"HYPPY"
Suurtilallinen laaksossa piti kestiä. Maitokehlon kokoiset kakut pöyhistelivät pöydällä ja puuhaarikat isänmaanväreissä kuohuivat kotipanoista.
Miehet olivat pesseet kätensä ja naisilla oli verenpunaiset huivit ja hopeasoljet korkeilla povillaan.
Oli melua ja naurua isossatuvassa, jossa tanssittiin. Tomu kohosi kattoon asti.
"Kenenkä kanssa Anni tanssii?" kyselivät tytöt.
"Knutin, Ulfheimin uuden rengin kanssa", vastasivat pojat.
Tytöt katselivat.
Anni oli pieni, Knut suuri ja leveäharteinen kuin muinaisajan urho.
Hei, kuinka hän tyttöä pyöritteli! Ja millaiset pohkeet hänellä oli!
Tytöt kuiskuttelivat.
Anni oli kuin kukkanen myrskyssä. Hänen jalkansa tuskin koskettivat lattiaa, niin kannattivat häntä Knutin käsivarret, keinuvat, voimakkaat käsivarret, jotka heilauttivat hänet ylös, niin että hän näki pojan reippaat, hymyilevät kasvot alapuolellaan. Ja kun hän teki tanssihypyn ja lennätti jalkansa kattoon tuntui kuin olisi hän potkaissut parrut tieltä pois ja Anni saisi nähdä tähtien loistavan reijästä.
He tanssivat yhteen sinä yönä.
"Nyt on Anni kiinni", sanoivat tytöt.
"Vihdoinkin!" sanoivat pojat.
Anni oli kiinni.
Sen kesän he tanssivat, Knut ja Anni. Ja syksyn ja talven. Ihmiset ympäristöllä alkoivat puhua heistä.
Suurtilallinen sai uniset silmänsä auki.
"Mikä on tarkoitus, Anni?" hän kysyi.
"Aijomme mennä naimisiin!" vastasi tyttö.
"Ulfheimin renki ja minun tyttäreni?" Hän nauroi niinkuin vain suurtilallinen nauraa.
Anni kalpeni.
Sinä kevännä ei tanssinut Knut eikä Anni.
Tavatessaan rakensivat he ilmalinnoja, jotka romahtivat kun he vain käänsivät selkänsä toisilleen.
Eräänä päivänä, kun tunturivirta oli vuolainmillaan, tuli Knut suurtilallisen luokse laaksoon.
"Tahdon tyttäresi, Ole?" hän sanoi.
"Ei ihminen aina saa mitä tahtoo!" vastasi Ole ja irvisti leveästi.
"Saapi kyllä, kun vaan lujasti tahtoo."
"Niin, mutta minäpä en tahdo", sanoi Ole. "Anni saa suurtilallisen pojan Otasta. Hän on rikas, hän. Sinä olet vain renki. Ei sinulla ole taloa eikä lehmää."
"Ei, mutta minulla on kaksi vahvaa käsivartta. Suostutko odottamaan,
Ole?"
"Kuinka kauvan?"
Knut mietti.
"Ota lujasti", sanoi Ole. "Se ei maksa mitään."
"Ottaisimmeko kaksi vuotta?" uskalsi Knut.
"Olkoon", vastasi Ole.
Hän tiesi että paljon voisi tapahtua sillä ajalla.
Knut ja Anni seisoivat tienhaarassa ja suutelivat hyvästiä. Ilta oli lämmin ja punainen ja hehkui rakkautta ja auringonlaskua. Tunturipurot helisivät kuin kultarahat pitkin auringon valaisemia jyrkänteitä ja hävisivät laakson pimentoon.
"Sinä tulet?" kysyi Anni.
"Ole varma siitä." Hän katsoi tyttöä vilpittömästi silmiin. "Ja sinä odotat?"
"Tottahan minä odotan."
"Tulee pitkä aika, jolloin emme toisiamme näe", sanoi Knut, "mutta kun kerran tulen, niin tulen kuin purot ylhäältä päin."
"Minä alan kutoa kotiamme varten, niin ei aika käy pitkäksi."
"Mutta ei kyyneleitä kuteiksi!"
"Naurua, Knut. Odotanhan sinua."
He syleilivät, niin että luulivat tunturien horjuvan.
Anni näki hänen vaeltavan Ulfheimin tietä ylöspäin. Hän nousi yhä korkeammalle, seuraten poimutteluja. Hän kävi yhä pienemmäksi, mutta hän pääsi kukkuloille, jotka välkkyivät ilta-auringossa. Siellä hän kääntyi ja heilahutti lakkiaan jäähyväisiksi. Hän seisoi hetkisen hiljaa siellä ylhäällä ja katseli alas Anniin. Sitten heilahutti hän vielä kerran lakkiaan ja katosi vuorenseinämän taakse.
Varjot lankesivat yhä syvemmin ja kylmemmin Annin ympärille. Kävi niin omituisen hiljaiseksi hänen ympärillään, mutta sitten kuuli hän jälleen purojen kohinan. Hän kääntyi kotiin päin ja lauloi:
Jos tulee päivä kylmä ja päivä valoton, niin kerran kevät koittaa ja taivas kirkas on; ja sua minä varron ja varron vaan, nyt vaikkakin varjot peittää maan.
Ja kerran saapi aika sinullen, minullen, kun aurinkoinen loistaa lempemme polullen. Ja sitä me kuljemme kahden niin, ylös taivahan sinisiin auteriin.
"Minne sinä lähdet?" kysyi Ulfheimin isäntä seuraavana päivänä, kun
Knut sanoi irti renginpaikkansa.
"Aijon olla oma itseni." Knut hymyili.
"Toivotan onnea. Oletko saanut rahaa?" naurahti isäntä.
"Minä saan", Knut vastasi.
"Mitä aijot tehdä?"
"Ohoh, varonpa sitä kyllä puhumasta. Minulla on suunnitelmani. En tahdo siitä tulevan sinun."
"Onko se niin hyvä?"
"Joka elää, niin näkee!"
Kun Knut läksi matkaan seuraavana päivänä, istui isäntä tuvan portailla.
"Menet kait väärään suuntaan, Knut?" hän sanoi. "Ei rahoja tuntureilla ole. Lähde alas laaksonpohjukkaan ihmisten luokse, jos mielit tulla rikkaaksi."
"Ihmiset saavat tulla minun tyköni", vastasi Knut ja meni, minne hän halusi.
Ennenkuin kesä oli oikein alullaan, oli Knut oppaana tuntureilla. Päivät pääksytysten raatoi hän kuin kyntöhevonen. Unta hän ei koskaan saanut. Oli vaan käveltävä ylös ja alas, alas ja ylös. Tuli upporikkaita englantilaisia ajaen ja ratsastaen, mukanaan valokuvauskoneita kuin kokonaisia vuoria. Saksalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia, löysipä vielä jokunen ranskalainenkin tien tänne. Kaikki halusivat maan korkeimmalle tunturille.
Knut sai melkeinpä eräänlaisen erikoisoikeuden opastamiseen. Hän ponnisti niin monta kertaa ylös ja alas, että tunturiin muodostui kapea polku. Kaikki olivat hirmuisesti ihastuneet häneen. Hän oli mies, johon sopi luottaa ja jolla oli oivalliset hartiat, jotka pelastivat repun toisensa jälkeen läähättäviltä matkamiehiltä. Jos hänen jälkiään seurasi, niin ei milloinkaan jalka luiskahtanut. Ja tuulessa ja tuiskussa oli hän valmis lähtemään. Kun muut oppaat istuivat ja ruikuttelivat ilmaa, veti Knut kengät jalkoihinsa, lohdutti matkailijoita sillä, että tunturilla voipi olla yllätyksiä varalta — niin, ja yllätyksiä tulikin. Sade saattoi äkkiä lakata, pilvet hajaantua ja aurinko loistaa ihanan lämpimästi sokerin valkeisiin avaruuksiin.
Silloin ilostuivat matkailijat ja korottivat opastajan taksaa.
Sitä vastaan ei Knutilla mitään ollut ja se kiihotti häntä hellittämättä jatkamaan.
Kun kesä rupesi lähenemään loppuaan, alkoivat matkailijat vähetä. Mutta Knut piti puoliaan kauvemmin kuin toiset oppaat. Vielä myöhään syksylläkin, kun koivut jo aikaa sitten olivat pudottaneet ruosteenpunaiset ja hallankeltaiset lehtensä, opasti hän korkeimmalle tunturille.
Kun lumi tuli, laski Knut yhteen yhdeksänsataa kolmekymmentä kruunua.
Siinä oli hänellä rahaa. Hän tunsi olevansa ylpeä kuin kuningas.
Hän taisteli ankaraa kiusausta vastaan lähteä laaksoon etsimään Annia, levittääkseen hänen eteensä aarteensa, mutta hän voitti kiusauksen.
Sen sijaan alkoi hän kaataa hirsiä ja kuljettaa niitä ylös tunturille. Yksin, jättiläisvoimaisena, laahasi hän raskaita tukkeja lumella, yksitellen, väsymättömänä ja sitkeänä, kantoi niitä jyrkänteitä ylös huojuvin polvin, kantoi niitä hartioilla, niinkuin Atlas muinoin maapalloa. Ylös piti hänen päästä. Se oli hänelle taistelua. Lumimyrskyt piiskasivat häntä toisinaan hengettömäksi ja jääsirut polttivat hänen kasvojaan, mutta mikään ei häntä hillinnyt, jos milloin hänessä heräsi heikko epäily, tappoi hän sen heti ajattelemalla Annia.
Hänen tähtensä hän kantoi. Hänen tähtensä hän taisteli.
Hirsi nousi hirrelle. Sukkelaan se ei käynyt, mutta kasa kasvoi. Toisinaan kun hän uutta toi, oli koko kasa hautaantunut lumen alle. Silloin saattoi hän joskus kuvitella, ettei hän ollutkaan mitään tehnyt, vaan että hän oli ihan ensi alulla. Mutta kun hän sitten otti lapion ja lapioitsi itsensä hirsien luokse ja näki niiden loistavan voinkeltaisina ja maukkaina lumessa, luikkasi hän ilosta. Ja silloin hänestä tuntui, että hän oli oikealla paikalla. Ylhäällä tunturilla.
Kevään tullessa alkoi hän rakentaa. Hän kaivautui niin alas, että hän tunsi itse vuoren allaan. Sitten liitti hän hirsilinnoituksensa kokoon lujiin liitoksiin, jotta se kestäisi kamppailla myrskyjen kanssa siellä ylhäällä.
Se oli verraton riemun yö, kun hän ensi kerran saattoi nukkua oman katon alla tunturilla. Rikkaammaksi ei hän koskaan luullut tulevansa. Oli kylliksi, että hänellä oli jokin suoja itselleen ja niille toisille, jotka tulivat kesän mukana.
Hieno ei mökki ollut, mutta luja, luja niinkuin hänen oma tahtonsa. Matalakattoinen se oli, mutta suorana siellä saattoi seistä, eikä enempää tarvittukaan. Ken tahtoi korkeampaa kattoa, hänen tarvitsi vain mennä nurkkien ulkopuolelle. Siellä oli hyvää tilaa, sekä korkeutta että leveyttä. Sillä vaikka hän olisi pannut tupansa miten korkealle vain, pysyi taivaankatto yhtä kaukana.
Tuvassa oli kylmä ja vetoista nukkua, tunsi Knut. Kokonaisia jäkälä- ja sammalsylyyksiä kantoi hän alhaalta metsästä tilkitäkseen hirsien väliset rakoset. Se auttoi. Mutta toinen tarve synnytti toisen. Hänen täytyi saada takka, oikein komea avonainen liesi, jossa matkailijat voisivat kuivata kenkiään ja vaatteitaan ja jonka ääreen voisi asettua lepäämään, kun vilutti.
Takka muurattiin ja kalkittiin.
Knut kyhäsi kokoon muutamia vuodelavoja.
Nyt on kaikki valmista. Nyt saivat he tulla.
Ja he tulivat.
Ei milloinkaan ollut niin paljon ihmisiä tullut tälle seudulle ennen. Knut ei voinut ennättää kaikkien kanssa. Silloin keksi hän keinon lyöttää yhteen suuren joukon yht'aikaa ja opastaa heitä korkeimmalle tunturille.
Kaikki kiittelivät hänen tupaansa. Ja ihana se oli. Sillä tunturit voivat olla oikullisia. Toisena päivänä aurinkoinen kesäpäivä, toisena syöksyvä lumimyrsky. Mutta silloin ryömivät matkailijat tupaan ja myhäilivät tyytyväisinä, kun pääsivät olemasta ulkona ja taistelemasta tunturikauhun kanssa. He oikoilivat piirissä takan ääressä, jossa koivupölkyt hehkuivat.
Huii! Huii! huusi myrsky ja pyrki sisälle lämmittelemään. Matkailijat nauroivat. He oljentelivat mielihyvillään lammasnahkavällyillä. Takkatuli lämmitti, kahvipannu porisi ja Knut kertoili historioita.
Jos myrsky kävi pitkällisemmäksi, täytyi hänen lähteä ulos ruokaa hakemaan. Silloin meni hän alas ja ylös puolessa päivässä ja toi hevoskuormallisen voita, olutta ja lihaa selässään. Ja silloin hurrasivat matkailijat.
Knut tahtoi nähdä tyytyväisiä ihmisiä ympärillään. Saadessaan heidät kauniilla ilmalla korkeimmalle tunturille oli hän joukosta iloisin ja hän osotti alapuolella olevia huippuja jonkunlaisella ylpeydellä, minkä kaikki soivat hänelle anteeksi.
Hänestä se oli hänen valtakuntansa.
Eikä kukaan tahtonut sitä häneltä kieltää.
Syksyn jälleen saapuessa oli Knut enemmän kuin toistavertaa rikkaampi. Hän taisteli kovan kamppailun. Hän tahtoi niin mielellään tavata Annin. Mutta ajatellessaan, mitä hän voisi hänelle tarjota, häpesi hän. Kaksi vuotta hänen piti odottaa. Ja sen hän kyllä tekisikin.
Niin tarttui hän työhön jälleen.
Hän kaatoi enemmän puita ja veti hirret ylös.
Tupa oli liian pieni, sen hän oli huomannut. Hän rakensi ylisen ja sinne pieniä sokkeloita, töhersi toiseen sivustaan keittiön ja pani peltitorvia kaikkiin pikku sokkeloihin, niin ettei kukaan palelisi. Torvet hän johdatti kamiinaan, jonka oli halvalla ostanut. Sitten alkoi ylellisyys täydellä todella. Hän osti vanhan veripunaisella kankaalla päällystetyn vetosohvan. Sen kantoi hän toisen oppaan kanssa majalle. Sohva asetettiin pitkälle seinälle. Sitten tuli tuolia ja pöytiä ja astiakaappi ja porsliinia ja pöytäliinoja ja säilykkeitä ja olutta.
"Oletteko nähneet Knutin tupaa?" kysyttiin alhaalla laaksossa. "Se on vasta hieno."
Helluntain seutuvilla sai Knut seinäpaperit isoon huoneeseen. Hän kattoi pitkänpöydän lumivalkealla liinalla, asetti siihen porsliinia ja mitä talo kykeni. Sitten puki hän ylleen pyhävaatteet ja meni tunturilta alas.
"Hyvää päivää, Anni, nyt minä tulen,"
Anni katsahti ylös kankaaltaan.
Hän itki.
"Tämä on iloa vain, Knut."
Knut nauroi.
Syleily.
Häät ja ruuat seurasivat.
Knut piteli Annia vyötäisiltä. Oli raskasta astua tunturia ylöspäin.
"Asut korkealla, Knut?"
"Kuin haukat. Olemme kohta perillä."
"Kastun", valitti Anni.
"Ne ovat kultapurojen lähteitä. Minä kannan sinut."
Hän otti Annin syliinsä.
"Olen liian raskas."
Knut muisteli hirsiä ja hymyili. Anni kumartui hänen puoleensa. Hän oli väsynyt ja uninen. Hän kuuli Knutin sydämen lyövän voimakkaasti ja lujasti karkean takin alla.
"Paleletko?" kysyi Knut. Hän antoi Annin hiipiä takin alle, ikäänkuin hän olisi ollut linnunpoika, joka tarvitsi lämmittämistä.
"Täällähän on vielä talvi", valitti Anni. "Olihan meillä alhaalla kesä."
"Odotahan, kun tullaan ylös ja lähemmäs aurinkoa. Olemme varjossa täällä ja se on kylmempi täällä kuin muualla."
Anni vaikeni, sillä hän ajatteli kuinka monta kertaa Knut oli kulkenut näissä varjoissa päästäkseen ylös aurinkoon. Hän täyttyi rajattomalla rakkaudella ja kumartui Knutin puoleen ja suuteli häntä. Sitten käveli hän itse.
"Oi, millainen pieni tupa", huudahti hän, kun olivat perillä.
"Ei se niin pieni ole kuin miltä näyttää. Ne ovat tunturit, jotka ovat niin suuria."
Anni pujahteli sinne tänne tuvassa ja hypisteli kaikkea. Hän ravisti vuoteitten olkityynyjä, nyppi sohvakangasta, silitti tutkistellen liinoja, kilisteli laseja ja haisteli patoja.
Knut teki tulen takkaan.
Auringon ollessa korkealla, söivät he päivällistä.
Nyt oli Anni jälleen vahva. Hän nauroi ihastuksesta katsellessaan ikkunasta ulos. Hän oli pelännyt heidän ponnistellessaan varjojen läpi ylöspäin, mutta nyt oli pelko poissa. Ylhäällä oli kaikki päivänvalkeata ja hienoa. Tunturit olivat puetut häikäisevän valkoiseen vastakiilloitettuun pukuun. Ja jos siellä täällä löytyikin varjoja, olivat ne sinertäviä kuin ilma, eivätkä tummanvihreitä ja limakkaita, niinkuin nousutiellä.
"Tahdon ylemmäksi", sanoi Anni.
"Luuletko jaksavasi?"
Hän juoksi Knutin syliin. He seisoivat ylimmällä tunturilla. Huiput loistivat keltaisina ja syvällä heidän alapuolellaan liiteli pieniä ruusuhattaroita laaksokäytävien yli, minne sumut ja iltavarjot jo olivat tiheästi laskeneet.
"Nyt on heillä jo yö tuolla alhaalla, Knut."
"Niin, mutta meillä on monta tuntia vielä aurinkoa. Anni, tahdotko?"
Hän tarjosi hänelle kätensä.
"Sinä olet houkka, Knut! Tanssiako täällä, pohjaton syvyys jalkaimme alla!"
"Luota minuun. Miksemme sitä tekisi nyt kun olemme täällä ylhäällä?"
He tanssivat "hyppyä" niin että lumi pyrysi keveänä alas syvyyteen.
"Näin me tanssimme elämän vaarojen yli, Anni."
"Sinä raadoit minun tähteni; nyt on vapaus tullut."
"Ei, Anni. Vapaaksi ei kait kukaan ihminen pääse, mutta minä olen vapaampi kuin nuo toiset tuolla alhaalla, senvuoksi että minä raadoin… Nyt menemme kotiin."
"Kotiin?" sanoi Anni.
Knut osotti alas.
"Ihminen saapi mitä tahtoo, jos hänellä vain on luja tahto. Minä tahdoin saada sinut ja mökin täällä ylhäällä. Nyt omistan teidät kummatkin."
Anni punastui.
"Me kaksi yksiksemme", kuiskasi hän.
"Yksiksemmekö, ei, Anni. Kuule!"
Knut pani kätensä huutotorven tapaan suunsa eteen.
"Norja!" luikkasi hän.
He kuuntelivat. Hetkisen oli kaikki hiljaista, sitten kiiri se takaisin idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, vyöryi ja vastasi, kaikui ja suhisi näkyvistä ja näkymättömistä suista:
Norja — Norja — Norja — Norja!
"Kotiin!" Anni kuiskasi.