LÄHTÖ.
Granön pappi makasi kuolinvuoteellaan.
Kaksi vuorokautta oli koillinen puhaltanut ja myrskynnyt. Meri kuohui jättilaineina, ja jäät tukkeusivat salmeen pappilan kohdalla niin että taloa ympäröitsi jäinen vyö. Päivisin oli vyö elämänvihreä, öisin kuolleenharmaa, mutta aina ylitsepääsemätön.
Tuntui siltä kuin tahtoisi se sulkea sisälle jonkun, joka halusi ulos.
Granön pappi oli kuolemaisillaan.
Hän makasi silmät puoliavoimina ja hengitti raskaasti. Joka hengenvedolla särisi hänen rintansa, ja suutaan hän piti auki, niinkuin ei hän saisi kylliksi ilmaa.
"Emmekö voi tehdä mitään?" kysyi vaimo lääkäriltä.
Hän pudisti päätään. Hän ei jaksanut enään vastata samaan kysymykseen. Hän oli väsynyt ja ylen harmissaan siitä, että myrsky esti häntä mannermaalle pääsemästä, ja varmaankin sadannen kerran tuomitsi hän hyvää sydäntään, joka oli vietellyt häntä lähtemään papin sairasvuoteelle. Hän haukotteli, nousi ja läksi viereiseen huoneeseen nukkumaan. Ehkäpä ukko eläisi yön yli.
Pappi liikahti.
"Iivari", kysyi vaimo ja kumartui hänen puoleensa.
Sairas sai yskänkohtauksen.
"Minusta ei varmaankaan ole paljoksi mihinkään nyt", hän sanoi.
"Koputetaanko?"
Vaimo pyyhki silmiään.
"Sytytä kynttilä — lamppu myöskin. Täällä on niin pimeätä." Hän rypisti otsansa.
"Missä lapset ovat?" kysyi hän.
"He nukkuvat."
Oli hiljaista hetkinen.
"Mikä se on, joka koputtaa?" kysyi hän uudelleen.
"Se on jäänlähtö. Meri on murtautunut vapaaksi. Myrsky käy."
"Kuuluu siltä, kuin tulisi se ylitsemme."
He kuuntelivat.
"Tunnetko itsesi terveemmäkst nyt, Iivari?"
"Tunnen, nyt minun on hyvä olla."
Vaimo itki.
"Itketkö sitä? Että minunkin pitää tehdä lähtöä? Onko täällä ketään muuta sisällä?"
"Ei, me olemme kahden."
"Minusta tuntui. — Kuuleppas Anna. Nyt ei minua voida lähettää enään kauvemmaksi."
"Mitä puhut!"
"Totuutta, Annaseni. Nyt olen minä voimakkain. Onko sinulla jotain juotavaa? Kiitos!"
Hän joi maidon, jonka vaimo ojensi.
"Sinun ei pitäisi puhua niin paljon."
"Koska sitten puhuisin, jollen nyt?" Hänen suunsa vetäysi heikkoon hymyyn. "Tahdon, että annat minulle anteeksi, Anna, annat anteeksi, mitä olen sinulle tehnyt. Kyllä tiedän, että olen tehnyt sinulle paljon pahaa, mutta näetkö Anna, minä en voinut muuta. Muistatko pientä kappalaistaloamme alhaalla Daljoella, missä sinä ruusuja kasvatit ja minä istutin hyötymansikoita jokaiseen soppeen, mikä saatavissa oli. Muistatko sitä, Anna, ja kuinka me olimme onnellisia?"
Vaimo suuteli häntä.
"Tein sinulle pahasti, kun saarnasin sen pois, mutta minun täytyi puhua sillä tavalla, minun täytyi sanoa totuus, niinkuin sen silloin ymmärsin.
"Meidän oli lähteminen hyötymansikoitten ja ruusujen luota. Oli alkukesän ilta, kun ajoimme sieltä, muistatko? Tuomi tuoksui. Kauvaksi jälkeemme. Muistatko?
"Se oli tietysti minun syyni silloin, niinkuin ainakin. Minussa on aina ollut kuin tulivuoren tunne — minun täytyi puhua — silloin, niinkuin nytkin. Älä estä minua! Minulla ei ole ollut aikaa ennen puhella siitä, kun oli niin paljon tärkeämpää sanottavana. Mutta minusta tuntuu kuin olisi minulla nyt oikeus siihen sekä itseni tähden että sinun vuoksesi. Kukaan ei voi sanoa, että se on liian varhaista.
"Sitten jouduin minä tuomiorovastin huostaan, jotta hän pitäisi minua silmällä. Luultiin varmaankin, että minä sen vuoksi puhuisin niinkuin ne toisetkin.
"Muistatko ensimmäistä saarnaani? Oli hirveätä nähdä sen vaikutusta kansaan. Ja sitten kaikki taivutukset ja sovittelut, joita eteeni pantiin ja joiden tähden tahdottiin minua myymään vakaumukseni. Itsepä kaikkivoipa piispakin kutsui minut luokseen. Voi, hän oli ylen viisas mies. Hän puhui omasta nuoruudestaan ja sen epäilyistä. Hän kehotti minua etsimään Jumalaa. Minua, joka juuri etsin häntä enkä voinut löytää häntä tyhjissä sanoissa. Voi, sinä kyllä tiedät, mitä etsin."
"Ei sinun pitäisi puhua niin paljon, Iivari."
"No niin, sitten varoitettiin minua kerran, kahdesti, kolmasti, varoitettiin puhumasta dogmeja vastaan, tunnustuksia ja teessejä vastaan. Kuivia, hengettömiä dogmeja tahdottiin minua pitämään enemmän kunniassa kuin omaa haluani saada ihmiset paremmiksi, jalommiksi. Tahdottiin, että ruokkisin heitä sannalla ja kivillä, kun minä tahdoin antaa heille itse suuren, ihanan elämän.
"Minulta uhattiin riistää elatukseni ja niin lankesin minä kerran, poikkesin tähteä kohti johtavasta suunnasta ja käännyin tyynille vesille ja varmoihin satamiin. Luulin, että minäkin voisin pysyä rauhallisena ja antaisin haaksirikkoisten purjehtia ulkopuolella myrskyssä, mutta ankkurini ei pohjannut.
"Niin läksin ulos jälleen.
"Erosin kirkosta. Minut pakotettiin siihen, sen sinä tiedät. Veitsi pantiin kurkulleni: usko taikka elämä. Valitsin elämän ja pidin uskoni eli epäuskoni, niinkuin he sitä nimittivät.
"Saanko vähän juotavaa."
"Kas niin, Iivari."
"Älä estä minua. Tämä on puolustuspuheeni kuoleman, sinun ja erään toisen edessä."
"Saat yskäsi jälleen."
"Kuulethan, etten yski."
"Niin, mutta minähän tiedän kaiken tuon entuudelta."
"Se tulee, se tulee. Odota vain. Mutta ensin täytyy minun lukea numerot sinulle, ennenkuin teen kirjanpäätöksen. Sillä jos minä nyt vaan sanoisin: anna anteeksi, Anna, niin ehket muistaisi, mitä sinun on anteeksi annettava. Tietysti sinä antaisit minulle anteeksi, sen tiedän. Mutta minä en tahdo, että anteeksi annettaisiin ilman, että synti olisi siinä mukana myöskin. Sentähden luettelen sinulle nyt syntini yhden erältään, niinkuin olosuhteet pakottivat minut tekemään syntiä sinua vastaan. Ymmärräthän, että minun mielestäni se ei koskaan syntiä ollutkaan —."
"Ei minunkaan, Iivari."
"Oli kyllä, Anna, sen oli täytynyt sitä olla. Muu ei ole mahdollista.
Niin paljon tunnen toki vaimoani, että sen tiedän.
"Niinmuodoin lasken eteenpäin.
"Me muutimme Stugsundiin. Minusta tuli siellä vapaapappi, sosialisti pappi, niinkuin minua kutsuttiin.
"Minulla ei ollut enään kirkon jollei hyvää, niin kuitenkin riittävää kappalaisleipää pureksittavana. Me näimme puutetta, mutta se ei tehnyt mitään, sen kyllä muistan. Muistat kaiketi, kuinka ylistin elämää, kun saatoin olla vapaa ja rehellinen ja puhua omaa uskoani semmoisena kuin se itsessäni kasvoi. Tiedät myöskin, kuinka siellä työmiehille omistin pitkät illat opettaakseni heille, mitä itse osasin. Se ei ollut paljon, sillä minun painolastini elämässä ei tullut sen paremmin kuin muittenkaan pappien, sanottavan suureksi.
"Ah, oli monta kaunista sunnuntaita, puhellessani heille mäellä, muistathan. Päivä paistoi ja Jumala oli suuri. Seisoa siinä kasvot vasten hänen tekojensa kasvoja, nähdä kuusten viheriyden, taivaan kohoavan aurinkoiseen avaruuteen, sauhun nousevan punaisista mökeistä ja kuulla tukkien painivan koskessa! Eikä tarvinnut seisoa puristettuna valkeakalkkisten kiviseinien väliin, katoissa maalatut tähdet, ja haistella tomua ja hometta ja nähdä ylpeyden ja rikkauden pöyhkeilevän parhaimmilla paikoilla. Eikä tarvinnut vetää yllensä pitkää papinkauhtanaa, leukaliperiä ja kaulusta, jotka kuristivat sanat kurkkuun, vaan sai puhua kuin ihminen ihmisille, ei pienistä köyhistä teesseistä ja dogmeista, vaan suurista inhimillisistä totuuksista, rakkaudesta ja velvollisuuksista.
"Ja aika kului, pitkä aika monenkin mielestä, ja minä aloin jo luulla joutuneeni oikealle paikalleni. Mutta sitten tulivat lakot ja työnsulut, nämä pahojen aikojen kauhut, ja irrottivat kaikki käsitteet oikeasta ja väärästä. Ei tarvittu Jumalaa enään, kun ihmisistä oli niin paljon tekemistä.
"Minä koetin puhua järkeä, huusin itseni käheäksi myrskyssä ja pysyttelin siinä.
"Jumalaani pilkattiin; ivattiin uskoani ja saarnojani rakkaudesta ja velvollisuuksista. Kun koetin puolustautua, osotettiin minulle ilkeyksiä, vääryyksiä ja julmuuksia, joita harjoittivat ne, joiden olisi ollut helpointa osottaa rakkautta. Minä pyysin heitä toivomaan; he näyttivät minulle häädetyitä tavaroitaan. Minä rukoilin heitä antamaan anteeksi; he osottivat nälkiintyneitä lapsiaan; minä pyysin heitä uskomaan ja he kysyivät: mihin Jumalaan? Rikkaittenko?
"Ihanuus oli loppunut. Minun täytyi lähteä sieltä. Sosialistipapista olisi täytynyt tulla ateisti ja sitä hän ei voinut, koska hän oli deistiksi syntynyt."
Hän ryki hetkisen, ennenkuin jatkoi.
"Me kuljeksimme sinne tänne paikkakunnalla sinä, minä ja lapset, ja elimme armeliaitten ihmisten turvissa.
"Mutta meille vihellettiin toisinaan ja huudettiin: 'Rukoile vaan
Jumalaa, niin kyllä hän auttaa!'" — Iva on hirmuista, Anna.
Varsinkin, kun siihen ei osaa vastata.
"Sinä et milloinkaan valittanut, mutta minä näin sinusta, että kärsit.
Ja kärsimykset tekivät meidät katkeriksi ja koviksi toisillemme.
Istuin monta kertaa ja katselin sinua salaa ja ymmärsin, minne
kaihosi liiti.
"Ruusujen luokse, Anna minä tiedän sen. Mutta se ei ollut yksin minun syyni, Anna, se oli ajan. Sellaisella, kuin minulla, ei ole mitään täällä tekemistä, ei mitään tekemistä inhassa, voiton- ja vallanhimoisessa maailmassa, jossa tavotellaan rahaa, ei välikappaleena, vaan päämääränä, ja jossa yksilöt ryömivät toistensa kimpussa päästäksensä ylimmiksi vain sentähden, että saisivat kulkea toisten selässä ja nauttia elämän herkkuja.
"Rauhoitu, Annaseni, nyt pääsen siihen kohta. Muistatko, että minä kesken meidän suurta puutettamme läksin pois hankkimaan apua?""
"Läksit Upsalaan?"
"Niin tein, ja kun tulin takaisin, oli rahoja taskussani."
"Jotka olit saanut lainaksi Palmgrenilta. Hän oli hyvä mies."
"Niin hän oli. Mutta sitä sinä et tiedä, että hän otti minulta lupauksen lainan antaessaan. Ei hän vaatinut ainoastaan rahojaan takaisin maksettaviksi, sillä sehän oli luonnollista, vaan että minun piti mennä arkkipiispan luokse selittämään kaikkea ja pyytämään armoa ja anteeksiantamusta."
"Siitä et koskaan mitään puhunut."
"En, ja se oli juuri pelkuruuttani. Katsoppas Anna, jos minä silloin olisin sen sinulle sanonut, tullessani kotiin, niin olisit sinä luullut, että minä todellakin olin tehnyt sen vakaumuksesta, että olin murtunut kovassa taistelussa uskoni puolesta. Niin olisit sinä luullut! Mutta Anna, niin ei ollut asian laita! En olisi koskaan, en koskaan, kuuletko! tehnyt sitä, jollei sinua ja lapsia olisi ollut. Kuuntele! Minä haastelin tähän tapaan: sinulla voipi olla mikä usko hyvänsä, Iivari, mutta sinulla ei ole oikeutta antaa rakkaimpasi nähdä nälkää sen takia. Ja nyt minä voin sen sanoa, nyt se ei tee mitään, mutta jos minä olisin sen silloin sanonut, niin olisin kiusannut sinua turhaan."
"Ja sinä peruutit kaikki minun tähteni?"
"En kaikkea. Minä sanoin niin kuin asia oli: että minä tosin ajattelin ja uskoin toisin kuin tunnustuksissa on, mutta että olin valmis toisten tähden lupaamaan, etten koskaan enään puhuisi dogmeja vastaan. Asia käsitettiin niinkuin se oli ja sehän olikin oikeastaan armonasia.
"Minä sain rahat ja joitakuita kuukausia myöhemmin tämän pienen loukon meren saarella, viattoman kappeliseurakunnan täynnä kalastajia hoitaakseni.
"Anna minulle nyt anteeksi, Anna! Sitä kyllä tarvitsisin."
"Rakas Iivari! Epäilitkö koskaan sitä?"
"En, Anna."
Hänen silmiinsä tuli omituisen tarkkaava ilme ja hän siirteli käsiään levottomasti peitteellä, niinkuin olisi hän etsinyt jotakin. Silloin vaimo ymmärsi ja itki.
Hän alkoi jälleen puhua, mutta hitaasti ja viivytellen, niinkuin olisi hänen ollut vaikea löytää sanoja.
"Sentähden minä lähden nyt. Minä en sietänyt jäädä suljetuksi tänne. Sanat, jotka tahtoivat ulos, mutta eivät päässeet, myrkyttivät minut, ajatukset olivat kuolleina syntyneet, kun ne vihdoinkin pääsivät esille. Koko sisäinen elämäni tuli saastutetuksi sen kautta, että kaikki laskutiet tukkeentuivat lupaukseni tähden. Siksipä olen sellainen kuin nyt olen, siipirikkoinen ja masentunut, ilman kykyä ja melkeinpä ilman haluakin jatkamaan elämistä pitemmältä.
"Lääkäri on kyllä sanonut, että pian kuolen, niin, sen tiedän. Kuulin sen hiljattain, ennenkuin aloin puhua.
"No niin, se on hänen tapansa käsittää asia. Minä olen oikeastaan kuollut jo aikaa sitten. Minä kuolin sinä päivänä, Anna, kun luovuin oikeudestani, velvollisuudestani sanoa totuus. Että ruumiini on elänyt parikymmenkunta vuotta sen jälkeen, ei merkitse mitään. Meidän ei tule elää ruumiimme, vaan henkemme takia."
Hän hengitti lyhyemmin, ääni kävi syvemmäksi ja muutteli sävyä. Toisinaan vihloi se korkeana ja terävänä kuin kulunut viiri, toisinaan jylisi se syvänä ja täysinäisenä kuin kaukainen ukkonen. Nyt hän ei kuullut enään mitään, hän puhui vaan, aika ajoin ilman yhteyttä.
Vaimo pelästyi ja meni herättämään lääkäriä.
Hän oli ärtyinen ja uninen ja kohautteli olkapäitään, kun näki, kuinka muuttunut pappi oli. Hän otti sairaan käden ja nosti sitä kynttilää kohti. Kynnet olivat mustansiniset. Hän kuunteli sydäntä ja pudisti päätään.
He seisoivat ääneti ja katselivat sairasta. Hän oli sulkenut silmänsä hetkiseksi, mutta äkkiä avasi hän ne, katsoi tutkivasti heihin ja sanoi: "Minä ymmärrän." Hän sulki silmänsä jälleen.
Sitten alkoi hän hourailla.
Hän lauloi ja messusi ja puhui ruusuista ja rahoista ja Jumalasta ja ijäisyydestä ja tutkinnoista ja ystävistä herkeämättömässä sekamelskassa, kunnes kaikki loppui sekavaan mutinaan ja hän vaikeni. Huulet vielä liikkuivat ja puhuivat sanoja, joita vaimo ei voinut ymmärtää, vaikka hän kumartui kuinkakin lähelle häntä.
Mutta silloin näki hän kuinka huulet pysähtyivät ja silmät aukenivat, ikäänkuin pimeyteen katsoakseen.
Vaimo lankesi polvilleen, suuteli hänen otsaansa ja itki katkerasti.