepo ovat sittenkin varmoja parannuskeinoja. Keskitalven valoisat, selkeät päivät saivat taas, kuten ennenkin, Punakaulan rummuttamaan entisellä soidinpuullaan. Pian Cuddykin sai vihiä linnuista, joko sitten soitimen äänen tai juoruavan lumen säilyttämien jälkien perusteella. Tuon tuostakin hän nyt joka tapauksessa saapui vaaniskellen laaksoa ylös pyssyineen ja koirineen. Linnut tunsivat miehen vanhastaan, ja tämäkin oppi tuntemaan lintuparin sangen hyvin. Tuo suuri, vaskitöyhtöinen kukko oli jo kuuluisa koko laaksossa. Pyssymiesten kuussa moni oli koettanut lopettaa sen loistavan elämän, aivan kuten muinoin muuan kelvoton heittiö mainetta tavoitellessaan poltti poroksi efesolaisen maailman ihmeen. Mutta Punakaula oli taitava. Se osasi aina valita oikean pakokeinon; se tiesi milloin oli paras piiloutua, milloin lentää ääneti, milloin jähmettyä liikkumattomaksi, kunnes vihollinen oli astunut ohi, ja sitten kohota pyrähtäen lentoon metrin päästä pitäen suojana jotain suurta puunrunkoa ja niin kiitää matkaansa.

Mutta Cuddy ei lakannut ahdistamasta. Monesti hän laukaisi pyssynsä sitä kohti, mutta jostain syystä sattui aina väliin puu, penger tai muu este. Punakaula säilytti henkensä, vaurastui ja rummutteli.

Lumikuussa se muutti Harmaapyrstön kanssa Castle Frankin metsikköön, jossa oli yltä kyllin ravintoa sekä suuria, vanhoja puita. Ennen kaikkea siellä oli muuan suuri petäjä, joka kohosi itärinteellä kiemurtelevien hemlokkien keskeltä. Se oli juuresta kaksi metriä läpimitaten, ja sen ensimmäiset oksat alkoivat muiden puiden latvojen kohdalta. Sen oksilla oleskeli kesäaikaan sininärhi morsiamineen. Tuuheiden haarojen turvissa närhi kauniina kevätpäivinä tanssi ja lauloi kullalleen, levitteli koreita sinisiä sulkiaan ja liverteli vienoimpia, satumaisia säveliään.

Tämä suuri petäjä oli erityisen tärkeä Punakaulalle, joka ainoan jälkeläisensä kanssa eleli nyt lähellä sitä. Pyitä kiinnosti kuitenkin vain sen vankka tyvi, ei ylhäällä huojuva latva. Yltympäri oli matalia, kiemurtelevia hemlokkeja, joiden seassa kasvoivat linnunviini ja gaultheria, ja makeita mustia terhoja saattoi kaapia esiin lumen alta. Parempaa syöntipaikkaa ei saattanut ajatella, sillä kun tuo kyllästymätön pyssymies tuli, oli helppo juosta hemlokkitiheikköä pitkin petäjän luo ja pyrähtää turvallisesti lentoon tämän takaa. Vähintään kymmenen kertaa petäjä oli pelastanut pyyt laillisen murhaamiskauden aikana.

Täällä Cuddy opittuaan lopulta tuntemaan lintujen tavat ryhtyi uuteen keinoon. Hän asettui vaanimaan penkeren alle sillä välin kun muuan apulainen lähti Sugar Loafin kautta pelottamaan lintuja. Mies tuli tömistäen läpi matalan pensaikon, jossa Punakaula ja Harmaapyrstö olivat syömässä, ja kauan ennen kuin pyssymies oli vaarallisen lähellä, Punakaula päästi matalan varoitushuutonsa "rrr-rrr!" (vaara!) ja asteli sukkelaan kohti suurta petäjää siltä varalta, että pitäisi nousta lentoon.

Harmaapyrstö oli jonkin matkan päässä mäellä ja huomasi äkkiä uuden
vihollisen, keltaisen koiran, joka tuli suoraa päätä sitä kohti.
Punakaula oli kauempana eikä voinut nähdä koiraa pensaikolta, ja
Harmaapyrstö säikähti kovin.

— Kvit! Kvit! (Lentoon! Lentoon!), se huudahti juosten rinnettä alaspäin noustakseen kohta lentoon. — Kriit! Kr-r-r-r! (Tätä tietä! Piiloon!), huusi kylmäverisempi Punakaula taholtaan, sillä se näki, että pyssyllä varustettu mies oli pääsemäisillään ampumamatkan päähän. Se pääsi petäjänrungon taakse, ja täällä hetkiseksi seisahtuessaan varoittaakseen vielä kerran Harmaapyrstöä: "Tätä tietä! Tätä tietä!" se kuuli pienen risahduksen edestään penkeren alta ja huomasi, että sielläkin oli vihollinen väijymässä. Samassa kuului Harmaapyrstön säikähtynyt kirkaisu, kun koira hyppäsi sitä kohti. Se kohosi lentoon ja kiiruhti suojaavan rungon taakse, eikä avoimella paikalla seisova pyssymies mahtanut sille mitään. Mutta se lensi suoraan penkeren alla väijyvän ilkimyksen maalitauluksi.

Pyristäen kohosi ilmaan lintu, kaunis, tunteva, jalo olento.

Paukahdus, ja se putosi maahan ruhjottuna ja verisenä. Sen elämä oli sammunut.

Punakaulan asema oli vaarallinen. Mihinkään suuntaan ei saattanut kohota lentoon. Sen tähden se painautui pensaikkoon. Koira tuli neljän metrin päähän, ja mennessään Cuddyn luokse apumies astui ohi kahden metrin päästä. Mutta Punakaula ei hievahtanutkaan ennen kuin pääsi suuren petäjän taakse suojaan kummaltakin. Silloin se pyrähti lentoon ja kiirehti Taylorin mäen vieressä olevaan yksinäiseen laaksoon.

Yhden sen omaisen kerrallaan oli hirveä pyssy surmannut, ja nyt se taas oli yksin. Lumikuu kului onnellisesti, vaikka monta kertaa olikin henki täpärällä. Punakaulan tiedettiin nyt olevan ainoa elossa oleva lajiaan ja sitä vainottiin väsymättä. Se tuli päivä päivältä aremmaksi.

Lopulta sen ahdistaminen pyssyllä rupesi tuntumaan turhalta ajanhukalta. Cuddy ryhtyi sen vuoksi uuteen keinoon. Oli myrskykuu; hanget olivat vahvimmillaan, ravinto niukimmillaan, ja Castle Frankin mäenrinne oli miltei ainoa hyvä ruokapaikka. Tänne mies asetti joukon ansoja. Jänis, vanha ystävä, nakersi useita poikki terävillä hampaillaan, mutta muutamia jäi. Pitäessään silmällä etäistä pilkkua, joka saattoi olla haukka, Punakaula joutui suoraa päätä yhteen niistä. Siihen se jäi yhdestä jalastaan roikkumaan.

Eikö metsän, eläimillä ole minkäänlaisia moraalisia tai laillisia oikeuksia? Mikä oikeus ihmisellä on tuottaa sellaista kauheata tuskaa toiselle luontokappaleelle? Sekö vain, ettei tämä puhu hänen kieltään? Koko päivän Punakaula riippui tuskissaan räpytellen suuria, voimakkaita siipiään koettaen turhaan päästä vapaaksi. Koko päivän, koko yön, yhä kovempaa tuskaa kärsien, kunnes se vain odotti kuolemaa. Mutta ketään ei kuulunut. Aamu valkeni, päivä kului; yhä se vain riippui jalastaan kituen hitaasti kuoliaaksi. Seuraava yö teki tuloaan, ja kun suuri sarvipöllö osui iltahämärässä näkemään kuolevan hiljaisen siiven lepatuksen ja teki sen tuskista lopun, kuolema oli pelastaja.

Tuuli puhalsi laaksoon pohjoisesta. Myrskyhevoset tulivat riehuen, lumesta valkeina, kiisivät yli tasangon kohti laajaa järvenselkää. Ne tempasivat mukaansa röyhelöpyyn kaulahöyheniä — tuohon kuuluisaan sateenkaaren väriseen kaularöyhelöön kuuluneita höyheniä. Ne lensivät myrskyssä pimeään talviyöhön, niin kuin niiden omistaja kerran oli lentänyt raivokuun vimman valtaamana. Ne lensivät tuulen siivillä kauas etelään, suurelle järvelle saakka, ja sen myllertäviin aaltoihin katosivat Donin laakson pyysuvun viimeiset jäännökset.

Sillä nykyään Castle Frankissa ei ole yhtä ainoata pyytä. Seudun metsälinnut eivät enää kuule pyyn uljasta, sotaista kevättervehdystä, ja Mutajoen laakson vanha petäjäinen soidinpuu on käyttämättömänä lahonnut.

End of Project Gutenberg's Villejä eläimiä, by Ernest Thompson Seton