SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana aamuna piti Mileton neuvosto kauvan kestävän istunnon.
Keskusteltiin muutamista ulkonaista politiikkia koskevista asioista, pääasiallisesti juhlalähetystön lähettämisestä Korinthoon. Yksimielisesti päätettiin kuukauden loppupuolella varustaa laiva, joka, paitsi lähettiläitä ja heidän loistavaa seuruettaan, kuljettaisi mukaansa useita kallis-arvoisia lahjoja Korinthon etevimmille valtiomiehille.
Kun tämä ja muutamat muutkin kysymykset olivat ratkaistut, kääntyi puhe Akontioksen asiaan. Karidemos valitti ankarin sanoin kansan käytöstapaa häntä kohtaan. Hän syytti Olorosta ja vastapuoluetta siitä, että he muka olivat lahjoneet kansajoukot ja siten laittomasti äkkiarvaamatta yllättäneet häntä. Hän vetosi nyt kokoontuneesen neuvostoon, että se julistaisi arvottomaksi sen lupauksen, johon kansa oli pakottanut häntä, ja siten osottaisi maailmalle, että Miletossa hallitsi laki ja oikeus eikä mielivalta.
Neuvostossa oli kuitenkin yleinen mielipide jo päässyt valtaan. Oli huomattu, kuinka rauhoittavasti arkontin päätös, oli se sitten vapaaehtoinen tahi pakollinen, oli rahvaasen vaikuttanut, ja kuinka tietäjän ennustuksesta syntynyt alakuloisuus äkkiä oli kadonnut. Sen lisäksi tuli myöskin, että eräs geronteista, joka omin silmin oli nähnyt kaikki, kummastellen selitti, ett'ei hän voinut käsittää, kuinka arkontti saattoi puhua pakosta ja ylläköstä. Suostua melulla esiintuotuun pyyntöön ei suinkaan ollut sama, kuin tulla laittomasti pakotetuksi vastahakoiseen suostumukseen; lupaus on pidettävä pyhänä; mitä siitä seuraisi, jos valtion johtaja antaisi esimerkin lupauksen rikkomiseen ja kevytmielisyyteen? — Niinmuodoin päätti neuvosto yksimielisesti pitää totena sen, että Kydippen ja Akontioksen kihlajaiset olivat tapahtuneet arkontin suostumuksella, ja pyytää arkonttia, ett'ei hän enään vastustaisi jumalien ilmeistä tahtoa.
Vavisten tukahutetusta vihasta meni Karidemos neuvostohuoneesta. Työhuoneessaan tapasi hän Kononin, joka jo kauvan oli kärsimätönnä odotellut häntä.
"Geronteista ei ole apua!" huusi Karidemos katkerasti. Kiivaasti viskasi hän viittansa tuolille, ikäänkuin tahtoen sanoa: minua haluttaisi viskata koko arkontin arvo noin jalkoihinne. Sitten hän jatkoi: "Sinä hämmästyt Konon? Niin, kun minä sitä ajattelen, painaa se minunkin mieltäni ikäänkuin sietämätön häpeä, kahdesti sietämätön siitä syystä, että kansa muodollisesti on oikeassa. Jospa minulla nyt kuitenkin olisi käskettävänä pari sataa traakialaista tahi sisilialaista palkkasoturia noitten kurjien, kullalla koristettujen loistojoukkojen asemesta — niin kyllä tietäisin mitä tehdä. Mutta käteni ovat kahleissa, minun täytyy mykkänä kärsiä."
"Mahdotonta!" jupisi Konon.
"Sinun tulee itse puolustaa oikeuttasi", jatkoi Karidemos. "Suojele sitä, mitä olen huostaasi uskonut. Anasta haltuusi tyttö, jota kohtaan tunnet rakkautesi palavan! Minä arkonttina en voi enkä tohdi taistella neuvoston laillista päätöstä vastaan; mutta sinä — sinun kätesi ovat vapaat. Tartu jokaiseen aseesen, joka sinulle tarjoutuu! Älä suvaitse, että koko Mileto sinulle nauraa, että se pilkkaa sinua ikäänkuin sitä, joka häpeällisesti petettynä heittää asian sikseen!"
Katkera nauru oli vastaus.
"Minultakin puuttuu traakialaisia palkkasotureja", sanoi Konon. "Kuitenkin toivon vielä voittavani, jos suot minulle aikaa. Myönnä sinä aina, kun sitä vaaditaan; mutta lykkää lupauksesi täyttäminen niin kauvas kuin suinkin. Tekosyitä ei tule puuttumaan, vaikka kyllä pelkään, että Akontios, kerran tunnustettuna tulevaksi vävyksesi, ankarasti tulee sinua ahdistamaan."
"Hänen röyhkeätä kärsimättömyyttään vastustamme viisaudella ja tyyneydellä", sanoi Karidemos. "Menettele sinä vaan niinkuin parhaaksi näet; mutta älä loukkaa lakia! Oloros — sitä en epäile — tulee sinua tarkoin pitämään silmällä. Millä kaunopuheisuudella rupesi hän sen käsityöläispojan puolustajaksi, vaikka hänen olisi pitänyt tietää, että sinä pyrit Kydippeä saamaan!"
"Hän on kapinannostaja", arveli Konon. "Ennen luin hänetkin ystävieni joukkoon: se tietää, minä tunnustan sen, että jo alusta aikain oli hänellä tapana… Mutta varokoon hän itseään!"
"Oletko Kydippeä nähnyt?" kysyi arkontti.
"Vilahdukselta vaan pylväspihassa. Hän kannatutti itseään ystävänsä
Iolen luo."
"Kuinka hän tervehti sinua?"
"Kohteliaasti, kuten aina."
Kun Konon nyt jätti hyvästi, katsoi Karidemos hänen jälkeensä pudistaen päätään.
"Ei hän ymmärrä voittaa Kydippen sydäntä", sanoi hän itsekseen. "Käsittämätöntä! Mies, jolla on niin monta etevää puolta. Tosiaankaan ei Eros syyttä pidä huntua silmillä!"
Sillä välin oli päivällis-aika joutunut. Vaikka Konon olikin alakuloinen, ohjasi hän kuitenkin kulkunsa satamakadulle. Kreonin muistopatsaan ohi kulkiessaan, havaitsi hän kukkaismyyjäin joukossa, jotka vast'ikään olivat asettuneet patsaan ympärille, ihanan Neairankin. Hänen näkemisensä oli Kononille aivan odottamaton tapaus. Jo kauvan oli Neaira ollut kadonneena teillä tietämättömillä. Tänään ilmestyi hän taas ensi kerran. Ja hänen seisoessaan tuolla kiiltävänkeltaiseen pukuunsa puettuna, tummat hiukset kaunistetut kevätkukkasilla, näytti hän Kononista kauniimmalta kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat, hänen piirteensä ilmaisivat omituista sisällistä tuskaa; ja kuitenkin kukoistivat hänen poskensa kilvan hiuksissa olevien kukkien kanssa. Tosin ei se ollut entinen terveyden puna, vaan kuumeentapaisen liikutuksen hehku, joka siten salasi todellisuuden. Sama Neaira, joka nyt näytti niin kukkealta ja raittiilta, oli kalpeana ja surumielisenä noussut vuoteeltaan, vietettyänsä koko yön vuodattaen polttavia kyyneleitä. Hän oli ollut todistajana eilispäivän tapauksiin; hän oli nähnyt kuinka Akontios onnesta loistavana oli tarttunut Kydippen käteen; hän oli kuullut, kuinka kansa oli hänelle huutanut riemuhuutojaan. Silloin heräsi hänen raadellussa rinnassaan, joka siihen asti kuitenkin aina oli toivonut, kolkko toivottomuuden ja kostonhimon tunne. Ja tämä kostonhimo oli yön unettomina hetkinä yhä kehittynyt. Hänen täytyi tehdä tyhjäksi tämä kestämätön, kauhea tuska — maksoipa mitä tahansa! Ennenkuin hän salli Akontioksen tulla toisen puolisoksi, tahtoi hän syöstä turmioon palavan halunsa nyt niin vihatuksi tulleen esineen. Ja tässä taistelussa kovaa kohtaloa vastaan oli Konon, hyljätty sulhanen, hänellä luonnollisena liittolaisena. Yhdessä hänen kanssaan piti keksiä juonia. Hänen, ylhäisen ja mahdikkaan ylimyksen sydämmeen oli mustasukkaisuuden oka yhä syvemmälle tungettava ja haavoitettu ylpeys pilkan lipeällä syövytettävä, että siten heräisi tuommoinen kaikkea uhmaileva mieli-ala, jota Neaira tarvitsi kostonsa toteuttamiseksi.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli käydä etsimässä nuorukaista hänen kodistaan. Mutta siitä olisi saattanut nousta pahoja puheita. Paitsi sitä huomasi hän tarkemmin mietittyänsä, että hän voittaisi enemmän ärsyttämällä julkisesti hyljättyä. Siis tarttui hän taas kukkaiskoriin, joka niin kauvan tomuisena oli maannut nurkassa. Yöllisestä mielenliikutuksestaan vielä vapisevana riensi hän Baioksen pajan ohi puutarhurin luo, joka ennenkin oli myynyt hänelle kukkia. Paluumatkalla huomasi hän sepän pajansa ovessa seisomassa. Tyttö huusi hänelle tervehdyksen, joka kuului melkein herttaiselta, sillä nyt hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänen täytynyt voittaa koko maailma puolelleen, ikäänkuin hän ei olisi voinut hankkia kyllin ystäviä taisteluun Akontiosta vastaan. Jykeävartaloinen Baios kalpeni iloisesta hämmästyksestä; hän unhotti kiittää Neairaa hänen ystävällisistä sanoistaan ja vielä kauvan seisoi hän kuin naulittu ja katseli tytön jälkeen, sittenkun hän jo oli kadonnut lähimmän huoneen nurkan taa.
Mileton ylhäiselle nuorisolle oli hauska sattuma, että ihana Neaira taas niin äkkiä ilmestyi arkontti Kreonin muistopatsaan luo tarjoilemaan kaupaksi tuoksuvia tavaroitaan. Paikalla tunkeuduttiin hänen ympärilleen joka taholta. Kononkin unhotti vastoinkäymisistään syntyneen kalvaavan vihan ja läheni suloista myyjätärtä.
Neairan silmät iskivät tulta. Niin nopeasti hän ei ollut odottanut toivonsa toteutuvan.
"Vieläkö olet hengissä, herttainen lapsi?" kysyi Konon astuen hänen luoksensa. "Sinä olet tullut vielä entistäkin kauniimmaksi… Oletko ollut sairaana, Neaira? Vai onko Afrodite kahlehtinut sinut?"
"Ei kumpaakaan", vastasi Neaira kylmäkiskoisesti. "Mikä ylellisyys ruusuista ja orvokeista!" pitkitti Konon "Ja kuinka somasti niitä on yhteen soviteltu!"
Hän teki liikkeen ikäänkuin hän olisi tahtonut valita kauniimman kukkaisvihon itselleen. Mutta Neaira pani kätensä suojaksi korin yli.
"Ei toki!" sanoi hän selkeällä äänellä.
"Mitä nyt?" kysyi Konon. "Onko tavarasi tilattu?"
"Ei ole. Mutta sinulle en myy mitään."
Konon naurahti.
"Miksikä et, sinä pieni hupakko?"
"Siksi että halveksin pelkuria, jolta kerjäläinen on saanut viedä morsiamen."
"Oletko menettänyt järkesi?" kähisi Konon, otsa rypyssä.
"En suinkaan. Minä käytän vaan oikeuttani. Minä voin valita ostajani haluni mukaan; ja miehiä, joita halveksin…"
"Häpeemätön!" huusi Konon, huomatessaan ympärilläolijain huulilla pilkallisen hymyn.
Hän kourasi koriin, mutta Neaira otti häntä kiinni ranteesta.
"Pois!" huudahti hän tulisesti, sillä hänen oman kurjuutensa muisto valtasi hänet nyt. "Luuletko, että minä niin helposti annan riistää pois omaisuuteni kuin sinä?"
Ympärillä olevien hymy puhkesi nyt ilminauruksi. Röyhkeä Konon ei yleensä ollut rakastettu. Jokainen soi hänelle mielellään sen tukalan tilan, johon Neaira hänet saattoi.
"Kurja olento!" huusi Konon, temmaten itseään irti. Hänen äkillisestä tempomisestaan lennähti kori kukkineen maahan. Kaikkialta kuului äänekkäitä paheksivia ja osanottavaisia huutoja.
"Kas niin", sanoi Konon, "nyt toivoakseni olet sinä taipuvainen ilmoittamaan tavarasi hinnan; sillä pölyssä maannutta tavaraa ei kukaan Miletolainen osta."
Neaira painoi kasvot käsiinsä. Hän itki. Sitten hän alkoi äkkiä lempeämpään tapaan.
"No hyvä", sanoi hän vitkalleen. "Sinä olet sen saavuttanut. Minun täytyy ottaa vastaan rahasi, sillä ainoastaan siten voin maksaa velkani puutarhurille."
Samassa syntyi vilkas liike katselijain joukossa.
"Kydippe!" huudettiin miehestä mieheen.
Todellakin pistäysi ihanan Kydippen kullasta ja purppurasta kiiltävä kantotuoli esiin kadun tungoksessa. Kydippe palasi Iolen luota. Miellyttävästi nojaten kaunista päätään käsivartta vastaan, lepäsi hän puoleksi makaavassa asennossa kantotuolin pehmeillä patjoilla, vastaten kansan tervehdyksiin molemmin puolin siten anastaen kaikkien sydämmet ikäänkuin tenhovoimalla. Nuoruuden ja kauneuden ihaileminen oli Miletossa, samoin kuin muuallakin, missä vaan Kreikkalaisia asui, vanha totuttu tapa. Kydippen nimeä kuullessaan syöksyi kansa sinnepäin, missä tuo ihmeen ihana tytönkuva ilmestyi. Konon yksin jäi jälelle — sekä Neaira.
Tyttö käytti paikalla hyväkseen sopivaa hetkeä.
"Konon", sanoi hän, "älä ole minulle vihoissasi, jos kiivaudessani sanoinkin sinulle loukkaavia sanoja. Alusta alkaen olen pitänyt sinua arvossa enkä sentähden olisi sallinut, että muukalainen, alhaissäätyläinen tunkisi tieltään sinut, joka olet ylhäisistä esi-isistä syntynyt. Jos suot minulle anteeksi, Konon, ja jos luotat minuun, niin tahdon sinua auttaa voittamaan takaisin menetetyn morsiamesi."
"Sinäkö?" sanoi Konon ylenkatseellisesti.
"Niin, minä!"
Hänen äänensä ilmaisi semmoista luottamusta, että Konon hämmästyi.
"Kuinka se olisi mahdollista?"
"Sen saat kuulla, kun ensin saan tietää, pidätkö Neairaa semmoiseen palvelukseen liian halpana vai etkö."
"Puhu! Jos tiedät keinoa, joka näyttää järkevältä ja menestystä tuottavalta, niin olisin hullu, jos hylkäisin sen."
"No hyvä, kuule siis! Minä voin tuoda esiin todistuksia siitä, että Akontios on ylenkatsonut jumalia, ja vieläpä siitäkin, että hän on väijynyt Arkontin henkeä."
"Sinä hourailet."
"Minä puhun vaan semmoista, josta voin vastata."
Pidättäen ääntänsä lisäsi hän sitten hitaasti:
"Ja joll'eivät minun hankkimani todisteet riittäisi, niin mikä estäisi rikasta, mahtavaa Kononia kartuttamasta niiden lukua?"
"Kuinka niin?" kysyi Konon kalveten, kun hän jo puoleksi arvasi hänen tarkoituksensa.
"Kulta hallitsee ihmisten sydämmet", sanoi Neaira.
Konon loi häneen läpitunkevan katseen.
"Tyttö, mikä paha henki on sinut vallannut?" kysyi hän kauhistuen. "Tahdotko minulle uskottaa, että muka säälit minua ja minun kohtaloani ja että se on se, joka sinua niin liikuttaa? Vai kuulutko ehkä itse niiden joukkoon, jotka niin pohjattomasti himoitsevat kultaa?"
"Minäkö? Oi en!" sanoi Neaira katkerasti. "Minä halveksin kultaa, minä ylenkatson sitä. Yksinäni tahtoisin elää erämaassa, ravintona vaan kaikkein välttämättömintä, kaikkia nautintoja ja koristuksia paitsi, ainoastaan näyttääkseni sinulle, ett'en itselleni pyydä mitään."
"Sinä rakastat siis Akontiosta!" huudahti Konon.
"Minä vihaan häntä", vastasi Neaira vakaasti. "Jos rakastaisin häntä, niin mitenkä voisin silloin harrastaa hänen kukistamistaan? Ei Konon! Ainoastaan oikeudentunto pakottaa minua siihen ja ystävyys sinua kohtaan, sillä sinä olet alusta asti ollut minulle niin hyvä."
Teeskennellen kainoa hämminkiä, loi hän silmänsä maahan.
"Niin", jatkoi hän, "minä en ole sinua unhottanut! Etkö sinä aina kutsunut minua suloiseksi Neairaksi? Etkö kiittänyt minun sulojani? Etkö ylistänyt taidettani? Mutta täksi kertaa olkoon tarpeeksi! Jumaloittu Kydippe on jo mennyt matkoihinsa. Koko tuo tyhjäntoimittaja-joukko, joka riensi häntä töllistelemään, kuten koirat saaliin perään, palaa nyt takaisin. Ei tämä ole oikea paikka niin tärkeille keskusteluille. Jos sinulla on halua kuulla enemmän, niin tule tän'iltana kaksi tuntia auringon laskun jälkeen kaupungin länsirannalle, sille paikalle, jossa Poseidon-katu yhtyy Didymoihin johtavaan maantiehen. Täst'edes täytyy meidän kavahtaa, ett'ei kukaan näe meitä yhdessä."
"Hyvä. Minä tulen."
Kononin mennessä hitaasti pois, seisoi Neaira vielä hetken rikkisotkettujen kukkiensa vieressä. Mielihyvällä oli hän kuulevinansa jalosukuisten kohteliaita lohdutussanoja ja heidän imartelevia valituksiaan siitä, että Neaira niin kauvan oli ollut ikäänkuin kadonneena. Neaira torueli Kononia, joka muka ei ainoastaan ollut pelkuri, vaan myöskin välinpitämätön ja väkivaltainen. Mutta sitten näkyi hän kokonaan unhottaneen tuon ikävän kohtauksen. Käsikkäin toisen kukkaistytön kanssa, joka nyt oli myynyt loppuun tavaransa, käyskenteli hän kirjavassa joukossa, laski leikkiä ja nauroi, kuunteli teeskennellyllä mielihalulla kumppanin kertomusta, mitenkä hänellä oli ollut kummallinen kohtaus Oloroksen kanssa — ja suostui viimein kahden Athenalaisen kutsumukseen lähteä huviretkelle purjeista vilisevälle lahdelle. Molemmat nuorukaiset olivat hänen kumppaninsa ihailijoita ja suosijoita; toinen heistä näkyi kuitenkin olevan taipuvainen kääntämään mieltymyksensä Neairaa kohtaan, ja tämä, joka tähän asti niin kylmästi oli kohdellut satamakadun ylhäissukuisia nuorukaisia, liehakoi nyt silminnähtävällä mielihyvällä.
"Kas vaan kylmäkiskoista Neairaa!" kuuli hän jonkun sanovan hänen astuessaan veneesen; "onpa hänessä vihdoin tuli syttynyt!"
Neaira hymyili. Haihtuva surun piirre kulki varjon kaltaisena hänen punastuvien kasvojensa yli. Hän ummisti silmänsä, sinkahuttaakseen kohta sen jälkeen athenalaiseen nuorukaiseen säihkyvän katseen.
Parin tunnin ajan liekkui laiva kimaltelevilla laineilla. Oli ihmeen ihana kevätpäivä. Puutarhoista kaukana rannalta hohtivat ruusut ja raitis auringon valossa loistava vihreys. Vienoa soitantoa kuului, milloin selvästi, meren tuulahdusten tuomana, milloin niihin haihtuvana kauas yli meren selkien — ja kun sen säveleet lakkasivat kuulumasta, korotti Neairan toveri kirkkaan äänensä lauluun. Täydellistä tyytyväisyyttä ja mieltymystä elämään ilmaisivat nämät täyteläät poljennot. Vene nuoruudesta kukoistavine huvimatkustajineen oli ikäänkuin vertauskuva rauhallisesta, nautinnollisesta elämästä, jota eivät mitkään myrskyt uhkaile. Neairakin alkoi nyt laulaa, niin keveästi ja leikillisesti, ett'ei kukaan voinut aavistaa, mitä hänen vaivatussa rinnassaan liikkui.
Noustua maalle kiirehti Neaira läntiseen kaupunginosaan. Hyljättyään Laogoraksen majan oli hän muuttanut tänne asumaan erään pariskunnan luo, josta ei kumpikaan puoliso ollut syntyperältään vapaa. Hänen ei tarvinnut mennä Koroniksen eikä Baioksen talon ohi mennessään ulos kaupungille. Koko ajan oli hän käyttänyt vaan iltahetket tarpeellisen elannon hankkimiseen huilunsoittotaidollaan ja muuten elänyt niin suljettua elämää, että niin Koronis kuin Laogoraskin olivat pitäneet häntä kadonneena. Baioskin oli viikkokausia häntä turhaan etsinyt, ja vihdoin löydettyään hänet, saanut kokea niin tylyä kohtelua, että hän siitä asti epäili, uskalsiko enään tyttöä puhutellakaan. Välisti vaan pujahti hän tytön jälkeen, hänen lähtiessä huoneestaan; mutta ei Neaira sitä huomannut; hän oli näet niin kiintynyt yhteen ainoaan ajatukseen, että se valtasi koko hänen olentonsa.
Tultuaan yksinkertaiseen asuntoonsa ei Neaira, kuten tavallisesti, pannut kallis-arvoista pukuaan kaappiin, ottaakseen ylleen arkipukua. Päinvastoin; hän otti metallisen peilin käteensä, katseli siihen tutkivasti, silitteli tukkaansa huolellisesti, kiinnitti kukat, jotka siellä täällä olivat irtaantuneet, ja istuutui sitten sängyn reunalle nojaten päätään käteen. Ainakin tunnin ajan ajatteli ja uneksi hän siinä asennossa. Vihdoin, kun aurinko jo oli mailleen menemässä, jätti hän huoneen ja meni Baioksen pajalle.
Täällä näki hän työn jo loppuneeksi. Pieni, nokinen poika istui kyyryssä sammuneen hiiluksen vieressä, vesivati edessään, ja huuhteli käsiään. Hänen kysymykseensä vastasi poika viittaamalla raollaan olevaan sivuoveen. Hän meni eteenpäin ja tuli sievästi sisustettuun huoneesen, jossa Baios, kuusikymmen-vuotiaan äitinsä kanssa nautti yksinkertaista illallistaan.
Neairan nähdessään hypähti harteva seppä pystyyn, mutta vanha rouva vetäytyi pois, mutisten ymmärtämättömiä sanoja.
"Sinäkö — Neaira?" änkytti Baios, kun hän viimein sai sanoja suustaan.
"Mikä, jumalien nimessä, saattaa sinut tänne?"
"Sen saat kohta kuulla", sanoi tyttö hymyssä suin ojentaen ällistyneelle sepälle kätensä. "Olemmeko yksin?"
"Näethän, että äitini on paennut. Hän ei tunne sinua; hän luulee varmaankin, että persialainen kuninkaantytär on eksynyt tähän soppeen. Loistatpa oikein että häikäisee, Neaira. Mikä kultakuteinen kaunis puku! Ja niitä katseita sitten! Sano Neaira, miksi katselet minua niinkuin tahtoisit reväistä sydämmen rinnastani? Ilveiletkö minun kanssani, vai oletko nyt toista mieltä kuin ennen, kun et voinut minua sietää?"
"Minäkö?" nauroi tyttö. "En koskaan maailmassa ole ollut sinulle nurjamielinen — ja jos hylkäsin kosintasi, niin tein sen vaan siitä syystä, että minulle oli jokainen vapauttani rajoittava side vastenmielinen. Mutta, hyvä Baios, nyt ajattelen toisin. Katsoppas! Mitä minusta pidät? Ovatko huuleni vielä yhtä verevät ja punaiset kuin viime vuonna? poskeni yhtä kukoistavat? käsivarteni yhtä lumivalkeat? No, huolitko minusta Baios."
Seppä vapisi. Neaira oli astunut häntä lähemmäksi. Nyt laski hän molemmat kätensä sepän leveille hartioille ja katseli häntä silmiin viehättävästi kuin sireeni.
"Huolitko?" kysyi hän vielä kerran. Kesti hetkisen, ennenkuin seppä tuli vakuutetuksi siitä ett'ei Neaira laskenut leikkiä. Mutta sitten vaipui hän ikäänkuin huumaantuneena polvilleen, kietoi molemmat käsivartensa tytön solakan vartalon ympäri ja suuteli törkeässä kiihkossa, hänen vaatteensa laskoksia. Katkeralla tyytyväisyydellä katseli Neaira häntä.
"Nouse ylös!" sanoi hän viimein. "Etkö tahdo koettaa miltä tuntuu huuliani suudella?"
Liikkumatonna kesti hän ahnasta suuteloa, jonka Baios, rohkaistuna hänen puheestaan, painoi hänen vereville huulilleen.
Mutta sitten, kun seppä tultuaan yhä rohkeammaksi likisti häntä rintaansa vastaan, työnsi hän äkkiä hänet luotaan.
"Seis!" sanoi hän vilkkaasti. "Niin helposti ei Baios saavuta mitä hän kuukausia turhaan on halunnut. Kuule nyt mitä sinulta vaadin, jos todella tahdot, että minä tulen vaimoksesi!"
"Puhu Neaira! puhu!" soperteli Baios, töin tuskin hilliten itseään.
Neaira otti häntä kiinni kädestä. Niin hurmaavan hienoina sivelivät hänen sormensa sepän kovaa kättä että häntä oikein pöyristytti.
"No hyvä", sanoi tyttö lyhyesti; "kuvanveistäjä Akontios Mylasasta on minua kuolettavasti loukannut. Ei tässä maailmassa ole vilpitöntä ystävyyttä kohdeltu niin tylysti eikä palkittu niin kiittämättömästi kuin hän on tehnyt. Älä vaadi minulta laveampia selityksiä! Minun olisi pakko punastua, jos vaan viittaisinkin siihen päin mitä Akontios on uskaltanut tehdä. Kun nyt ajattelin, mistä voisin löytää suojelijan ja kostajan, muistuit sinä mieleeni ja itsekseni arvelin, että olin ollut hupsu, kun paljaasta oikusta hylkäsin sinun uskollisuutesi ja suosiosi. Minä vannoin siis ruveta sinun vaimoksesi, jos voisin toivoa, että Akontioksen röyhkeys sinun päättäväisyytesi kautta tulisi ansion mukaan rangaistuksi. Kuinka sen perille pääset, sitä en kysy. Voimmehan yhdessä siitä neuvotella, mutta paraimman keinon sinä kyllä keksit. Ainoastaan että sen teet, pidän välttämättömänä ehtona. Sen ilkiön elämänkanta on hävitettävä, hänen onnensa on sorrettava, hänen maineensa tahrattava. Niin, joll'et mitään parempaa tiedä, niin koeta häntä tappaa — kunhan vaan tulee kostetuksi minun sietämätön loukkaukseni. Tahdotko, Baios? — ja luuletko voivasi tehdä sen?"
Sepän silmäluomet säihkyivät ja iskivät tulta. Hänen kasvonsa muuttuivat melkein petomaisiksi. Vanha viha Akontiosta vastaan leimahti uudestaan ilmituleen. Viekas hymy sai hänen leveän, himokkaan suunsa suipoksi. Kuiskien sanoi hän:
"Käske vaan, Neaira kulta ja Baios tottelee. Kun saan omistaa sinut ja rangaista sitä heittiötä, niin uskallan vaikka mitä. Sen vaan sanon, että missä kavaluus voi meitä auttaa, siinä en mielelläni käytä ilmeistä väkivaltaa."
"Oikein!" sanoi Neaira.
Hän antoi nyt sepälle muutamia viittauksia samaan suuntaan, kuin hän oli antanut Kononillekin satamakadun muistopatsaan luona.
Baios oli kuin tuli ja leimaus. Hän huomasi, että tämä tie, jos sitä varovaisesti kuljettiin, oli varmin ja vähimmin vaaraa tuottava; yksityiskohtia vaan hän ei hyväksynyt. Hänen mieleensä oli jo heti alusta johtunut Didymoin puisto, jossa metsän yksinäisyydessä lähellä pyhäkköä asui eräs omituinen mies. Tämä hiukan päälle viidenkymmenen vuoden vanha mies nimeltä Fintias, oli Apollon papin palveluksessa, mutta samassa piti hän salaista liittoa pelätyn lemnolaisen rosvojoukon kanssa, joka puoli kolmatta vuotta takaperin hänen neuvostaan oli tehnyt onnistumattoman yrityksen nousta maalle lähellä Didymoita ryöstääkseen templin aarteet. Vaan erään sattuman kautta raukesi yritys tyhjiin; mutta siitä asti ryhdyttiin yhä tarkempiin varokeinoihin, niin että Fintias vähitellen alkoi epäillä halutun rikkauden saavuttamista tällä keinoin. Fintiaksen kanssa oli Baios tuttu jo niistä ajoista asti, kun hän itse, työhön kyllästyneenä, seurusteli merirosvojen kanssa ensin Andros- ja sitten Lemnos-saarissa, kunnes ilmitulon pelko, ehkäpä katumuskin sai hänet luopumaan siitä raa'asta ja vaarallisesta elinkeinosta. Monen vaiheen perästä oli hän viimein tullut Miletoon.
Eräässä Didymoilaisen Apollon juhlassa tunsi hän entisen toverinsa. Molemmilla, sepällä samoin kuin templin palvelijallakin, oli hyviä syitä olla koskematta menneihin asioihin; ei kumpikaan siis pelännyt toistaan; syntyipä toisena päivänä jonkinlainen ystävyyskin heidän välillään ja viinin kiihottamana kertoi Fintias Baiokselle, mitkä rohkeat aikeet olivat tuoneet hänet tänne pyhäkölle. Hän koetti saada seppääkin yhtymään apulaiseksi, mutta Baios ei ottanut sitä korviinsa. Mutta nyt, Neairan puheesta johtui hänelle mieleen hänen entinen toverinsa, joka oli niin sukkela, rohkea ja rahanhimoinen, ja jonka toiveet jo niin kauvan olivat olleet epävakaisella kannalla, niin että hän varmaankin suostui luopumaan tulevasta, epävarmasta saaliista, jos hän vaan varmalta taholta voi saada selvää rahaa. Fintiaksen itsensä piti saada asiaa tarkemmin harkita ja keksiä keinoa. Huomenna, päivän valjetessa, tahtoi Baios mennä hänen luokseen.
Kaikesta tästä antoi seppä vaan lyhyitä viittauksia. Mutta sekin oli Neairasta kylläksi. Hän ei epäillyt että Konon oli apulaistensa palkkaamiseksi suostuva uhraamaan suurimpiakin summia, jos juoni vaan viisaasti ja varmasti saataisiin suunnitelluksi. Lempeästi kiittäen jätti hän sepän majan. Mutta ylen onnellinen Baios puhkesi ääniin, jotka muistuttivat villin pedon kamalata ulinaa.