KAHDEKSAS LUKU.
Elafebolion-kuu oli umpeen vierryt, Munykion-kuu toi mukaansa ennen-aikaista kesähellettä. Kuitenkin tunkeili kuukauden ensimmäisenä käräjänkäyntipäivänä ääretön ihmisjoukko keskipäivän helteessä torilla ja sen läheisillä kaduilla, odottaen kärsimättömyydellä päätöstä asioissa, joita jo melkein kolme tuntia oli käsitelty gerusian istunnossa.
Akontioksen, mylasalaisen kuvanveistäjän, piti raadin edessä puolustaida ankaria syytöksiä vastaan. Syytös, Kononin esiintuoma, ilmoitti isänmaankavallusta. Akontios oli muka salaa sopinut Lemnos-saarella asuskelevien merirosvojen kanssa auttamaan yhdessä muutamien liittolaisten kanssa, joita ei vielä tunnettu, heitä astumaan maalle Miletossa. Ilmeisiä todistuksia oli runsaasti. Siellä oli ensinnäkin Baios, seppä, joka eräänä iltana esikaupungin satamalla oli kuunnellut syytetyn keskustelua kahden tuntemattoman miehen kanssa. Siellä oli huilunsoittaja Lysistrate, joka toi esiin jotenkin uskottavan, vaikka vähän ristiriitaisenkin kertomuksen, jonka mukaan Akontios rahanlupauksilla oli pyytänyt häntä kietomaan arkonttia pauloihinsa, että hän siten, valtion päämiehen lemmittynä, voisi saada haltuunsa tärkeän sinetin, joka oli Akontiokselle välttämätön kaupungin virastoihin annettavien käskyjen ja asiakirjojen väärentämiseen. Siellä oli ennen muita Fintias, itse yksi rosvoista, joka eräällä kaukaisella saarella olevasta varmasta lymypaikastaan oli kirjoittanut arkontille ja sanonut olevansa taipuvainen ilmoittamaan koko vehkeen, jos hän pääsisi rangaistuksesta.
Tämä kaikki oli jo monta päivää ollut yleisenä puheaineena kaupungissa. Akontios oli paikalla Fintiaksen ilmoitusten nojalla vangittu ja viety valtionvankilaan. Tänään piti nyt gerusian ratkaista hänen kohtalonsa. Kansassa vallitsi eri mieliä. Useimmat taipuivat ankarain ja, kuten luulivat, oikeain todistusten puolelle. Pieni puolue vaan, etupäässä Oloros ystävineen, piti tätä kaikkea Kononin taitavasti toimittamana vehkeenä, eivätkä suinkaan jättäneet arvelujaan levittämättä. Itse oikeutta istuvienkin joukossa oli tämän skeptiläisen mielipiteen kannattajia, niiden joukossa eräs yhtä arvossa pidetty mies, kuin Melanipposkin, joka juhlallisesti ilmoitti, että kaiken sen mukaan kuin hän oli Akontioksesta ottanut vaarin, luuli hän, ett'ei nuori mestari saattanut petoksella ja kiittämättömyydellä palkita kaupunkia, joka niin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti oli ottanut hänet helmaansa. Kuitenkin näytti nuorukaisen tila tuiki tukalalta. Mitä tuon tuostakin pääsi kuulumaan ulos väkeä vilisevälle torille, ei juuri voinut Oloroksen ja hänen ystäviensä toiveita kartuttaa. Konon vei syytöksen perille teräväjärkisellä johdonmukaisuudella. Ainoastaan se oli outoa että, vaikka hänen selitystensä mukaan Akontioksen syyllisyys ei ollut epäiltävissäkään, hän ei kuitenkaan tahtonut kuolemanrangaistusta, jota laki vaati, vaan uskoi hänet, muka sokaistuna ja harhaan joutuneena, gerusian armoon ja vaati vaan maanpakoon ajamista.
"Paha omatunto!" sanoivat Oloroksen puoluelaiset. "Hän ei tahdo tahrata kättään viattomalla verellä, sillä hän pelkää kostottaria. Mutta levittää valhetta ja petosta ja raivata tieltään kilpailijansa mistä hinnasta tahansa, vaikkapa ryöstämällä häneltä hänen maineensa ja onnensakin, sitä hän ei pidä minäkään rikoksena."
Tuntia jälkeen puolen päivän kävi rauhaton murina läpi ihmisjoukkojen. Gerusia oli julkaissut tuomionsa. Kononin ehdotuksen mukaan tuli päätökseksi elinkautinen maanpako ynnä kaiken sen peruuttaminen, mitä Akontios siihen asti taltallaan oli ansainnut. Vielä samana iltana piti tuomio, jossa ei muutosta sallittu, pantaman toimeen ja hyvä tilaisuus tarjoutuikin, kun valtion lähettämä laiva samana iltana oli menevä Korinthoon. Lähetystö sai toimekseen kuljettaa laivanruumassa mukaansa tuomitun valtiokavaltajan puoliväliin matkaa ja laskea hänet maalle Rheneia-saareen. Siellä oli Miletolla pieni siirtola ja saatettiin siis maanpakolaista kyllin vartioida ja estää paonyritystä, kun näet Rheneia oikeastaan oli yhteydessä vaan läheisen Delos-saaren kanssa.
Pää kumarassa tuli Akontios Melanippoksen rinnalla kävellen pylväsportin läpi. Tukahutettua tuskaa ilmautui hänen kalpeissa kasvoissaan, ja arkana, ikäänkuin tämä äänetön tuska valtaisi kaikkien sydämmet, väistyi rahvas oikealle ja vasemmalle, eikä kuulunut yhtään niitä huutoja, joilla helposti kiihtyvä joukko tavallisesti tervehti tuomittua isänmaan vihollista.
"Toivo vielä!" sanoi Melanippos, lempeästi tarttuen nuorukaisen käteen. "Luota jumalattareen, joka ei saata niin kevytmielisesti hävittää, mikä hänen suosiollaan ja armollaan on tullut toimeen. Hän tahtoo koetella sinua, Akontios, pysytkö lujana näissäkin raskaissa huolissa. Nosta täst'edeskin silmäsi hänen kirkkaasen korkeuteensa! Palvele häntä ja luota hänen loppumattomaan valtaansa; siten olet vihdoinkin voittava!"
Akontios ei voinut hänelle vastata. Vaikka hän kuinka koetti kansan edessä näyttäytyä tyyneltä, oli kuitenkin putoaminen onnen kukkulalta tähän kurjuuden kuiluun liian jyrkkä; kyyneleet hämärsivät hänen katseensa. Hän nyyhki.
"Luota siihen", jatkoi Melanippos, "ett'en hetkeäkään aio levätä, ennenkuin pahan-ilkisten vastustajiesi vilppi on ilmi saatettu ja tyhjäksi tehty. Yksi seikka on sinulla varmana lohdutuksena, se nimittäin, että Kydippe on yhtä varma viattomuudestasi, kuin sinä itsekin ja että hän pysyy lujasti siinä puolisossa, jonka hän on valinnut; sillä hänen sydämmensä vapaaehtoinen vaali ratkaisi asian sinun hyväksesi, vaikka näyttäisikin siltä kuin häntä olisi vietelty ja houkuteltu siihen."
Kun Melanippos vaikeni, astui Oloros jalolla arvokkaisuudella molempien miesten luo.
"Kas tässä käteni, Akontios", sanoi hän niin kuuluvasti, että sadat kansasta sen kuulivat. "Minä en moiti gerusian tuomiota, sillä arvoisa neuvosto on epäilemättä toiminut parhaan tietonsa mukaan; mutta ihmiset saattavat erehtyä, ja että he ovat sen tehneet, siitä ei ole kukaan varmemmin vakuutettu, kuin minä. Luota minuun niinkuin ystävään, Akontios!"
Että tuomittu käveli niin tutun-omaisesti keskustellen Afroditen papin kanssa, jo sekin vaikutti kansaan, mutta vielä suuremman vaikutuksen tekivät miletolaisen ylimyksen sanat.
Papin käytös saattoi johtua sääliväisyydestä, hän voi osottautua armahtavaiseksi pahintakin rikkojaa vastaan. Mutta joll'ei Oloros olisi ollut lujasti vakuutettu tuomitun viattomuudesta, niin hän varmaan ei olisi sanonut hänelle ainoatakaan tervehdyssanaa, sitä vähemmin siis tällaista sydämmellistä vakuutusta. Sentähden kasvoi heti tuomion tultua julkaistuksi hämmästyttävän nopeasti niiden luku, jotka pitivät Akontioksen puolta.
Oloroksen puhutellessa pysähtyivät Akontios ja Melanippos pariksi minuutiksi. Kun taas alkoivat astua, välkähti vaalea naisen hame esiin kirjavasta väkijoukosta. Akontios katsahti ylös ja kohtasi Neairan tuliset katseet. Kun ei kukkaistyttö ollut oikeudessa saapuvilla eikä hänen nimeänsä todistajien lausunnossa ainoatakaan kertaa mainittu, niin ei Akontios suinkaan voinut aavistaa, että hänen kostonhimonsa se juuri tuotti hänelle tämän surullisen kohtalon. Viimeiset ikävät kohtaukset heidän välillään haihtuivat, kun hän muisteli niitä valoisia; onnellisia hetkiä, jotka oli viettänyt ensimmäistä taideteostansa valmistaessaan Miletossa, kun hilpeä Neaira oli ollut hänen kirkkaana tähtenään. Hänen kasvoissaan ilmautui sulosuruinen, salaisen myötätuntoisuuden piirre. Hän ajatteli aikaa, jolloin hän huolettomana ja täynnä suloisia toiveita veisteli "paimentyttöään." Neaira oli hänen mielestään ikäänkuin noitten rauhallisten päivien elävä edustaja, ja mitä hän niin lämpimästi ja tuskallisesti tunsi, se ilmautui selvästi hänen kasvoissaan.
Neaira huomasi sen, ja kylmä voittoriemu, joka niin selvästi loisti hänen silmistään, väistyi yht'äkkiä toisen tunteen edestä. Hänestä tuntui kuin olisi hän itseensä iskenyt kaikki ne haavat, jotka hän oli saattanut vastustajalleen. Hänellekin johtui mieleen suloinen menneisyys ja salainen, kaipaava rakkaus, joka oli ryöstänyt häneltä rauhan ja kuitenkin tehnyt häntä niin sanomattoman onnelliseksi. Tosin katkeroittui kohta taas hänen mielensä muistaessaan, että Akontios oli hylännyt hänen rakkautensa, mutta kerran herännyt muisto ei haihtunut niin pian. Se pakotti häntä pois torin meluavasta tungoksesta. Ylpeä, hurja tyytyväisyys, jota hän siihen asti oli tuntenut, väistyi kalvaavan rauhattomuuden-tunteen edestä. Hän kiiruhti kotiinsa; hän sulkeutui ahtaasen, ilottomaan huoneesensa ja heittäysi nyyhkyttäen vuoteelleen.
Akontios sillä välin astui Melanippoksen rinnalla hänen asunnolleen. Kolme tuntia oli vielä aikaa laivan lähtöön. Klitifon, uskollinen orja, järjesti herransa käskystä asiat Akontioksen kodissa, maksoi Koronikselle loput hänen saatavistaan, ja toi maanpakoon tuomitulle tuon yksinkertaisen matkalaukun, joka hänellä oli matkallaan Mylasasta Miletoon, ja joka oli ainoa omaisuus, minkä tuomarit olivat hänelle jättäneet. Yritys saada puhutella surevaa Kydippeä vielä kerran, ei onnistunut; Karidemos vartioitsi tarkasti tytärtään. Niin viettivät molemmat miehet loput päivää vakaasti keskustellen. Akontios, joka alussa oli aivan lohduttamaton, tyyntyi vähitellen. Melanippos tunsi Rheneia-saaren omasta kokemuksestaan, — kallioinen, jylhä maa, mutta kuitenkin Kronion-joen kastelema ja samoin kuin Arkkipelaagin muut ihanat saaret, laveavaltaisen Poseidonin kuohuvien aaltojen keskellä, jotka vaahtopäisinä huokuivat terveisiä Mileton rannalta. Loivemmalla koillisrannikolla menestyi öljypuu, ja ohravainioitten keskellä kasvoi hohtavia anemone- ja akanthuskukkia. Ne miletolaiset merimiehet, jotka sinne olivat perustaneet kylän, olivat rehellisiä, hyväntahtoisia ihmisiä, jotka kyllä olivat osottavat ystävyyttä ja auliutta maanpakolaiselle, milloin hän apua vain tarvitsi. Kalpean Oloroksen isä oli viettänyt vuoden Rheneiassa, ja kun Miletolaiset sallivat hänen palata, kiitteli hän alinomaa maanpakolaisten käytöstä ja sai aikaan, että emäkaupunki kolmeksi olympiaadiksi vapautti heidät veronmaksusta…
Täten onnistui papin rauhoittaa ja rohkaista nuorukaista.
Auringon mennessä mailleen, astui Akontios kolmisoutolaivaan, jonka yön tullessa piti lähteä merta kyntämään. Koska, paitsi arkontin molempia aseenkantajia, myöskin Melanippos seurasi häntä, kohteli lähetystön päämies häntä jonkinlaisella kunnioituksella. Hän salli hänen pysyä laivankannella niin kauvan, kuin häntä halutti, ja antoi hänen liikkua vapaasti laivassa. Melanippos kiitti kohteliasta valtiomiestä ja poistui syleiltyään nuorta taideniekkaa vielä kerran. Heti sen jälkeen annettiin merkki nostaa ankkuri.
Tyyneesti ja tasaisesti kävi kulku Tragasai-saarten ohi aukeaan Arkkipelaagiin. Latmos-vuoren harjanteiden yli, joiden korkeimmat huiput vielä hohtivat ilta-auringon valossa, nousi kumottava kuu, ennustaen kirkasta, tyyntä yötä. Yhä syvemmälle vaipui etääntyvä kaupunki illan varjoihin. Kokan yksitoikkoinen kohina ja airojen tahdinmukainen loiske vaikuttivat tässä harmaahtavassa iltahämärässä kovin nukuttavasti Akontiokseen. Jo kauvan ennenkuin oli Trogilis-niemen ohi menty, etsi hän väsyneenä mielenliikutuksista lepoa. Tylsä tunnottomuus, joka seurasi edellisiä tuskallisia tunteita, toi unta hänen silmiinsä, ennenkuin hän oli sitä toivonutkaan. Kuitenkaan ei hänen unensa ollut virkistävää. Hän näki itsensä ponnistelemassa repimään rikki ne paulat, joihin Konon oli hänet kietonut. Ja kun hän täällä luuli voittaneensa jonkun vihollisjuonen, niin ilmestyi tuolla uusi, vaarallisempi ja vieläkin itsepäisempi este, — muodoltaan ja sisällykseltään määräämätön, mutta tuskallinen ja uuvuttava, tehden tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli uni, täynnä raukeata uupumattomuutta, jommoinen tavallisesti seuraa henkistä ja ruumiillista kiihtymystä.
Melkein samaan aikaan, kuin lähetystön laiva nosti ankkurin, pistäysi eräästä kaukaisten Korassilais-saarten lahdekkeesta esiin laiva, jonka, jos se kulki yhtä nopeasti kuin Miletolaisten, täytyi välttämättömästi tavata jälkimmäinen juuri Samoksen ja Argian välisellä matkalla. Tämä oli Arkkipelaagin kauhu, Kalaze, lemnolaisten merirosvojen pelätty laiva, jolla nopeudessa ja kelvollisuudessa ei ollut vertaista näillä vesillä. Ohjattuaan suuntaansa ensin vähän etelään jatkoi se sitten matkaansa jotenkin suoraan länteen päin. Sen päällikkö, jättiläiskokoinen henioki, raa'an näköinen kasvoiltaan, istui kahden uskottunsa kanssa kumartuneena mustuneen pergamenttilevyn yli, jolle karkeissa piirteissä oli kuvattu Vähän Aasian rannikko ja koko läntinen osa Arkkipelaagia. Tavan takaa nousi hän laivankannelle neuvottelemaan erään kolmannen miehen kanssa, joka nojaten mastoa vastaan tarkasteli tähtiä.
Laivaväen äänettömästä yksitotisuudesta jo saattoi arvata, että Kalaze väijyi tärkeätä saalista. Väijymisen esineenä olikin Mileton lähettiläslaiva. Konon, joka hyvin käsitti nuoren Oloroksen ja hänen päivä päivältä kasvavan puolueensa vaikutusvaltaa ja jota muutoinkin vaivasi sisällinen levottomuus, joka aina seuraa rikosta, pelkäsi, että Akontios kaukanakin oli vaarallinen vastustaja, joka ei ollut levähtävä ennen, kuin hän tavalla tahi toisella sai viattomuutensa toteen näytetyksi. Olorosta ja Melanipposta ei voitu estää rupeamasta välilliseen yhteyteen maanpakolaisen kanssa; kansan mielipidettä oli mahdoton arvata; ja kukapa saattoi arvata, minkä sattuman kautta Akontioksen tila saattoi muuttua? Koska Konon ylenkatsoi viimeistä keinoa — salamurhaa — oli vaan yksi jälellä, jolla vihattu kilpakosija saatiin aivan vahingottomaksi: täytyi ainaiseksi riistää häneltä hänen vapautensa. Niin muodoin päätti hän, neuvoteltuaan Fintiaksen kanssa, kuljetuttaa maanpakolaista suurille orjamarkkinoille, joilla hän oli tuleva myydyksi sekä viedyksi kauas Aasian barbarisiin sydänmaihin. Fintias oli tämän vehkeen ehdotellut ajatellen, että tässä tilaisuudessa tulisi lemnolaisille merirosvoille, paitsi Kononin lupaamaa palkkaa, paljon muutakin saalista. Loistoa rakastavat lähettiläät kuljettivat tietysti mukanaan runsaita varoja paitsi niitä kallis-arvoisia lahjoja, joita he ystävyyden merkiksi veivät Korinthon neuvoston etevimmille jäsenille. Merirosvot olivat luvanneet antaa lähetystön rauhassa jatkaa matkaansa, kun vaan saivat Akontioksen haltuunsa, ja heidän lupauksensa luuli Fintias voivansa taata vaikka hengellään. Pienen pakkoveron vaatiminen ei kuitenkaan ollut viekkaan temppelipalvelijan mielestä rikos tätä lupausta vastaan.
Saatuaan jo monta päivää edeltäpäin tiedon kaikesta, mikä oli tarpeen tietää, ryhtyi vankkavartaloinen henioki Olbios varmana voitosta toimeen. Miletolaisten laivassa oli tosin joukko aseellisia, mutta tuskin puolet sen verran sotakuntoisia kuin Kalazessa. Tätä Arkkipelaagin osaa olikin jo viisi kuusi vuotta pidetty aivan luotettavana. Lemnolaiset merirosvot olivat, monta kertaa tappiolle jouduttuaan, vetäytyneet yhä enemmän pohjoisiin osiin; varmana pidettiin, että heidän retkeilynsä etelään olivat loppuneet, semminkin kuin kauhea rangaistus, johon Athenalaiset olivat tuominneet kahden rosvolaivan väestön, vielä oli tuoreessa muistissa. Paitsi aseellistensa suurempaa lukua saattoi Olbios pitää suurena apuna senkin, että hyökkäys oli tapahtuva ihan aavistamatta. Sen lisäksi oli lähettiläslaivan väestönä pelkkiä paraatisotamiehiä, jotka eivät koskaan olleet tapelleet.
Tuntia jälkeen puoliyön ilmoitettiin heniokille, että Mileton rannikon puolella oli laiva näkyvissä. Nopeasti lähestyvän laivan suuruus ja tavattoman pitkät ja leveät liput, jotka kirkkaalla kuutamolla liehuivat tuulessa, ilmoittivat, että aiotun ryöstön esine oli silmien edessä. Heti antoi Olbios käskyn valmistautua tappeluun. Jollei miletolainen kolmisoutolaiva hyvällä pysähtynyt ja täyttänyt merirosvojen vaatimuksia, niin oli käytävä sen kimppuun kaikkien sotataidon sääntöjen mukaan.
Nyt olivat molemmat laivat vaan muutaman sadan kyynärän päässä toisistaan. Miletolaislaivassa luultiin Kalazea attikalaiseksi kauppalaivaksi ja koetettiin siis kaikessa sovussa välttää yhteentörmäystä, jolloin peränpitäjää tosin kummastutti, ett'ei luultu kauppalaiva ensinkään väistänyt, vaan päin vastoin ohjasi kulkunsa suoraan heitä kohti. Huomatessaan tämän käski lähettiläslaivan päällikkö lakata soutamasta ja, kun tämä ei riittänyt, pidättää kulkua airoilla.
Kalazekin hiljensi nyt kulkuaan. Olbios, rosvopäällikkö, astui kokkaan ja huusi kauas kaikuvalla äänellä, että hänellä oli keskusteltavaa lähettiläslaivan johtajan kanssa.
"Keitä te olette?" vastattiin miletolaislaivasta.
"Merenkulkijoita kuten tekin", vastasi henioki. "Omituinen vastoinkäyminen pakottaa meitä keskeyttämään teidän matkaanne muutamaksi silmänräpäykseksi. Ikarian rannalla menetimme valkeatukkaisen Aieteen, laulajamme ja pilkkakirveemme. Silloin vannoin maita kiertelevän Poseidonin nimessä, että ensimmäisen vastaamme tulevan laivan pitää korvata meille tämä vahinko. Sallikaa meidän siis tulla laivaanne ja miehistöstänne valita joku, joka on mieleemme. Mutta, että edeltäpäin tietäisitte, kenen pyyntöä täytätte, niin kuulkaa: minä olen Olbios, jättiläinen Lemnoksesta, ja tämä laiva on kuuluisa Kalaze, jonka kunniakkaista retkistä Thessaliaan, Makedoniaan ja Troakseen varmaankin olette kuulleet."
Rosvolaivan miehistö päästi raa'an naurun. Niin röyhkeän pilkallisesti ja laveasti eivät he koskaan ennen olleet kuulleet Olbioksen puhuvan. Mutta miletolaislaivassa herätti nimi Kalaze hurjaa pelkoa. Lähetystönä oli korkeasti sivistyneitä, maailmaa kokeneita valtiomiehiä, rakastettavia vanhuksia ja kauniita nuorukaisia; mutta näissä kaikissa oli enemmän arvokkaisuutta, kuin voimaa, enemmän miellyttävää ja sukkeluutta kuin urheutta. Kaikkein pelkurimaisimmin käyttäytyivät neuvoston sotilaat.
"Me olemme kuoleman omat!" kuului jokaisen suusta. "Kalaze on taipumaton."
Surkeata oli nähdä noitten melusta äkkiä havahtuneitten neuvoston herrojen, tukka epäjärjestyksessä ja viitta huolimattomasti hartioilla, kehoittavan sotamiehiään, ett'eivät joutuisi epätoivoon eivätkä unhottaisi, kuinka kunniakasta on kuolla isänmaan edestä. Sopimattomampaa keinoa ei ollut muuttaa näiden tottumattomien arkuutta rohkeudeksi ja uhmailemiseksi kuin noitten pelosta vapisevien päällikköjen tuskalliset kehoitukset.
Olbios, jonka laiva tuli yhä lähemmäs, huomasi rauhattomasta liikkeestä, joka teki miletolaislaivan hyörivän muurahaiskeon kaltaiseksi, ett'ei hänellä täältä ollut mitään kovaa vastarintaa odotettavana. Tyytyväisenä sanojensa masentavaan vaikutukseen, antoi hän Miletolaisten tehdä mielensä mukaan. Äkillinen pakko puolustaa itseään olisi saattanut poistaa heistä pelon. Jos he sitä vastoin saivat vaipua yhä syvemmin omaan kurjuuteensa, jos pelko sai yhä suuremman vallan heidän ylitsensä, niin voitti Kalaze ehkä ilman mitään voimien ponnistusta.
Lähetystön päämies arveli kuitenkin kunniansa vaativan häntä teroittamaan miehistön mieleen, kuinka tarpeellinen vastustus oli. Mutta mitä hän puhui, kuului niin kuivalta ja tietoviisaalta, ett'ei häntä hetkeäkään viitsitty kuunnella. Kysymättäkään häneltä, astui yksi lähettiläistä laivan rintavarustuksen luo ja huusi kimakalla äänellä Kalazelaisille:
"Me suostumme keskustelemaan teidän kanssanne, joll'eivät vaatimuksenne ole kohtuuttomia. Sanokaa, mitä pyydätte, että voimme neuvotella keskenämme."
Olbios naurahti, ja ikäänkuin kaikuna kuului hänen toveriensa aseitten kilinä.
Kaikesta tästä melusta ja puheesta oli Akontios herännyt. Hän kuunteli. Melu kasvoi kasvamistaan. Jotain tavatonta oli varmaan tapahtunut. Hän kavahti pystyyn, heitti yllensä hihallisen viittansa ja juoksi portaita ylös laivan kannelle. Samassa kuului aseitten jyske onnettomuutta ennustavana yli veden pinnan. Kuuvalossa välähtivät kilvet ja miekat. Ja nyt korotti rosvopäällikkö mahtavan äänensä:
"Täyttäkää suurin sekotusmaljanne rahaksi lyödyllä kullalla ja antakaa meidän valita teikäläisistä joku korvaamaan menetettyä Aietestamme — niin saatte rauhassa jatkaa matkaanne!"
Pauhaava hälinä seurasi miletolaislaivassa. Muutamat lähettiläistä hengittivät keveämmin; he olivat kyllin rikkaita voidakseen täyttää vaatimukset, ja jos yksi laivaväestä vietiin orjuuteen, niin vähät he siitä välittivät. Toiset, jotka rakastivat kultaansa yhtä paljon kuin vapauttaankin, huokasivat sydämmen pohjasta; heidän arvelevaiset viittauksensa osottivat kuitenkin, ett'eivät he muuta neuvoa tienneet. Vastustuksen mahdollisuutta ei kukaan ajatellut, vaikka laiva oli erinomaisen hyvin rakennettu ja kevytkulkuinen ja vaikka neuvoston sotamiehet eivät olleet soutamisesta uupuneet kuten Kalazen miehistö, vaan vielä hiljakkoin olivat levänneet mukavilla villamatoilla.
Nähdessään tätä surkeata saamattomuutta nousi veri Akontioksen kasvoihin. Astuen lähetystön päämiehen luo, sanoi hän lujalla äänellä:
"Jollei teille ja ylpeälle Miletolle ole häpeäksi, että maanpakolainen tarttuu aseihin teidän puolestanne, niin antakaa minulle miekka. Minä tahdon ottaa osaa taisteluun, jonka tässä aiotte suorittaa!"
Hämmästyneinä kääntyivät kaikkien katseet kauniisen, rohkeamieliseen nuorukaiseen, joka täällä ensimmäisenä puhui tosi-miehen tavoin. Lähetystön päämies rypisti kulmakarvojaan. Häpeän tunne valtasi hänet niin ankarasti, niin polttavasti, että hän puhkesi vihaisiin sanoihin tovereitaan vastaan, jotka muka olivat hänetkin viekotelleet. Eräässä nuorukaisessakin näkyi katumus heräävän. Kiihkoisella innolla yhtyi hän johtajan sanoihin; kaikkien jumalien nimessä vannoi hän ennemmin tahtovansa tapella elämästä ja kuolemasta, kuin hyvällä mukautua päätökseen, joka oli häpäisevä lähetystöä ja koko Miletoa. Mutta nämät innostukset jäivät kuitenkin vaikuttamatta arkaan enemmistöön. Jo kantoi sama toimelias neuvosherra, joka äskettäinkin oli puhunut röyhkeälle Olbiokselle omin käsin esiin hopeaisen sekotusmaljan, sillä välin kuin toinen, polvistuen keulalyhdyn luo, alkoi kivitaulullaan laskea, paljonko kunkin osaksi tulisi tätä julman suurta veroa. Mutkikas astia nielasi tavattomia summia. Kaikki selvä raha, mitä laivassa oli, ei riittänyt sen täyttämiseen ja kauhulla odotettiin, että Olbios oli pysyvä vaatimuksissaan ja kiduttamalla koettava saada ne täytetyiksi.
Mutta henioki oli jalomielisempi, kuin Miletolaiset olivat odottaneet. Neljä hänen miehistään tuli laivaan, tarkastelivat saalista ja sanoivat tyytyvänsä siihen, kun innokas raatiherra Zeus Horkioksen nimessä vannoi, ett'ei kunnioitetulta Olbiokselta oltu drakmaakaan salattu.
Sitten eräs heistä — Olbioksen veli — jatkoi:
"Nyt toiseen ehtoon! Astuessani laivaanne kuulin Akontios-nimeä mainittavan. Ken teistä on sen niminen?"
Pari kymmentä kättä osotti yht'aikaa kuvanveistäjää.
"Onko se sama Akontios, joka taitaa niin ihanasti veistellä marmoria?"
Neuvosherra myönsi.
"Hänet vaadin päällikkömme orjaksi", sanoi rosvo. "Joka on semmoinen taideniekka, se kyllä taitaa toisinkin ihmisiä huvitella."
"Taitaa kyllä", sanoi raatiherra; "hän osaa laulaakin ja käyttelee mestarillisesti plektronia…"
Akontios astui aivan likelle vanhaa pelkuria.
"Sinulla näkyy olevan kauhea kiire tehdä tätä häpeällistä kauppaa", sanoi hän halveksivasti. "Vai pelkäätkö ehkä omaa kallista päätäsi? Tiedä, sinä kurja, että jollen pitäisi tätä kättäni, joka runottarien palveluksessa on koettanut luoda ihanteita, liian hyvänä kurittamaan sinua, niin toimittaisin yhdellä ainoalla iskulla mädäntyneet hampaasi valheelliseen kurkkuusi."
"Eteenpäin!" huusivat merirosvot, kun raatiherra ällistyneenä astui syrjään sadatellen itsekseen. "Seuraa meitä, Akontios!"
"Orjuuteen!" nauroi kuvanveistäjä kolkolla pilkalla. "Ei niin vähällä!"
Näin sanoen hyökkäsi hän laivan rintavarustuksen luo syöstäkseen syvyyteen. Mutta kaksi sotamiehistä, peläten että, jos Akontios pääsisi pakoon, tulisi orjuus heidän osaksensa — sillä molemmat olivat pitkiä, solakoita nuorukaisia — tarttuivat takaa hänen viittaansa kiinni. Ennenkuin hän aavistikaan olivat hänen kätensä takaa sidotut. Riemuhuudoilla käänsivät merirosvot kulkunsa luoteesen päin, kun Mileton lähettiläslaiva sitä vastoin masentuneena ja alakuloisena kääntyi kotiin, sillä, kun oltiin apuneuvoitta ja kallisarvoiset vieraslahjat olivat ryöstetyt, niin ei saatettu nousta maalle Korinthossa.