KUUDES LUKU.
Puoli tuntia jälkeen edellä kerrottuja tapauksia, istui Karidemos yhdessä Andronitis-pihan varrella olevista avaroista huoneista odottaen Kydippeä, jonka piti riisua juhlapuku, virkistää itseään suupalalla ja sitten tulla isälle kertomaan, minkä vaikutuksen pyhä toimitus häneen oli tehnyt. Karidemos oli nähtävästi alakuloinen. Orjat ulkopuolella sisäänkäytävää kuiskailivat tuosta toisilleen, kaikenlaisia liikkeitä tehden; mutta noista liikkeistä saattoi lukea äänettömän kysymyksen: "Millähän mielellä on isäntämme kuuleva, mitä nuori Akontios on julennut tehdä." Ei ollut koko joukossa miestä, joka olisi uskaltanut ilmoittaa arkontille sitä, mikä päivän tärkeimpänä uutisena levisi etukaupungin uloimpiinkin soppiin.
Kydippe ilmestyi. Mutta hän oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun pääorja ilmoitti vieraan tuloa. Vieras oli Konon, joka pyysi pian päästä puheille, ja vaikka kovin pahoittikin Karidemoksen mieltä, että hänen täytyi keskeyttää kanssapuhettaan Kydippen kanssa, ei hän kuitenkaan — jo siihenkin nähden, mitä orjat arvelisivat — voinut lähettää pois suosikkiaan.
Kalpeana, ainoastaan silmät kuumeesta punoittavina, astui Konon huoneesen. Juhlallisemmin kuin koskaan ennen tervehti hän suosijaansa ja lausui sitten, teeskennellen huolettomuutta, ihanalle Kydippelle muutamia mielisteleviä sanoja — ikäänkuin mies, joka on asiastaan varma, ja jonka ei enään tarvitse valittuaan pyytää, vaan ainoastaan armastella. Mutta hänen äänensä kumisi niin kolkosti, niin luonnottomasti, että Karidemos paikalla huomasi hänen koettavan tukehuttaa kovaa mielenliikutusta.
"Mikä sinun on?" kysyi hän, nojautuen taa'päin istuimeensa.
"Herra", änkytti Konon, luoden katseen Kydippeen, "kummastelen äärettömästi, että tapaan sinut ja tyttäresi niin huolettomina ja rauhallisina. Vai olisko sinulle ehkä tuntematonta, mitä on tapahtunut? Onko Kydippe ehkä ollut puhumatta sinulle koko asiasta, arvellen sen olevan niin vähäpätöisen?"
"Mistä puhut?"
"Tuon konnan, Akontioksen ilkityöstä." Konon kääntyi Kydippeen:
"Näen, että todellakaan et ole asiasta puhunut; mutta sinä erehdyt, jos pidät rikoksen niin mitättömänä. Paljon vaivaa ja ymmärrystä kysytään, että voitaisiin tehdä tyhjäksi tuo konnantyö; sillä kansa pitää sen katalan puolta, ja jos suvaitset mennä ulos torille, niin saat kuulla, kuinka rajusti rahvas puolustaa valasi pyhyyttä."
Karidemos oli hitaasti kohotainut asemiltaan.
"Puhutko unissasi?" sanoi hän kulmakarvojaan rypistellen. "Koska ja missä olisi Kydippe vannonut — ja mitä?"
"Suo anteeksi", sanoi taas Konon, "ett'en innossani muistanut sinulle kertoa, mitä Miletossa jo yleisesti ja hämmästyksellä puhutaan. Kuule siis, ja neuvotelkaamme sitten viipymättä, mitä meidän on tekeminen; sillä kuta kauvemmin asia viipyy, sitä vaarallisemmin kasvaa yleinen mielipide ilkiön eduksi."
Lyhyesti ja selvästi kertoi nyt Konon tapauksen. Kydippe kuunteli äänetönnä. Mutta Karidemos keskeytti kertojaa useasti puhjeten halveksiviin ja vihaisiin huudahduksiin.
Kononin lopetettua kertomuksensa astui Karidemos pari kertaa huoneen poikki. Pysähtyen Kydippen eteen, kysyi hän sitten:
"No, mitä sinä, tyttäreni, tästä asiasta arvelet? Onko asian laita niinkuin Konon on kertonut?"
"On, pääasiassa", vastasi Kydippe. "Yhtä ja toista on tosin juorupuhe jo lisännyt, mutta kertomuksen ydin on tosi."
Karidemos nykäytti olkapäitään. "No Zeuksen nimessä, joll'ei sen pojan röyhkeys olisi niin naurettavan typerä, raivostuisin silmittömäksi. Onko mokomaa kuultu? Käsityöläinen, tuskin parempi kuin orja, julkenee nostaa haluavan katseen Karidemoksen tyttäreen! Kulkuri, valehteleva kerjäläinen!"
Kydippe oli äänetönnä katsonut maahan. Näitä herjaussanoja kuullessaan nosti hän äkkiä päänsä. Pitkien silmäripsien alta välähti kirkas liekki; hänen huulensa liikahtivat; mutta sitten tukautti hän heräävän vastusteluhalunsa, ja melkein häntä sitten huvitti kuulla, mitä Konon samaan suuntaan tiesi puhua Akontiosta vastaan. Hän tunsi nyt käyttäytyvänsä kahta jalomielisemmin, antaessaan heräävän mieltymyksensä Akontiokseen väistyä, hänen vastustajansa alkaessa niin maltittomasti kiistaa ja polkiessa jalkojensa alle kaiken oikeuden. Ne ennakkoluulot, joita hänellä itsellä siihen asti oli ollut, usko siihen ylipääsemättömään kuiluun, joka erotti hänet Akontioksesta, kunnioitus ikivanhaa sukuperäänsä kohtaan — kaikki tämä alkoi nyt horjua; sillä — arveli hän — semmoinen yhteiskunnallinen järjestys, joka asetti rakastettavan ja jalon Akontioksen niin paljon ala-arvoisemmaksi röyhkeätä, inhottavaa Kononia — semmoinen järjestys ei saattanut olla jumalien totisen, väärentämättömän tahdon mukainen. Niin muodoin oli Kononkin kokeva, ett'ei ole huonompaa keinoa vähentämään rakastettunsa suosiota kilpailijaa kohtaan, kuin syytön panettelu.
Hetken kuluttua jatkoi Konon: "Sinä olet kiukustunut, Karidemos, ja syystä kyllä. Mutta vieläkin kamalampia on sinun kestäminen. Olorokselta kuulin sen — koko maailma näkyy sen jo tietävänkin. Akontios, joka typerästi kyllä luulee, että Kydippe nyt todellakin on sidottu, aikoo vielä tänään, ehkä jo tällä hetkellä, tulla tänne ja lain nojalla vaatia tytärtäsi omakseen. 'Arkontti ei voi kieltää!' sanoo kansa, ja Akontios näkyy olevan samaa mieltä."
Karidemos puhkesi katkeraan nauruun.
"Uskaltakoon hän vaan!" sanoi hän pilkallisesti. "Jos hän astuu tämän kynnyksen yli tuolla tavalla loukkaamaan arvoani, niin ei hän pääse täältä ulos muuten kuin kahleissa! Vankeuteen on heitettävä se roisto, joka luulee voivansa kavaluudella voittaa Mileton arkonttia!"
Mielihyvällä näki Konon Karidemoksen vihan joka sanasta kasvavan.
"Herra", sanoi hän hymyillen, "jos minä saan tuoda esiin nöyrän neuvoni, niin kavahda itseäsi ajattelemattomista päätöksistä. Tietäjän ennustus kaikuu vielä kaikkien korvissa, ja nykyisessä mielentilassaan voisi kansa pitää valan rikkomisena sen, joka vaan olisi kavaltajan kohtuullinen kuritus."
"Minä näytän kansalle, ett'en sitä pelkää, jos se käyttäytyy narrimaisesti!" huusi Karidemos. "Tule lähemmäksi, Kydippe! Minä tahdon näyttää rahvaalle, että minä olen tyttäreni naittaja, ett'ei hänestä määrää sokea sattuma eikä mielipuolen lapsellinen oikku. Minä tiedän, Konon, että rakastat Kydippeä, ja että jo kauvan olet pyrkinyt päästä hänen suosioonsa. Olin aikonut antaa ajan jouduttaa teidän yhdistystänne; mutta nyt näen olevani pakotettu käyttämään isän-oikeuttani viipymättä. Tämän oikeuden nojalla kihlaan teidät, ja sinulle, Konon, heitän hääpäivän määräämisen."
Kononin kasvot kirkastuivat. Änkyttäessään kiihkoissaan muutamia kiitossanoja, tarttui hän arkontin käteen ja nosti sen huulilleen. Sitten kääntyi hän Kydippeen omituisella nöyryydellä, jota ei edes voitu havaita hänen käytöksessään Karidemosta kohtaan. Ääneti ja liikkumatta seisoi tyttö pronssisen kuvapatsaan vieressä, joka oli pienennetty muodostus satamakadulla olevasta muistopatsaasta. Hänen neitseelliset kasvonsa, muutoin niin lempeät ja viehättävät, osottivat nyt ensi kerran hämmästyttävää yhdennäköisyyttä hänen mainion vaarinsa, ankaran tahdonlujuutta ilmaisevien kasvojen kanssa, ja tämä aina näkyi käskevän ja kieltävän. Mutta ennenkuin Konon vielä oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan, kuului palvelijan ilmoitus, joka läsnäolijoihin vaikutti samoin, kuin jos ukonnuoli olisi heidän keskellensä iskenyt. "Akontios, mylasalainen kuvanveistäjä, pyytää päästä armollisen arkontin puheille."
Kydippen jäykkä muoto elostui näistä pääorjan sanoista: hänen poskensa hehkuivat, huulet liikkuivat, hänen rintansa aaltoili ikäänkuin hengästyksestä. Konon säpsähti, ääni tarttui kurkkuun, kädet puristuivat nyrkkiin. Karidemos sitä vastoin koki turhaan tukehuttaa kiivastumistaan; hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut ajaa ulos palvelijan, joka toi niin häpeällisen sanoman.
"Otetaanko häntä vastaan?" kysyi Konon, kun ei Karidemos mitään virkkanut.
"Otetaan. Tahdonpa nähdä kuinka pitkälle poika ulottaa röyhkeyttään, ja mitä hän tuo esiin, antaakseen mielettömälle ilveilylleen edes jonkinlaisen oikeuden muodon. Käske hänet sisään, Protesilaos!"
Hetki kului jännitetyssä odotuksessa, kunnes Akontios, uskalikko, näyttäytyi ovessa.
"Terve teille!" sanoi hän epävakaisella äänellä.
Ei kukaan vastannut.
"Minä tulen", jatkoi Akontios, "rukoilemaan jalomieliseltä Karidemokselta anteeksi tekoa, jota kuolematon Eros itse on käskenyt minua tekemään."
Hän keskeytti itseään. Nyt vasta huomasi hän molempien miesten kasvot vihasta kalpeiksi, ja että he katselivat häntä ikäänkuin väijyvät pantterit. Kononin vihamielisyys ei häntä hämmästyttänyt; kiihko, joka ilmautui hänen kasvoissaan, osotti vaan sen vihan kiihtymistä, jota Akontios jo alusta oli Kononin puolelta saanut kokea. Mutta kuinka muuttuneet olivat arkontin muutoin niin ylhäisen tyyneet kasvot! Akontios oli kyllä odottanut vastenmielisyyttä ja suuttumusta; Melanippoksen kehoituksetta olisi hän tuskin uskaltanut ruveta vaikeaan käyntiinsä Karidemoksen palatsiin, sillä hänen toivonsa oli, huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, heikolla pohjalla; mutta se vihamielisyys, joka leimahti Karidemoksen pistävistä silmistä, oli pahempi pahinta, mitä hän oli kuvitellut.
Konon, joka huomasi hänen hämmästyksensä, näkyi iloitsevan kilvoittelijansa nöyryytyksestä. Kuta epävakaisemmaksi Akontios tuli, sitä varmemmin voi otaksua, että muutamat vihaisesti nuhtelevat sanat Karidemoksen puolelta riittäisivät pakottamaan nuorukaista takaisin ala-arvoiseen asemaansa. Vapaaehtoisesti Akontioksen täytyi tunnustaa katuvansa tekoaan ja myöntää, ett'ei hänen vaatimuksissaan ollut vähintäkään oikeutta. Tämä selitys teki, ett'ei Karidemoksen tarvinnut antaa jyrkkää kieltoa, joka olisi pahoittanut ja yllyttänyt taika-uskoisen kansan mieltä — ja Konon tiesi, kuinka näinä juhlapäivinä, jolloin tuhannet ihmiset täyttivät katuja, pieninkin mielipaha kansassa voi tuottaa mitä pahimpia häiriöitä. Jo kauvan oli Miletossa ollut olemassa vahva puolue, joka milloin julkisesti, milloin salaisesti toimiskeli neuvostoa ja etenkin arkonttia vastaan, ja jo kerran oli ollut vähällä syttyä julkinen kapina — silloin nimittäin, kun oli kysymys Athenaan ja Korinthoon lähetettävän lähetystön vaalista. Vaikk'ei Konon muutoin voinut kilpailla Karidemoksen kanssa valtiotaidossa, oivalsi hän nyt kuitenkin selvemmin asian tukalata tilaa, sillä Karidemos äärettömässä kopeudessaan halveksi kansaa eikä ensinkään arvannut vastustajajoukkojen suuruutta.
"Minä tulen", jatkoi nuori kuvanveistäjä, "toivossa, että korkean-arvoisa Kydippe tahtoo täyttää valansa vaatimukset…"
"Vait!" huusi Karidemos, joka ei voinut itseään kauvemmin hillitä. "Vai tulet sinä jatkamaan sitä, mitä jumalattaren pyhässä templissä alotit. Mutta minä tahdon kohdella sinua, niinkuin ansaitset."
Hetkeksi hän vaikeni. Taipumattomuus, joka ilmautui hänen kasvoissaan, antoi arvata, että hän jo seuraavana hetkenä antaisi käskyn panna Akontioksen kahleisin. Etupihassa, orjain kesken, arveltiin yleensä, että kohtaus oli päättyvä väkivaltaisesti. Uteliaasti kuunneltiin ulkopuolella huonetta, mutta neuvoston vartijajoukkoa ei kutsuttu sisään.
Karidemos malttoi mielensä. Hän taisi luulla loukkaavansa korkeata arvoaan, jos pitäisi asian liian vakavana. Hetken ääneti oltuaan, alkoi hän puhua toiseen tapaan. Hänen teeskennellyssä puheessaan kuului armahtavaisuutta sokaistua nuorukaista kohtaan, taivahisten ivallista sääliväisyyttä kuolevaista kohtaan, joka oli uskaltanut etsiä jumalien kestiystävyyttä. Kuta paremmin Karidemos tottui tätä hyvin valittua roolia näyttelemään, sitä tyytyväisemmäksi tuli hän itseensä ja siihen päätökseen, jonka hänen nerokas kekseliäisyytensä oli tiennyt antaa asialle. Nyt hän muka soi Akontiokselle anteeksi, vieläpä puolustikin häntä. Kaikkivoipa Eros oli vietellyt nuorukaista näille jyrkänteille. Olihan ymmärrettävää, ett'ei rakastunut, tunteittensa vallassa oleva nuorukainen kavahtanut mielettömimpiäkään keinoja. Karidemos soi sen kyllä anteeksi; niin, tahtoipa edelleenkin armossa suosia nuorta mestaria, eikä suinkaan aikonut antaa taiteilijan sovittaa sitä, mitä ihminen oli rikkonut — jos vaan Akontios nyt viimeisellä hetkellä muuttaisi mielensä ja vapaasti myöntäisi tehneensä väärin.
Arkontin viha olisi kiihottanut nuorukaista vastustukseen ja kiivaaseen sanakiistaan; mutta tämä odottamaton tyyneys, alentuvaisuus ja sääli sai hänet hämille ja aseettomaksi. Hänestä tuntui nyt selvemmin kuin koskaan ennen, että hän pyysi mahdottomia. Kylmäkiskoisuus Kononin kasvoissa, joka visusti kavahti itseään vähentämästä Karidemoksen sanojen vaikutusta halveksivilla liikkeillä, lannisti nuorukaisen mieltä yhä enemmän. Siis Kononkin näkyi pitävän asiaa vaan pienenä kovan-onnen sattumana, josta tuskin kannatti puhuakaan!
Ehk'ei Akontios niinkään helposti olisi selvinnyt pulasta, ehkä hän äänetönnä olisi vetäytynyt pois, tehdäkseen vasta myöhemmin uuden yrityksen, joll'eivät hänen katseensa olisi kohdanneet Kydippeä. Siitä hetkestä alkaen kun hän astui kynnyksen yli, oli hän kokonaan voittanut Kydippen sydämmen. Sorea nuorukainen, niin jalo, niin voimakas ja kuitenkin niin viehättävän ujo, ilmestyi tytölle nyt aivan toisessa valossa, kuin ennen. Kydippe teki nyt sen huomion, ett'ei Akontios menettänyt mitään täälläkään, komeitten marmoripylväitten, muhkeain mattojen ja kultakuteisten verhojen kaunistamassa salissa, vaan että hän päin vastoin oli suurisukuisen ja hallitsevan näköinen mahtavan Karidemoksenkin kanssa puhellessaan. — Siten haihtui hänestä viimeinenkin epäilyksensä ja hänen silmänsä ilmaisivat totista, umpimähkään ihailevaa rakkautta, joka katselee rakastettuaan kunnioituksella eikä pelkää sen kautta alentavansa itseään.
Akontios ymmärsi tämän silmäyksen. Oli kuin uutta elinvoimaa olisi virrannut läpi hänen suonensa. Hän pudisti päältään paulat, joihin arkontin sukkela puhe oli kietonut hänen sielunsa ja sanoi vakavalla äänellä:
"Karidemos tuomitsee väärin aikomukseni. Minkä olen uskaltanut, sitä en ole tehnyt umpimähkään, vaan tarkkaan mietittyäni ja lujalla päätöksellä saattaa sen perille. Afroditen pyhäkössä on Kydippe luvannut tulla omakseni; nyt pidän hänen sanoistaan kiinni. Mileton arkontti, pyydän tytärtäsi omakseni."
"Narri!" mutisi Konon. Sitten sanoi hän kääntyen Karidemokseen:
"Saanko minä vastata hänelle?"
"Et", vastasi arkontti. "Mitäpä sinä siihen voisit sanoa. Ei sinun järkisyysi olisi vaikuttavammat kuin minunkaan; eikä minua todellakaan enään haluta tuhlata hyviä neuvoja hupsuun. Vastaa sinä hänelle Kydippe! Sananen sinun suustasi ehkä säästää minua kurittamasta häntä."
Kaunis Kydippe loi katseensa maahan.
"Isä", sanoi hän, "pelkään suututtaa sinua; mutta ethän sinä itsekään voi kieltää, että Afroditen pyhäkössä tehdyt lupaukset ovat mahdottomat peruuttaa."
"Mitä tämä on?" kysyi Karidemos.
"Olkaa valallenne uskolliset!" jatkoi Kydippe, "niin varoitti tietäjä. Karidemoksen tytär on ennen muita Miletolaisia velvollinen noudattamaan tätä käskyä, sillä itsehän minä esiydyin uhkaavan vaaran ennustajana!"
Karidemos tuijotti tyttäreensä suurin silmin. "No, jumalien nimessä, ymmärränkö sinua oikein?"
"Niin isäni! Akontios tulee puolisokseni — sillä niin olen vannonut.
Etkä sinä, korkein lainvalvoja, voi pakottaa minua rikkomaan valaani."
"Ja tuota kurjaa kujetta uskallat sinä sanoa lupaukseksi?"
"Erehdyt, isä. Lupaukseksi muuttuu jokainen sana, joka jumalattaren apua anellen templissä huuliltamme lähtee. Jollei jumalatar olisi tahtonut minua vannomaan, niin miksi olisi hän toimittanut niin, että ääneen ja selvästi luin, mitä Akontios oli kirjoittanut? Tiedäthän, että Afrodite antaa suosikkiensa käyttää kavaluuttakin, jos he käyttävät sitä totisen rakkauden palveluksessa; eikä meidän sovi riidellä jumalattaren kanssa ja selitellä hänen tahtoaan meidän mielemme mukaan."
"Onneton", huusi Konon säikähtyneenä, "tahdotko antaa itsesi alttiiksi?"
"Antaako itseni alttiiksi?" toisti Kydippe. "Tiedä Konon, että ketä
Afrodite suosii ja kelle hän antaa armonsa, se saa paitsi rakastettunsa
kättä myöskin koko hänen sydämmensä ja sielunsa. Minä rakastan
Akontiosta."
Hetken tuskallinen äänettömyys seurasi tätä ilmoitusta.
Karidemos ja Konon ällistyivät kokonaan asian niin odottamattomasta käänteestä. Akontios vapisi autuaallisesta onnesta, veri pakotti ohimoilla; hän ojensi kätensä ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa rakastettuaan rintaansa vastaan, mutta ei hän saanut sanaakaan suustaan.
"Pois!" kuului viimein Karidemos ärjäsevän. "Tahdotkos että vedätän sinut hirsipuuhun niinkuin Iksion kavaltajan? Et koskaan enään astu tähän huoneesen, jota rikoksellasi olet saastuttanut! Pois, sanon minä, sinä kirottu konna. Vaikka Kydippe olisi vannonut kaikissa kaupungin templeissä, tekisin sen kuitenkin tyhjäksi. Konon, seuraa kihlattuasi gynaikonitis-pihaan ja odottakaa minua siellä! Minä pidän sillä välin huolta siitä, että vast'edes saamme olla rauhassa tällaisista rettelöistä."
"Herra", sanoi Akontios kalveten, "rukoilen sinua…"
"Jätä minut, tahi pelkää kiukkuani!" huusi arkontti vimmastuneena.
"Voi hyvin, Akontios!" huusi Kydippe. "Luota vaan Afroditen armolliseen apuun!"
Ikäänkuin huumaantuneena meni Akontios pylväspihaan. Orjain silmäykset osottivat selvään, ett'ei tapaus arkontin huoneessa enään ollut mikään salaisuus. Pelon ja riemun valtaamana astui hän avaran porttikäytävän läpi. Täälläkin tapasi hän muutamia palatsin palvelijoita, jotka silmäilivät häntä oudoin katsein. Hän punastui korvia myöten ja tuli siten viimein ulos propylaioniin, joka kohosi muutamia portaita torista.
"Siinä hän on! Akontios! Jumalattaren lemmikki! Oi sinä kadehdittava!
Eläköön Akontios!" kuului joka taholta.
"Lieneepä Konon vihoissaan!" huusi harteva merimies karkealla äänellä.
"Kas niin vaan! Sille alhaisten halveksijalle suon mielelläni tappiota!" äänteli toinen, ja raikas nauru kaikui kautta koko torin vaikuttaen etäämpänäkin olijoihin, jotka eivät edes tietäneet mistä kysymys oli.
Kolme neljä orjaa oli tullut samalla kuin Akontioskin. Heidän ympärillään syntyi tungos ja he temmattiin mukaan väkijoukkoon, kun Akontios sillä välin yhä seisoi pylväskäytävässä ikäänkuin käsittämättä, mikä saattoi kansaa semmoiseen kiihkoon.
Hän oli juuri aikeessa astua portista ulos kun syttyi uusi meteli.
Orjat olivat kertoneet, että Karidemos oli ajanut pois rohkean kosijan.
Nurina kävi läpi rahvasjoukkojen, kasvaen kovaksi pauhinaksi, joka oli
raju-ilmaa ennustavan merenkuohinan kaltainen.
"Seis!" huusi joukossa etumaisin ja samassa rohkein. "Tahdotko itsekin
edistää valanrikkomista ja siitä seuraavaa kaupungin rankaisemista?
Mene noutamaan morsiamesi, Akontios! Älä pelkurin tavoin pakene!
Arkontin täytyy totella jumalattaren käskyä."
Arasti ja neuvotonna katsellessaan meteliä, havaitsi Akontios nuoren Oloroksen kalpeat, tuntehikkaat kasvot, joka nyökkäämällä näkyi kehottavan häntä rohkeuteen. Sitten näki hän, kuinka Oloros, innokkaasti puhellen, kääntyi ympärillään olijoihin. Mitä nuori Miletolainen puhui, sitä ei kuvanveistäjä voinut erottaa; mutta että hänen vilkkaat liikkeensä tiesivät samaa, kuin mitä hänelle jo etumaiset joukot olivat huutaneet, sen huomasi Akontios niiden vaikutuksesta. Tusinoittain kohosi käsiä ilmaan ikäänkuin vakuutukseksi kansan yhä äänekkäämmin kuuluvasta tahdosta, ja tusinalukuja seurasi pian satalukuja. "Me vannomme Kypriksen nimessä, että tahdomme puolustaa oikeutta ja uskollisuutta!" niin kuului se vala, jonka Konon oli rahvaalle opettanut ikäänkuin tunnussanaksi; ja yhä uhkaavampana tulvasi joukko pylväskäytävää kohti.
Ei yksistään hyväntahtoisuus Akontiosta kohtaan saattanut Olorosta ja hänen puoluelaisiaan näihin melskeisiin toimiin, vaan myöskin valtiolliset sivutarkoitukset. Oloros, joka hiljakkoin vielä oli ollut valtion asioista välinpitämätön, kun koko hänen elämänsä oli nautinnoissa ja tieteellisissä harrastuksissa, oli viime aikoina yhä enemmän antaunut tyytymättömien joukkoon, jotka eivät hyväksyneet neuvoston yksipuolista, kaikkea uutta vastustavaa hallintotapaa, vaan kokivat saada siinä täydellistä ja perinpohjaista muutosta. Muutaman viikon kuluttua oli Oloros tässä puolueessa saavuttanut arvoonsa ja erinomaisiin luonnonlahjoihinsa vastaavan aseman. Tämän puolueen pääpyrintönä oli täydentää neuvosto vapaamieliseen suuntaan kahdellakymmenellä uudella jäsenellä, jotka olivat valittavat niin kutsutuista uusista suvuista; vielä oli aikomus toisenlaiseksi muodostaa arkontin-arvo, joka uhkasi tulla perinnölliseksi, kun arkontin tuleva vävy Konon näkyi olevan raadin ehdokas ja siten aikoivat ehkäistä sen, mitä enimmin kammoivat, nimittäin tyranniuden. Vastustuspuolueelle ei mikään voinut olla tervetulleempi kuin tapaus Afroditen templissä. Jos Akontios tuli Karidemoksen vävyksi, niin oli vallanhimoinen Konon ikipäiviksi syrjäytetty; eikä voinut tulla kysymykseenkään, että Akontios rupeaisi Kononin asemaan, koska häneltä puuttui siihen vaadittavat ensimmäiset ehdot: olla Miletosta syntyisin ja sikäläinen kansalais-oikeus. Kydippen valan pyhänä pitäminen ja Akontioksen toiveitten edistäminen olivat siis välikappaleita tyytymättömien politiikille, ja empimättä käyttivät he hyväkseen näitä välikappaleita. Ei koskaan ennen oltu huomautettu kansaa niin pontevasti tietäjän sanoista, ei koskaan ennustuksen sisältämää vaaraa niin elävästi kuvailtu, kuin täällä torin ahdingossa. Tieto Kydippen käytöksestä antoi uutta sytykettä. Oli siis liittolainenkin keskellä vihollisleiriä. Hiukka rohkeutta ja taitoa vaan, niin oli voitto varma. Meteli torilta tunki palatsiin, arkontinkin korviin ja herätti hänessä ensin hämmästystä, sitten, kun hän tarkemmin kuuli syyn siihen, suuttumusta. Hän jätti Kononin yksin Kydippen seuraan ja meni pylväspihaan, jonka alinta porrasta kansa jo piiritti. Akontios nojausi miettiväisenä etumaisinta pylvästä vastaan. Nähdessään kaupungin päämiehen, vetäytyi joukko hiukan takaisin. Akontios yksin jäi liikkumatta seisomaan.
"Mitä te tahdotte?" huusi arkontti, kun melu oli asettunut.
Taas ojentui sadottain käsiä ilmaan kansajoukosta.
"Kydippen vannoman valan täyttämistä!" kuului yhteen ääneen.
Karidemos kalpeni.
"Mileton miehet!" huusi hän mahtavalla äänellä, "kuka teistä — olkoon hän vaikka halvin etukaupungin käsityöläinen — sallisi että syrjäiset sekaantuisivat hänen perheensä asioihin? Jokainen vapaasyntyinen on oman huoneensa herra; suokaa siis arkontillekin sama oikeus, älkäätkä kauvemmin loukatko sitä, jota olette velvolliset pitämään kunniassa ja arvossa."
"Me pidämme sinua kunniassa ja arvossa, jos täytät 'valan'", kajahti vastaukseksi.
Arkontti katsoi ympärilleen. Pylväspihan molemmin puolin seisoi henkivartiosto, jona oli kuusi, seitsemän pitkillä keihäillä ja pitkänsoikeilla kiiltävillä kilvillä varustettua miestä. Hän tunsi, kuinka kiukku pyrki pääsemään valloilleen, kuinka hän jo ihan oli antamaisillaan miehistölle käskyn: "Puhdistakaa tori!" — Mutta semmoinen käsky olisi vienyt häneltä vallan, jos vartijat olisivat sitä totelleet tahi ei. Ajaa semmoista väkijoukkoa pakoon niin vähillä sotavoimilla, oli silminnähtävästi mahdotonta, ja tyytymättömien joukko se tässä määräsi.
Sen taisi Karidemos huomata. Hän hillitsi itsensä ja turvautui alentavaan ystävällisyyteen, joka kuului vähän teeskennellyltä.
"Ystävät ja kansalaiset!" sanoi hän pannen käsivartensa ristiin rinnallen. "Te saatatte minua todellakin hämmästykseen! Varmaankin olette erehtyneet; teille on väärin kerrottu tapauksesta Afroditen templissä. Mutta minä tahdon, että uskollinen Miletoni saa tiedon asian todellisesta laidasta. Huomenna tähän aikaan ilmoittaa julistaja täältä pylväspihan portailta, mitenkä se kaikki tapahtui; silloin saatte nähdä, että olette pitäneet vallatonta pilaa täytenä totena, ja ett'ei Kydippe koskaan ole valaa tehnytkään."
Myrsky, joka nyt nousi kansassa, asettui äkkiä ikäänkuin tenhovoimalla. Äänetön hiljaisuus valtasi joukon; Kydippe itse oli tullut ulos ja seisoi, kädet rukoilevasti ristissä, arkontin vieressä.
"Anna anteeksi, isä!" sanoi hän kyynelsilmin. "Ei kansalle ole väärin kerrottu, vaan sen johtajalle. Mitä koko Miletossa kerrotaan, on tosi. Juhlallisesti olen luvannut, että Mylasalainen Akontios on tuleva puolisokseni. Älä siis vastusta lupauksen täyttämistä! Älä ole vihoissasi, rakas isäni, vaan pane Kydippesi käsi hänen rakastettunsa käteen, näyttäen siten, että kunnioitat jumalatarta ja tietäjän pyhää ennustusta."
Kun Karidemos äänettömäksi ällistyneenä häntä katseli, astui hän portaita alas Akontioksen luo.
"Kas tässä, ota minut!" sanoi hän hymyillen.
Kansan riemusta pauhatessa, tarttui Akontios käteen, joka hänelle tarjottiin, kun Kydippe ilosta loistavin silmin ja kuitenkin tuskautuneen näköisenä katseli isäänsä.
"Ei koskaan!" huusi Karidemos, äkkiä havahtuen. "Ottakaa hänet kiinni, miehet! Viekää se heittiö, joka on riivannut tyttäreni raatihuoneen vankilaan! Eteenpäin! Mitä te vitkastelette?"
Se oli myöhäistä. Kun kansa näki Akontiosta uhattavan teki se liikkeen, josta voi pelätä pahinta. Eivät edes siihen asti taampana olleen Kononin kiivaat kehoitukset saaneet aseellisia liikkeelle.
"Hiljaa Miletolaiset!" huusi jymisevä ääni joukon keskeltä. "Jalo
Oloros tahtoo puheen vuoroa."
"Kaupunkimme jalo päämies", alkoi korkeasukuinen nuorukainen, "pyydän sinua tämän kiivastuneen kansan nimessä. Älä vastusta jumalien tahtoa! Sinä tunnet maailmaa ja ihmisten aatteita. Eivät kaikki kansalaiset tarkota hyvää niinkuin minä ja nämät ystävät, jotka ympärilläni ovat. Vihamieliset katseet väijyvät vaan sopivaa tilaisuutta rikkoakseen pyhää järjestystä. Voi silloin valtiota ja sen hoitajia, jos tapahtuisi onnettomuus, jota voisi pitää jumalattaren lähettämänä rangaistuksena, koska häntä vastaan on rikottu. Katso herra, vaikk'ei Kydippe — kuten hän itse kuitenkin myöntää — olisikaan tuota valaa vannonut, pitäisi sinun kuitenkin viisaana kansamme onnen johtajana menetellä ikäänkuin hän olisi sen tehnyt, koska koko Mileto niin uskoo. Juuri se on ylhäisten tointen vaikeutena ja huolena, ett'eivät niiden toimittajat osaa käyttäytyä kansan miehinä. Valta ja arvo tuovat mukaansa velvollisuuksia; ne rajoittavat sen vapautta, joka niitä harjottaa ja pakottavat häntä tukeuttamaan itserakkauden ja kaiken itsekkäisyyden. Kuinka totta minä puhun ja kuinka täydellisesti olen lausunut kaikkien kansalaisten mielipiteet, osottakoon se suostumushuuto, jolla kansa yhtyy toivomukseeni: 'Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy'."
Nuorukaisen koko käytöstapa oli miellyttävä. Hän sai kylmäkiskoisemmatkin puolelleen. Tuhat-äänisesti kaikui kautta koko torin: "Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy!"
Purren hammasta meni Konon takaisin huoneesen. Mutta Karidemos, säikähtyneenä vartijainsa neuvottomuudesta ja kansan tahdosta, joka luonnonvoiman mahtavuudella pyrki päästä toteutumaan, menetti kaiken tasapainon. Vallanhimo oli hänessä voimakkaampi kuin ylimyksen arvokkaisuus ja syvälle juurtunut sukuylpeys. Vaikka hän uhmailevasti ja halveksivasti kohtelikin jokaista yksityistä tuosta huutajajoukosta, oli hän kuitenkin ikäänkuin äkkiä muuttunut, niiden ollessa näin yhdessä.
"Tarjoa Akontiokselle kätesi!" huusi taannoinen jymisevä ääni. "Kansa tahtoo niin, ja kansa tässä määrää."
Ja katso, Karidemos, ankara, käskemään tottunut arkontti, ylimyksistä ylhäisin, taipui. Epävakaisin askelin meni hän Akontioksen luo — ja voittoriemusta hymyillen katseli kalpea Oloros kohtausta, jota hän rohkeimmissakin unelmissaan oli pitänyt mahdottomana. Akontios, kuvanveistäjä Mylasasta piti vasemmalla kädellä Kydippen kättä, oikealla hänen isänsä, — siten koko kansan nähden otettuna tämän perheen helmaan, joka oli ollut suljettu Mileton etevimmiltä ja ylhäisimmiltäkin nuorukaisilta.