ILMAN VASTUUTA.
Kun hän tuli maailmaan, kirosi isä hänet. Siinä oli suu lisäksi, johon täytyi työntää ruokaa, ja ilmankin oli elanto vähissä. Ja että lapsia syntyi, siihen hän ei mitään mahtanut, kun täytyi elää yhteen nurkkaan sullottuna huoneessa, missä ilmankin asui kaksi perhettä.
Siellä syntyi Kusti.
Se oli kaukana etelälaidalla, pienessä puuhökkelissä, jossa oli suuri kamari ja pieni keittiö. Maalari Berggren asui huoneen toisessa osassa ja toinen puoli oli jaettu leski Strömin, jolla oli kolme lasta, ja Kustin vanhempien kesken.
Siellä kasvoi Kusti.
Isänsä hän harvoin näki. Tämä teki kummallisia kauppoja, jotka panivat hänet aina väliin viipymään poissa muutamia kuukausia. Silloin täytyi äidin mennä köyhäinhoidolta apua hakemaan.
Hän kävi apuihmisenä, kun oli terve, mutta harvoin kyllä hän jaksoi mennä ulos. Hän oli pieni ja lihava, kasvot kummasti pöhöttyneet, keltaiset ja silmät laimean harmaat. Hän pieksi vesojaan, kuin vain ulottui niihin. Jos hän joskus oli ystävällinen heille, oli hänen rakkautensa vallan ylenpalttinen. Mutta Kusti ei koskaan pitänyt hänen hyväilyistään, sillä hän haisi pahalle.
Kusti alkoi ymmärtää ja tehdä johtopäätöksiä. Hänelle selvisi, mihin isä toisinaan katosi ja että äiti joi. Sisarusten kanssa hän tappeli, mutta sai aina selkäänsä.
Huonetovereitten kanssa oli ainaista riitaa ja rähinää. Perheet eivät koskaan olleet yksimielisiä muussa, kuin yhdessä asiassa: vihassaan rikkaita kohtaan, joiden ei tarvinnut asua yhdessä huoneessa eikä haistella toistensa likaa. Kun maalari maksupäivän iltana tuli kotiin ja oli hönössä, noitui hän "parasiittejä, noita elukoita, jotka vain imivät. Ja silloin istui leski Ström, Kustin äiti ja kaikki vesat ja kuuntelivat ja tulivat niin täyteen vihaa, kuin sienet vettä. Mutta sitä vihaa ei koskaan puristettu heistä pois, vaan se jäi heihin ja kasvoi suureksi, kunnes siitä tuli osa heitä itseä.
Kesäilloin, kun mentiin loikoilemaan vuorenonkaloihin ja maalari tarjoili jotakin väkevää, saarnaili hän julmasti tuolla alhaalla olevien loiseläinten asunnoista. Ja silloin saattoi Kusti puida nyrkkiänsä kaupungin suuria taloja kohden ja uhata niitä. Hän toivoi, että vesi nousisi niitten yli tai että ne olisivat säkissä, jonka hän sitten voisi upottaa asujamineen päivineen Hammarbyn järveen, niinkuin kissanpojat, kun Liisa oli poikinut.
Hänestä oli maalari parhain ja jaloin ihminen koko maailmassa ja kaikki nuo tuolla alhaalla olivat hirveitä olennoita, joita olisi pitänyt kivittää ja nylkeä, aivan niinkuin maalari toivoi.
Ja jos maalari vielä lisäksi sanoi, että rikkaat ne olivat ottaneet Kustin isän talteen, jottei hänestä tulisi rikasta, niinkuin he itse olivat, oli mitta täysi. Kusti itki kiukusta ja vannoi hirmuisimpia valoja kostaaksensa kerran.
Ei siltä, että hän olisi oikein ymmärtänyt, mitä hän vannoi, mutta se kuului niin miehekkäältä. Maalari ihastui ja antoi hänen maistaa väkevää. Ensin Kusti irvisteli ja sylki pois, mutta viimein hän nielasi mielellään. Hän tuli lämpimäksi ja iloiseksi siitä. Kun Kusti joskus meni yksin vuorille katselemaan loiseläimiä, oli hänen vaikeata vihata yhtä lujasti, kuin maalarin seurassa. Mutta hän yritti.
Eräänä iltana ei hän osannut ollenkaan vihata. Se oli elokuuta ja vuoret olivat vielä lämpimät, sillä aurinko oli paahtanut koko päivän. Ja koska Kusti käveli avojaloin, niinkuin muutkin etelälaidan vekarat, tuntui hyvältä astua siihen, missä lämpöä vielä oli. Hän kiipesi vuoren korkeimmalle kohdalle, nähdäkseen oikein hyvin.
Mitään niin kaunista ei hän ollut koskaan nähnyt. Kaikki ikkunanruudut kaupungissa olivat pelkkää kultaa. Laivoissakin, jotka kulkivat edes ja takaisin, olivat ikkunat kullasta.
Maailma oli suuri ja kaunis ja Kusti oli pieni ja mitätön. Ainakin se hänestä niin tuntui. Häntä varten ei löytynyt mitään. Voi! miten onnellisia ne ihmiset lienevätkään, jotka saivat asua tuolla alhaalla.
Hän ymmärsi miksi häntä kutsuttiin retkaleeksi. Ennen oli hän luullut, että se oli paljasta ilkeyttä eikä sen pahempaa kuin sekään, että hän kutsui hienosti puettuja poikia keikareiksi, mutta nyt hänestä tuntui, että retkale oli saanut syvemmän merkityksen, sellaisen, joka liittyi hänen sisäiseen minäänsä. Hän istahti alas ja itki, itki niin että vapisi.
Kusti alkoi koulunsa. Se oli hänelle koko mullistus. Opettajat olivat ensi alussa melkein yhtä hyviä kuin maalari, vaikkei heillä ollut väkeviä tarjottavana.
He saarnasivat myöskin, vaikkeivät niinkuin maalari. He puhuivat, että kaikki ihmiset voivat tulla rikkaiksi, mutta ettei rikkautta ollut niinkään haluttava. Se oli Kustin mielestä valetta, sillä hän muisti kultaikkunoita. Ja se kuului niin kummalta, kun opettaja puhui jostakin, jota sanottiin velvollisuudeksi ja joka varmaankin oli hyvin korkealla, koska kaikkein ihmisten tuli kaikin voimin pyrkiä velvollisuutta kohti.
Kusti sai paljon miettimisen aihetta. Hän kuuli luvuista ja numeroista, kasveista ja eläimistä ja sitten jostakin, jota kutsuttiin katkismukseksi ja joka kertoi eräästä miehestä, jonka nimi oli Jumala ja joka oli hyvin vanha ja valkopartainen ja mahtava. Hänestä ei Kusti koskaan ollut kuullut puhuttavan, mutta nyt heräsi hänessä suuri pelko häntä kohtaan ja varovaisemmin hän nyt sieppasi omenia puutarhoista. Hän pelkäsi melkein enemmän Jumalaa, kuin hovineuvoksetarta, joka omisti puutarhat ja joka oli aivan ihmeellisen häijy, ankara ja — vanha.
Kun hän tuli ulos ja noitui poikaviikareita, jotka syysöinä hiipivät puutarhaan ja yrittivät siepata joitakuita hänen suuria hillo-omeniaan, riensivät he tiehensä, minkä jalat kannattivat.
Sentähdenpä muodostui hänestä ja Jumalasta melkein yhtäläinen käsite Kustin mieleen. Kusti kuvitteli Jumalaa aina vanhaksi ukoksi, joka toruili paljon ja oli hyvin ankara. Opettajat sanoivat aina, että "siitä ei Jumala pidä", tai "sen näkee Jumala."
Kusti rukoili häntä aina peläten. Poika oli kasvanut lemmettömissä oloissa eikä koskaan ymmärtänyt, että voipi löytyä muitakin tunteita kuin vihaa ja ankaruutta. Sekin vähäinen määrä lempeyttä, mikä hänessä oli, hävisi koulussa, jossa toverit ivailivat heikkoutta ja halveksivat kyyneliä. Huolimatta opettajien ystävällisyydestä kävi Kustin mieli yhä synkemmäksi. Heistä taasen tuntui poika kummalliselta ja he kuulustelivat häneltä, olisiko hänellä mahdollisesti joitakin salaisia paheita.
Vuosien vieriessä kävi hän yhä synkemmäksi. Hän vetelehti poissa viikottain ja kun häneltä kysyttiin syytä siihen, syytti hän vanhempiaan, joita hänen muka täytyi auttaa kotona.
Se onnistui jonkun aikaa, kunnes saatiin selville, ettei hän ollutkaan kotosalla, vaan että hän oli valehdellut. Kosto tuli heti. Hän lähetettiin kasvatuslaitokseen. Sellaiselle luonteelle, kuin hänen, oli se turmioksi. Ulkonaisesti kävi hän paremmaksi. Hän käyttäytyi hyvin, mutta se ei tapahtunut sentähden, että hän olisi ymmärtänyt että päinvastainen menettely olisi ollut väärin, vaan ainoastaan päästäkseen pikemmin vapaaksi.
Hän ymmärsi, että hänen piti valehdella ympäristölleen, ja niin valehteli hän käytöksessään, puheissaan ja oloissaan, töissään ja kaikessa, vaan ei ajatuksissaan. Totuus alkoi käydä hänelle vastenmieliseksi, koska joka kerta, kun hän oli yrittänyt sitä puhua, oli se vain tuottanut hänelle harmia. Se seikka, ettei hän saanut nukkua kotona ja kuulla isän ja äidin toraa, ei ollut niinkään suuri vahinko. Mutta ettei saanut olla yhdessä poikien kanssa, jotka vetelehtivät ja tupakoivat ja varastelivat hedelmiä, se oli hänestä kovaa. Ja hän halusi kuollakseen päästä vuokraamaan "ruumiskirstun" Hammarbyn luota ja lähteä purjehtimaan poikien ja tyttöjen kanssa ja nousta maihin Isoäidin saarelle ja ilakoida heidän kanssaan yöt läpeensä ja toisinaan päivätkin. Tytöillä oli aina rahaa, jota ansaitsivat tehtaissa ja he tarjosivat mielellään väkijuomia.
Se oli elämää, se!
Koulu päättyi. Kusti ei koskaan suorittanut sitä kokonaan, sillä maalari oli toimittanut hänelle levysepän oppilaan paikan. Kustilla ei ollut koskaan ollut niin iloista päivää, kuin silloin, kun hän jätti koulun ja katkismuksen, velvollisuuden ja totuuden. Veistoa hän vain kaipasi, mutta nythän hänestä tulisi levyseppä ja se oli sentään vasta jotakin. Ei hänen koskaan enään tarvitse lukea läksyjään eikä pelätä Jumalaa. Nyt oli hän oma herransa.
Kusti oli vahva poika, muuten ei hän mitenkään olisi kestänyt. Kisällit pitivät häntä kurissa ja jollei hän ollut nopsa ja huomaavainen liikkeissään, lensi pellinpalasia ja pihtejä pitkin hänen ruumistaan. Kun niin sopi, löi hän takaisin, mutta ylipäänsä oli hän alakynnessä ja sai pitää hyvänään.
Ei ollut suurtakaan eroa koulun ja verstaan välillä. Huomasipa hän, että koululla oli joitakuita hyviäkin puolia, joita hän ei koskaan ennen olisi voinut aavistaa. Siellä sai hän toisinaan ruokaakin. Täällä sai hän sitä itse hankkia. Siellä puhuivat opettajat ystävällisesti — ainakin ylimalkaan. Täällä ärjyivät ja kiroilivat kisällit ja mestarit.
Mutta kun hän sai nostaa ensimmäisen palkkansa ja ostaa sillä itselleen kiiltonappisen lakin ja nälkävyön, tuntui verstaanelämä kumminkin melkolailla paremmalta. Ja verstaanelämässä heräsi hänen vanha vihansa rikkaita kohtaan uudelleen eloon. Siellä tapasi hän samoinajattelevia, sekä vanhempia että nuorempia, kaikissa piili sama tuikea viha ylempiä kohtaan. Oppipoika vihasi kisälliä, kisälli mestaria, sillä mestari oli rikas, sanottiin, vaikka hän antoi kansalle nälkäpalkkoja. Kun mestari oli ollut kisällinä, oli hänkin vihannut mestariaan, mikäli kerrottiin. Kaikkia, jotka olivat ylempänä, tuli vihata. Hänen ei tarvinnut tai hän ei ollut oppinut tekemään päätelmiä, sillä hän tiesi, ettei hänestä koskaan tulisi mestaria.
Kaikki väärinkäytökset ja vääryydet, joita verstaassa oli kasaantunut vuosien kuluessa, syötettiin häneen ja hänen vihansa paisui siitä vielä vankemmaksi.
Vanhempiaan ei hän koskaan enään nähnyt. Hän ei heistä välittänyt eivätkä he hänestä. Sisaruksiaan ei hän myöskään tavannut. Ainoastaan vanhemman siskonsa, Hannan, oli hän eräänä iltana kohdannut Kungsträdgårdissa. Hänellä oli turkinkaulus ja valkoinen alushame, jota hän näytteli niin paljon kuin suinkin, ja hän ilostui nähdessään Kustin ja tarjosi hänelle punssia Bernsissä. Siellä oli lämmintä ja valoisaa ja hienoa. Kustia hävetti olla työpuvussa, ja kun hän oli juonut pari lasia, ei hän enään ollut selvä.
Hän suuttui, kun näki korkeahattuisen herran tuijottavan sisareen ja oli jo rynnätä tämän niskaan, mutta kun hän näki sisarensa vilkuttavan silmää herralle, nousi hän ja meni pois sanaakaan sanomatta.
Sinä yönä ei hän paljon nukkunut.
Hänellä itsellään oli steariinikynttilätehtaassa tyttö, jota jumaloitsi ja jonka kanssa läksi Nackaskogeniin sunnuntaisin.
Silloin oli elämä aika miellyttävää. Mutta se ei kestänyt. Tyttö otti toisen ja Kusti sai mennä.
Siitä hetkestä alkoivat onnettomuudet, kuvitteli hän. Verstaassa riitaantui hän erään toverinsa kanssa ja löi häntä niin, että itse tuli poisajetuksi paikastaan. Hän näki nälkää kaksi vuorokautta, sitten meni hän kotiin vanhempainsa luokse kerjäämään ruokaa.
Kun hän koputti, avasi maalari. Jos hän tahtoi tavata äitiään, niin ei se käynyt päinsä. Isä oli tavallisessa paikassaan. Missä äiti oli? Äiti oli muuttanut. Minne? Hautuumaalle. Eikö hän haluaisi astua sisälle saamaan ryyppyä?
Kusti pudisti päätään ja meni pois. Hän kuljeksi Slusseniin päin tavatakseen jonkun tutun. Uutinen äidin kuolemasta ei häneen liikoja koskenut, kun ensimäinen välitön vaikutus oli haihtunut. Hän oli vihainen itselleen, kun oli hyljännyt maalarin ystävällisen kutsun. Hän tuumiskeli.
Mitähän, jos kääntyisi takaisin ja saisi ryypyn, ehkäpä voileivänkin maalarilta? Hän oli joka tapauksessa hyväntahtoinen mies.
Koskahan eukko oli kuollut? Olipa se sentään kummaa, ettei hän ollut saanut siitä tietoa tai luulivatko ehkä, ettei hän elänyt? Miksi oli hän kuollut? Oliko juonut itsensä kuoliaaksi? Hän joi kyllä tuntuvasti, mutta se lohdutti, sen tiesi kyllä vähin itse kukin. Kun ukko oli poissa, ei hänellä totisesti ollut paljoa millä elää, varsinkin niin monen vesan kanssa. Hautausmaa? Sateliko sielläkin, lumiräntää, lumisohjua — paljon kumpuja, puuristineen — köyhien hautuumaa. Rikkailla oli hienot asunnot hopearistineen ja marmoritauluineen ja haravoitua santaa. Ja siinäkö sitten oli kaikki? Ensin rehkiä ja nähdä vaivaa koko ikänsä ja sitten ajella tuonne yksin alas santaan pistettäväksi. Äiti oli aina kalpea. Ei hän varmaankaan ollut paljon muuttunut, vähän kalpeampi vaan. Ja siellä hän nyt makasi. Loppunut oli juominen. Mutta loppunut oli myöskin kurjuuden näkeminen ja siten oli hän päässyt sekä miellyttävästä että epämiellyttävästä. Jos hän saisi valita, niin tuskinpa hän tahtoisi tulla takaisin jatkamaan. Kyllä sentään, jos hän saisi vaihtaa ja ruveta muutteesta rikkaaksi. Saisi panna yllensä silkkipuvun kuuraushameen asemesta, silkkisukat ja kultaiset rannerenkaat ja tuoksuta hajuvedelle ja ajella teatteriin vaunuissa, kaksi apinaa edessä ja yksi takana, pakahduttaa itsensä ruualla ja viinillä niin, siitä eukko kyllä pitäisi — ja osaisi komentaa piikoja ja pesuakkoja.
Sitä olisi hauska katsella. Ja hän — tuo toinen, jonka kanssa äiti vaihtaisi, hänen pitäisi muuttaa maalarin väen ja leski Strömin luokse ja elää silavasta ja happamista herneistä, pukea ylleen märkä kuuraushame ja tallustaa tiehensä rikkinäisissä jalkineissa talviaamuisin pesemään rikkaitten lattioita, maata lapsivuoteessa kerran vuodessa, saada selkäänsä ukolta, kun tämä tuli kotiin ja haukkumisia lapsilta, jotka olivat siihen kylliksi isoja — niin sitä hän saisi! — ja sitten kuolla yksin ja hyljättynä, niinkuin vanha lude nurkassaan, kenenkään häntä kysymättä.
Kuka oli maksanut hautauksen? Vaivaishoitohallitus tietenkin. Hän oli siis saanut ajaa tuossa mustassa laatikossa, jonka Kusti kohtasi melkein joka aamu mennessään verstaalle. Ehkä oli äiti jonakin aamuna ajanut hänen sivutsensa Nygatanilla hänen siitä tietämättä, ajanut yksin tuossa inhottavassa arkussa, jota ei kukaan koskaan saattanut, vaan joka täristeli eteenpäin ruumisvaunussa ilman seppelettä, kiireesti kuin kolera-aikoina.
No niin, sitä hän ei voinut auttaa. Se ei ollut hänen syynsä. Olisipa vainaa voinut olla torailematta, niin ehkä hän olisi jäänyt asumaan kotiin, kaiken lian joukkoon.
Etpä olisi jäänyt sinne, Kusti! Sen sinä valehtelet itsellesi, jotta se kuuluisi hyvältä. Etkö muista, että tytön vuoksi sinä matkaan läksit?
Niinpä tietenkin.
Sinä olet liikutettu nyt, kun eukko on kuollut. Ei se ole sinun syysi, poikani.
Kenenkä sitten?
Ei kenenkään. Ei kenenkään. Ja jos se on jonkun syy, niin se on rikkaitten. He ovat kuluttaneet hänet, heidän lattiansa ovat tuottaneet hänelle suonenvenähdyksiä. Sinä olet typerä, Kusti. Rikkaat hänen tappoivat, vaikka sitä ei saa ääneen sanoa.
Niin, mutta ehkäpä hän joi itsensä kuoliaaksi? Miksi hän joi?
Lohduttaakseen itseänsä.
Miksi tarvitsi hän lohdutusta? Vastaa Kusti. Vai pelkäätkö?
Sen kyllä tiedän.
No, katsoppa nyt.
Kusti sanoi viimeiset sanat ääneen itsekseen, kulkiessaan katua eteenpäin.
Hän katsahti ympärilleen, oliko kukaan huomannut sitä.
Kun hän tuli Ritarihuoneentorille, meni hän äkkiä niin sekasin, että oli kaatua kumoon. Hänen oli pakko nojautua rakennukseen. Maailma pyöri hänen silmissään, muistopatsas keikkui ja koko tori lainehti.
"Hän on juovuksissa", kuuli hän jonkun sanovan. "On kauheata, että nuoret ihmiset" — enempää hän ei kuullut.
Hän heräsi poliisiasemalla. Hän tahtoi mennä. Kysyttiin tuimalla mahtipontisella äänellä, mikä häntä vaivasi. Hän ei kehdannut sanoa, että hänen oli nälkä. Missä hän asui? Hän oli asukkina. Missä? Koksikadulla 43, Lundqvistilla.
Ylikonstaapeli avasi suuren kirjan.
Mikä hänen nimensä oli? Kusti Öberg. Ammatti?
Levyseppä. Kenenkä työssä? Hän oli nykyisin ilman paikkaa.
Oli vaan parasta, että hän toimittaisi sen itselleen, niin pian kuin suinkin, sillä muuten. — Saiko hän mennä?
Kyllä, jollei hän ollut päihtynyt.
Silloin loppui hänen kärsivällisyytensä.
"En ole syönyt kahteen päivään", sanoi hän mennessään ja löi oven kiinni.
Oli siis rikos olla niin nälissään, että kaatui kumoon kadulla? Mikä maailma! Vaan senvuoksi vietiin hän poliisikamariin ja siellä kuulusteltiin kuin rikoksellista hänen asuntoansa, nimeänsä ja ammattiansa. Olipa se kuvaavaa! Nälkäisenä oleminen on rikos. Mikä yhteiskunta! Kylläisten yhteiskunta, joka ei sietänyt nälkäisiä. Jos hän nyt kaatuisi kerran vielä, niin joutuisi hän kiinni taasen. Mutta ehkä sitten huomattaisi antaa hänelle ruokaa. Olipa hirveätä, kuinka hänen jalkansa tuntuivat epävarmoilta. Vaikuttiko syömättömyys todella niin paljon? Kuinka ihminen oli epäkäytännöllisesti sisustettu. Ajatellapa miten vähän boakäärme menaseriassa tarvitsi. Vain yhden kaniinin kuukaudessa! Olisi ihanata olla boakäärme ja saada ruokaa, paljon ihanampaa kuin olla ihmisenä ja nähdä nälkää.
Tavattoman hyviä tavaroita tuossa puodissa; Ruokatavarainkauppa — Albertina Johansson. Mikä kaunis kinkku, hienoa silavaa ruskean kuoren alla, ja sellaista sveitsiläistä juustoa, aivan keltaista ja siinä suuria reikiä, reijistä ei niin olisi väliä, mutta se näkyi olevan mehukasta, sillä niihin oli kertynyt kirkasta nestettä. Ja tuossa oli krapuja, voi taivaan Jumala! suuria, punaisia krapuja, koko vati aivan täynnä ja paljon dilliä ympärillä, aivan niinkuin silloin kun Lotalla ja hänellä oli krapukestit Isoäidinsaarella ja kravut olivat ruohikossa. Ja tuossa oli, kas sehän oli säädytöntä, vai niin, nehän olivatkin lihapullia tai jotain sinne päin; ja tuohon vierelle oli kasattu pitkiä ja lyhyitä pehmeitä leipiä, joista voisi laittaa aika hyviä voileipiä, jos ne leikkaisi palasiksi ja levittäisi voita päälle, jota oli tuossa vieressä ja sitten sen päälle sveitsiläistä juustoa tai kinkkua tai kravunhäntiä tai mitä vaan kaikesta tuosta muusta ympärillä olevasta kamasta. Kuinkahan monta voileipää voisi tulla päällimmäisestä leivästä? Riippuisi siitä, kuinka paksuja viipaleita leikkaisi. Niin, mutta jos leikkaisi parahultaisia, sormenpaksuisia — tulisi kai siitä sitten ainakin viisitoista. Aivan varmaan. Ehkäpä kuusitoistakin. Mutta ehkei voi silloin piisaisi? Niin, mutta heillä oli kyllä enemmänkin. Mitä hän ottaisi särpimeksi? Kinkkua, paljasta kinkkua, juuri tuota lihavaa, joka suussa suli, paksuja, ihania viipaleita, joissa olisi punainen reunus laihaa lihaa, reunus vain, sillä se ei ollut mitään hyvää. Ja voisipa hän sitten ottaa pari juustovoileipää ja sitten vähäsen olutta ja paperossin. —
Lumous haihtui. Kusti oli mennyt liian pitkällä unelmissaan.
Ikkunassa ei ollutkaan olutta. Hän kuljeksi eteenpäin.
Kusti oli juonut suihkukaivosta Norrmalmintorilla. Aina se vähän lievensi, kun sai jotakin sisäänsä. Hän meni Berzeliuksen puistoon. Alkoi hämärtää ja santakäytävät pimenivät. Kaksittain istui miehiä ja naisia sohvilla ja syleilivät ja suutelivat hämärän turvissa. Kun hän istahti eräälle sohvalle, huomasi hän kyllä, ettei ollut tervetullut. Kaartilainen heitti sikseen hyväilemiset ja neitonen vetäysi hiukan syrjään. Molemmat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Kustiin, mutta sitten siirtyivät he yhteen taas ja kuiskivat ja suutelivat.
Kusti istui siinä kauvan. Musiikki soitteli ja ihmisten sorina, jotka istuivat Bernsin luona, valui kuin kohiseva virta hänen ohitseen. Kohinan läpi kuuli hän lasien kilinää ja pöytänaputuksia. Toisinaan kajahti nauru melun lävitse, sitten liiti solina taasen soiton mukana ohitse jonnekin suureen, leveään ja mahtavaan, joka sai hänet tuntemaan itsensä vieläkin enemmän poisajetuksi, hyljätyksi ja yksinäiseksi. Vieressä olevan parin tirskuna ja matalaääniset sanat koskivat häneen myöskin. Mutta viimein hiipi autuas, uuvuttava tunne häneen, soitto, ihmisäänet, kilinä, nauru ja kuiskauksetkin kuuluivat heikommin, kuin tulisivat ne kaukaa takaapäin. Hän asettui veltosti sohvalle, niin että pää nojasi käsivarteen, avasi raskaat silmäluomensa ja näki suuren pimeyden ja siinä keltaisia pilkkuja, ja sulki ne jälleen väsyneenä, haluamatta mitään maailmassa.
Hän heräsi palelemiseen. Aamun sarastus näkyi heikosti puistopuiden ja rakennusrivien takaa. Ruohokentillä väikkyi yökaste kuin hämähäkinseitti ja siinä yks ja toinen hopealanka tai helmi. Ja harmaavarpuset piipittivät.
Kusti ravisteli itseänsä ja napitti takkinsa kiinni. Hänen niskansa oli kankea epämukavan asennon vuoksi ja oikea käsivarsi tuntui olevan täynnä neuloja. Puistossa ei ollut ainoatakaan muuta ihmistä, kuin hän. Kaikki sohvat olivat tyhjät ja kun hän meni niitten ohi, ei hän voinut olla tekemättä vertailuja, miltä ne näyttivät, ennenkuin hän nukahti. Ja silloin naurahti hän katkerasti itsekseen.
Ihmeellistä kyllä, hän ei tuntenut nälkää enään. Mutta hän joi aamukahvinsa torilla olevasta suihkukaivosta, josta hän illalla oli teensä nauttinut.
Kadunlakasijat olivat jo liikkeellä. Myöhästyneitä yökulkijoita hoippui suuria kaaria tehden tai kiirehtivät hypähdellen, joustavin askelin kotiin tai pois. Vanhanpuoleinen herra taputti häntä olalle ja sanoi hänelle jotakin Nybrogatanin kulmassa. Kusti sylkäsi häntä kasvoihin. Vanhus nauroi, kuin olisi hän siihen tottunut.
Kusti kulki sarastusta kohden puoliksi tiedottomasti. Ehkä luulotteli hän saavansa tuntea aurinkoa pikemmin, jos hän jatkaisi kulkuaan pitkin Strandvägenia, kuin jos hän kääntyisi kaduille. Suuret, komeat talot, jossa hänen verivihollisensa asuivat, näyttivät suurimmaksi osaksi autioilta. Monet pitkät asuinrivit olivat paperilla liimatut tai liidutut. Hän asettui niitä katselemaan. Eikö se ollut juuri jossakussa noista taloista, noissa asunnoissa, joissa verstaan Antti oli ollut panemassa kamiinilevyä ja kiinnittämässä putkea? Varmasti oli se jossakin noista. Silloin oli siellä peilejä ja kultaa ja silkkiä ja paneleja ja palmuja ja parkettilattioita ja kristallikruunuja ja ties herra mitä kaikkea. Ja sellaiset huoneet he jättävät ja antavat olla tyhjinä monta kuukautta vuodesta, kun löytyi ihmisiä — Kusti ja muita — joiden täytyi nukkua penkeillä Berzeliuksen puistossa. Nyt asuivat he, herra nähköön, maalla ja heillä oli hienot purjeveneet ruuhineen, laivamiehineen ja kulkivat valkoisissa vaatteissa, kuin enkelit. Kauniina enkeleinä, kruunulla somistetut purjehduslakit päässään. Niin oli Antti sanonut. Ja hän sen kyllä tiesi, sillä hän oli ollut erään hyvin hienon ja rikkaan herran laivamiehenä kokonaisen kesän, herran, joka myi konjakkia talvisin.
Ja parvekkeita oli heillä myöskin ja hieno rauta-aita ympärillä. Siellä oli varmaankin aika hyvä istuskella. Istuskella iltasin ja katsella kansaa ja kaikkia vaunuja, jotka kulkivat alta ohitse.
Miksi kääntyi poliisi? Luuliko hän, että Kusti aikoi —?
Kusti jatkoi Djurgårdeniin, Skansenin ohi. Siellä meni hän metsään ja paneusi maata.
Hän ei nukkunut, ennenkuin auringonlämpö löysi tien häneen.
Viikot vierivät ja syksy tuli. Kustin, joka oli nälkiintyneenä elänyt niillä muutamilla kolikoilla, jotka hän sattumalta ansaitsi laivojen luona, kävi yhä vaikeammaksi nukkua ulkosalla. Mitään paikkaa ei hän voinut saada, sillä hakijoita oli ääretön paljous kaikkialla, mihin hän yritti. Hänen muotonsa kävi surkeammaksi päivä päivältä. Vaatteista ja uutuuksista, joita hän verstaassa työskennellessään oli hankkinut, oli jälellä vain nälkävyö, jota kiristettiin yhä enemmän. Kiiltonappinen lakki ja sininen puku oli pantattu. Niiden sijaan oli hän kerjännyt kokoon muutamia ryysyjä ja ripustanut ylleen vanhan, ruskearuutuisen pitkäliepeisen takin ja tomunharmaat housut ja munankeltaiset kesäkengät, joissa oli vihertävä vivahdus.
Kusti seisoi eräässä porttikäytävässä Österlonggatanilla ja kuunteli.
Hän vapisi koko ruumiiltaan ja sydän tykytti kovin.
Ei, ketään ei kuulunut! Hän oli juossut heitä pakoon. Se oli oikein hauskaa. Aivan kuin entisaikoina, kun hovineuvoksetar oli hänen kintereillään, kun hän koetti nyppiä hillohedelmiä. Mutta nyt se oli vakavampaa laatua. Mitä hänellä oli takin alla? Nyt tuli joku. Ei. Se oli vaan ovi, joka tuulessa narahti. Pitkä, pehmeä päällystakki se oli, jonka hän oli sattunut saamaan. Hiljaa, mikä se oli! Kuinka olet pelkuri, Kusti. Ei kukaan tule. Voit olla levollinen. Niin, mutta mihin joutui mies, tuo pitkä, iso lierihattuinen mies, joka juoksi jälessäni ja huusi varas? Ottakaa kiinni varas! Ja kaikki ne muut kiltit ihmiset, jotka tunsivat pyhien tunteittensa loukkaantuneen? Mene portaisiin, niin olet turvassa. Mutta jos joku tulee ulos?
Naisen päällysnuttu, mitä minä sillä teen? Enhän voi sitä panna ylleni. En voi vaihtaa sitä takkiini, joka on aivan läpimärkä. Miksi otin sen sitten? Hienoa, pehmyttä lankaa, oikein hyvä nuttu se on. Miksi otit sen, Kusti? Panttitoimisto. Ei, siellä joudun kiinni heti. Kuinka sinä olet typerä, Kusti! Niinpä kyllä olenkin. Eikö ollut mitään muuta otettavaa, kun sinun nyt vihdoinkin piti se tehdä? Olisihan tietenkin voinut ottaa kalossit tai sateenvarjot. Miksi et tehnyt niin? Olet aasi. Pitää varastaa aprikoimalla eikä vaan sokeasti rynnätä eteenpäin. Ajatteleppas nyt, jos olisivat ottaneet sinut kiinni ja pistäneet tyrmään tuon kurjan päällysnutun vuoksi. Sinä et voi sitä käyttää, et muuttaa sitä rahaksi, mitään et voi sillä tehdä. Ja sen tähden olet tehnyt itsesi varkaaksi. Naisen päällysnutun takia. Pane se yllesi ja lähde sen kanssa kadulle. Olin nälissäni. Oletko nyt sitten kylläisempi? Et, vaan olet vieläkin nälkäisempi, sillä nyt olet samalla peloissasi. Panisikohan nutun porrasikkunalle? Tee se. Siitäpä sen kyllä joku löytää. Ja sitten? Niin, sitten on sinun jälleen mentävä ulos sateeseen ja olet yhtä väsynyt ja paleltunut ja nälkäinen. Mutta varo itseäsi kun menet ulos. Ajatteleppas, jos joku seisoo portin ulkopuolella ja odottaa sinua. Suuri, pitkä, lierihattuinen mies. Mitä olikaan minulla tuon kanssa tekemistä? —
Kusti pani nutun portaisiin ja hiipi hiljaa alas. Hän seisoi liikkumatta ja kuunteli. Sade pärskyi ränneistä. Pitkän aikaa odotti hän porttikäytävässä.
Nyt olivat he kyllä taasen muuttaneet suuriin, komeisiin rakennuksiin. Nyt olivat ikkunat jälleen kylläkin kirkkaita. Mutta tänä iltana eivät he voineet istua ulkona parvekkeilla katselemassa alapuolella liikuskelevaa kansaa. He olivat laskeneet ikkunaverhot alas ja sulkeneet sateen ja koko pimeän, märän elämän ulos, jota ei heidän koskaan tarvinnut kohdata ja tuntea. He astuivat pehmeillä matoilla. Kuinka peilit kiilsivät!
Miksi? Miksi?
Kusti nosti kauluksensa ja meni. Kun hän sivuutti viereisen portin, tuli lierihattuinen mies ulos. Kusti ei yrittänytkään juosta. Mikä tahansa oli parempi, kuin se elämä mikä häntä muuten odotti. "Seuraatko hyvällä mukanani?" kysyi mies. Kusti ei vastannut mitään, painoi vain päänsä nöyrästi alas.