KASVOT VASTEN KASVOJA.
"Minne menet?"
He seisoivat kahvilan edustalla ja sateli. Oli vielä varhainen aamupäivä.
"Minnekö menen? Niin, kuinka voin sen tietää?"
"Mitä tarkoitat?"
"En mitään. Se oli vain sanantapa."
Sköldman käänsi takinkauluksensa pystyyn ja jatkoi: "Teen muuten kierroksen Djurgårdeniin ja katselen kevättä."
"Tässä ilmassa? Ei kiitos!"
"En minä pyytänyt sinua mukaan."
"Kuule Sköldman, mikä sinun oikeastaan on?"
"Minunko? Olen väsynyt, väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Ei ole enään hupaista liimata postimerkkejä kirjeisiin. Suuri elämäntehtävä, mitä?"
"Odota hiukan."
"Enkö saa olla rauhassa? Enkö ole vapaa ihminen, jolla on vapaa tahto?"
"Ei vapaata tahtoa ole olemassakaan. Se on vain korupuhetta."
"Ei, meillä ei ole muussa vapautta kuin yhdessä, ja siinäkin on se negatiivista laatua."
"Kirkegaard, oletko siinä jälleen — niin hyvästi sitten. Mutta älä hyppää järveen äläkä hirtä tai ammu itseäsi, vaan tule minun luokseni kun tarvitset negatiivista vapautta, niin keitän sinulle kattilallisen karvaita manteleita haisteltavaksesi. Hyvästi."
Sköldman yritti hymyillä ystävän sanoille ja onnistui saamaan kokoon irvistyksen.
Toinen kohautti olkapäitään, huusi ajuria ja läksi.
Sköldman jatkoi pitkin Strandvägeniä
Hän meni surmaamaan itsensä.
Hänellä oli ollut päätös selvillä jo kauvan aikaa. Eikä hän pitänyt sitä salaisuutena. Hän antoi sen sopivasti pilkistää esiin muutamissa elämänväsymystä osottavissa sanoissa toverien kesken, herättääkseen harrastusta kohtaloonsa, ja itse nautti hän itsemurha-aikeestaan yksinäisinä hetkinä.
Se maistui yhtä hyvältä kuin lasi punssia ja hän kuvaili yksityiskohtia myöten, kuinka se tulisi tapahtumaan.
Oikeastaan oli päätös käynyt hänelle niin rakkaaksi, että oli vaikeata sitä toteuttaa. Muutamia kuukausia onnistui hänen siirtää ratkaisu toistaiseksi uskottelemalla itselleen, että hänen täytyy jättää elämä rehellisenä miehenä, toisin sanoen maksettua pikkuvelkansa. Suuria ei hän missään tapauksessa koskaan ennättäisi maksaa.
Näin venytti hän asian jäänlähdöstä lähemmä lehdenpuhkeamista.
Joka päivä kävi hän katselemassa kevätvihreyttä Kungsträdgårdissa. Jota vaaleampina ja vihreämpinä ja laajempina lehväkuvut levisivät, sitä synkemmäksi kävi hänen mielensä. Versovan elämän ja hänen peruuttamattoman päätöksensä välillä oleva vastakohta teki hänet yhä synkemmäksi. Ja pahinta kaikesta oli, ettei hän voinut syyttää enään mitään. Pikkuvelat olivat maksetut ja välttämättömät kirjeet kirjoitetut. Kaikki oli selvänä. Tuntemattomaan johtava tie oli milloin vaan sen käytettävissä, ken vain halusi poiketa sille.
Hänen täytyi siis.
Toverit alkoivat tehdä pilaa hänestä. Tarjosipa Floberg hänelle vielä apuaankin. Se meni jo liian pitkälle. Ehkei kukaan uskonut että hän ottaisi itseltään hengen. Saisivatpa nähdä. Kunhan odottivat huomispäivään. Oliko hän maksanut aamiaislaskut kahvilassa? Oliko hän pannut pöydälle Hannalle tarkoitetun kirjeen, niin että se löytyisi huomenna, kun piika tulisi sisään herättämään. Herättämään?
Miksi piti hänen kirjoittaa Hannalle? Selittääkseen itseään ja sanoakseen tyhmyyksiä. Tyhmyyksiä kaikkityyni! Ottiko hän todellakin hengen itseltään tuon tyttöletukan vuoksi? Olipa hän silloin pöllöpää, niin vanha kuin olikin. Että tytöllä oli toinenkin rakastaja paitsi häntä ei niin kummaa ollut. Ei kyllä hänkään ollut pysynyt niin nuhteettoman uskollisena. Hyi helkkari, kuinka kurjaa kaikki oli!
Miksi pitikään hänen nostaa sellaista rymyä, kun hän yllätti Hannan.
Hänellä ei ollut mitään hienoa käytöstä.
Tulisiko Hanna murheelliseksi? Itkisikö hän lukiessaan hänen lopustaan?
Toinen sai kait lohduttaa häntä ja niin oli se asia ohitse. Kaikki oli ohitse huomenna. Kaikkityyni. Hän itse myöskin. Oliko se todellakin tarpeellista?
Voisihan hän mennä Flobergin luokse katsomaan hänen analyysejään. Siellä oli aina saatavissa totivettä. Jalat olivat märät eikä hänellä ollut kalosseja. Lämmintä totia — olisipa se sentään. Muuten hän ehkä saisi nuhaa — huomenna.
Mitäs minä siitä "huomisesta"? Eihän sitä tulekaan. Ei ainakaan minulle. Jumala, miten ryöpyttää alas. Enkelit tuolla ylhäällä itkeä tillittävät varmaankin minun tähteni. Täytynee mennä johonkin porttiin hetkiseksi.
— Miksi piti minun lörpötellä palvelustytön kanssa? Vanha Aatami!
Nyt juoksee hän kadun poikki. Mustat sukat — kyllä kiitoksia.
Nostiko hän sateen tähden vai —? No, yhdentekevää.
Kuka tässä talossa asuu? Ehkäpä joku tuttu, joku, jonka kanssa olen tullut sinuksi jossakin juhlassa ja jota en koskaan sitten ole nähnyt. Mitähän jos hän tietäisi herrasmiehen seisovan täällä alhaalla portissa, herrasmiehen, joka — no, onpa se naurettavaa — pitääkö minun pelätä kastumista, minun, joka — —?
Meninhän vain sisälle sytyttääkseni sikaarin. Varmasti niin tein. Eikä tulitikkuja! Herra armahtakoon! Millaista kurjuutta! Samapa tuo, vaikka viskaan sikaarin pois. Hyvin tähdätty. Keskelle katuojaa.
Flobergin hieno havanna purjehtimassa katuojassa. Näkisipä hän sen.
Silloin saisi hän kiukusta halvauksen sellaista tuhlausta nähdessään.
Ettei nyt voi lakata satamasta! Kastunhan läpimäräksi ja siihen ei minulla ole ollenkaan halua, ennenkuin se on tarpeellista.
Minä purjehdin kait jonkun ajan kuluttua niinkuin sikaari. Ja Floberg kutsuu sitä tietysti tuhlaavaisuudeksi. Minähän olen vain puoliksi poltettu, minäkin. Vaikka en minä tosin ole mikään havanna, jollen mahdollisesti Skinnarvikista.
Sinua käy sääliksi, Sköldman!
Niinpä niin.
Onpa surkeata seistä itkemässä itseään.
Voithan olla surmaamatta itsesi? Ei, minun täytyy, täytyy. Sitä ei voi siirtää kauvemmaksi. Minun täytyy. Mitä Hanna muuten ajattelisi ja sanoisi ja toverit? Ja sitten saisin jatkaa postimerkkien liimausta? Minä en kestä sitä.
Istua koko ikänsä postimerkkiä liimaamassa? Ja sitä varten piti minun oppia oratio obliqua ja Cannaen taistelu ja pyhä allianssi.
Mitä pyhä allianssi oikeastaan oli? Totisesti muistanko minä sitä.
Mitä minulla on sen kanssa tekemistä nyt? Tyhmyyksiä, verukkeita.
Pelkäänkö?
Nyt se on tapahtuva —
Hän läksi portista ja meni kadun poikki. Sade hakkasi rummunpärrytyksenä hänen korkeata hattuaan ja lopsutti hänen kengissään. Hän tunsi kosteuden imeytyvän oikeaan jalkaan ja muisti että puolipohja oli rikki ja että hän oli sillä lohkaissut sirun konttorin lattiasta aamupäivällä. Raitiotien ratakiskolla virtasi kaksi keltamullan väristä yhdensuuntaista jokea ja kun vaunu kilistäen kulki ohitse, pärskäyttivät hevosenkaviot kuran kauvas ympärille. Ja puistokäytävän lehtien läpi välppäsi sade ja roiski hänen kasvoilleen. Ja hatusta alkoi tippua suuria raskaita pisaroita hänen nenänsä editse.
Kun hän tuli sillalle hiljentyi sade. Hän vaivaantui kääntämään päätään ja näki silloin että, pilvet telefoonitornin ristikkohäkin takana olivat revenneet ja rikinkeltainen taivaanjuova loisti siitä kapeana kuin kissan silmäterä.
Hän katsoi alas veteen. Kissan silmäterä kuvastui siinä, mutta tummempana, syvempänä väriltään. Häntä kauhistutti; hän jatkoi matkaansa. Hetkisen hän epäröi tietä, mutta sitten hän kääntyi Framnäsiin päin.
Alussa loi hän arkoja katseita ympärilleen kuin olisi häntä vainottu, mutta hetken kuluttua suoristi hän itsensä. Hän laski alas takinkauluksensa, otti hatun päästään ja ravisti pois sadepisarat. Hän surkeili hattua ja muisti nähneensä mustan setterikoiran nousevan järvestä, turkki likomärkänä.
Silloin kirosi hän ajatuksiaan jälleen. Ne kääntyivät alituiseen takaisin johonkin vettä muistuttavaan.
Hän koetti kiinnittää ajatuksiansa siihen kuinka hän koulupoikana oli etsiskellyt mistelkukkia ja se auttoi. — Nyt tunsi hän myöskin metsän ja sammalen märän tuoksun ja näki joukottain kevätesikkoja ja käenrieskoja. Hän sopersi vanhaa muistisäettä kouluajoilta:
gagéa lutéa primula veris kun lapset on pahoja ne saavat vitsaa.
Hän hymyili sen väärille koroille ja taittoi kevätesikon ja pisti napinläpeensä.
Muutaman minuutin kuluttua huomasi hän hämmästyksekseen viheltelevänsä. Kottaraiset häntä viekottelivat tai mikä liene? Kuinka hän saattoi? Nyt juuri ennenkuin —?
Se ei voinut olla mahdollista.
Hän kääntyi.
Aurinko paistoi todellakin jälleen. Ilma kimalteli vesipisareista, jotka vielä putoilivat puista. Ne loistivat ja välkkyivät timanteista ja märkä vuorenseinämä kiilsi kuin olisi se kultalevyillä lyötetty.
Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä. Tie johti tyhjänä valkoisten koivunrunkojen lomitse. Mätänevistä, ruskeista lehtikasoista nousi harsonkeveitä usvia. Sade oli kirvoittanut kahlehditun kuoleman siellä alhaalla ja nyt nousi se ylös ja nuoleksi hentoja elämänvihreitä lehviä tuolla ylhäällä. Ja silloin ne värisivät. Tai ehkäpä se oli tuuli, joka niitä liikutteli.
Hän meni rannalle. Siellä oli sohva.
Eikö hän ollut istunut siellä kerran Hannan kanssa? Kesäyön?
Oh, ensimäistä rakkautta!
Kuumina onnesta ja toivosta olivat he olleet. Ja sitten kotimatka metsän läpi Bellmansron sivu! Maa oli aivan lämmin silloin.
Ja nyt?
No niin, unelma oli lopussa. Kaikki muuttunut ja hävinnyt, olemassaolo tahraantunut ja toivo kadonnut.
Mahtoikohan vedessä olla kylmä? Joutavaa! Silmänräpäys kylmää ja sitten oli kaikki mennyttä, mennyttä sekä postimerkit että rakkaus, mennyttä päivä ja yö, mennyttä aurinko, mutta varjot myöskin.
Ei, ei vielä. Ei siihen kiirettä. Kauvemmaksi kaupungista tuli hänen mennä. Johonkin paikkaan, jossa oli varjokasta ja elämään väsymystä, jossa lepät painuivat veteen päin ja jossa kaisla suojeli häntä. Ei täällä keskellä kirkasta ilta-aurinkoa, joka houkutteli muistoja esiin.
Hän painautui varjostoon jälleen, palellen ja kylmä hiki otsallaan.
Miksi pelkäsi hän? Koskihan kaikki vain aikaa, pitempää tai lyhyempää. Sillä tapahtuisihan "tuo" joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Ennättikö hän kiinnittää vielä muutamia postimerkkejä, ei merkinnyt mitään. Toinen tekisi sen kyllä yhtä hyvin. Kuka hyvänsä saattoi jatkaa hänen elämäntyötänsä ja ehkäpä suorittaa sen paremmin, tunnollisemmin. Olihan sellaisiakin, jotka liimasivat postimerkkejä oikein intohimoisesti.
Nyt kiehui varmaankin Flobergin totivesi ja hän analyseerasi, selvitteli ja etsiskeli arvoituksia.
No niin, olihan siinä jokin tarkoitus. Olihan kuolemakin eräänlainen analyysi, arvoituksen ratkaisu, hajaantuminen.
Suuri rupisammakko loikkasi tien yli, harmaanvihertävä ja limainen.
Sköldman hätkähti.
Nyt! Tuolla!
Hän kävi äkkiä aivan tyyneksi. Varmoin askelin meni hän alas järvelle. Sekunnin ajan viivähti hän ja katseli vettä. Hän kuuli keilapallojen pyörivän Djurgårdsbruninilla, näki lyijynmustan, salaperäisen pinnan ja kuvastuvia runkoja syvällä ihan hänen vieressään, etäämpänä viininpunaisen rantamaan auringonvalossa.
Hän astui veteen, tunsi märän kylmyyden kiitävän ylöspäin vaatteiden alla ja paiskausi suulleen.
Hän kuuli veden loiskahtavan pään ympäri, surisevan korvissa ja tukkivan nenää. Hän liikutti käsivarsiaan itsesäilytysvaistosta ja levitti silmänsä nähdäkseen.
Hän tahtoi huutaa, mutta sai vettä suuhunsa, näki pikakuvan äärettömän moninaisista tapauksista elämässään, potki jaloin päästäkseen irti jostakin paulasta, huomasi ympärillään valkenevan ja hengitti jälleen vapaasti.
Suoraa hänen kohdallaan leijaili kaksi pientä purppurapilveä hyvin, hyvin korkealla; vähän matkaa hänestä uiskenteli hattu vedenpinnalla.
Hän mittasi silmillään etäisyyttä maahan ja taisteli silmänräpäyksen epätoivoisen taistelun sisäisen elämänhalunsa kanssa. Sitten taivutti hän päänsä alas ja antoi ruumiinsa vaipua.
Loppu — loppu kohisi hänessä. Jälleen surisi korvissa ja rintaa painoi.
Taivaan Jumala, mitä se oli?
Jotain pehmeätä, kauheata, hirmuista solui ylös hänen vieressään, suuri tumma esine kohosi hiljaa aivan hänen rinnalleen — hän potkasi jaloillaan, päästäkseen siitä erilleen ja onnistui nousemaan pinnalle jälleen — hän tuijotti pelästyksissään ympärilleen — vedenpinta liikahti ja sieltä nousi esine tahdottomasti ja kääntyi vitkaan kyljelleen. Hän näki suuret, punasinervät kasvot, kaksi jäykkää lasintapaista silmää ja mustia tahmeentuneita hiusssuortuvia, kasvot lähenivät häntä hiljaa — kuvaamaton kauhu iski häneen ja rajusti huitoen käsivarsillaan kohotti hän pelosta käheällä äänellä pitkän yhtämittaisen hätähuudon ja koetti päästä takaisin rantaan. Hänestä tuntui kuin olisi joku imeytynyt häneen kiinni, että vaatteet kävivät lyijynraskaiksi ja että joku kuiskasi ympärillä — loppu - loppu. Ja kuiske kiiti ilkkuen ja kylmänä hänen päähänsä ja lamautti hänen liikkeensä — se ei käy päinsä — ei koskaan — nyt sinä kuolet — nyt — nyt sinä vaivut — etkö tunne — tuossa sait vettä suuhusi —. Hän huitoi käsivarsillaan ja vaipui syvemmälle, vesi loiskahteli kauvas ympärille ja hän itki ja huusi pelosta ja raivosta ja tuskasta. Hän ei tahtonut, ei, hän ei tahtonut!
Auttakaa! Auttakaa!
Nyt tuli se jälleen! Ei, se olikin jotain kiinteätä, jota hän tallasi. Hän kompasteli kivissä ja kaatui jälleen suulleen, mutta nyt hän ei huutanut, sillä hän tunsi olevansa pelastettu. Hän kahlasi maihin lepän juurten kohdalla.
Mutta nähdessään puittenrunkojen mustat varjot, heräsi hänen pelkonsa uudelleen.
Taivaan Jumala mitä se oli? Oliko se kuolema? Oliko hän uneksinut?
Ei, olihan hän läpimärkä.
Hän vaipui leppien alle.
Oliko hän tullut hulluksi?
Taasen tuntui hänestä kuin olisi hän järvessä ja taistelisi henkensä edestä ja että jotain kammottavaa tarttui häneen, kietoutui hänen ympärilleen, keikkui hänen vierellään, jotain suurta, muodotonta. Hän tunsi tuon tuntemattoman, hirvittävän pehmeän, inhottavan kosketuksen ja tyrskähti itkuun, hysteeriseen tärisyttävään itkuun, välillä valitellen hiljaa.
Hän loi pelästyneen katseen järvelle päin. Sitten ryntäsi hän ylös ja juoksi — — — —
Djurgårdsbrunnin luona istui mies onkimassa.
Kuullessaan hätähuudot, lennätti hän vavan sillalle ja kuunteli.
Keilapallot pyörivät, keilat kolisivat — kahdeksan kaksikkoa! huusi ääni.
Paljaspäinen herra juoksi sillalle.
"Onko joku hukkumaisillaan?" kysyi onkija.
Sköldman ei vastannut heti. Hän pysähtyi ja tuijotti mieheen. Sitten alkoi hän änkyttää: "joku - jotakin — on tuolla."
"Mitä?"
"Jotakin — joku, joka on — tuolla leppien luona."
Mies vihelsi ymmärtävästi ja meni ottamaan keksin, joka riippui sillan kaidepuussa.
"Missä? Näyttäkää minulle", hän sanoi.
"Tuolla." Sköldman osotti sormellaan, mutta varoi menemästä edellä, vaan seurasi miehen jälestä.
He olivat perillä.
"Ohoh", sanoi mies. "Nainen. Niinpä kyllä, kevätpuoleen ne nousevat pinnalle. Tarvitaan vain hyvin vähän."
Hän tähtäsi keksillä esinettä.
Mustat suortuvat tuolla irtaantuivat.
"Tämäpä ei ole eilispäiväisiä", selitti hän ja koetti uudelleen.
Hän iski kiinni ihan keskelle.
Fuff! kuului esineestä. Se painui kokoon.
"No herra, nyt me saamme hänet."
Hän kääntyi.
Sköldman ei vastannut mitään. Hän makasi kappaleen matkan päässä sieltä tainnoksissa.
Seuraavana päivänä istui Sköldman kalpeana ja hiljaa postikonttorissa ja leimasi postimerkkejä, ja tämä oli hänestä suuri ja ihana elämäntehtävä, ja kärpästensurina tuolla aurinkoisella ikkunanruudulla kuului suloisimmalta soitolta.