NELJÄS LUKU.
Tästä päivästä alkaen Akontios oli ikäänkuin toiseksi muuttunut. Rauha ja tyytyväisyys näkyi ikipäiviksi kadonneen hänestä. Aamupäivillä koetti hän työskennellä, mutta se "Karis", jota hän Kydippeä varten oli alkanut veistää, edistyi vaan hitaasti, vaikka hänen oli onnistunut saada oivallinen esikuva nuoresta efesolaistytöstä, joka hiljakkoin oli tullut Miletoon. Neaira, joka hyvin olisi sopinut tämän toisenkin kuvan malliksi, kieltäytyi jyrkästi jatkamasta entisiä ystävyydentöitään, — kun Akontioksen puheesta kuuli, kelle kuva oli tuleva, — ja siis Akontioksen taas täytyi mennä satamakadun pyörykälle, jossa hän vihdoin, kauvan turhaan etsittyään, löysi yllämainitun efesolaistytön.
Mutta iltapäivillä hän ei saanut rauhaa kotonaan, vaikka valon säteet juuri siihen aikaan lankesivat sopivimmin. Hän käveli silloin pitkin toria ja sen läheisiä katuja, kierrellen ympäri arkontin palatsia saadakseen nähdä edes vilahduksen silkkiverhoisesta kantotuolista, jolla Kydippe kannatutti itseään huvipuistoihin tahi alas merenrantaan. Jos silloin tuo komeasti koristettu foreion egyptiläisine kantomiehineen pistäysi esiin palatsin etupihasta, tiesi Akontios asettua niin, että hän joutui aivan likelle Karidemoksen tytärtä; ja vaikka tämä saattoikin tapahtua huomaamatta — sillä missä tahansa Kydippen kantotuoli ilmestyi, tunkeutui kansa joka taholta sen luo — niin kuitenkin hänen sydämmensä sykki rauhattomasti, sillä hän arveli, että jos Kydippe huomaisi hänet, niin pitäisi hän tämän salaisen lähenemisen julkeutena. Hän pelkäsi, että Kydippe huomaisi hänet ja kuitenkin toivoi hän sitä. Jos olikin mahdotonta tyttöä saada, täytyi hänen kuitenkin saada tietää, mikä sammumaton liekki hänessä paloi, kuinka hän eli ja hengitti ainoastaan hänen tähtensä. Paitsi sitä ei nuorukaista arastuttanut niin paljon hänen korkea asemansa ja ääretön rikkautensa, kuin hänen häikäisevä kauneutensa. Samalla rohkeudella, kuin hän pyrki saamaan Kydippeä, olisi hän uskaltanut lähestyä itse Afroditeä.
Neljä, viisi kertaa oli hän ensimmäisinä kolmena viikkona ennenmainitun käyntinsä jälkeen tällä tavoin kierrellyt ihanan immen foreionin ympärillä. Hän oli seurannut Kydippeä puukujille kaupungin n.s. paradeisokseen; hän oli nähnyt tytön ikiviheriöivien rautatammien ja olivipuitten siimeksessä astuvan alas tuolista ja seuralaistensa kanssa käyskentelevän puutarhassa; mutta ainoastaan kaukaa uskalsi hän katsella jumaloitunsa muotoa.
Kerran kutistui hänen sydämmensä sanomattomasta mustasukkaisuudesta. Tapahtui näet, että Konon, jonka hän aivan oli unhottanut, ikäänkuin sattumalta tuli tietä pitkin ja yhtyi kävelijäin seuraan. Nyt vasta Akontios muisti asian todellisen laidan; Kononin sanat, jotka hän satamakadun tungoksessa oli vaihtanut Oloroksen kanssa, johtuivat hänelle mieleen. Millä luottamuksella tuo ylpeä Miletolainen oli lausunut ne! Ja nyt esiytyi hän, ikäänkuin hänellä olisi ollut korkeakin arvonimi, joka oikeutti häntä seurustelemaan tutunomaisesti Karidemoksen tyttären kanssa!
Vanhan olivipuun pahkaisen rungon takaa tähysteli Akontios Kydippen kasvojen piirteitä, kun hän juuri nyt astui kosijansa rinnalla ohitse ja hänen seuralaisensa ikäänkuin arkatuntoisuudesta tuli muutamia askeleita jälestäpäin. Hänen kauniit kasvonsa eivät ilmaisseet iloa eikä suuttumusta. Suljetut huulet osottivat tyyntä tasamielisyyttä ja vakavaa itseensä luottamusta; kuvanveistäjä luuli näkevänsä ivallisen hymynkin värähyttämässä hänen suupieliään. Ei, niin ei mikään morsian astu sulhonsa rinnalla. Konon oli varmaankin erehtynyt pitäessään itseään niin varmana asiastaan. Luultavaa oli, että kalpea Oloros oli ollut oikeassa, ja että Kydippe tiesi kuinka Konon, vaikka hän niin julkisesti pyrki häntä saamaan, ei kuitenkaan ollut lakannut mielistelemästä Mileton tyttäriä.
Nyt vasta Akontios tunsi kuinka koko hänen sydämmensä oli kiintynyt kauniisen Kydippeen. Ajatus, että joku muu kerran saisi hänet omakseen, viilsi hänen sydäntänsä kuin tikarinpistos. Hän tunsi selvään, ett'ei hän sitä koskaan voisi unhottaa.
Niin kului taas muutamia viikkoja. Tuli kevät, ja talvisen kasvullisuuden tummaan vihannuuteen sekaantui vasta puhjenneitten lehtien ja kasvien heleä vihreys, joka kukkaisilla koristetun maton kaltaisena peitti mäet ja laaksot.
"Karis", jota Akontios veisteli, oli vähitellen edistynyt yhä enemmän, ja sen mukaan tuli kuvanveistäjäkin rauhallisemmaksi ja uutterammaksi. Ollessaan näin työssä kuvaili hän mielessään mitä kummallisimpia ja rohkeamielisimpiä unelmia; intohimon ohessa kasvoi hänessä myöskin hänen rohkea, onnea etsivä halunsa. Kuolematon Afrodite oli useat kerrat ilmestynyt hänelle unessa; hän oli moittinut hänen arkuuttaan ja ujouttaan ja rohkaissut hänen mieltään. Etenkin viimeinen ilmestyminen oli tavattoman vilkas.
"Akontios", niin oli jumalatar puhunut, "miksikä olet allapäin etkä ota kiinni tarjoutuvasta tilaisuudesta? Minun valtaistuimeni edessä ei voita rikkaus eikä ulkonainen loisto, ei korkeasukuisuus eikä hallitsijavalta, vaan kauneus ja nuoruuden into — ja uskollisesti rakastavan sydämmen uhriliekki. Kumarru ainoastaan puron peilikirkkaan pinnan yli, kuten muinoin Narkissos teki, tahi ota kirkas metallilevy ja katsele itseäsi! Olenko ehkä varustanut sinut huonommin, kuin laihan Kononin? Enkö ole antanut sinulle avomielistä, jaloa, miehekästä muotoa, enkö hehkuvia silmiä, jotka saattavat lemmenliekkiä herättää? Ole uskalias Akontios! Rohkaise mieltäsi ja ole viisas! Anasta hänen sydämmensä, niin voitat kaikki!"
Semmoiset unet, joita hän avosilmin uneksi, antoivat uutta rohkeutta nuorelle taiteilijalle, joka jo oli joutumaisillaan toivottomaan toimettomuuteen.
… Oli päiväntasaus-aika, melkein keskipäivällä. Akontios oli, vähän huoattuaan taas tarttunut talttaansa ja koska hänellä ei ollut läsnä esikuvaansa, joka tänään oli hyljännyt hänet, ryhtyi hän vähäpätöiseen työhön, jalasta veistämään, kun Koronis hengästyneenä syöksyi hänen veistämöönsä ja katkonaisesti puhuen ilmoitti, että oli ylhäisiä vieraita tulossa.
Kohta sen jälkeen tuli Karidemos tyttärensä Kydippen kanssa kävellen pihan yli, mutta orjat, jotka olivat heidän seurassaan, jäivät portin luo.
"Kun ei Akontioksesta mitään kuulu", alkoi Karidemos, "niin täytyy tilaajan itsensä tulla tiedustelemaan asiaa. No, jumalat nähkööt, ei sinun taidepajasi juuri herätä luottamusta. Kuka voisi uskoa, Kydippe, että tässä pienessä monisoppisessa sokkelossa on voinut syntyä niin luonteva, jalo taideteos kuin se verraton 'paimentyttö' on!" Hän asettui likelle seinää ja mitteli sitten melkein valmiiksi veistettyä "Karista" tutkivin katsein.
"Sinä edistyt, nuori, mestari!" sanoi hän viimein; "ja, Zeuksen nimessä, se tietää jotain, sillä esikoistyösi oli verraton laatuaan. Tämä Karis — mikä tenhoava sulo, mikä puhtaus muodoissa! Ja kuinka kauniisti voit hiuksia muodostaa! Täällä tosin ohimoilla — ah, siitä puuttuu vielä viimeinen voitelu. Hyvä tämä on, nuori ystävä, erinomaisen hyvä! Mitä sinä arvelet, Kydippe?"
"Minä pidän itseäni onnellisena, kun saan sanoa tätä taideteosta omakseni", vastasi tyttö vilkaisten Akontiokseen, joka seisoi liikkumatonna. Heidän katseensa kohtasivat toisiaan, ja vaikka tuo ylhäinen nainen luuli voivansa ujostelematta katsella muukalaista silmiin, joka syntyperältään oli häntä niin paljon ala-arvoisempi, näkyi nyt luonto kuitenkin saavan voiton tuosta arvelusta. Kydippe punastui, ja tuntiessaan sen punastui hän vieläkin enemmän. Itse asiassa hän ei voinut kieltää, että tämä Akontios olisi ansainnut polveutua jostakin niitä vanhoja sukuja, jotka olivat kaupungin kohtalon määrääjinä. Kuitenkin harmitti häntä tuo haihtuva punastuminen, etenkin kun hän huomasi minkä vaikutuksen se teki Akontiokseen, sillä hän ei millään muotoa olisi suonut, että nuorukainen silmänräpäystäkään uskoisi voivansa saattaa hänet hämille. Hän oli tyytymätön itseensä; mutta juuri tämä tyytymättömyys teki sen, että hän sen jälkeisinä hetkinä yhä muisteli Akontiosta ja kohtausta hänen työhuoneessaan.
Kun Karidemos ja Kydippe olivat jättäneet nuoren taiteilijan majan, oli Akontios kiihkotilassa, joka esti kaiken työntekemisen. Ainoa silmäys, jonka hän Kydippen kanssa oli vaihtanut, oli kohottanut hänen himmeät, häälyvät toiveensa niin, että hän tästä silmänräpäyksestä alkaen lujasti oli päättänyt koettaa kaikkea päästäkseen pyrintönsä perille.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nyt Melanippos, Afroditen pappi.
Jo kauvan oli tämä mainio mies huomannut oudon muutoksen nuorukaisen luonteessa, ja toisinaan sanoillakin ilmaissut, että hän tiesi tämän muutoksen syyn. Akontios ymmärsi hyvin, että Melanippos näitten viittausten kautta tahtoi saada häntä tunnustukseen. Melanippos oli liian tuntehikas suorastaan vaatiakseen häntä ilmoittamaan salaisuutta, jota hän ei vapaaehtoisesti hänelle uskonut; isällisessä mielessään Akontiosta kohtaan hän surkutteli kuitenkin tätä umpimielisyyttä, sillä hän arveli, että hänen, Melanippoksen, ennen muita tuli auttaa rakkaudesta sairaita työllä ja neuvolla. Olihan hän sen kuolemattoman jumalattaren pappi, joka ei suinkaan toivonut rakastaville onnettomuutta, vaan tahtoi täyttää jokaista heidän toivomustaan.
Akontios lähetti kauniin efesolaistytön, joka nyt vihdoinkin saapui, suoraa päätä takaisin, heitti viitan hartioilleen ja kiirehti Melanippoksen luo. Hän tapasi papin kanssapuheessa muutamien temppelin palvelijain kanssa. Jumalattaren suuri kevätjuhla oli tulossa ja silloin oli paljo toimimista ei ainoastaan jumalanpalvelusta koskevaa, vaan kaikenlaista muutakin; sillä Afroditen juhlaan tulvasi paljo vieraita läheisiltä saarilta ja rantamailta Miletoon, ja näitä tuli kaupungin ja sen esimiesten vanhan tavan mukaan kestitä. Ja siinä valiokunnassa, joka valmisteli näitä asioita, oli Afroditen pappi puheenjohtajana.
Akontios odotti levottomuudella palvelijain poistumista. Sitten Klitifon vei hänet huoneesen, jossa Melanippos ystävällisesti hymyillen otti häntä vastaan. Akontios ymmärsi kohta tämän hymyn. Se ilmaisi, että Melanippos hänen kasvoistaan saattoi lukea, mikä hänet nyt toi hänen luokseen; vieläpä, että Melanippos oli odottanutkin tätä tuloa.
"Poikani", alkoi hän huomatessaan, että Akontios ujona tavotteli sanoja, "minä kiitän sinua siitä, että minusta tahdot löytää isällisen ystävän. Ei mikään tuota ikämiehelle suurempaa iloa, kuin se, kun hän saattaa raivata nuorukaiselle tietä ja viedä häntä vahingoittumatta esteitten ohi, joita vastaan moni on kompastunut tahi langennut. Tahdotko ilmaista minulle salaisuuden Akontios? Tahdothan! — Ja silloin onkin tunnustus tarpeeton. Sinä rakastat Kydippeä, Karidemoksen tytärtä?"
Akontios tarttui tuon kunnianarvoisen miehen käteen ja suuteli sitä.
Hän ei saattanut sanoa sanaakaan.
"Niin poikani", jatkoi Melanippos, "jo viikkokausia olen tuntenut salaisuutesi. Taloni ovesta ja templin peristiilistä olen tarkastanut, mitenkä sinä, metsästäjän kaltaisena, joka väijyy jaloa otusta, olet kierrellyt ympäri arkontin taloa. Minä näin sinun seuraavan kantotuolia — ja kun tulit lähemmäksi huomasin Afroditen hehkun kasvoissasi. Silloin vannoin kuolemattoman jumalattaren nimessä auttaa sinua, ett'et tulisi viettämään ilotonta elämää niinkuin minä; sillä minä huomasin kyllä että, mikä sinut niin mahtavasti valtasi, oli oikea, todellinen, katoamaton rakkaus, joka tekee ihmisen joko äärettömän onnelliseksi tai äärettömän onnettomaksi."
Hän vaikeni. Syvä miettiväisyys kuvautui hänen otsalleen. Sitten hän jatkoi:
"Että sinä rakastat Kydippeä — oi poikani, kuinka se ilahuttaa minua ja tekee osanottavaisuuteni kaksinkertaiseksi. Sillä tiedä Akontios — nyt uskallan sen sinulle tunnustaa, sillä oikea, syvä rakkaus jouduttaa nuorukaista mieheksi — tiedä poikani, että Kydippe on äitivainajansa Thoosan kuva, ja tämä Thoosa oli elämäni valo. Köyhänä poika-poloisena tulin Attikasta tänne Miletoon. Afroditen kevätjuhlassa näin Thoosan templissä ja silloin heräsi minussa tulinen rakkaus. Hän osotti vastarakkauttaan ja jumalattaren pyhässä huoneessa vannoimme toisillemme uskollisuutta; iloisina kuin viattomat lapset katselimme tulevaisuuteen. Mutta Thoosan isä, tuo ankaranylpeä arkontti Kreon, nauroi kerjäläisen kosintaa ja pakotti väkisin hennon Thoosan menemään Karidemokselle, jälkeläiselleen. Thoosa tahtoi hukuttaa itseään, ainoastaan rakkaus äitiin, joka turhaan piti meidän puoltamme, pidätti häntä siitä. Vuotta jälkeen häiden synnytti hän tyttären. Tämä tytär on vaaleaverinen Kydippe."
"Kertomuksesi herättää minussa omituisia tunteita", sanoi Akontios pitkän äänettömyyden perästä. "Jos Kydippe, kuten vakuutat, on äiti-vainajansa kuva, niin mitäpä sinä, jalo suosijani oletkaan saanut kärsiä menettäessäsi hänet! — Ja tätä surun tunnetta, joka valtaa mieleni kuullessani sinun kärsimyksiäsi, seuraa heti itsekäs ajatus, jonka Zeus antakoon rakastavalle anteeksi. Tunnen itsessäni että, kuta katkerammin olet Thoosan takia saanut kärsiä, sitä innokkaammin olet auttava minua voittamaan Kydippeä."
"Todella niin onkin", vastasi Afroditen pappi. "Minä pidän sitä erinomaisena jumalien sallimuksena, että juuri minä olen tullut valituksi auttamaan sinua siten ikäänkuin hyvittääkseni, mitä pahansuopa kohtalo on rikkonut kaikkivaltiasta Erosta vastaan. Sen mukaan kuin minä tunnen Kydippeä — tosin en tunne häntä paljoa enempää kuin mitä olen hänestä kuullut — luulen että riita hänen omistamisestaan on menestyvä paremmin, kuin riita Thoosasta, jos vaan Kydippe rakastaa sinua. Kun Thoosa oli niin tuiki lempeämielinen ja kärsivällisesti taipui kaikkeen, niin on Kydippessä sitä vastoin jotain isänsä ja vaarinsa taipumattomasta luonteesta — juuri tarpeeksi tekemään hänet lujaksi ja päättäväiseksi, loukkaamatta kuitenkaan hänen naisluontoaan. Suurin tärkeys koko hankkeessa on sentähden saavuttaa Kydippen rakkaus. Hienosti kasvatettu ja lapsuudesta alkaen tottunut rikkauteen ja loistoon kun on, on hän jo kauvan ehkä hiljaisella mielihyvällä katsellut köyhää kuvanveistäjää ilman että hänelle ensinkään on johtunut mieleen yhdistyä hänen kanssaan. Mutta tämä hiljainen mieltymys on aluksi kyllin, ja että semmoinen on olemassa, siitä on minulla varmat takeet."
"Ystävä! Hyvä isäni! Kuinka sinä teet minut sanomattoman onnelliseksi!
Ei se siis ollut ainoastaan turhaa luuloa, joka minut valtasi, kun
Karidemos armaan tyttärensä kanssa kävi työhuoneessani! Oi, kerrohan
toki!"
"Asia on yksinkertainen eikä kaipaa pitkiä selityksiä. Klitifon on avuliaisuutensa kautta tullut hyväksi ystäväksi Kydippen palvelijattaren kanssa ja on häneltä kuullut sen. Tuo hiljainen hartaus, jolla sinä seuraat hänen jälkiään, hehku, jonka katseesi ilmaisevat, sinun arkuudestasi huolimatta, niin silmiinpistävä ikävöimisesi — kaikki tämä on ensin herättänyt Kydippen huomiota, sitten hänen myötätuntoisuuttaan ja kun sinä, vaikka oletkin naisellisen kaino, muodoltasi olet muhkean Areksen näköinen, niin ei ole kummaa, jos hän kääntää haaveksivaiset katseensa ennemmin sinuun, kuin elähtyneesen Kononiin, joka jo kuukausia turhaan on liehitellyt saadakseen häntä. Nyt kuulen, että hän on käynyt luonasikin! Se todistaa tosiksi Klitifonin sanat sekä minun luuloni, että hän — niin sanoakseni — käsittää asian vaan teoreetiselta kannalta. Hän tuli katsomaan nuorta Akontiosta oikein silmiin; täytyyhän nousta kukkulalle voidakseen tähystellä meren selkiä. Ihanaa on nähdä auringon säteitten laineilla läikehtivän, mutta vieläkin ihanampaa on katsella rakastavaisen kasvoja, jotka ilmaisevat puhtaita, helliä tunteita. Häntä miellytti sinun hurmiosi, ja ajatus, että tuonlainen sorea, solakka nuorukainen, vieläpä sen lisäksi oiva taideniekka häntä ihailee, herättää hänessä sanomatonta mieltymystä. Kauemmas ei hänen aprikoimisensa vielä ulotu; mutta eroitus tällaisen tunteen ja oikean rakkauden välillä on hyvin pieni, ja sinusta riippuu sen tyhjäksi tekeminen."
"Mitä minun tulee tehdä?" kysäsi Akontios ihastuksen innossa.
"Sen olen sinulle sanova, kun hetki on tullut. Siksi saat elää toivossa ja rukoilla Afroditeä että hän antaa sen onnistua, mitä minä jo viikkokausia olen valmistellut sinua varten. Outo ja rohkea on tuumani, ja moni, joka tuomitsee asiat ainoastaan niiden ulkonaisen muodon mukaan, sanoisi — jos hän saisi tietää, että minä olen tämän tuumaan synnyttäjä — sen olevan Afroditen papin arvolle alentavaista. Niin näetkös Akontios: tuumani on, että neittä pitää kavaluudella voittaa — mutta sydämmessään on hän kuitenkin kiittävä meitä, sillä viaton paula, johon me kiedomme tuon armastetun, antaa hänelle lujuutta vastustamaan isän tahtoa. Niin toimin minä, ahtaassa merkityksessä, hänen hyväksensä, en häntä vastaan. Ainoastaan välttääkseni ihmisten turhia juorupuheita, tahdon, että aikeeni pysyy salassa; jumalattaren edessä, jonka palveluksessa olen, on sieluni rauhallinen, sillä jo vanhastaan on rakkaus-asioissa jokainen keino, joka ei loukkaa toisen oikeutta, luvallinen. Jumalatar tahtoo, että kaksi sydäntä, jotka ovat toisilleen määrätyt, yhdistetään, ja kun hänen pappinsa koettaa edistää tätä kuolevaisten korkeinta onnea, on se ainoastaan hänen ikuisten kaikkivaltaisten lakiensa arvossa pitämistä."
"Ja etkö voi minulle nyt sanoa, mitä mieleni niin haluaa tietää?"
"En, vieläkin täytyy minun tarkemmin punnita yksityiskohtia. Ole kärsivällinen poikani! Tämän verran voin sinulle sanoa tänään; jumalattaren suuri kevätjuhla on toivoakseni myöskin oleva onnellisen rakkautesi kevätjuhla. Samassa templissä, jossa minä ensi kerran näin Thoosan, on Kydippe vannova sinulle uskollisuutta, jos taivaallisen Afroditen nimessä vannottua valaa vielä pidetään pyhänä ja loukkaamattomana. Pyri sinä siis yhä enemmän Kydippen suosioon ja koeta suositella isääkin, että hän ainakin sitten myöntyy, kun Afrodite itse puhuu sinun puolestasi."
"Mikähän aikomuksesi lienee?" jupisi Akontios liikutettuna. "Hyvä! olen kärsivällisesti odottava, kunnes kutsut minua, kunnes lausut sanan, joka selvittää arvoituksen."
Mies ja nuorukainen syleilivät toisiaan. Sydän täynnä meni Akontios ulos huoneesta. Melanippos laskeutui ikäänkuin uupuneena sohvalle ja nojasi päänsä kättä vastaan.
"Se on oleva kostoni, Karidemos!" sanoi hän itsekseen, "ja luulen, että kerran olet myöntävä, että se oli jalo kosto. Tosiaankin, Melanippos, joka nyt aikoo hankkia sinulle arvossa pidetyn nuoren mestarin vävyksesi, olisi saattanut, jos hän vielä tuntisi tuon kamalan ajan tuskaa, syöstä Kydippesi turmioon antamalla hänen mennä tuon rentun vaimoksi! Hän olisi saattanut toimittaa, että Konon olisi tullut määrätyksi seuraajaksesi arkontiksi ja että hänen avioliittonsa Kydippen kanssa, tämän kiellosta huolimatta, olisi kokoontuneessa gerusiassa eli vanhinten istunnossa päätetty valtioviisauden vaatimaksi ehdoksi. Mutta sitä en tahdo! Thoosan tyttären pitää tulla onnelliseksi! Hänen tähtensä annan sinulle anteeksi petolliset vehkeesi, joiden kautta pääsit voitolle."
Sill'aikaa kuin pappi täten oli vaipunut omiin mietteisinsä, riensi Akontios läntiseen esikaupunkiin. Hän halusi päästä huoneensa yksinäisyyteen; hälinä kaduilla ja kirjava väenpaljous inhoitti häntä. Liian äkkiä oli hänen kohtalonsa muuttunut; liian jyrkkä oli muutos häälyvästä epäilyksestä mitä vakavimpaan toivoon, jonkatähden hän tunsi tarvitsevansa tuntikausia rauhoittuakseen.
Aivan vaipuneena onnellisiin unelmiinsa, veti hän syrjään uutimet huoneensa ovelta ja astui sisään. Hän heitti viittansa jakkaralle ja kääntyi sitten hajamielisin katsein melkein valmiiksi veistettyyn "Karikseen" päin, kuu hiljainen nyyhkiminen häntä äkkiä säikähytti.
Hän kääntyi ympäri.
Pöydän takaisessa nurkassa istui kyyryssä, kädet ristissä polvilla,
Neaira.
"Sinäkö täällä?" kysyi Akontios hämmästyneenä.
Tyttö nosti vettyneet silmänsä.
"Niin minä, Akontios", vastasi hän kolkolla tyyneydellä. "Olenhan minä kuukauden ajat käynyt tässä työhuoneessa, ja sinä olet minua siitä kiittänyt; onko nyt sitten niin sopimatonta, jos olen käyttänyt hyväkseni poissa oloasi, muistellakseni vielä kerran niitä onnellisia aikoja? Tiedänhän kaiken nyt olevan lopussa."
"Sinä itket, Neaira?"
"Kuinka minä en itkisi?" jatkoi hän samaan tapaan. Nyt näkyi kuitenkin jo selvemmin, kuinka teeskennelty tämä tyyneys oli. "Itku keventää tuskastuneen rintani, eikä se saata sinua häiritä. Vai olenko minä ääneen valittanut ja vaatteitani repinyt?"
"Etkö tahdo nousta?" sanoi Akontios hämillään. "Tahraat kauniin, sinisen pukusikin seinän kalkitusta vastaan…"
"Säästä sinä huolesi siitä", keskeytti tyttö häntä lyhyesti. "Minua itseä poljet, kuin kuihtunutta ruohoa, ja nyt lörpöttelet kuin vanha ämmä, vaatteeni tahraantumisesta! Mitä minä näistä rievuista huolisin! Mutta sinulle tahdon viimeisen kerran sanoa suoraan silmiin, ett'en aio pitää petostasi hyvänäni!"
Hän oli noussut seisomaan. Säihkyvin silmin seisoi hän nuorukaisen edessä.
"Petostaniko?" toisti tämä vitkaan.
"Niin juuri! Hämmästy sinä vaan ja näyttele komediaa! Paha omatunto kuvautuu kuitenkin kalpeissa kasvoissasi. Kielläppäs, jos taidat, että alusta asti suosittelit minua, että uskottelit minulle… Mutta, mitäpä minä puhun? Jokainen sana menee kuitenkin tuuleen!"
"Mitä minä olen sinulle uskotellut?" kysyi Akontios totisena.
"Että rakastit minua! Että tahdoit minua vaimoksesi!"
"Sinä hourailet. Olenko milloinkaan…"
"Vait!" keskeytti tyttö vihaisesti. "Olenko milloinkaan… Siinäpä se juuri on! Jos sinä olisit kohdellut minua, niinkuin kaikki muut, niinkuin Konon, joka tarjosi minulle koristeita, tahi niinkuin Oloros, joka väkisin ryösti minulta suuteloita, silloin olisin tiennyt, että minä Akontioksenkin mielestä olin samanlainen kurja lelu, jommoisena te miehet pidätte minun säätyistäni tyttöä. Mutta kun sinä kohtelit minua kunnioittavasti ja kuitenkin rakkaudella, kun katselit minua ikäänkuin olisit tahtonut riistää sydämmen rinnastani, etkä kuitenkaan koskaan loukannut ankarimman siveyden vaatimuksia, niin täytyihän minun uskoa, että sinussa asui todellinen rakkaus! Ja niin olikin, jumalat nähkööt, kunnes tuo kirottu ilvekuva ryösti sydämmesi. Tunnusta pois Akontios! Ole toki niin rohkea, että sanot minulle totuuden!"
"Neaira, sinä petyt! Oi, jos tietäisit, kuinka kipeästi sanasi minuun koskevat; jos voisit aavistaa… Ole toki järkevä, Neaira! Minä en voi nähdä sinun itkevän — se vihloo sydäntäni."
"Siis rakastat minua kuitenkin!" huudahti hän intohimon kiihkolla. Uusi kyynelvirta valui hänen poskilleen. "Niin, sinä rakastat minua, tuota toista rakastat vaan vielä hellemmin! Ja siitä syystä pitää minun nääntymän, vaikk'et itse kuitenkaan koskaan ole saavuttava, mitä hurmiosi sinulle kuvailee! Akontios! Ota korviisi nyt mitä sinulle sanon…"
"Myöhemmin Neaira. Nyt olet liian liikutettu, voidaksesi tietää, mitä puhut."
"Minä tiedän kyllä, mitä tahdon. Valitse toinen kahdesta: joko sammumaton rakkauteni tahi sammumaton vihani. Joko minusta tulee Akontioksen morsian ja vaimo tahi hänen ikivihollisensa. Oi, ja minä vakuutan sen: vieläkin uskollisempi, kuin vaimonasi, olen oleva vihollisenasi, tyydyttääkseni vihaani ja kostoani! Kuuletko, Akontios?"
Hänen vihainen äänensä vaikutti Akontiokseen jäähdyttävästi.
"Sinä valitset huonon keinon herättämään rakkautta", sanoi Akontios: "uhkausta."
"Niin, minä uhkaan, sillä näenhän, ett'ei hyvyydestä eikä hellyydestä ole mihinkään. Sinä olet menetellyt kuin rosvo ja kunniaton varas: nyt pilkkaatkin minua vielä!"
"Minä en pilkkaa sinua, mutta en salli sinunkaan herjata itseäni. En tahdo kuitenkaan lukea sinun syyksesi, mitä raivoissasi olet puhunut — muuten täytyisi minun…"
"Mitä?" huudahti Neaira vaaleten. "Puhu vaan suusi puhtaaksi!"
"Muuten täytyisi minun pyytää, ennen niin laupiaan Neairan lähtemään tästä huoneesta ilopäiviksi."
"Oi, siitä voit olla huoleti, veliseni!" nauroi hän ilkkuen. "Niin vähällä ei Neaira heitä. Yhden asian tahdon sinulle kuitenkin sanoa: vaikka sinulla olisi minkälaisia rakkauskujeita tahansa, ja vaikka suurten ja mahtavain suosio sinua edistäisi, niin et kuitenkaan koskaan, minun eläessäni saa henttuasi omaksesi, vaikka Karidemos tekisikin semmoisen tuhmuuden, että hän suostuisi antamaan tyttärensä kuljeksivalle vaunusepän pojalle."
Näin syöksyi hän huoneesta.
"Uskomatonta" sanoi Akontios, katsellen hänen jälkeensä. "Nyt vasta käsitän, mikä minuun vaikutti niin omituisesti ensi kerran kohdatessamme toisemme. Paha henki asuu tuossa Neairassa. Mielelläni olisin ollut hänen kiitollinen ystävänsä, mutta nyt näen, että on viisainta välttää häntä niin paljon kuin mahdollista."