LAUTAMIES ROSBERGIN TUKHOLMAN MATKA.
Juna mennä rämisti tunnelin sisälle.
Lautamies Rosberg nipisti silmänsä kiinni. Äkkinäinen pimeys teki epämiellyttävän vaikutuksen ja hän painautui tiukemmin sohvannurkkaan.
Hän näki vielä päivänpaisteiset niityt, joiden ohi vasta oli kiitänyt, ja muutamia vekaroita, jotka olivat heilutelleet tien ylimenopaikalla, ja suuria, luonnottoman suuria rakennuksia, joissa oli ikkunoita joukottain, — vihainen vihellys veturista ja sitten kävi kaikki pimeäksi yhtäkkiä.
Hän kuuli nyt selvemmin kuin ennen pyörien kolahdukset kiskojen jatkopaikoissa ja omituista kohinaa ulkoa. Hänestä tuntui, että voimakas ilmavirta vastustamattomasti imi häntä eteenpäin mustan, äärettömän putken läpi.
Hän raotti hiukan silmiään ja pimeys näytti vieläkin mustemmalta. Hän laski itsekseen, missä matkustajat istuivat, potkasi jalallaan penkin alle, koettaakseen oliko matkalaukku tallella ja muistutteli tyttäriensä osotetta. Sitten alkoi häntä pelottaa ja hän kuvitteli radalta suistumisia synkässä pimeydessä ja päällekarkauksia ja murhia, ja levitti silmänsä auki niin, että ne kyyneltyivät.
Veturi vihelsi taas yhtä vihaisesti kuin äsken, ikkunanruudut valkenivat savunharmaiksi, vuorenseinämä liiti ohi aivan läheltä, silmänräpäyksen aikaa pimeyttä jälleen ja sitten, niin äkkiä, kuin olisivat ameriikkalaiset kaihtimet ponnahtaneet ilmaan, paljastui laaja näky.
Hän näki lukemattoman joukon taloja, jotka loistivat aamuauringon valossa, ja katuja, jotka varjoisina johtivat niitten läpi; hän näki toreja ja mahtavia siltoja, joiden alla vesi virtasi ja kimalteli miljoonin hopealevyin; hän näki kirkkaan, terässinisen ulapan ankkuroituine aluksineen, ja hän näki kirkontorneja, jotka tunkeutuivat rakennusryhmistä esille, kuin olisivat ne tukehtua niitten joukkoon ja toiset olisivat huipustaan läpinäkyvät, niin että ilma pääsi siintämään läpi, toiset vaskenvihertävät, raskaat ja uhmailevat. Savupiipuista kohosi savu ruusunpunervana ja tyynenä. Kaikkialla kaareili taivas sinikellonsinisenä, vapaana ja avarana.
Ja vaunuja vieri. Ja ihmisiä käveli.
Lautamies pysähtyi portaille. Häntä melkein — huikaisi.
Asematalon edusta loisti valkoisena auringon valossa. Poliisi seisoi messinkilaatat käsissään ja jakeli niitä matkustajille.
Lautamies oli vähällä saada ajurin. Hän antoi hiukan hämillään laatan takaisin poliisille, mutta oli taas joutua kiikkiin hotellilähettien takia, jotka kultakoristeisissa lakeissaan tahtoivat auttaa häntä matkalaukun kantamisessa.
Rosbergin mielestä oli Tukholma kummallinen kaupunki. Kaikki ihmiset olivat niin auttavaisia.
No, kylläpä hän suoriutuisi ilman noita kenraaleja.
Mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen, missä Brahenkatu oli.
Hän tarttui matkalaukkuunsa ja lähti osotettua suuntaa kohti.
Nytpä hän oikein hämmästyttäisi tyttäriään! Tosin kyllä olivat he kirjoittaneet hänelle ja pyytäneet häntä ilmoittamaan, milloin hän aikoi tulla heidän luoksensa, mutta niin olivat asiat nyt sopineet ja hän läksi matkalle kirjoittamatta. He tahtoivat tietenkin tulla isäänsä vastaan, mutta hän, lautamies, oli kyllä mies suoriutumaan omin päin. Hän oli ollut ennenkin kaupungeissa, sekä Vestervikissä että Oskarshamnissa ja Eksjössä. Tämä kaupunki näytti tosin hiukan suuremmalta, mutta siitä selviytyisi kyllä siitäkin, kunhan oli aikaa tarpeeksi.
Hän katsoi kelloaan. Puoli kahdeksan! Hyvä. Hänellä oli siis paljon aikaa. Ehkäpä tapaisi hän heidät ihkasten sängyssä, ennenkuin olivat ennättäneet lähteä kahvilaan. Siellä ei heidän toki tarvinnut olla ennen yhdeksää. Hm! Brahenkatu? Eiköpähän joku henkilö historiassa ollut nimeltä Brahe?
Hän meni pitkän kadun poikki. Drottninggatan luki hän kadunkulmasta.
Eihän sen loppua näkynytkään toisesta päästä, se meni vallan umpeen.
Olipa hyvä, ettei hänen matkansa vienyt sinnepäin.
Kahviloita näkyi olevan paljon. Hän tuumiskeli, että missähän hänen tyttäriensä paikka oli. Eihän se toki voinut olla tuollaisissa pienissä kahviloissa, joissa oli marmoripöytä ikkunan vieressä ja kaksi wienertuolia, ja hyasintti pöydällä. Ei maar, he olivat kyllä hienommissa paikoissa. Eivät he olleet missään kahviloissa, vaan konditoriassa. Tietysti se niin oli. Hienossa konditoriassa, missä oli paljon karamellejä ja leivoksia, aivan kuin mamselli Strandin luona Storgatanilla Eksjössä, jonne hän kerran pistäysi ja sai kuohulimunaatia ja hedelmätorttua.
Kyllä tytöt aina suoriutuivat. Sekä Elli, Klara, että Signe. Ja käyttäytyivät hyvin myöskin. Niin olivat he aina tehneet.
Rosberg suoristi selkänsä. Hänellä oli vahva yhdysside kaupungin kanssa, vaikka se saattoikin näyttää suurelta ja vieraalta. Hänen tyttönsä olivat ehkä kävelleet samalla kadulla, katselleet samoja ikkunoita ja ajatelleet vanhaa isäänsä.
Pastori siellä kotona oli puhunut synnistä ja vaaroista. Ei Rosberg vaan voinut nähdä mitään sellaista, ei toista eikä toista lajia.
Tukholma näytti oikein rauhalliselta ja hyvänlaiselta. Eivätkä ihmiset olleet niin kovinkaan hienosti puetut. Mutta kiire heillä oli. Pienet neitoset kiitivät eteenpäin kuin västäräkit ja kieputtivat häntäänsä. Kasvot eivät näyttäneet iloisilta.
Minkähän näköisiä hänen tyttärensä olivat?
Hän pitensi askeleitaan.
Olivatkohan he jo lähteneet kotoaan? Sepä olisi harmillista.
Hän tuli eräälle torille ja kyseli taas Brahenkatua.
Jatkaessaan matkaansa ihmetteli hän, että talot kävivät suuremmiksi, hienommiksi ja kallisarvoisemmiksi, mutta että ihmispaljous väheni.
Kului hetkinen ennenkuin hän pääsi siihen lopputulokseen, että hän alkoi tulla rikkaitten kaupunginosaan, jossa ei ollut pakkoa nousta ylös näin varhain.
Ja silloin ei hän käsittänyt, mitenkä hänen tyttärensä voisivat asua siellä.
Tosin olivat he kirjoittaneet, että he olivat vuokranneet komean asunnon yhdessä, mutta eihän toki voinut olla mahdollista, että he asuisivat tuollaisissa palatseissa, joissa oli marmoriseinät ja koristettuja tammiportteja, suuria kuin tuomiokirkon ja paljon, paljon uljaammat kuin itse lääninhallituksen talo. Mutta kaiken tämän ohitse piti hänen kaiketi vain kulkea, tullakseen tyttäriensä asunnolle. Ne raukat asuivat kyllä syrjäosissa, tuolla puolen hienojen rakennuksien ja katujen, jotka olivat kolme kertaa leveämmät valtamaantietäkin.
Sturenkatu! Olipa kummaa, miten paljon historiaa oli katujenkulmiin ajettu.
Herra Jumala, pitäisikö hänen nyt taivaltaa koko tuo pitkä katu.
Häntä alkoi hiottaa. Hän asetti matkalaukun kadulle ja riisui päällystakkinsa. Kenenkähän puisto tuo oli? Ihmettä, että kellään oli varaa sellaista pitää. Kun tontit olivat niin kalliit. Varmaankin oli se jokin kreivi, joka asui tuossa suuressa talossa keskellä puistoa tai ehkäpä maaherra. Se kyllä sopisi.
Hän kysyi poliisilta Brahenkatua. Seuraava katu!
Hyvä. Mutta missä olivat ihmiset?
Miksi rakennettiin niin julman leveitä katuja, kun ei kukaan niillä liikkunut?
36!
Sepä kaunis talo! Portti oli kiinni. Hän ravisteli sitä. Huiviin puettu tyttö, joka kiirehti ohitse, kori toisessa ja kerma-astia toisessa kädessä, sanoi:
"Pitää soittaa."
Rosberg meni portaita ylös. Kuinka siellä oli koreata. Kaidepuut mahonkia ja ovissa himmeäksi hiottuja lasikoristeita.
Elli Rosberg, luki hän kilvestä.
Hän painoi nappia.
Nyt hän hämmästyttäisi heidät!
Hän kuuli soiton kilisevän sisällä pitkälti sen jälkeen, kun hän oli päästänyt napin irti.
Joku läheni ovea. Hänen sydämensä alkoi tuimasti sykkiä. Avainta väännettiin. Hän pyyhkäisi suutaan, ollakseen valmis.
Ovi aukesi ja nenäkäs tytönletukka kysyi:
"Ketä haetaan?"
Lautamies joutui hämilleen ja kului hetkinen, ennenkuin sai sanotuksi:
"Tyttäriäni, tiemmä, minun tyttöjäni Elliä ja Signeä ja Klaaraa."
Tyttö hymyili. "Neidit eivät vielä ole nousseet."
Rosberg yskähti hämillään. "Eivät vielä nousseet?"
"Ehkä herra tulisi takaisin hiukan myöhemmin?"
"Ohoh, tottapa tuolla sisällä löytyy jokin paikka, jossa sopii odottaa." Hän työnsi tytön syrjään ja astui sisälle. Tottapa hänellä oli oikeus tulla sisälle ja käydä istumaan.
Tyttö johdatti häntä pitkän käytävän läpi.
Lautamies astui huoneeseen ja ällistyi.
Hän etsi paikkaa, mihin laskisi matkalaukkunsa, mutta hänen täytyi avata ovi ja panna se ulkopuolelle käytävään. Hän otti nenäliinansa esille, pyyhki otsaansa ja vaipui alas tuolille.
Taivaan Jumala! Asuivatko hänen tyttönsä täällä? Silkkisiä huonekaluja ja pianiino ja palmuja ja paksuja mattoja, joihin vajosi nilkkoja myöten. Oliko hän mahdollisesti tullut väärään? Ja semmoisia tuolejakin! Paljon hienompia kuin Odensviholmassa. Ja tauluja ja kirjoja ja kullalla kirjailtuja pöytäliinoja. Ja millainen kello naksutti uunin reunalla! Se maksoi varmaankin monta sataa kruunua.
Kymmenen minuuttia yli puoli yhdeksän, eivätkä neidit olleet vielä nousseet! Hän murti suutaan.
Mistä olivat he saaneet rahat kaikkeen tähän koreuteen? Ei voinut olla mahdollista, että konditoria kannattaisi niin hyvin. Ainakaan ei Eksjössä. Elli oli tosin erittäin järkevä tyttö, mutta sittenkin? Seinäpeili tuolla marmorilevyineen, jota kullatut kotkat kannattivat, maksoi hyvinkin tuhat kruunua ja sohva ja nojatuolit ja matot ja liinat. Ei, se ei käynyt. Ei hänelle kannata ruveta uskottelemaan minkäänlaisia juttuja. Hänen täytyi saada selville koko asia, oikein perinpohjin. Hän ei antaisi itseänsä pettää. Miksi eivät he olleet nousseet?
Lautamies nousi.
Menisiköhän sisälle ja yllättäisi heidät vuoteessa? Mihin johti tuo ovi? Hän meni sen luokse ja kuunteli. Siellä oli hiljaista. Hän avasi sen hiljaa, hyvin hiljaa ja kurkisti sisälle.
Se oli suuri kolmi-ikkunainen ruokasali. Hän näki vilahdukselta suuren astiakaapin hopeakaluineen ja lasineen.
Hän sulki oven ja istahti jälleen odottamaan.
Kaikki kävi yhä selittämättömämmäksi.
Käytävään johtava ovi aukeni. Oliko se Elli? Hänen Ellinsä?
Samettisessa aamunutussa?
He syleilivät ja suutelivat toisiaan. Hän tunsi, että tyttärestä tuoksahti hyvä hajuveden lemu, ja hän taputteli isää selkään, niinkuin entisaikoinakin.
Lautamies sai joukon nuhteita, ettei ollut ilmoittanut, milloin aikoi tulla. Oliko matka sujunut hyvin? Oliko hän väsynyt? Hän oli kai matkustanut kolmannessa luokassa eikä ollut saanut nukkua. Tahtoiko hän peseytyä? Klara ja Signe nukkuivat. He olivat väsyksissä ja tarvitsivat niin hyvin lepoa. Kyllä hän voisi odottaa? Ajatellappa, kuinka hauskaa, että isä on tullut! Nyt hulluttelisivat he oikein lujasti yhdessä. Mitä hän halusi päivällä tehdä? Tahtoiko hän ajelemaan ja kaupunkia katselemaan?
Hän ei muuta tahtonut kuin kupin kahvia ja voileivän.
Sen hän kyllä saisi. Eikö hän halunnut munaa myöskin ja pilsneriä tai portteria.
Hän teki torjuvia kädenliikkeitä.
"Rakas lapsi, näin varhain aamusella."
Elli nauroi.
"Teilläpä on hienoa, teillä", sanoi isä.
"No niin, ne ovat vain vanhoja tavaroita. Mutta syksyllä aijomme ostaa uudet. Meillä täytyy olla suurempi asunto. Signe ja Klara tarvitsevat kumpikin oman huoneensa."
Lautamies rykäsi. Eräs kysymys pyrki esille, mutta hän ei uskaltanut. Hän hiukan aristeli Elliä. Tyttö oli niin muuttunut. Hiukset törröttivät kuin hatunreunus pään ympärillä ja silmiin oli ilmestynyt väsynyt ilme, jota ei ennen niissä ollut.
Elli taputti häntä polvelle, hänen siinä ääneti istuessaan, ja silloin näki hän, että tytöllä oli kaksi kiiltokivistä sormusta.
Silloin ei hän enään voinut hillitä itseänsä.
"Entä konditoria? Mihin aikaan alotatte siellä?"
"Konditoria?" Elli nauroi. "Minä olen vapaa tänään ja siskojen ei tarvitse mennä sinne ennenkuin kello kaksitoista."
Lautamies katseli häntä. Elli nyökkäsi iloisesti.
Sitten yskähti isä jälleen.
Hän ei ymmärtänyt niin mitään. Hän oli vallan pyörällä päästään.
Kun hän oli saanut kahvia, paneusi hän nukkumaan.
Hän heräsi nauruun. Hänen ympärillään seisoivat hänen kaikki kolme tytärtänsä.
Ja siinä sateli syleilyjä ja suuteloita kahdelta nuoremmalta.
Lautamies tunsi vieläkin olevansa aivan ymmällä.
Tyttönsä olivat puetut silkkipuseroihin ja laahustimiin.
He menivät ruokasaliin ja söivät suurusta. Tytönletukka tarjoili ja Elli istui rouvana. Isäukko sai pienen ryypyn ja se selvitti ajatuksia.
Tällaiseksi ei hän koskaan ollut heidän tapaamistansa kuvitellut.
Istua Tukholman hienoimmassa osassa tyttäriensä luona ja syödä leimatuilla hopeahaarukoilla. Syödä hummeria ja kaviaaria ja pihviä ja juoda portteria korkeista kristallilaseista. Kas, se oli toista, kuin syödä hapanta leipää ja silliä ja saada puolisen tuoppia vasta kellarista tuotua kaljaa.
Aina kun hänen piti kysyä jotakin, puhuttiin hän heti kumoon. Tyttäret juttelivat toistensa suihin pelkästä ilosta ja valitsivat herkkupaloja ja panivat hänen lautaselleen.
Hänellä ei ollut sydäntä kysyä, mistä rahat tulivat. Sehän oli heidän asiansa. Hän sai ryypyn lisää ja kävi vieläkin herkemmäksi ja hellämielisemmäksi, kun hänellä oli sellaisia tyttöjä. Mihinkään huonoon he eivät voisi ryhtyä, sen hän kyllä tiesi, menisipä valallekin siitä, jos niin tarvittaisiin. Oli oikein hupaista katsella, kuinka he liikuttivat käsiään ja käsivarsiaan, pehmeästi ja joustavasti. Hohhoo! Se johtui varmaankin leivoksien ja krokaanien pitelemisestä. Niitä oli kyllä varoen käsiteltävä. Hohhoo!
"Mitä naurat, isä?"
"Hohhoo! Ajattelen teitä, kun olitte pieniä, lapseni. Ette te silloin liikutelleet käsiänne tuolla tavoin. Kun kirnusitte ja lypsitte ja haravoitte. Hohhoo!"
"Sen kyllä pian oppii, kun vaan on ymmärrystä", vastasi Elli.
"Ja sitä teillä on, sen tiedän. Sitä meillä smoolantilaisilla on kaikilla. Oikein hyvä ymmärrys."
He nauroivat kaikin.
"Nyt pitää meidän lähteä", sanoi Signe.
"Konditoriaan?" uskalsi lautamies.
"Niinpä niin."
"Hohhoo! Kuinka te mahdatte ansaita rahoja siellä?"'
"Siitä voit olla varma."
Lautamies sai tytöiltä jäähyväissuutelon ja jäi Ellin kanssa yksin. Tytönletukka toi kahvia ja konjakkia. Ja Elli otti esille sikaareja ruokakaapista.
"Nytpä isä saat oikein hienon sikaarin."
"Onko teillä niitäkin?"
"Me itse poltamme vain paperosseja, mutta jos joku tuttu tulee, niin — —"
Elli keskeytti.
Lautamies ei huomannut mitään. Hän maisteli paraillaan konjakkia ja havaitsi sen suloiseksi. Hän käänsi pulloa.
"No, kiitoksia paljon, Salignacia, niinkuin itse maaherralla!" Hän katsoi Elliin.
"Jospa tietäisit, kuinka minusta on hauskaa, kun teillä on näin hyvä olla, pikku tyttöseni." Hän taputti Elliä polvelle.
Tyttö hymyili ja kohotti kulmakarvojaan halveksivin ilmein.
"Me saamme ahertaa myöskin. Emme koskaan pääse vuoteeseen, ennenkuin myöhään yöllä. Ja kun tulemme kotiin, olemme niin väsyneitä toisinaan, että tuskin jaksamme riisuutua."
"Onko se niin myöhään auki?"
"Siellä on enin tehtävää iltaisin."
"Hm!" Lautamiehen ei tehnyt mieli jatkaa. Tänään ei hän tahtonut sanoa mitään. Rauhan ja ilon ja tyytyväisyyden piti vallita koko päivä, mutta huomenna —! Selvää oli, että jotakin piili Ellin sanojen takana. Minkälaisia konditorioja ne olivat, joita pidettiin auki myöhään yöhön asti?
"Signe ja Klara eivät tule kotiin päivällisellekään."
"Vai niin." Lautamies pureskeli sikaariaan.
"Niin että me kaksi saamme tehdä mitä haluamme, isä. Vaikka lähteä ajelemaan kaupungille."
"Voidaan kait kävelläkin?"
"Eilen sateli. On likaista Djurgårdenissa päin ja se pitää sinun nähdä."
Lautamies ja Elli ajoivat avonaisessa ajurinvaunussa. Elli istui taaksepäin nojaten ja keikkui niin, että hatunkukkaset heiluivat tahdissa.
Lautamies poltti toista sikaariaan ja huomasi maailman olevan aurinkoisen ja leppeän. He ajoivat leveitä katuja pitkin, joita reunustivat moninkertaiset puurivit ja niiden lomissa näkyi sohvia, joissa ihmisiä istui paistattelemassa. Hän oli mielestään kuin kuningas, ajellessaan siinä hienon tyttärensä rinnalla ja jäykän ajajan istuessa tuossa edessä ajurinistuimella, kiiltävä silinteri päässään ja kiiltonappisessa takissa, ja piiska mitä komeinta lajia.
Läiskis!
Hevoset keikistelivät ja vaunut vierivät ääneti eteenpäin keveillä kummipyörillä.
Ja Elli näytteli ja jutteli:
Tuossa oli linna ja lippu, joka merkitsi, että kuningas oli kotona, ja tuossa eduskuntatalo, joka oli rakennettu paaluille, ja tuossa Isokirkko ja Katariinankirkko ja saksalainen, joka paloi muutama vuosi sitten. Ja tuossa oli Skeppsholma, jossa laivasto asusti pitkän pitkissä riveissä ja Kastelholma, jossa kuninkaallisten nimi- ja syntymäpäivisin ammuttiin. Ja tässä oli näyttely 97 ja tuolla oli Skansen ja biolooginen museo, jossa oli eläimiä ja eräs, jonka nimi oli Hazelius, mutta joka on kuollut nyt. Ja tuossa oli yleinen kujatie, josta saattoi veneillä päästä Slussille, missä aurinko kirkkaimmin helotti. Ja tuolla takana oli Söder. Siellä asui köyhää kansaa. Ja siellä aijottiin rakentaa ajotie ihan vuorenseinän läpitse.
Tässä oli Hasselbacken hienon maailman ihmisiä varten ja kaartin soittokunta ja tuossa oli hän monta kertaa syönyt päivällistä — illallisista ei hän puhunut — ja tuossa oli sirkus ja Djurgårdenin kenttä, jossa Kasperi esiintyi kesäisin ja siellä oli hyvin vaarallista kulkea sunnuntai-iltaisin päihtyneitten ja tappeluhaluisten kaartilaisten vuoksi. Signe oli kerran no, mitäpä siitä.
Ja tuossa oli vanha Tivoli. Tiesikö hän, mitä varieté oli? Eikö? No, siellä tanssi ja lauloi hyvin heikosti puettuja naisia ja —
"Onko se auki nyt?" kysyi lautamies.
"Ei, ennenkuin illalla." Elli nauroi ja uhkaili häntä sormella.
Rosberg punastui.
Hohhoo! Mitä Elli tarkoittaa. Hänpä ei ollutkaan tyhmä tyttönen, hän!
Kun he tulivat kotiin ajoretkeltä, oli lautamies vallan lopussa. Koko hänen päänsä oli täynnä vaikutelmia, jotka kiersivät toistensa ympäri kuin muurahaiset. Hänen täytyi saada konjakkia ja sitten nukkumaan.
Illalla meni hän Ellin kanssa oopperaan. Ja se oli julman kaunista.
Sitten söivät Elli ja hän kultaisessa huoneessa. Ja se maksoi paljon rahaa, monta seteliä, jotka Elli pisti hänelle pöydän alta. Sitten menivät he toiseen kultaiseen huoneeseen ja joivat kahvia ja punssia. Sitten hän ei muistanut muuta, kuin että muutamia herroja oli lyöttäytynyt heidän seuraansa ja olivat kutsuneet häntä sedäksi ja syleilleet häntä ja että hän varmaankin oli juonut paljon, paljon — — vaunut, pyörät, jotka rämisivät, tähtikirkkaan taivaan, Ellin hatun, jonkun, joka piteli häntä käsipuolesta, lämpimän huoneen, jonkun, joka riisui häneltä kengät ja sitten loppui kaikki — vaikeni.
Päivät kuluivat lautamieheltä pienessä onnellisuuden ja Salignacin humalassa. Joka aamu kävi hän äkäiseksi, nähdessään koreudet ympärillään, mutta ei vaan saanut mitään sanotuksi. Tytöt olivat niin kilttejä ja herttaisia hänelle. He vuorottelivat pitämään hänelle seuraa, kun he olivat vapaita konditoriasta, ja näyttelivät hänelle kaikki kaupungin nähtävyydet.
Mutta eräänä iltapäivänä ei heillä ollut aikaa.
Lautamies istui salin ikkunan ääressä tyttäriensä asunnossa ja ikävöi ulos. Hän ei tiennyt minne menisi. Hän näki kuosikkaita naisia kulkevan kadunkulman ohi ja tuumiskeli lähteä seikkailulle. Hän maisteli konjakkia.
Alkoi hämärtää. Eräs mies kulki ristiin rastiin kadulla ja sytytteli lyhtyjä.
Lautamies asteli alas kaupungille.
Se tuntui suurelta ja pelottavan eksyttävältä lyhtyvaloineen ja ihmisineen ja ajoneuvoineen. Hän alkoi pelätä yksinäisyyttään ja kysäsi eräältä herralta konditoriaa.
"Ei se ole mikään konditoria, se on kahvila", selitti tämä.
Rosberg lähti neuvottuun suuntaan. Ihastuttavat naiset, kokonaiset kukkaistarhat hatuissaan, heittivät häneen katseita, niin että hän sai sydämentykyntää ja ankaraa kiirettä ennättääkseen nähdä kaikkea, mitä he näyttelivät sekä ylhäältä että alhaalta.
Hän pysähtyi kahvilan ulkopuolelle.
Hohhoo!
Vai sellaisessa kahvilassa tyttäret olivatkin!
Hän katsoi nimeä. Se oli sama.
Tuolla sisällä siis ansaitsivat tytöt rahansa. Herrakahvilassa!
Hän meni puistoon ja katsoi sisälle ikkunanruuduista.
Tupakansauhu kaareili paksuna siellä. Huone oli täynnä herroja, pelkkiä herroja, nuoria enimmäkseen. Seinissä oli peilejä ja ne monistivat loppumattomiin herrat ja kattokruunut ja pöydät ja punssilasit ja jäähdytysastiat.
Hän etsi tyttäriään.
Tuossa istui Signe oviverhon luona ja näytti harmistuneelta. Klara tuli kantaen tarjotinta täynnä pulloja ja laseja — että hän jaksoi mutta missä oli Elli.
Hohhoo!
Hän laski seitsemän sotilashenkilöä — lienevät luutnantteja — pöydässä. He kilistelivät ja joivat ja tupakoivat. Mitä Ellillä oli heidän kanssaan tekemistä? Miksi seisoi hän naureskellen ja jutellen heidän kanssaan? Jumala armahtakoon! Yksi tarttui häntä vyötäisiin. Tyynny Rosberg, tyynny! Ellihän nauraa vaan ja lyö häntä olalle ruokaliinalla. Se ei merkitse mitään. Se kuuluu virkaan. Hänen täytyy olla ystävällinen ja kohtelias, muuten eivät luutnantit mene sinne enään, ja sitten et sinä enään voisi saada Salignacia. Ja nyt viittaa Elli Signeä. Pitääkö nyt hänenkin tulla siihen? Hän ei ole harmissaan enään. Hän nauraa, hänkin. Luutnantit nauravat. Sinä yksin, Rosberg, seisot pelottavan vakavana ikkunan takana.
Hohoo! Jospa he vain tietäisivät! Vain tietäisivät, että heidän isänsä näkee heidät. Että hän seisoo täällä ulkona eikä uskalla mennä sisälle ottamaan noita penikoita niskakarvoista kiinni ja paiskaamaan ne ulos. Katso, nyt tarttuu hän tyttöön taas!
Sepä on kärkässorminen herra. Missä olen hänet nähnyt? Eikö hän ollutkin mukana silloin kerran ja syleili minua ja kutsui sedäksi?
Mitä hän nyt sitten tahtoo? Entä tuo vanha ukonrahjus, joka näyttää porsliiniäijältä? Koira mukana, herra nähköön, se saa sokeria ja istuu tuolilla vieressä. Napsuttele kohtalaisesti!
Hän taputti häntä sormille — minun Klaraani? Ja sitten tarttui hän tyttöä leuvan alta ja hän niiasi — no, kyllä kiitos! Tämähän on paljon hauskempaa kuin teatterissa.
Vai niin, vai on tämä konditoria! Ja sentähden täytyy pukeutua silkkipuseroihin ja laahushameisiin eikä pääse nukkumaan ennenkuin myöhään yöllä. Mutta he liikkuvat kuin kuningattaret. Elli on suora selästään kuin honka ja Signe ja Klara myöskin. Smoolantilaisia! Tyttäreni!
Mitä sanoisi heidän äitinsä, jos hän eläisi? Mutta hän on poissa, herran kiitos, ja pääsee näkemästä pahennusta. Lautamies Rosbergin tyttäret herraskahvilassa! Ja sinä, Rosberg, luulit heidän tarjoavan leivoksia ja limunaatia. Hohhoo, maailma on nurinkurinen!
Lautamies seisoi kauvan ja katseli sisälle. Hän pyöritteli rohkeita tuumia mennä ilmestymään taivaan rangaistuksena keskelle synnin pesää, mutta kun hän näki tyttöjen suorat silkkiin puetut selät ja heidän pörröisen tukkansa, niin ei hän uskaltanut. He kuuluivat toiseen luokkaan, niin hänestä tuntui, eikä hän kyennyt löytämään ylimenoa heidän luoksensa, joka olisi sopinut. Ja entä sitten! Hänet voitaisiin aivan yksinkertaisesti paiskata tai kantaa ulos, aivan tyttärien silmien alta. Ja kuinka sitten kunnioittamisen kävisi?
Hän läksi hitain askelin kahvilasta pois. Sellaiseksi ei hän koskaan ollut asiaa kuvitellut. Olisivatpa edes kertoneet senverran, että hän olisi voinut aavistaa jotain sellaista. No niin, olipa hän ollut aika aasi, kun ei ollut voinut ymmärtää, että jotakin tässä hullusti oli.
Aivan odottamatta alkoi eräitä muistoja johtua mieleen.
Tytönletukka oli eräänä aamuna ripustanut piiloon jotakin ihmeellistä, kun lautamiehen piti mennä ulos kävelemään, tyttärien vielä nukkuessa. Hohoo! Siinä oli ollut jotain kiiltävää. Se oli tietystikin ollut sotilastakki.
Lautamies hymähteli. Luutnantti vai kapteeni?
Hänen tyttärensä!
Ja eräänä toisena yönä oli hän kuullut, kuinka jotkut tirskuivat ja juttelivat ruokasalissa.
Lautamies pysähtyi äkkiä.
Hän näki ihmiset ja puodit ja lyhdyt, kuuli ajoneuvojen räminän ja raitiovaunujen kolinat ja sitten hän sylkäsi.
Pastori siellä kotona oli siis kuitenkin oikeassa. Synti ja vaara väijyi kaikkialla kaupungissa.
Oh, hän kyllä lukisi heille lakia, vaikka sitten pitäisi istua valveilla koko yö ja odotella heitä. Ja sitten matkustaisi hän tilalleen takaisin, syömään hapanta leipää ja silliä.
Lautamies istui salissa ja odotti. Katu oli pimeä ja autio, jokunen lyhty vain paloi siellä ja täällä. Toisinaan meni joku ohitse ja lauloi ja hihkasi. Askeleet kuuluivat selvästi.
Hän kuuli portin paukahtavan kiinni. Etehisen ovi avattiin. Kuului kuiskeita etehisestä.
Hän odotti hiljaa kuin huuhkain salin pimeässä.
Joku läheni ja tarttui salin oveen. Tulitukkua raapaistiin.
Se oli Elli.
"Mitä täällä teet?" Hän sytytti lampun, veti hansikkaat käsistään ja istuutui. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat.
"Odotatko meitä?"
Lautamies viivytti vastausta. Hänen rohkeutensa alkoi kadota, kun hän näki miten kuollakseen väsyneenä tyttö pöytään nojausi. Synti ja vaarat eivät nyt näyttäneetkään hänestä niin todennäköisiltä kuin ennen, kun hän istui yksin pimeässä ja opetteli nuhdesaarnaa pahantapaisia lapsia varten. Hän alkoi ymmärtää, että Salignac-juoma ostettiin kalliimmasti, kun mitä oli luullut. Ellin silmät olivat tupakan sauhusta punaiset ja huulet kalpeat. Ja hänen vasen kätensä, joka piteli päätä hänen siinä istuessaan ja katsellessaan isäänsä, vapisi väsymyksestä.
"Olen nähnyt konditorian", sanoi lautamies työläästi.
Tyttö kumartui hänen puoleensa. Katse kävi hetkiseksi terävän tutkivaksi, sitten vetäysi suu puoliksi tuskaiseen hymyyn. Hän meni ruokakaapille, avasi laatikon ja otti esille kokoonkäärityn sanomalehden. Hän avasi sen ja pani sen levälleen pöydälle.
"Tule tänne", sanoi hän.
Lautamies nousi.
Tyttö osotti erästä kirjoitusta. Lautamies luki ääneen: "Eniten taksoitetut Tukholmassa" ja katsoi sitten kysyvästi häneen.
Silloin seurasi hän sormellaan rivejä, kunnes pysähtyi jotenkin keskelle sivua.
— "Lue!" keskeytti hän.
Lautamies kumartui lähemmäksi. "Elli Rosberg, neiti, 16,500 — Signe
Rosberg, neiti, 7,000 — Klara Rosberg, neiti, 8,950 —."
Lautamies tirkisteli sanomalehteä ja sitten tyttöä ja taas jälleen sanomalehteä.
"Onko se totta?" änkytti hän ja vaipui viereiseen tuoliin.
Elli ei vastannut, kohautti vain silmäkulmiaan äärettömän ylimielisin elein ja taputti häntä päähän.
"Tuota sinä et ymmärrä, Isäseni."
Kun lautamies viikkoa myöhemmin matkusti tunnelissa, menossa kotipuoleen jälleen, ei hän enään sulkenutkaan silmiään pelosta.
Pimeys ei tuntunut enään vaaralliselta. Se oli ohimenevää se, niinkuin kaikki muukin.
Synti ei ollut aina syntiä ja lika ei aina likaa, filosofeeraili hän, ja sitten näki hän tunnelin pimeydessä itsestään loistavia numeroita ja lukuja 16,500 — 7,000 — 8,950.
Hän ajatteli suurta, pitkää seteliä, jonka Elli oli pistänyt hänen lompakkoonsa, ja hän halusi päästä pimeydestä pois voidakseen oikein sitä katsella.