KOLME KOHTAUSTA.
Ensikerran kun hänet näin, istui hän mallina eräässä atelierissä, jonka ilmaa minulla oli tapanani huonontaa tupakan sauhulla.
Italialaisen posetiivinsoittajan mustanpuhuva jälkeläinen
Lasitehtaankadulta oli valmiiksi maalattu edestä ja takaa ja sivulta.
Hänen sijaansa oli saatu hoidokas Sabbatsbergistä.
Istuessaan siinä näytti hän oppilaitaan opettavalta apostolilta. Ensimäinen vaikutus hänestä oli tukkaa, paljon tukkaa, aivan jäänharmaata, pitkää ja vanuksista. Päälaelta valui se sekaisina säikeinä alas ja yhtyi pitkään aaltoilevaan partaan, joka muistutti vanhan kuusen naavaa. Otsa oli matala, kurttuinen kuin maatunut viikuna, nenä leveä ja nuuskainen, suupielet rypyssä ja silmät — niin, silmät olivat apostolin, täynnä suurta rohkeutta, luottamusta ja mielikuvitusta ja kärsimystä.
Hän puhui syvällä, rosoisella, hiukan jäätyneellä äänellä.
Atelierin valossa näyttivät hänen kasvonsa päivällä kylmiltä, kalpeankeltaisilta, kuin ensimäiset sitruunat, mutta varjossa lämpimiltä, tumman vihertäviltä kuin öljymarjat.
Hiukan kiivas keskustelu oli sukeutumassa atelierissä. Hermotautia poteva nainen, joka vuokrasi huoneiston toisille sillä ehdolla, että itse saisi käyttää mallia ilmaiseksi, sanoi:
"Te ette saa käyttää sellaisia sanoja täällä! Minä kiellän teitä siitä!"
Tämä tarkoitti mallia. Ukko oli käyttänyt voimasanaa.
Hän näytti hyvin kummastuneelta.
"Neiti rakas, suokaa minulle anteeksi. Eivät suinkaan sanat mitään tee. En tarkoittanut mitään pahaa."
"Teidän ei tarvitse ollenkaan puhua tässä asiassa. Teidän tulee vain istua mallina ja muuta mitään."
"Anteeksi, neiti. Mutta se oli tuo herra tuolla, joka kysyi minulta mitä minä arvelen."
"Minä en tahdo kuulla mitään hävyttömyyksiä ja karkeuksia täällä ylhäällä, muistakaa se!"
"En ole oppinut panemaan sanojani niin kauniisti, sen neiti huomatkoon, mutta sen verran tiedän, että tulee vastata, jos toinen puhuttelee."
"Vaiti! sanon minä. Tämä on minun atelierini. Minä kiellän teitä mitään puhumasta!" huusi hän.
Ukko nousi. Apostolin silmät kiilsivät: "Ei minulle tarvitse niin äänekkäästi puhua. Kuulen kyllä ja ymmärrän myöskin. Ja älköön neiti luulko, että annan kohdella itseäni kuin koiraa. Minä en istu täällä ruuan enkä asunnon tähden. Ne minä saan vaivaistalolla. Mutta minä halusin saada hiukan kahviin ja nuuskaan, mutta voinpa kyllä olla ilman niitä."
Syntyi hälinä. Hermotautinen vaikeroitsi ääneen ja toiset kerääntyivät ukon ympärille ja koettivat saada häntä jäämään.
"Kiitos kiitos", sanoi ukko. "Teette hyvin kiltisti ja minä pidän niin paljon teistä kaikista, mutta tuo —." Hän osotti, ketä tarkoitti.
Hän otti lakkinsa ja keppinsä ja läksi. Hän oli niin kookas, että hänen täytyi kumartua ovessa — —
Toisen kerran näin hänet Kansantalon vihkijäisissä n:o 2.
Suuri näyttelijä oli lukenut vihkijäisrunon. Sitten soitteli soittokunta, paremminkin hyväntahtoisesti kuin kauniisti.
Kasvot salissa alkoivat käydä kuumiksi ja punaisiksi.
Räätäli nousi lavalle ja puhui vallankumousta, puhui kaunopuheisin juonin ja kääntein, neulanpistoksilla ja solmivin langoin ja keinotekoisilla pysähdyksillä, jotka hän jo edeltäkäsin tiesi täyttyvän kättentaputuksilla ja suosionosotuksilla, sillä hän tunsi kuulijakuntansa.
"— sillä nähkääs, nyt tulevat toiset ajat. Aamupäivän juhlassa, tuossa hienossa vihkiäisjuhlassa — jossa ette te enkä minä saanut olla mukana! — istui täällä eräs ministeri, eräs kuninkaan luottamusmies ensi penkillä. Tiedättekö, kuka hänen vieressään istui? Vaivaishoitolainen Sabbatsbergistä. Ja tiedättekö, mikä minua ihmetytti, kun sen sain kuulla? Minä, joka tunsin ministerin ja tunsin hoitolaisen? En sitä niinkään ihmetellyt, että he istuivat vieretysten, vaikka olihan sekin kummallista, ajan merkki sekin — kuvitelkaappa ministeriä hännystakissa ja kunniamerkeissä ja koristuksissa ja hänen vieressään hoitolaista — suvutonta — sarkavaatteissa ja puukengissä! — hyvä! — hyvä! — En, mutta sitä, että ministeri oli tarvinnut kuukauden tullakseen ministeriksi, mutta hoitolainen seitsemän vuotta päästäkseen vaivaistaloon — hyvä! kuulkaa! — Siinä näette! On paljon, paljon vaikeampaa päästä vaivaistaloon kuin päästä ministeriksi tässä maassa! — hyvä! hyvä! — Kysykää Alinilta! Hän istuu tuolla sarkavaatteissaan ja puukengissään nytkin, mutta ministeri on poissa, hän."
Alettiin kurkistella. Minäkin kumarruin eteenpäin.
Se oli apostoli atelieristä.
Hän näytti tuntuvasti tyytyväisemmältä nyt, kuin viimein tavatessamme.
Täällä hän nähtävästi ei ollut mikään koira. Ihmiset, jotka istuivat hänen takanaan, taputtivat häntä olalle.
Ukko oli ylpeä ja onnellinen.
En kuunnellut enään räätälin puheita.
Ajattelin hermotautista naista ja arvelin, miltä hänestä tuntuisi täällä salissa. Niinkuin voipalasesta leivinuunissa.
Soittokunta soitteli. Laulukuoro lauloi.
Sukkela herrasmies, mielenliikutuksesta hermostuneena seisoessaan kasvot vasten joukon kasvoja, joi tyhjäksi koko vesikarahvin, esittäessään tiliä Kansantalon taloudenhoidosta monien numeroitten avulla, joita ei kukaan ymmärtänyt.
Hän lopetti: "Ja koska tämä on ensikerran kun kansa istuu omassa talossaan, pyydän saada julkisesti kiittää teroittaja Alinia. Hän lahjoitti ensimäisen perustuksen tähän taloon. Kahdeksan tuhatta kruunua hän lahjoitti, koko omaisuutensa, jonka hän oli hionut kokoon ja minkä turvissa hän olisi voinut elää huolettomana vanhuutensa päivät — kaikki lahjoitti hän tälle talolle! — sitten meni hän vaivaistaloon."
Rajaton riemu pääsi valloilleen. Huudettiin ja hurrattiin ja korkeimmalle nousi riemu, kun puhuja lavalta huusi: "Kiitos setä!"
Silloin huusi koko sali: "Kiitos setä!"
Ukko loisti kuin aurinko. Hän puhui ja nauroi ja puristi käsiä, joita hänelle tutut ja tuntemattomat joka taholta ojensivat.
Suuri, valtava ihmisonnen virta kävi salin läpi. Ukko nousi seisomaan ja yritti puhua, mutta ei voinut. Hän vain huitoi käsillään.
Joku tunkeusi hänen luokseen ja kuiskutteli.
Ukko näytti hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi sitten päätään, silitti partaansa ja seurasi kuiskaajaa.
Eräs mies nousi puhujalavalle.
"Useitten pyynnöstä pyytää teroittaja Alin saada lausua pienen runon."
Riemu puhkesi uudelleen, nousten ja laskien kuin kellonheiluri ja kohosi ylimmilleen, kun apostoli astui puhujalavalle. Sitten vaipui se alas laineittain ja kuoli.
Ukosta huomasi, että häneen koski seisoa yksin ja tuijottaa kansanpaljouteen. Hänen katseensa liitivät ympäri, etsien kiinnekohtaa. Ehkäpä löysi hän sen joukon seasta, jonkun kalpeissa innostuneissa kasvoissa. Hän yskähti hämillään, silitti partaansa ja alkoi.
Se oli runo vapaudesta. Siinä oli kaikkea: elämää ja verta ja sotilastöminää ja katusulkuja ja naisten ja miesten kirkunaa.
Hän osasi runoelman. Nähtävästi ei hän sitä ensi kertaa lausunut. Hän pani painoa merkitsevimmille paikoille ja kohotti ääntään niin että seinät tärähtelivät. Hänen käsivartensa pyrkivät ylös sanojen tueksi ja hän polki runojalkoja lattiaan. Hän tunsi runon sisällyksen ja lämpeni sen suurista sanoista; silmät loistivat haaveilua ja hurjuutta, kasvot paistoivat kuin kirkastettuina ja viimeisessä värsyssä ei hän enään voinut käsivarsiaan pidättää, vaan ne kohosivat ylös, kuin tahtoisi hän vedota johonkin korkeampaan. Mutta se ei ollut mikään avunpyyntö. Hän tahtoi pikemminkin näyttää, että hän, teroittaja, seisoi unelmainsa täyttämyksessä ja katseli ympärilleen talossaan, omien ihmistensä joukossa. Toinen olisi ehkäpä itkenyt. Hän seisoi siinä kuin fantasian apostoli valkein aaltoilevin parroin, kuin ylpeä ja iloinen julistaja, että oli elämässä voittanut.
Hyvähuudot vyöryivät myrskynä. Pari vanhaa ukkoa, jotka eivät ollenkaan näyttäneet apostoleilta, itkivät. Sedälle hurrattiin, ja setä nyökkäili ja viittoi puhujalavalta.
Juhla oli loppunut.
Salin ovella seisoi muutamia nuorukaisia ja lasketteli kokkapuheita ukon kustannuksella yhtä helposti kuin aina, milloin kysymyksessä on innostus. Nuorukaiset tirskuivat ja ravistivat päätään, niin että pitkät Heikintukat valahtivat silmille.
Ulkona sateli hiukan lunta. Juopunut mies seisoi portilla ja selvitteli vapautta. Lumihiutale toisensa jälkeen putoeli hiljalleen ja pysähtyi takinkäänteille, hienoimpien kunniamerkkien tavoin. Alhaalla pohjoisella rautatientorilla värisivät kuusten myyjät: "Ostakaa joulukuusi" — — — —
— Kolmannen kerran, kun kohtasin apostolin, tapahtui se kauniina kevätaamuna, vuosi jälkeenpäin. Tikat nakuttelivat elämää puissa. Minä astelin Hagaan päin.
Pitkät vaunurivit kulkivat ohitseni ja etummaisena matkasi aina yksinään yksi, mustankiiltävällä laudalla, hienoimmassa vaunussa, joko kukitettuna tai ilman.
Kuljin porttien ohi, jotka vievät kuolon kaupunkiin.
Järjestyttiin surusaattoon. Muutamia punaisia lippuja aukoiltiin.
Elämän veripunainen vastalause hautuumaalla.
Menin lähemmäksi.
Surusaaton kulkiessa ohitseni, erotin nimen kirstunlevyltä.
Santa ratisi askelten alla. Joku puheli puoliääneen. Tuulenhenkäys liikutteli lippuja. Veriset kankaat tummenivat ja kultatupsut sammuivat. Surusaatto solui puistokäytävän varjoon.