VIIDES LUKU.
Elaphebolion-kuun ensimmäinen dekadi oli onnellisesti alkanut. Mileton kaupungissa vilisi samoin kuin muinakin vuosina muukalaisia, jotka, osaksi uskonnollisesta tarpeesta, osaksi komeiden juhlamenojen ja iloisen, elokkaan hyörimisen uteliaasta näkemishalusta olivat läheltä ja kaukaa saapuneet, niin että etenkin tori ja satamakatu nyt olivat hyvin kirjavan näköiset. Kunnianarvoisia eukkoja, jotka tahtoivat rukoilla jumalattarelta armoa rakkaille tyttärilleen; punaposkisia tyttöjä, jotka enemmän luottivat omiin, muka hartaampiin ja innokkaampiin rukouksiinsa, kuin vanhempain; kaunisvartaloisia nuorukaisia, joilla ei ollut mielessä rukoileminen, vaan nauttiminen; Kypros ja Andros-saarista tulleita hetairoita kultakuteisissa vaatteissa; sen lisäksi vielä joukko huvituksenhaluisia miehiä eri säätyluokista — kaikki nämät olivat kokoontuneet loistoiseen Miletoon. Vieläpä barbaareja Skythainkin maasta, tummanverisiä Persialaisia koruhousuissa ja päässä korkeat tiarat, pitkäviittaisia Egyptiläisiä ja kauppiaita Kampaniasta ja Bruttiumista nähtiin uteliaitten joukossa.
Ensimmäisenä juhlapäivänä, joka kului kaikenlaisiin valmistaviin toimiin ja juhlakulkuihin, sittemmin myös ylellisiin, tuoksuviin juominkeihin, liikkui Akontios, sen verran kuin häntä halutti, ja noudattaakseen papin kehoitusta, kansajoukossa; sillä tämä ensimmäinen päivä oli Melanippoksen aikeille arvoton, ja kuta enemmän Akontios saattoi kääntää huomionsa katujen ja torien kirjavaan näytelmään, sitä paremmin saattoi hän rauhoittua. Hänen täytyi pysyä reippaalla mielellä — arveli pappi — sillä mahdollisesti tulisi ratkaiseva hetki vaatimaan suurta lujuutta ja kylmäkiskoisuutta.
Seuraavana päivänä oli templissä suoritettava tuo pyhä toimitus, joka vasta avasi oikean juhlan ja oli Mileton eri kuuluisuus. Kaupungin kolme ihaninta ja etevintä neitosta, jotka Elaphebolion-kuussa täyttivät seitsemäntoista ikävuotta, vihittiin ainoastaan täksi päiväksi välittäjiksi jumalattaren ja kansan välillä.
Kolmannesta hetkestä alkaen jälkeen auringon nousun aina keskipäivään saakka piti heidän, yksinään ja erotettuina kaikista muista rukoilevista, templissä valmistautua juhlauhria varten, joka heidän tuli auringon ollessa korkeimmillaan, suorittaa jumalattarelle ja joksi käytettiin kuusi lumivalkeata kyyhkystä, kaksi kunkin puolesta.
Näitä kyyhkysiä ei tapettu, kuten muutoin oli tavallista, vaan ne päästettiin lentämään temppelin peristiilin keskeltä; niiden lentotavasta ja suunnasta päätti kansa, oliko Afrodite yhä edelleenkin suova kaupungille armollisen suosionsa, varjeleva sitä viholliselta, rutolta ja nälältä, liialta vedeltä ja tulelta, vai oliko mitään vaaraa tulossa. Kun arkontti joka vuosi antoi kasvattaa nämät kyyhkyset maatilallaan, Hyetussan saarella, niin kääntyivät linnut aina, leiailtuaan vähän sinne tänne, suoraan kotiinsa päin, siis länteen; mutta tämä suunta tiesi kansan mielestä onnea, koska lännessä oli meri, josta jumalatar Kreikan muinaistarujen mukaan oli noussut.
Noista kolmesta valitusta, joiden tällä kertaa tuli toimittaa tuo ikivanha juhlameno, oli ihanin ja jalosukuisin kultakutrinen Kydippe. Tähän tapahtumaan oli Afroditen pappi perustanut rohkean tuumansa, pelkäämättä loukkaavansa jumalatarta, vaikka hän käyttäisikin sen toteuttamiseen juuri ne hetket, jotka tytöt viettivät templissä. Ihanampaa uhria — arveli hän itsekseen — ei tuolle merenkasvatille, hänen pappinsa milloinkaan voi toimittaa, kuin että hän auttaa uskollista rakkautta turhia ja turmiollisia ennakkoluuloja vastaan.
Akontios pysyi tänä muistettavana päivänä kotonaan jo aamusta alkaen. Melanippos oli luvannut lähettää hänelle sanan. Juhlapuvussa käyskenteli Akontios kuumeentapaisella uupumattomuudella edes takaisin pihasta puutarhaan ja puutarhasta pihaan. Koronis, jolle hän oli sanonut odottavansa ylen tärkeitä sanomia Melanippokselta, ei luopunut paikastaan kivipenkiltä porttikäytävän luota, jossa hän odotteli. Akontios tuli ainakin joka viiden minuutin päästä sinne katsomaan ja hänen katseensa ilmaisivat sellaista levottomuutta, että Koronis huolissaan pudisti päätään.
"Sinä toivot saavasi kuulla jotain iloista ja onnellista", sanoi hän, "mutta minä varoitan sinua. Joka liian rajusti antautuu ilon valtaan, hänelle asettavat jumalat aavistamattomia esteitä tiehen. Säilytä mielenmalttisi, Akontios! Tyyneesti katseleva silmä johtaa paremmin perille, kuin hunnun himentämä, joka katselee kaikkea ikäänkuin rusosumun kautta! Meillä, ikälopuilla on kyllä kokemusta, ja vaikk'et minulle mitään ilmaise, arvaan kuitenkin! Tuollaisia myrskyjä matkaansaa yksin Eros…"
Nuorukainen ei kuullut, kuinka järkevästi ja hyväntahtoisesti Koronis puhui. Jo ennenkuin eukko oli lopettanut, meni hän taas pois. Jälleen mitteli hän puutarhan käytäviä; tällä kertaa poikkesi hän vaihteen vuoksi pienelle kummulle, josta hän ensi kerralla oli katsellut ukko Laogoraksen tointa.
Kiivasluontoinen tyttö, joka ensin niin lempeänä ja ystävällisenä, mutta sittemmin niin suuresti muuttuneena, oli hänelle esiytynyt, johtui ensi kerran pitkään aikaan hänen mieleensä, ja hän tunsi, että sitä alkoi ikäänkuin ahdistaa.
Koko tämän ajan kuluessa hän ei ollut Neairaa vilahdukseltakaan nähnyt. Alussa Koronis ihmetteli tytön tulemattomuutta, mutta sitten taisi hän arvata asian laidan, ja kun hän huomasi Akontioksen karttavan kaikkea puhetta siihen suuntaan, ei hän sen koommin asiasta kysellyt. Akontioksella, jota yhä enemmän alkoi vallata se ainoa ajatus, jonka pappi oli saanut hänessä liekiksi leimahtamaan, ei ollut aikaa tiedustella sen nuoren tytön kohtaloa. Kerran vaan hän oli poikennut Laogoraksen luo tiedustelemaan, mutta ei saanut tietää muuta, kuin että Neaira oli muuttanut hänen luotaan. Mihin hän oli muuttanut, oliko hän koko kaupungissa enään, mikä oli syynä hänen äkilliseen poismuuttamiseensa — siihen ei Laogoras tainnut antaa mitään selitystä. Se vaan oli varma, että Neaira ei enään käynyt satamakadulla — rahanhimoisten kilpailijatartensa suureksi iloksi.
Kaikki tämä johtui nuoren taiteilijan mieleen, kun hän nyt katseli myrttiaidan yli ja näki iäkkään Laogoraksen susikoirineen. Hitaasti ja alakuloisena käveli ukko kukkaispenkkien välitse, ja Keimonkin antoi ymmärtäväisen päänsä painua, ikäänkuin se ottaisi osaa isäntänsä mielialaan.
"Laogoras suree kadonnutta Neairaa", sanoi Akontios itsekseen. "Kuinka ystävällinen ja iloinen hän oli, kun hän tuona ensimmäisenä päivänä tuli vanhuksen luo! Tosiaankin minua surettaa kovin, että minä olen syynä, jos kohta viattomanakin, tähän suruun; sillä ei ole epäilemistäkään että Neaira hylkäsi Laogoraksen huoneen, paetakseen minua ja minun läheisyyttäni. Suokoon jumalatar, jolle uskon kiitollisen sydämmeni, minulle anteeksi, jos Neairaa kohtaan olen käyttäytynyt väärin! Mutta enhän minä aavistanutkaan… eikä kukaan voi käskeä itseään: tätä pitää sinun rakastaa, tuota hylkiä!"
Mutta vaikka hän näin koettikin puolustaida, oli ikäänkuin soimauksen tunne olisi ahdistanut hänen sydäntänsä, ja tämä mieli-ala ei hänestä nyt, kun hänellä oli niin ratkaisevia asioita edessään, tietänyt mitään hyvää.
Äkillinen arkamielisyys valtasi hänet, aavistus, että hän oli Kydippen omistamisesta taistellessaan, saava kauvan ja katkerasti katumalla sovittaa, minkä hän, vaikka tahtomattansakin, oli onnetonta Neairaa vastaan rikkonut.
Emännän ääni herätti häntä näistä surullisista ajatuksista.
"Sanoma Melanippokselta!"
Vavahtaen ilosta syöksyi hän pihaan, jossa Klitifon odotteli häntä.
"Herrani kutsuu sinut tänpäiväiselle juhla-aterialle", sanoi orja.
"Neljä tuntia jälkeen puolisen odottaa hän sinua domatiossaan."
Niin olivat Melanippos ja Akontios sopineet keskenänsä. Nuorukainen tiesi, että hänen nyt viipymättä piti mennä templiin.
"Määrähetkellä olen tuleva", vastasi hän. "Sano herrallesi suuret kiitokset minun puolestani ja ota tämä pieni lahja vaivastasi."
Hän ojensi orjalle kultarahan. Klitifon otti sen ilolla vastaan ja meni sitten matkaansa.
Muutama minuutti myöhemmin, puhui Akontios Koronikseen kääntyneenä: "olen siis saanut sanan, jota niin hartaasti odotin. Paljon Akontiokselle sekä tärkeätä että arvokasta ratkaistaan näillä juhla-aterioilla. Jos suot minulle hyvää, niin rukoile jumalia, että kaikki toteutuisi toivoni mukaan. Sillä välin käyn minä, samoin kuin eilenkin, torille ja satamakadulle. Kauvempaa, kuin on välttämätöntä, en tahdo kärsiä tätä huoneen yksinäisyyttä. Jää hyvästi, kunnon Koronis!"
Näitä puhellen, läksi hän huoneesta. Kiertoteitä pitkin pääsi hän temppelin takaseinälle, josta matala, vaskittu pieni ovi johti alas temppelin alusrakennukseen. Täällä oli keskikokoinen huone ilman ikkunoita, johon pääsi valoa vaan niukasti, muuriin tehdyn rautauunin piipun paksuisen putken kautta. Tämän huoneen seinällä paloikin kolmihaarainen kynttiläjalka, joka valoi punoittavaa valoaan kahdelle pronssiselle pöydälle, muutamille jakkaroille ja tuolille. Toisen pöydän ääressä istui Melanippos, pidellen kädessään jotain pyöreätä esinettä, joka oli valkeaan verhoon kääritty.
"Huomattiinko sinun tulevan tänne?" kysyi pappi nuorukaisen astuessa sisään.
"Tuskinpa. Temppelin takaista kapeata polkua kuljetaan vähän ja minä olin vaarin otollisesta hetkestä."
"Teljitkö portin."
"Teljin, vieläpä kahdella telkimellä."
"Hyvä. Älä nyt vaan unhota mitä sinun pitää sanoman, jos asia, kuten ilolla odotan, tulee koko kansan tutkittavaksi.
"Minä menen nyt ylös etupihaan, jätettyäni petoksemme viattoman välikappaleen sinun haltuusi. Sinä taas olet pujahtanut tänne — kuuletko? — pujahtanut tänne minun tietämättäni; sakot, joihin sellaisesta röyhkeydestä tavallisesti tuomitaan, suostun minä maksamaan, joll'ei yrityksemme onnistu. Mutta muista etupäässä, että tottelet vaan kuolemattoman jumalattaren kaikkivaltaa!"
Hän nousi seisalleen ja otti kääreen pöydältä. Valkea liinavaate verhosi suuren kellertävän omenan.
Kun Akontios ihmetteli, mitenkä omena voisi olla salaisena välikappaleena niin tärkeässä yrityksessä, jatkoi Melanippos:
"Niin, välikappale, jonka tässä sinulle annan, on yksinkertainen, mutta kuitenkin, jos kaikki käy toivoni mukaan, vaikuttavampi, kuin voit ajatellakaan. Yksinkertainen, kuten välikappale, on myöskin sen käyttäminen. Sentähden pidinkin turhana sitä sinulle edeltäkäsin selittää; ne harvat sanat, jotka nyt sinulle sanon, ovat tarpeeksi. Tiedäthän, että jo enemmän kuin puolitoista tuntia, ovat neitoset olleet temppelissä. Heidän hartaustoimensa ovat nyt loppuneet. He huokaavat hiukan. Äskettäin otin vaaria, että Kydippe istuu sisäänkäytävän oikealla puolella kultaisella tuolilla, hänen toverinsa taas vasemmalla puolella hopea- ja purppura-istuimilla. Nyt tiedät ehkä, että ikivanhan tavan mukaan on jokainen lupaus ja jokainen vala, joka Afroditen templissä vannotaan, välttämättömästi pidettävä, jos tahdotaan välttää onnettomuutta ja tuhoa, joka tulee valanrikkojan perheelle ja, joll'ei paikalla tehdä katumusta, myöskin kaupungille ja koko kansalle.
"Kateellisena valvoo sentähden koko Mileto sellaisen valan pyhänäpitämistä. No niin, meidän pitää siis jumalattaren pyhäkössä viekoitella Kydippeä lupaamaan tulla sinun puolisoksesi. Ja sen olet varmaan saavuttava, jos avaat templin sivuoven ja varovasti viskaat tämän omenan tuon lemmityn jalkojen juureen. Minä käärin sen taas tähän vaatteesen, että varmemmin voit viskata. Liukas kun on, voisi se verhotta kieriä liian kauas; mutta Kydippen, eikä kenenkään muun, on nostaminen omena laattialta. Avaa ovi hiljaa, ett'ei narinaa kuulu, viskaa sitten ja pysy alallasi. Minä arvelen, että se, minkä saat kuulla, täyttää sydämmesi suloisella ihastuksella."
Vähän nolona katsoi Akontios Afroditen pappia silmiin. Mutta ystävällinen hymy, jolla pappi vastasi hänen katseesensa, todisti, että Melanippos puhui täydestä vakuutuksesta.
Pappi poistui. Akontios otti omena-kääreen käteensä ja astui portaita ylös. Melanippoksen entisten tarkkojen kertomusten mukaan temppelin sisärakennuksesta, tiesi hän hyvin missä sivuovi oli. Mutta sitäkin paitsi hän ei olisi saattanut erehtyä, sillä nuorten tyttöjen äänet suuntasivat hänen kulkuaan, heidän keskustellessaan nyt lepohetkellä.
Ovi aukeni kuulumatta.
Sykkivin sydämmin Akontios katsahti temppeliin. Hänen katseensa kohtasivat Kydippen ihmeen ihanan muodon, joka istui kasvot hiukan sivulle päin käännettyinä. Molemmat toiset tytöt näki hän kapean reiän kautta oven saranapuolella. Ei näyttänyt vaikealta tehdä, mitä pappi oli käskenyt. Hän käytti siihen hetkeä, jolloin Kydippe oli vieläkin enemmän sivulle päin kääntynyt. Taitavasti tähdättyään viskasi hän omenan aivan hänen jalkoihinsa, johon se jäi makaamaan, vaate vauhdista puoleksi auenneena.
"Mistä se tuli?" kysyi Kydippe, kumartuen lattiaan sitä ottamaan.
"Saman kysyn sinulta", sanoi toinen hänen tovereistaan.
"Etkö nähnyt mitään", jatkoi Kydippe, ottaen tuon kummallisen kääreen käteensä. "Omena! kummallista! kuuluukohan tämäkin tuon merenkasvatin mysteerioihin? Ja tässä — mitä se merkitsee? Ei, se on käsittämätöntä!"
"Mitä se on sitten?" kysyivät molemmat hänen toverinsa.
Kydippe oli käynyt heleänpunaiseksi.
"Omenassa on päällekirjoitus…"
"Vai päällekirjoitus?"
"Mutta, taivaallisten nimessä, en ymmärrä sitä. Iole, etkö sinäkään nähnyt, kuka viskasi omenan?"
"En ensinkään!" vastasi ystävätär. "Mutta luehan se! Ehkä juuri päällekirjoitus selittää arvoituksen."
"Päinvastoin! päällekirjoituspa sen tekeekin vielä mahdottomammaksi arvata. Älkäämme puhuko siitä enään!"
Hän tahtoi piilottaa omenan vaatteihinsa.
"Mitä nyt?" sanoi Iole. "Tahdotko täällä, Afroditen templissä, salata jotain meiltä, leikkikumppaneiltasi? Ja kukapa sen sanoo, että omena oli sinulle aiottu? Luuletko ehkä, että se on Priamoksen poika, joka on tahtonut antaa lahjansa ihanimmalle? Älä siis, Kydippe kulta, loukkaa meitä! Näethän, että tahdomme kuolla uteliaisuudesta!"
Viittaus Pariksen tuomioon vaikutti, sillä ei Kydippe kammonut mitään niin suuresti, kuin sitä, että hän näyttäisi itserakkaalla.
"Sinä erehdyt Iole", sanoi hän, uudelleen punastuen. "Se oli vaan siitä syystä, että pidin asian niin mitättömänä. Mutta jos tahdotte, niin kyllä minä sen luen. Tässä on vaan muutamia sanoja ja nekin hyvin hullunkurisia."
Hän otti omenan taas esille ja luki: "Minä Kydippe, Karidemoksen tytär, vannon kuolemattoman Afroditen nimessä, että Mylasan kuvanveistäjä, Akontios, on oleva puolisoni."
Hän koetti hymyillä, mutta kumma kyllä, se ei käynyt häneltä niin tyyneesti kuin tavallisesti. Hän ikäänkuin aavisti, että tässä oli kysymys jostakin muusta, kuin vaan tyhjästä leikinteosta, joll'ei hän heti voinutkaan arvata päällekirjoituksen sepittäjän tarkoitusta.
"Kydippe", sanoi Iole, "mitä sinä olet tehnyt! Etkö huomaa, että päällekirjoitus, jonka luit, on paula? Isäni kertoi, että Deloksen Diana-templissä tehtiin samanlainen kuje ja että sielläkin valalla oli voimansa. Sinä olet vannonut valan Kydippe, sillä mitä tahansa lähtee huuliltasi jumalattaren apua anoen, templissä ollessasi, on peräymätöntä."
"Iole! mitäs puhut?" sanoi Kydippe nousten istuimeltaan.
"Tosi-asioita vaan! Sinä olet tehnyt valan Kydippe!"
Tässä silmänräpäyksessä avautui sivuovi. Akontios, joka sydän täynnä riemua, oli kuullut kaiken tämän, ilmestyi hehkuvin poskin ja mekko poimuissa hartioilla, neitosten keskelle.
"Sinä olet vannonut valan, Kydippe!" toisti hän juhlallisesti. "Jos jumalatar vielä rankaisevana ja palkitsevana hallitsee ihmisten kohtaloja, olet omani, muuten syöksee uskottomuutesi meidät kaikki turmioon."
"Mitä kuulen? Mies-ääniä kolmen valitun joukossa?" niin kuului nyt ääni komeasta keskiovesta. Melanippos astui nyt sisään vakaasti ja arvokkaasti; hänen harmaan päänsä ympäri oli kierretty päähine, jommoista papit käyttivät. Katse, jonka hän loi Akontiokseen, näkyi ikäänkuin toistavan, mitä hän totisina hetkinä oli hänelle puhunut. Täällä pyhäkössä toimi Melanippos ainoastaan välittäjänä jumalattaren ja rahvaan välillä, joka palveli jumalatarta omalla tavallaan — ja jonka mielestä Akontioksen työ oli rangaistusta ansaitseva. "Mutta" — näkyi hänen äänetön katseensa sanovan — "niin pian kuin olen päältäni heittänyt virkaani kuuluvan arvokkaisuuden, ja loiste on todellisuudesta erotettu, niin olen taas sama kuin ennen — tuon taivaallisen oikea ja rehellinen palvelija, jolle muodot ovat vähäarvoiset olentoon ja ytimeen verraten, ja joka pitää yhden ainoan ihmisystävällisen työn parempana, kuin näitten juhlallisuuksien loiste."
Melanippos kääntyi Ioleen ja vaati selitystä tapahtumista.
Tyttö kertoi.
Hetken oli Melanippos miettiväinen, sitten sanoi hän Akontiokselle:
"Sinä olet saavuttanut tarkoituksesi. Kydippe ei voi eikä saa rikkoa lupaustaan. Ei itse hänen isänsäkään, korkean-arvoisa arkontti, uskalla niin loukata jumalatarta ja Mileton hurskasta kansaa. Mutta voittosi seuraukset, kuinka vähäpätöisinä ne pidätkin, verraten siihen, mitä olet voittanut, täytyy sinun nöyränä kärsiä, sillä laki on pyhä niinkuin jumalien tahto. Poistu nyt Akontios! Minä olen sinua kohtaan ystävällismielinen ja tahdon sentähden tuumia, mitä voin tehdä lievittääkseni neuvoston vihaa. En pidä mitään rikosta enemmän anteeksi annettavana kuin sitä, joka saattaa mainita palavan rakkauden puolustuksekseen; että häntä rakastat, että pyydät ainoastaan neitosta itseä, etkä kaupungin mahtavimman miehen tytärtä ja monen miljoonan perillistä, siitä ovat minulle takeina ylevät mielipiteesi, jotka täydellisesti olen oppinut pitämään arvossa, ja ujo kainoutesi, joka sinussa voittajanakin ollessasi tulee näkyviin."
"Niin tosiaan onkin!" huudahti Akontios, painaen kätensä sydämmelleen. "Sinua, ainoastaan sinua, Kydippe, rakastaisin, vaikka olisit orjattarista halvin! Isäsi rikkauksia ja nimesi loistoa en pyydä! Yksistään sinua, sinun taivaallisen kauniit kasvosi ja sydämesi, joka minua rakastaa, jos Afrodite on minulle armollinen."
Nämät, tulisimmassa kiihkossa lausutut sanat eivät olleet vaikuttamatta. Omituisuus koko kohtauksessa tuli sen lisäksi. Lyhyesti, salainen, vielä puoleksi uinaileva rakkaus, jota Kydippe Akontiosta kohtaan tunsi, leimahti nyt kerrassaan ilmituleen, ja kuta enemmän nuo ylhäiset ja ylpeät ystävättäret näkyivät surkuttelevan hänen kohtaloaan, sitä voimallisemmin täyttyi jalon tytön sydän vastustelemishalusta ja itsetuntoisuudesta, joka tekee ihmisen kykeneväksi käymään yli ennakkoluulojenkin asettaman rajan.
Mutta huolimatta tästä suuresta ja merkillisestä muutoksesta, pysyi hän äänetönnä.
"Tule nyt", sanoi Melanippos, kääntyen nuorukaiseen, jonka silmät säteilivät ilosta, "ett'et häiritse pyhää toimitusta, joka vähän ajan päästä alkaa. Minä pyydän sinua, Karidemoksen tytär, älä anna ajatustesi vihalla eikä mielihyvällä olla kiintyneinä siihen, mitä on tapahtunut, vaan toimita täydellä hartaudella hurskasta rukoustasi ja kevät-uhria! Tiedäthän, siitä riippuu synnyinkaupunkisi menestys!"
Vielä hetken puhelivat tytöt siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten lähestyivät uhripalvelijat taluttaakseen uhraajattaret alttarin luo. Kukin kantaen ruohosta punotussa korissa kaksi lumivalkeata kyyhkystä, laskeutuivat tytöt kaikkein pyhimmässä polvilleen ja asettivat sitten lahjansa kalliisti koristetulle tasolle.
"Afrodite!" niin kuului Kydippen neitseellisiltä huulilta, "sinä, kaiken elon antaja, jumalien ja ihmisten voittajatar, joka hallitset niin monta loistavaa templiä auringon noususta aina sen laskuun asti, sinä, jota Paphossa palvellaan ja uhmailevan Eryxin harjanteilla kumarrellaan, Amathuksessa, samoin kuin meidänkin aaltojen huuhtomassa kaupungissa — kuule, oi kuule mua! Siunaa kansaa ja sen mahtavia johtajia! Siunaa kaupunkia ja sen hurskaita vieraita! Siunaa Miletoa!"
"Siunaa Miletoa", toistivat molemmat toiset, ja hienoista hihasista ojentui kuusi pyöreätä käsivartta kuolemattoman kuvaa kohti.
Nyt seurasi uusi jakso muodollisia juhlamenoja, väkijoukon yhä taajentuessa auringon valaisemalle torille, odottaessaan tulevaa näytäntöä: noitten kolmen Mileton tytärten julkista esiytymistä ja pyhien kyyhkyisten lentoa. Auringon ollessa korkeimmillaan, osottautui Melanippos peristiilin keskipylväitten välissä; hän julisti, että uhri kuolemattomalle oli toimitettu, että rukoukset ja kaikki muut menot, mitä Mileton vanhat tavat sääsivät, onnellisesti olivat suoritetut; jo saatettiin noita kolmea uhraajatarta uhrihuoneesta esipihaan.
Nyt hän astui syrjään. Samassa näkyi jotain valkoista ikäänkuin aallontapaisesti lähenevän pylväskäytävän perältä. Muhkeasti puettuina loistaviin juhlapukuihin, jotka liehuivat kauniissa laskoksissa, pyöreät käsivarret olkapäihin asti paljaina, pysähtyivät neitoset temppelin sisäänkäytävän luo. Keveä länsituuli pudisteli leikillisesti kukkasia, jotka seppeleiksi punottuina varjostivat heidän kirkkaat, selkeät otsansa. Vasemmalla kädellä kohottelivat he hiukan päällysvaatteitaan, niin että ne muodostivat laskoksia, joihin piilottivat korinsa ynnä uhrikyyhkyset, jotka olivat määrätyt lentämään.
Nähdessään nuo kauniit tytöt edessään, heidän kukkeat, pyöreät muotonsa — raikkaat ylistyslaulut rakkauden jumalattaren kaikkivallasta — puhkesi rahvas loppumattomiin riemuhuutoihin. Kydippen molemmat seuralaiset punastuivat, mutta hän itse ei näkynyt vähääkään välittävän melskeisistä kunnian-osotuksista, jotka varmaan etupäässä tarkoittivat juuri häntä. Totisena ja liikkumatonna odotti hän oionistein, tietäjäin, merkkiä; nämät olivat heti, neitosten astuttua esiin, asettuneet juhlallisesti molemmin puolin portaita.
Merkki annettiin. Heti hälveni hälinä torilla hiljaiseksi murinaksi. Kohottaen avatut korinsa molemmin käsin ylös, lausuivat tytöt puoliääneen:
"Te Afroditen lemmikit, palatkaa siihen purppurahelmaan, josta jumalatarkin on noussut!"
Reipas juhlamusiikki antoi nyt tenhosävelensä kuulua. Melkein yht'aikaa läksivät kaikki kyyhkyset korista lentämään, liitelivät rauhattomasti muutamia hetkiä ilmassa kansajoukon päällä ja suuntasivat sitten lentonsa länteen päin, kun petolintu, joka siihen saakka vaan pisteen kokoisena oli näkynyt taivaan lakea vasten, nuolen nopeudella syöksyi alas ja kaappasi kynsiinsä ensimmäisen noista kuudesta kyyhkysestä. Ikäänkuin ivaten kaareili se sitten pari kertaa torin ympäri; sitten kääntyi se lentämään etelään Didymoihin päin.
Suuttumuksen, surun ja tyytymättömyyden huutoja kuului joka haaralta.
— Molemmat harmaahaveniset ennustajat astuivat takaisin asemiltaan,
Melanippoksen taluttaessa nuoret tytöt alas torille, jossa heidän
omaisensa odottivat heitä.
Täällä seisoi myös suuren seurueen keskellä arkontti Karidemos, joka oli jättänyt kunniaistuimensa palatsinsa pylväskäytävässä, saadakseen likeltä nähdä Kydippeä, joka oli hänen sydämmensä ylpeys. Hän otti vastaan tytärtään omituisesti hymyillen.
"Se oli sinun kyyhkysesi", sanoi hän viivytellen. Mahdotonta oli sanoa sisälsivätkö nämät sanat soimausta ja surua, vai tahtoiko Karidemos lyödä asian leikiksi, kuten mies, joka on ylennetty yli rahvaan ennakkoluuloja. Todella ei Karidemos pannut niin suurta merkitystä tähän kyyhkysten lentoon, mutta hän tiesi, että rahvas siihen luotti. Ajatus, että ehkä pidettäisiin hänen Kydippensä syypäänä onnettomuuksiin, joita ennustajat kyyhkysryöstön johdosta ennustaisivat, koski häneen tuskallisesti, ja siten horjui hän kaikenlaisten ristiriitaisten ajatusten välillä, joita hän hienokäytöksisenä miehenä koki salata niin paljon kuin mahdollista.
"Minunko kyyhkyseni?" vastasi Kydippe. "Minähän olin koko meidän yhteiskuntamme edustaja. Jos jumalatar on vihoissaan, niin on korkea raati sen ansainnut…"
Vanhin tietäjistä astui nyt keskipylväitten väliin. Hänen toverinsa seisoi syrjemmällä tiaralla koristetun Melanippoksen vieressä.
Hälinä taukosi.
"Miletolaiset!" alkoi oionistes kauas kaikuvalla äänellä, "ei aivan yhtä selkeänä odota meitä tulevaisuus, kuin viimekuluneet vuosikaudet ovat olleet. Se, minkä vast'ikään näitte, ennustaa odottamattomia taisteluja ja raskaita huolia, jotka saattavat käydä tyhjiksi ainoastaan siten, että jokainen kansalainen uskollisesti pysyy siinä, mihin kuolemattomat jumalat ovat häntä asettaneet, että jokainen täyttää velvollisuutensa, että te entistä tarkemmin vältätte rikoksia, ilkitöitä, väkivaltaa, ettekä riko lupauksianne eikä valojanne. Älköön täst'edes mikään rikos saastuttako Mileton aluetta! silloin menee vaara, joka uhkaa meidän rauhaamme, tälläkin kertaa menojaan kohtaamatta meitä!"
"Olkoon Afrodite meille armollinen!" kuului tuhansin äänin kansajoukosta.
"Sitenhän tuottaisi tuo ulkonäköinen kova onni hyvääkin!" sanoi Karidemos kääntyen tyttäreensä. "Ei olisi kallista maksaa hyveestä ulkonaiset vastukset ja rettelöt. Tule pois, Kydippe! Ahdinko käy yhä sietämättömämmäksi; palvelijamme tuskin enään saattavat suojella meitä pikkuporvarien ja orjain kyynäspäiltä."
Tosiaan tungettiin nyt entistä likemmin joka taholta heidän päällensä. Kummastelevat, tutkivat katseet kääntyivät kaikkialta Kydippeen, joka hämillään katseli maahan. Meluavasta kansajoukosta kuului puoliäänekkäitä puheita, jotka Karidemokselle olivat outoja, mutta Kydippe ymmärsi ne viittauksiksi tapahtumaan Afroditen templissä. Tieto mylasalaisen kuvanveistäjän uhkarohkeasta teosta oli kuin taikavoimalla levinnyt kautta koko kaupungin ja yhä kasvavalla kiihkolla kerrottiin mitä ristiriitaisimpia erityiskohtia sekä tyttären että ylhäisen isänkin päätöksistä, jo ennen, kuin Karidemoksella oli aavistustakaan tapauksesta.