YHDEKSÄS LUKU.
Miletossa oli sillä välin tullut tunnetuksi, että Melanippos oli edistänyt Akontioksen petosta Afroditen templissä. Kun nyt lähettiläät laivoinensa palasivat tyhjin toimin ja ilmoittivat, kuinka rosvolaiva oli ilveillyt heidän kanssaan, niin alettiin kansassa hokea, että kärsitty pakkovero oli loukatun Afroditen lähettämä rangaistus, sillä meren syvyydestä tulleen jumalattaren vallassa oli, antaa myötä- ja vastoinkäymistä matkalla.
Akontioksen poisviemistä pitivät useat — vaikka asianhaarat sitä vastustivatkin — hänen vapauttamisenansa; he vakuuttivat, että mylasalaisen kuvanveistäjän toverit olisivat ryhtyneet vaikka mihin pelastaakseen uskollista kumppaniaan Miletolaisten käsistä. Akontioksen aiottu liitto ihanan Kydippen kanssa pantiin yhteyteen merirosvojen luultujen tuumien kanssa: Akontios oli muka kaikin mokomin tahtonut jättää kaupungin merirosvoille ja sitä tarkoitusta varten pyrkinyt asemaan, joka olisi suonut hänelle vaikutusvaltaa julkisiin asioihin.
Konon koki kaikin tavoin ylläpitää ja levitellä näitä huhuja. Nyt, kun Akontios oli poistettu, kääntyi Kononin viha Afroditen pappia vastaan, jota hän piti kaiken vastoinkäymisensä oikeana synnyttäjänä. Eräs templinpalvelija oli kuullut papin viimeisen, ratkaisevan keskustelun Akontioksen kanssa ja ilmaissut kaikki. Melanippoksen päästä oli lähtenyt tuo juoni, joka viekotteli Karidemoksen tyttäreltä valan. Kyllin syytä siis Kononilla vihata Melanipposta, kyllin syytä häntä peljätä; sillä luultavaa oli, ett'ei pappi niinkään pian heittänyt maanpakoon ajettua holhottiaan, vaan että hän pyrki liittoon Oloroksen kanssa ja kaikkien niiden kanssa, jotka pitivät Akontiosta viattomana.
Tapaus lähettiläslaivan kanssa tarjosi nyt toivottua tilaisuutta kääntämään yleistä mielipidettä Kononin eduksi. Jos Afrodite oli loukattu — kuten jo kyyhkys-uhrin onneton päättyminen osotti — niin oli syy hänen nurjuuteensa lähinnä etsittävä papin käytöksestä. Että maallisten asiain sekoittaminen uskonnollisiin menoihin jo ammoisista ajoista oli ollut tavallista, että etenkin kevätjuhla Miletossa soi jonkinlaista vapautta kaikenlaisissa rakkaus-asioissa, sitä eivät Konon ja hänen hurjat puoluelaisensa tahtoneet myöntää. Todellakaan ei oltu Miletossa koskaan kuultu, että pappi olisi ottanut osaa semmoisiin, itsessään luvallisiinkin rakkaus-asioihin. Sen lisäksi tuli, että palvelija, joka oli ilmaissut Melanippoksen, Kononin toimesta koristeli kertomustaan kaikenlaisilla arveluttavilla lisillä.
Siten pääsi, pian lähettiläslaivan palaamisen jälkeen, valtaan yleinen tyytymättömyys, joka yhä enemmän muuttui vihamielisyydeksi Afroditen pappia vastaan. Kansa näkyi olevan iloissaan siitä, että oli löytänyt esineen, jota vastaan se sai purkaa vihansa ja etenkin merirosvojen pelkonsa. Että Olbios kuuluisine laivoineen oli tunkeutunut aina Korassilais-saarten rauhallisille vesille, että hän oli ollut niin rohkea, että oli uskaltanut kohdella kaupungin virkamieslaivaa yhtä röyhkeästi kuin rannikkolaisten pieniä kauppalaivoja ja pilkallisesti uskaltanut verottaakin sitä, ennusti pahoja aikoja. Afrodite oli lepytettävä, ja se saattoi tapahtua vaan siten, että hänen loukkaajansa, ajattelematon, harmaapäinen ja kuitenkin vielä niin nuorekkaasti tuntehikas Melanippos, saisi kärsiä rangaistusta mielettömyydestään.
Suuri kansajoukko kokoontui papin talon luo ja alkoi meluta. Sitten mentiin taajoissa riveissä Gerusian kokoussalin luo ja uhmailevin sanoin vaadittiin neuvostoa tutkimaan asiaa sekä päättämään, saisiko Melanippos kauvemmin pysyä virassaan.
Afroditen pappi, syvästi loukattuna, teki ripeän päätöksen. Kun neuvosto Kononin kutsumuksesta oli kokoontunut, ilmestyi hän kutsumattomana oikeuden eteen ja pyysi puheenvuoroa.
"Miehet", sanoi hän lujalla äänellä, "tiedän kyllä mikä teidät on saattanut tänne tänään, myötä tahi vastoin tahtoanne; sillä kansan ääni pakottaa viisaimmat ja kylmäkiskoisimmatkin kallistamaan sille korvansa. Mileto tarvitsee sovintouhria — vähemmin siitä, minkä kiihkoisa rahvas lukee minun viakseni, kuin siitä, mitä se itse on rikkonut: sen lähettiläiden velttoudesta ja saamattomuudesta. Minä tarjoon täten itseni uhriksi, — sillä todellakaan ei ylpeyteni sallisi, että teidän mahtisananne tahi rahvaan raaka väkivalta pakottaisi minut siihen, johon nyt vapaasta tahdostani rupean. Korkea-arvoiset gerontit, minä heitän Afroditen papin virkani teidän käsiinne ja menen vuodeksi maanpakoon Ikarian saarelle. Määräajan kuluttua odotan teiltä kirjettä, joka kutsuu minut takaisin. Jollei semmoista tule, niin en palaja Miletoon enään."
Gerusia, suuresti iloissaan tästä onnellisesta apukeinosta, jolla se saattoi rauhoittaa kiihtynyttä kansaa tarvitsematta ryhtyä mihinkään toimiin, jotka olisivat loukanneet pappisviran arvoa, kiitti Melanipposta hänen jalomielisestä tarjoomuksestaan ja suostui siihen empimättä lausuen vaan muutamia kohteliaita osanotto-sanoja.
Kaksi päivää myöhemmin astui Melanippos laivaan. Yksi ainoa orja seurasi häntä. Klitifon jäi kahden muun kanssa Miletoon hoitamaan taloa, joka oli hänen herransa yksityistä omaisuutta.
Ikariassa hallitsi silloin tyranni Filostratos, viisas, oikeutta noudattava ja taidetta harrastava hallitsija, joka äidin puolelta oli sukua nuoren Oloroksen perheelle, mutta muutoin ei juuri Mileto häntä miellyttänyt, koska se teki kaikenlaisia vaikeuksia Ikarian asukkaille kaupassa ja liikkeessä ja etupäässä, koska se vaan rasittavaa tulliveroa vastaan salli ikarialaisten kauppalaivojen purjehtia Latmon lahdella. Melanippoksella oli Ikarian Drakanonissa vanha ystävä ja siitä syystä valitsi hän tehdessään päätöksensä juuri Ikarian saaren olopaikakseen. Kun hän kokoontuneelle neuvostolle oli maininnut tämän saaren matkansa päämääräksi, oli Oloros kiiruhtanut Melanippoksen luo hänen kotiinsa ja antanut hänelle kirjeitä vietäväksi Filostratokselle — suosiotyö, jonka Melanippos kiitollisuudella otti tehdäkseen.
Varustettuna Oloroksen kirjeellä astui hän niin muodoin kymmenen tuntia matkailtuaan maalle Drakanonissa. Ystävä, jota Melanippos etupäässä tuli tervehtimään, oli muutama viikko sitten kuollut. Sitä sydämmellisemmin otti tyranni Filostratos vastaan yksinäisen vieraan.
"Minua ilahuttaa", sanoi hallitsija, "että Miletosta kerrankin tulee jotain hyvää sittenkuin minä ja omaiseni vuosikausia olemme saaneet kokea pelkkää pahaa ja harmillista. Jumalat tietäkööt, että jollen olisi sitä mieltä, että rauha, vaikkapa uhrauksillakin hankittu, on kansoille siunaukseksi, mutta sota sitä vastoin, vaikka saavuttaakin tarkoituksensa, kiroukseksi — niin olisin jo aikoja sitten näyttänyt Miletolaisille, ett'ei Filostratoksen sotalaivat ole pähkinänkuoria. Mutta elän aina vaan toivossa, että Miletossa kerran pääsee valtaan enemmistö niitä, jotka ymmärtävät, ett'eivät vaatimukseni tarkoita ainoastaan Ikarialaisten vaan Mileton omaakin etua."
Sitten kyseli hän Olorosta, joka oli yksi niitä harvoja järkipäitä, joista Miletossa niin paljo puhuttiin, joka oltuaan innokas filosoofi viime aikoina oli alkanut harrastaa valtioasioitakin.
"Siitä on kaksi vuotta", jatkoi hän, "kuin viimein näin sen lahjakkaan nuorukaisen Korinthossa. Ainoastaan pikimmältään kohtasimme toisiamme. Mutta jo silloin ennustin hänelle ihanaa ja suurta tulevaisuutta. Sitten, kunnioitettu vieras-ystäväni, viruessamme ruokapöydän ääressä, pitää sinun juurta jaksain kertoa hänestä, — mutta etupäässä niistä omituisista tapauksista, joista Oloros kirjeessään vaan viittaamalla mainitsee. Tämä Konon näkyy, mikäli minä ymmärrän, jättävän arkontti Karidemoksenkin varjoon. Surkuteltava Mileto!"
Ensimmäinen ateria hallitsijan talossa vahvisti jo melkoisesti sitä harrasta ystävyyttä, joka lähimpien viikkojen kuluessa syntyi Melanippoksen ja Filostratoksen välillä. Entinen pappi tunsi itsensä liikutetuksi hallitsijan yksinkertaisesta, suorasta ja vilpittömästä olennosta. Kaikki Filostratoksen ympärillä todisti yksinkertaisuutta ja järjestystä. Ei hän ollut niitä hallitsijoita, jotka rasittivat kansaa elääkseen kituvien alamaistensa vaivannäöllä. Päinvastoin: Filostratos oli koko hovielämässään säästäväinen, ja yksi ala vaan oli, jolla hän ei katsonut rahoja: taiteen alalla. Hänen palatsinsa huoneet ja salit komeilivat kallis-arvoisten taidemaalausten koristamina. Athenalaisten ja korintholaisten kuvanveistäjäin mestariteokset kaunistivat pylväskäytäviä. Ja jos hänen hoviinsa saapui matkustelevainen laulaja, joka lauloi vanhoja kunniallisia lauluja Akilleen vihasta ja jumalallisen Laerteen pojan harharetkistä, sai hän lähtiessään runsaat lahjat.
Oli neljä viikkoa kulunut Melanippoksen maallenoususta, kun tämmöinen rhapsoodi juhlassa, joka vietettiin tyrannin syntymäpäivän kunniaksi, lauleli Odysseyksen tulosta Faiakilaisten maalle ja saavutti suurta suosiota. Päivä oli ollut myrskyinen; raskaita ukonpilviä riippui vielä Drakanonin sateesta tippuvien kattojen yllä, ja iloisina tervehdittiin sitä hetkeä, jolloin lamput sytytettiin juhlasalissa; sillä tyyneesti palavien lamppujen kultahohteessa unohtui pian luonnon kolkkous ja synkkyys.
Silloin astui eräs jalosukuinen nuorukainen, joka kuului ruhtinaan seurueesen, sisään ilmoittaen, että satamansulkujen luoteispuolella oli vene kaatunut kallioista rantaa vastaan ja viskannut maalle nuorukaisen, joka nyt tunnotonna makasi erään lähellä asuvan kalastajan mökissä.
"Odysseys Faiakilaisten rannalla!" sanoi Filostratos. "Tämä omituinen yhteensattuma laulajan laulun kanssa liikuttaa minua ihmeellisesti. Antakaamme me hänen kokea samanlaista suosiota, kuin Laerteenkin pojan osaksi tuli."
Sitten sanoi hän, kääntyen nuorukaiseen, joka oli tuonut sanoman:
"Mene sinä itse, Ximmias, ja katso, ett'ei mitään ole laimiinlyöty hänen pelastamisekseen. Liikanimi 'vieraille ystävällinen', joka on annettu Drakanonillemme, tuottaa meille velvollisuuksia. Jos hän elää, kuten sanoistasi voipi arvata ja jos hän on vapaasta suvusta syntynyt, niin tuota hänet tänne palatsiin, jos se saattaa tapahtua vaaratta. Jos hän on orja, niin anna hänet sataman hoitajalle holhottavaksi. Jos hänen sielunsa on muuttanut haadekseen, niin toimiele kaupungin tavan mukaan; laita hänelle sija sinne, missä hän on suojassa kaikelta saastutukselta; pane raha hänen kielensä alle ja pidä sitten huolta hänen hautaamisestaan."
Ruhtinaan seuruelainen meni ulos. Tunnin kuluttua tuli hän takaisin.
Muukalainen eli; hän oli vironnut tuntoihinsa. Hän oli kotoisin
Mylasasta, vapaasukuinen, ja sentähden tuotu palatsiin. Hänen nimensä
oli Akontios.
Melanippos hypähti seisomaan kuullessaan tämän. Suureksi surukseen ei hän ollut koko aikaan saanut minkäänlaista tietoa turvatistaan. Nyt toi sattuma kadonneen itsensä Ikarian rannalle, raa'alla kädellä tosin, ikäänkuin tyydyttäen jonkun vihamielisen jumalan kirousta, mutta iloksi ystävälle ja — kuten pappi toivoi — onneksi hänelle itselleen.
Filostratoskin osotti vilkasta osan-ottoa. Nuoren taideniekan nimi oli tullut hänelle, tutuksi Melanippoksen kertomuksista. Se totinen tyytyväisyys, joka ilmautui hänen miehekkäissä, kauniissa kasvoissaan, vakuutti Melanippokselle, ett'ei Akontioksen nyt tarvinnut kokea vähemmin armollista vastaan-ottoa tyrannin hovissa, kuin hän itse.
Jo seuraavana päivänä kutsutti Filostratos nuorukaisen, samoin kuin papinkin, luokseen. Kuvanveistäjän käytös- ja olemistapa miellytti ruhtinasta suuresti; hän ei pyytänyt parempaa, kuin että kauvan saisi pitää nuorta mestaria Ikariassa. Tehtävää hän Drakanonissa oli saava yltä kyllin: ennen kaikkea suurenmoisen Zeuksen vartalokuvan, jolla kaupungin keskellä oleva uusi templi oli kaunistettava; ja sitten tuli hänen veistää joukko pienempiä vartalokuvia, joilla Filostratos tahtoi koristaa palatsinsa etupihaa, — ruhtinaan mieliajatus, jonka toteuttaminen tähän asti oli rauennut tyhjiin, koska eri mestarien tekemät kuvat muodon ja suuruuden suhteen eivät soveltuneet yhteen. Sekä hallitsija että pappi halusivat kuulla Akontioksen omasta suusta hänen kohtalonsa enempää kehitystä. Heidän kävellessä puutarhan jättiläisvaahterain siimeksessä, kertoi Akontios mitä Filostratos halusi tietää.
"Pelkurit Mileton lähettiläät", niin alkoi kuvanveistäjä, "ovat kai kotona kertoneet, kuinka merirosvot laahasivat minut Kalaze-laivaan. Oman kurjuutensa ja surkuteltavan osan, joka Miletolla tässä asiassa oli, ovat he luultavasti kuitenkin viisaudessaan salanneet. Myöskin syyt merirosvojen menetystapaan varmaankin teitä hämmästyttävät. Päämiehen veli ilmaisi ne minulle jo ensi hetkenä. Konon oli lahjonut merirosvot; minua tarkotti hyökkäys; minä, Akontios, olin toimitettava pois tieltä, sillä maanpako Rheneia-saaressa oli riittämätön takaus tulevasta vahingoittamattomuudestani."
"Se katala!" mutisi Melanippos.
"Mutta mistä se tuli", kysyi Filostratos, "että päämiehen veli ilmoitti sinulle kaiken tuon?"
"Kuka sen saattaa sanoa? Hän vakuutti minulle, että peittelemättömyys, jolla viskasin totuuden erään Mileton raatiherran silmiin, oli häntä miellyttänyt; ja sitten myöskin minun äkillinen paon-yritykseni, kun näetten juoksin laivan rintavarustuksen luo syöstäkseni mereen. Semmoisilla ihmisillä on laittomuudessaan useinkin oikean ja hyvän tuntoa, — ja että minä miletolaisten pelkurien suhteen olin oikeassa, se täytyy teidän myöntää. Sanalla sanoen, minä sain selviä todistuksia siitä, mitä jo alusta olen tietänyt, vaikken ole voinut sitä näyttää toteen: että se on Konon, joka on kaiken tämän minua vastaan hankkinut."
"Oivallista!" sanoi Melanippos. "Mutta valitettavasti tämä todistus pyhittää meitä vähän, koska meiltä puuttuu todistajia. Tuskin Olbioksen veli suostuu tulemaan Mileton raadin eteen Kononin syyttäjänä."
"Niin luulen minäkin", sanoi Akontios.
"Mihin vei sinut nyt Kalaze?" kysyi ruhtinas.
"Ensin Lemnokseen, johon pysähdyimme huokaamaan vähän. Siellä nousi, ikävä kyllä, Olbioksen veli maalle, liittyäkseen retkikuntaan, joka matkusti Thrakian rannikolle. Heti sen jälkeen laski Kalaze taas ulapalle, ja nyt tapahtui, mitä minä yllämainitun merirosvon avulla olin toivonut voivani välttää. Efesossa, johon pääsimme muutamia päiviä myöhemmin, myytiin minut orjankauppiaalle. Ei auttanut, vaikka minä esitin hänelle hänen konnamaisuuttaan ja petostaan. Laki oli hänen puolellaan, ja hurja vastarintani tämän jalon isännän valtaa vastaan sortui kahleisiin ja niiniköysiin, niin että pian päätin mukautua tilaani — mutta salassa etsiä paon tilaisuutta. Jo kolmen päivän kuluttua osti minut eräs rikas kauppias, joka oli kotoisin Samosta, mutta kauppa-asioissa oli tullut Efesoon. Hän otti minut mukaan saaren pääkaupunkiin ja sieltä luoteisrannikolle, jossa hänellä on muhkea maatalo siimekkään merenpoukaman rannalla. Muutaman ajan palvelin häntä kiltin lapsen taipuvaisuudella, saadakseni häntä huolettomaksi karkaamisestani. Vasta eilen aamulla päivän koittaessa tein minä sen, mitä jo kauvan olin aikonut. Otettuani mukaani vähän ruokavaroja hiivin rantaan ja päästin yhden niistä veneistä, joita isännälläni siellä oli huvimatkojansa varten. Matkani päämääränä oli eräs Korassilaissaari, jossa toivoin löytäväni apua päästäkseni Halikarnassokseen. Silloin yllätti minut myrsky aavalla merellä. Kolme neljä tuntia taistelin hurjasti rajuilmaa vastaan, kunnes voimani loppuivat. Silloin laskeusin veneen pohjalle kuolemaa odottamaan ja suljin silmäni. Olin niin uupunut, että, vaikka meri hurjasti pauhasi, nukahdin kuitenkin hetkeksi, havahtuakseni taas äkisti, kun joku tavallista valtavampi sysäys pudistutti pientä alusta. Illan suussa koetin taas onneani soutamalla, mutta kovaksi onneksi katkesi minulta airo. Niin olin siis, vaikka voimani ja taitoni olisivatkin riittäneet, täydellisesti heitetty luonnonvoimain valtaan. Silloin, suuressa tuskassani, kohosi sydämmeni rukouksessa Afroditen luo. Minusta näytti kuin se taivaallinen olisi ilmestynyt minulle revenneitten pilvien läpi, — ja hänen kasvonsa olivat Kydippen kaltaiset. Säikähtyneenä huudahdin — ja menin tainnokseen. Kun taas palasin tuntoihini, huomasin olevani kalastajan mökissä Drakanonin rannalla."
"Ja Filostratos, Ikarian ruhtinas, sanoo sinut tervetulleeksi tälle rannalle", sanoi hallitsija. "Melanippos sanoo sinua ystäväkseen, se jo yksistään riittäisi herättämään minussa osan-ottoa sinua ja kohtaloasi kohtaan. Täällä saat veistellä ja kuvata minkä verran sinua haluttaa, — ja minä, joka tunnen taiteilijat, tiedän, ett'en voi sinulle parempaa tarjota, kuin vapautta ihanan taitosi kehittymisessä. Usko minua, Afrodite se on sinut pelastanut myrskystä ja hädästä, ja hänen kunniakseen pitää ensimmäisellä kuvalla, jonka veistät, olla hänen muotonsa. Niin pian kuin täydellisesti olet tointunut, niin ryhdy työhön. Merenvaahdon-kasvatin kuvalla tahdon alkaa rivin jumalien kuvia etupihassani."
Akontios kiitti häntä. Todellakaan ei ollut parempaa lievitystä hänen surulleen, kuin taiteilijan toimi.
Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän työhön. Hehkuvin kasvoin muodosteli hän pehmeätä taipuisaa savea, ja viikon kuluttua oli luonnos, jonka mukaan hän aikoi veistellä, valmiina hänen kyynelistä hämäräin silmäinsä edessä. Se oli jumalatar, semmoisena kuin hän jo poikana ollessaan oli kuvaillut häntä, naisellisen kauneuden ja herttaisuuden täydellisin ideaali, Afrodite, jumalien ja ihmisten hallitsijatar; — mutta se oli myöskin joka piirteessä Kydippe, Karidemoksen tytär, hänen äärettömästi rakastettu morsiamensa, jonka luo hänen mielensä lakkaamatta paloi. Hän ei enään kyennyt erottamaan kuolevaista jumalattaresta; ne olivat hänestä yksi ja sama; hänen rakkautensa ja hänen uskonnollinen hartautensa yhdistyivät tähän ihanaan kuvaan. Ja jos joku kuolevainen ansaitsi kaunistaa huonettaan tällä kuvalla, niin oli se Filostratos, Ikarian viisas, hyvää ja oikeutta harrastava hallitsija. Kydippe tämän palatsin suojelusjumalattarena — ei, se ei ollut mitään halventamista, yhtä vähän kuin jumalan-kuvan asettaminen temppeliinkään.
Filostratos oli jo nähdessään savesta tehdyn kuvan aivan hurmaantunut.
Hän syleili nuorta mestaria ja suuteli häntä.
"Ystävyyteni vaan saattaa palkita sinulle tämän mestariteoksen", sanoi hän hehkuvin silmin. "Mitä minulla muuta on, on liian halpaa."
Melanippos tunsi alkukuvan tähän luonnokseen, joka niin mahtavasti oli vaikuttanut Filostratokseen, mutta hän oli vaiti. Hän tahtoi säästää nuorukaiselta tuskaa, joka aina uudestaan pääsi valloilleen, kun vaan ihanan Kydippen nimeä mainittiin. Pappi itsekin oli muutamia päiviä ollut huolissaan ja alakuloinen. Hänen uskolliselta Klitifoniltaan oli Drakanoniin saapunut sanoma, josta voitiin huomata, ett'eivät väsymättömän Kononin juonet olleet jääneet seurauksitta.
Klitifon kirjoitti seuraavasti:
"Totellen sinun uudistettua käskyäsi, oi herra, ilmoitan, mitä minun luullakseni on sinulle tärkeä tietää."
"Taloasi hoidamme nyt, kuten ennenkin, suurimmalla huolellisuudella, eläen toivossa, että rakastetun herramme pian sallitaan palata Miletoon."
"Kansan mielipide on tällä välin, mikäli minä voin päättää, tuskin muuttunut. Konon, kuten näkyy, ponnistelee kaikki voimansa pitääkseen vireillä vihamielisyyttä sinua, rakasta isäntäämme kohtaan."
"Sitä paitsi koettaa hän levitellä toista huhua, jonka todellinen laita täytyy olla sinulle tunnettu; sillä kokonaan ei Konon ole sitä keksinyt; päinvastoin on täällä satamassa ollut merimiehiä Ikariasta, jotka useampia kertoja — vaikka yksityiskohdissa ristiriitaisestikin — ovat sitä kertoneet ja vakuuttaneet."
"Että se yhdessä kohdin on totuudesta poikkeava näyttää minusta epäilemättömältä, jos vaan jalo isäntäni ei kokonaan ole erehtynyt nuoren Akontioksen ja hänen innokkaan rakkautensa suhteen."
"Kerrotaan näet, että Akontios Lemnoksesta — toiset sanovat Efesoksesta — salaa on paennut ja että hän, usean seikkailun perästä on saapunut Ikarian saareen, jonka hän otti matkansa päämääräksi, koska tiesi sinun siellä oleskelevan."
"Niin pitkälle ei olisi asiassa mitään erinomaista; sillä en usko sitä, mitä eilen torilla kerrottiin, että Mileton neuvosto muka on aikeessa varoittaa Filostratos tyrannia ja anoa häneltä, ett'ei hän kauvemmin sallisi maanpakolaista Akontiosta olemaan Ikariassa, vaan neuvoston päätöksen mukaan kuljetuttaisi hänet Rheneia-saareen; — en usko sitä, vaikka Konon kuinkakin sitä asiaa ajaisi."
"Mutta mikä on tärkeää ja mahdollisesti tuottaa arveluttavia seurauksia on, että suurella varmuudella kerrotaan, että Akontios muka on lohtunut kovasta onnestaan, että hän tyrannin kehoituksesta veistelee kaikenlaisia kuvia suurella innolla ja että hän niin vähän aikoo palata Miletoon, että hän on kosinut erästä rikasta drakanonilaistyttöäkin ja että hän aikoo pysyväisesti asettua Ikariaan asumaan. Tämä huhu, joka minusta kaiken sen mukaan mitä olen sinulta kuullut, näyttää uskomattomalta, tekee tietysti Karidemoksen tyttären mielen raskaaksi, kun sen lisäksi useita Akontiokselta tulleita kirjeitä ei ole annettu hänen luettavakseenkaan, vaan Karidemos ne on korjannut ilman että tytär on aavistanutkaan niiden tuloa. Karidemos, joka Akontioksen tuomitsemisen jälkeen on päättänyt entistä lujemmin antaa tyttärensä Kononille niin pian kuin suinkin, pyrkii tämän ohessa saamaan Kydippeä horjumaan uskollisuudessaan Akontiosta kohtaan. Ja siitä syystä annetaan hänen joka taholta kuulla, mitä huhut tietävät kertoa hänen sulhonsa uskottomuudesta. Tähän asti on hän pysynyt lujana. Mutta eilen — sen kuulin erään ovenvartijan sisarelta — on Kydippen ystävätär Iole, luultavasti Karidemoksen kehoituksesta, koettanut hänelle näyttää kuinka sopimaton hänen uskollisena pysymisensä on ja etenkin koettanut esittää sitä, kuinka toivoton hänen rakkautensa on ja kuinka olisi kaupungille mieleen, että se mies, jota vallassa oleva puolue piti tulevana arkonttina, tulisi yhdistetyksi nykyiseen päämieheen niin likeisillä perheellisillä siteillä. Sen lisäksi kertoi hän uusia huhuja, joiden lähteeksi hän ilmoitti erään isänsä ystävän. Tämä ystävä, — nimeä minulle ei sanottu — sanoi itse käyneensä Ikariassa ja tulleensa vakuutetuksi, että Akontios jo oli sopinut tulevan vaimonsa kanssa. Lyhyesti, kaikkia keinoja, jotka voivat saada hyljättyä ja yksinäistä morsianta horjumaan, on käytetty ja joll'ei Kydippe Kononin uudistettuun kosintaan olekaan vastannut umpimähkään myöntämällä, niin ei hän myöskään vastannut niin jyrkästi ja päättävästi kieltämällä, kuin tätä ennen. Hän pyysi päinvastoin muutamia viikkoja ajatus-aikaa, — ja mitä se merkitsee tämmöisissä tapauksissa, sen tietää jokainen, joka vähänkin on ottanut vaaria ihmisistä ja esineistä."
"Minulle olisi tietysti mieluista saada tietää, onko Akontios todellakin noussut maalle Ikariassa, ja jos niin on asian laita, mitenkä nämät huhut ovat selitettävät. Ehkä ne kuitenkin alusta loppuun ovat Kononin keksimiä."
"Kuinka mielelläni suostuisin viemään sanan Kydippelle! mutta se on, sen mukaan kuin olen huomannut, aivan mahdotonta; hänen isänsä ympäröi häntä kolmikertaisella vartiostolla, eikä kukaan orjista uskalla tehdä Karidemoksen käskyä vastaan."
"Voi hyvin, herra! Rukoilen kaikkia jumalia, että he suojaavat ja varjelevat sinua."
Tämä kirje teki papin mielen alakuloiseksi. Siihen asti tottunut kun oli toimimaan turvattinsa hyväksi — sillä hänen kirjeenvaihtonsa Klitifonin kanssa tarkoitti etupäässä Akontioksen onnea — näki hän itsensä tämän ilmoituksen johdosta olevan pakotetun istumaan ristissä käsin. Joll'ei Klitifon voinut päästä Kydippen luo, niin ei toinenkaan sanansaattaja saanut parempaa aikaan. Akontios itse taas ei voinut astua maalle Miletossa heittäymättä varmaan kuolemaan.
Niinmuodoin päätti pappi toistaiseksi kärsivällisesti odottaa. Mutta jo seuraavana päivänä katui hän tätä epäilevää mielialaansa. Hän sanoi itselleen, ett'ei hänellä ollut oikeutta niin kokonaan joutua epätoivoon rakkaan Akontioksensa tulevaisuudesta ainoastaan sentähden, ett'ei hän sillä hetkellä nähnyt mitään keinoa päästä pulasta. Viisas, maailmaa kokenut mies, jota tämä kova onni ei koskenut niin välittömästi, oli ehkä vielä keksivä keinon. Ja niin kääntyi Melanippos huolinensa Filostratos ruhtinaan puoleen.